tiistai 21. helmikuuta 2012

BECOMING LIKE CHILDREN



In the Gospel of Matthew (18:3-4) there is the well known story, in which Jesus says that a real spirituality requires a mental state, which little children have:

… and said, Most assuredly I tell you, unless you turn, and become as little children, you will in no way enter into the Kingdom of Heaven.

The gospel does not explain what this likeness of children actually means. It is no won-der, if the message is often understood too concretely – so that it would have something to do with being childish.
In a childish meaning being like children is found both from Matthew and Luke:

Matt. 11:16 But to what shall I compare this generation? It is like child-ren sitting in the marketplaces, who call to their companions
Luke 7:31-32 To what then will I liken the people of this generation? What are they like? They are like children who sit in the marketplace, and call one to another, saying, 'We piped to you, and you didn't dance. We mourned, and you didn't weep.'

St. Paul, as well, gives some light to the issue in his 1th Corinthians (13:11): 

When I was a child, I spoke as a child, I felt as a child, I thought as a child. Now that I have become a man, I have put away childish things.

But turning to the spiritual sense of the symbolic use of the word child we can take a fine example from the Gospel of Thomas (log 46):

Among those born of women, from Adam until John the Baptist, there is no one so superior to John the Baptist that his eyes should not be lo-wered (before him). Yet I have said whichever one of you comes to be a child will be acquainted with the kingdom and will become superior to John.

Here, too, we find a promise of seeing the kingdom, but without any degrees among those who enter the state. There is no real disagreement between Matthew’s and Thomas’, for these differences are due to the characters of the authors. Matthew had a habit to colour his stories more than most other gospel writers.

In Thomas’ the role of John is probably an allegory of the kind of person who has grown up in a spiritual sense up to the point where a human being at his best is able to develop by his own efforts.
Becoming like children, however, requires in addition a clearly different kind of factor to come along into the process. This we can get an idea of from John’s Gospel (17:21):

Most assuredly, I tell you, unless one is born anew, he can't see the Kingdom of God.

This rebirth (not reincarnation) is certainly very close to becoming like a child, a mystical meeting of human and divine nature – and not only a temporary occurrence (being ‘caught up’), but a permanent union in consciousness. 

To ‘see’ in a state like this does not mean a sensory perception, not even a feeling or thought, but a perfect consciousness and knowledge of the essence of all.
The final aim is deferred to in John 17:21

... that they may all be one; even as you, Father, are in me, and I in you, that they also may be one in us,…

Being one here does not mean a ‘holy simplicity’, or even being together, but a ‘holy one-ness’ – a unified being and consciousness.
We can find a fine example of the becoming like children from the ‘godless’ philosopher, Friedrich Nietzsche, who in his Zarathustra wrote of three stages in human develop-ment: becoming like a camel, a lion, and finally a child.

But what is it that a child can do but not a lion? Why must he now be-come like a child? A child is innocence and oblivion, a new beginning, a play, a wheel rolling by itself, a first movement, and a holy optimism.

A lion denotes to the same state of mind as ‘John the Baptist’ in the Gospel of Thomas, an ability to stand on one’s own feet in all affairs – certainly not on one’s selfishness, which should now be a totally lost quality.

Innocence, of course, means a total purity of mind from all forms of selfishness. Oblivion denotes to a mental change that prevents one’s mind from reflecting past experiences as automatic patterns for future situations. 

A new beginning tells something of the unique nature of the consciousness at this point – the nature, of which the gospels of Mark and Matthew defer as writing of ‘new wine and old wineskins’ (Mk. 2:22)

No one puts new wine into old wineskins, or else the new wine will burst the skins, and the wine pours out, and the skins will be destroyed; but they put new wine into fresh wineskins.

A self rotating wheel could symbolize the united, highly advanced state, where personal motives have no effect on one’s actions and functions any more. At its utmost state this might bear the same idea as Jesus’ saying of his own origin in John 8:38

I say the things which I have seen with my Father; and you also do the things which you have seen with your father.

In this connection we may take a peculiar claim of St. Paul from his Cor. 12:10

… For when I am weak, then am I strong.

This sentence, as well, has much to do with becoming like a child: one’s personal will has stood aside handing its place over to the universal, divine will, which has the only real right to be called strong.

Nietzsche uses a very beautiful verbal image – holy optimism – to depict the reached mental state. This is by no means a common state of positivism, forcing one’s mind to positive thinking and feelings, but a love that dwells from deep and unknown levels, love, that cannot any more turn into its opposite if the circumstances are changing.

From this statement we may easily move and identify the likeness of children into the famous definition of love in St. Paul’s cor. 13:4-7

Love is patient and is kind; love doesn't envy. Love doesn't brag, is not proud, doesn't behave itself inappropriately, doesn't seek its own way, is not provoked, takes no account of evil; doesn't rejoice in unrighteousness, but rejoices with the truth; bears all things, believes all things, hopes all things, endures all things.

Even if the previous sentences are often quoted in wedding ceremonies, it is hardly meant to define common love between people, but a universal, divine love that embraces equally all living things. Human love is very seldom capable to fulfil and realize these high requirements, for a human mind is based on mutual benefit and a very limited idea of the truth.

As a result of these fragments we could say that the likeness of a child must be in spiri-tual sense interpreted as a state of mind that clearly excels the common idea of adulthood. 

To be a child requires naturally the event of birth. A human child is born from a human being - from a human being to a human being. If we try to derive from this an analogy up to divine things, we could say that it is not possible to become a child of God by joining some congregation, or being baptized. 

A hermeneutic principle for deriving an analogy here could be that a child of God is born from God, in God to God (according to Master Eckhart)! 

maanantai 6. helmikuuta 2012

Elämänarvoista ja vuorovaikutuksesta



Jo Platon aikoinaan esitti, että hyvän valtionhallinnon perustana tulisi olla riittävän yhtäläinen näkemys elämän perusarvoista eri väestöryhmissä – erityisesti eri ikäpolvien kesken. Tällaisin edellytyksin voidaan asioiden hoidossa hyödyntää sekä rohkeaa uutta luovuutta, että kokemuksen tuomaa varovaisuutta ilman, että asenteet pyrkivät kiivaasti torjumaan toisensa.
Yleisessä mielessä on jopa vaarallista nimitellä ilmeneviä asenteita konservatiivisiksi, liberaaleiksi tai edistyksellisiksi, koska nimitysten sinänsä uskotaan helposti kannattelevan itsessään arvoja. Silloin todellisen asian pohtiminen jää usein sivuseikaksi.
Tietenkin pitkä elämänkokemus saattaa kaavoittaa ihmisten ajattelua aivan liian paljon. Vanhat ratkaisut eivät ehkä enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiin.
Toisaalta myös nuoret haluavat usein etsiä täysin uusia ratkaisuja puhtaasti periaatteellisesta syystä – niin, että uutuudella on itseisarvo, ja vanhojen käsitykset täysin käyttökelvottomia. 
On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät nuoret aivot sinänsä takaa ajatusten erinomaisuutta, koska niiden käyttömateriaalien määrä ja laatu ovat vielä kovin vaatimatonta ja testaamatonta. 

Mitä sitten tarkoittaisi yhtäläinen käsitys elämän perusarvoista? Sitä, että inhimillisen elämän tarkoituksesta ja toteuttamisen tavoista ja puitteista vallitsee jonkinasteinen konsensus. Se ei tarkoita täysin samanlaisia ajatuksia kaikista asioista, mutta edellyttää riittävää ajatuksellista joustavuutta, joka nojaa selkeään järjen käyttöön eikä enää tunteenomaiseen omien kiintoajatusten puolustamiseen. 
Sellainen on saavutettavissa ainoastaan kasvatuksen ja esikuvien avulla. 
Suuret ikäluokkamme omaksuivat vielä varsin yhtäläisiä arvoja sota-ajan vanhemmiltaan – tosin varmaan turhan ahtaita, sillä juuri heihin pääsi kritiikittömästi vaikuttamaan 70-luvun asennemyllerrys, jonka tarkoituksena oli kääntää kaikki vanha ylösalaisin ja rakentaa tilalle joka suhteessa säännelty ”ihanneyhteiskunta” suuren naapurimme mallin mukaan. Kasvattaminen aikaisempiin malleihin leimattiin lähes rikokseksi uutta ihmisyyttä kohtaan. Päädyttiin usein lähes holtittomuuteen – niin, että lapset alkoivatkin kasvattaa vanhempiaan. 
Arvojen nopean muuttumisen seurana oli hyvin nopea yleinen vaurastuminen, mikä johti siihen, että uudelle sukupolvelle voitiin antaa valmiina kaikki, mitä se vain osasi uneksia ja pyytää.
Nyt ollaan tilanteessa, että nuorille kaikki pitää olla ilmaista, mukavaa ja miellyttävää, muussa tapauksessa heillä on oikeus ”hepuliin”. 
Vanhempi ikäluokka tietää kokemuksesta, että elämä ei aina ole mukavaa, eikä sellaiseksi edes tarkoitettu, koska ihmismieli tarvitsee vaikeitakin kokemuksia kasvaakseen ”iässä, viisaudessa ja vahvuudessa”. 
Ulkonaiset olosuhteet voivat muuttua varsin nopeasti huonommiksi, etenkin kun kansamme ikärakenne vinoutuu voimakkaasti, eikä tilannetta kovin kivuttomasti voitane korjata pelkällä ”työperäisellä maahanmuutolla” – mitä se sitten sisältääkin.
Me saatamme kuvitella, että saavutetut edut ja tarjotut palvelut säilyvät hamaan ikuisuuteen saakka, mutta meidän tulisi muistaa, että julma todellisuus saattaa jossakin vaiheessa pyyhkäistä ne pois. 

John Meynard Keynes oli varmaan Nobelinsa arvoinen talousmies, mutta hänen näkemyksiään ei ehkä olisi saanut esittää julkisesti, ainakaan demokraattisesti valittaville poliitikoille, joille niistä on tullut oiva peruste valtioiden liian runsaalle lainanotolle: äänestäjien ostamiseen toisten rahoilla!

1800-luvulla vain muutama suurmies kykeni rakentamaan suomalaisen arvomaailman perustukset. Kaikki heidän ajatuksensa eivät luonnollisesti enää ole sovellettavissa, tai uudelleen lämmitettävissä, eikä nykyinen nuori väestö ota enää vastaan kovinkaan paljon ns. auktoriteeteilta, vaikka se kokemattomuuttaan omaksuukin monia hetken ilmiöitä vaivaamatta juuri lainkaan nuoria aivosolujaan. 

Arvoja ei enää voida rakentaa ylhäältä käsin samoin kuin Runebergin, Topeliuksen ja Alkion aikaan. Viestintävälineistä ei tänä päivänä ole pulaa - ennemminkin runsauden pulaa - niin että lukuisat kanavat suoltavat kevyttä, psyykkistä ”roskaruokaa”, jota ei ole tarkoitettukaan pureksittavaksi – saati ravinnoksi! Niin sanottu viihde näyttää usein esipuberteetti-ikäisten luomukselta. Monet voisivat sanoa, että parempaa sekin kuin muinaiset gladiaattoritaistelut ja ihmisten teurastuksen areenoilla kansan huviksi. Tietenkin, mutta kyseiset julmat huvitukset liittyivät kulttuurin rappeutumiseen: siihen, että ihmiset janosivat yhä vain voimakkaampia elämyksiä turhauttavaksi käyneeseen, mukavaan elämäänsä. Moraalin ja eettisen ajattelun rapautuminen on yleensä toiminut selkeänä alkusoittona mahtavienkin kulttuurien tuhoutumisessa. 
”Mitä on hyve, kyselee viimeinen ihminen silmiään räpytellen” kirjoitti 1800-luvulla Friedrich Nietzsche Zarathustrassaan viitaten juuri kulttuurin, ja erityisesti syvien elämänarvojen katoamiseen, tai korvautumiseen ”viheliäisellä mukavuudella”. 

Kun tarkastelemme tämän päivän Iranin, Egyptin, Kreikan, tai monien arabimaiden oloja, on meidän vaikeata nähdä, että niissä on joskus vallinnut hyvin hienostunut kulttuuri. Vielä ristiretkien aikaan Damaskoksen viisaat pohtivat, kuinka paljon energiaa saataisiin atomin särkemisestä; Egyptin sulttaani Saladin näytti ristiretkeläisille elävää esimerkkiä todellisesta ritarillisuudesta, jonka nämä sitten toivat ja sovelsivat varsin karkeassa muodossa Eurooppaan. Itämaisessa kulttuurissa oli tuolloin vielä jäljellä yleviä piirteitä, vaikka sekin oli jo pitkään ollut laskusuunnassa. 
Länsi-Euroopan kulttuurin nousu oli vasta lähtökuopissa – ja lienee monissa tärkeissä suhteissa vieläkin. Kehitys on täällä tapahtunut voittopuolisesti aineellisissa asioissa, ulkoisen tieteen ja tekniikan saroilla. Arvojen suhteen kulttuurimme lepää liiaksikin ns. hellenistisen sivistyksen rippeiden ja kopioinnin varassa, johon kristillinen uskomusjärjestelmä on sekoittanut hieman omaa lisäväriänsä. 

Monet haikailevat uskontoja arvojen uudelleen rakentajiksi, mutta niiden pitäisi muuttua todella paljon, mikäli ne voisivat tarjota yleispätevää apua tilanteeseen. Jäykät ajatusmuodot eivät sovellu yhä paremmin koulutetun, omaehtoiseen ajatteluun tottuneen väestön tarpeisiin muuten kuin tilapäisinä annoksina: häiden ja hautajaisten oivallisina puitteina! Tunteittensa kautta elämään orientoituvat ihmisyksilöt saavat toki sisäistä tyydytystä seremonioiden ja dogmien myötä, mutta itsenäisesti pohdiskeleva ihminen ei useinkaan halua kahlita mieltään pakonomaisiin kaavoihin, vaan etsii järkiperäisempiä selitysmalleja käyttökelpoisiksi hypoteeseiksi omalle ajattelulleen.
On valitettavaa, että uskonsuuntien parissa pienetkin ajatukselliset erot ovat korostuneet niin paljon, että ne ovat muodostuneet kanssakäymistä estäviksi, ylitsepääsemättömiksi muureiksi. Toisaalla tutkimus on tuonut yhä enemmän esiin käsityksellisiä yhtäläisyyksiä, jotka usein juontavat hyvin samankaltaisiin alkuideoihin. 
Uskonnot ja filosofiat eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan ammentavat aineksia edeltäneistä käsityssuunnista – vaikka tällainen usein halutaankin kieltää. Myös ihmisten yleisten elämänarvojen piirissä voidaan löytää sellaisia yhtäläisiä tekijöitä, jotka käyvät rakennusaineksiksi yhteiselle kosketuspinnalle, jossa hedelmällinen vuorovaikutus erilaisten yksilöiden välillä on mahdollista.