Ratki taivaaseen, vai retki helvettiin?

Kristillinen käsitys ihmisten yksilöllisestä tulevaisuudesta on päätynyt ainoastaan kahteen vaihtoehtoon, taivaaseen ja helvettiin. Ensimmäiseen pääsyn edellytykseksi katsotaan yleensä kaste ja usko Jeesukseen Kristukseen – tarkemmin ottaen hänen sovitustyöhönsä.

Kristinuskon taivas on lyhyesti määritellen Jumalan, enkelien ja - Jumalan yhteydessä täydellisen onnellisten vainajien olinpaikka.

Matteus mainitsee taivasten valtakunnan yli 30 kertaa ja asettaa Vuorisaarnassaan sinne pyrkiville hyvin korkeita vaatimuksia, joiden mukaan läpäisseiden tuli täyttää Isän tahto.

Toisaalla kuitenkin taivasten valtakuntaa verrataan sinapinsiemeneen tai hapatukseen, jolloin ei varmaan tarkoiteta mitään olinpaikkaa, vaan jonkinlaista sisäistä kasvutilaa, lähinnä ihmismieltä, jossa henkisen virikkeen oli määrä kasvaa ja puhjeta lopulta täyteen kukintoon.

Ainoastaan Johannes (14:2) puhuu taivaallisista asuinsijoista sanoin: ”Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa.” Uusin käännös käyttää sanaa ”huoneita”, mikä lienee turhan maanläheinen ja vaatimaton ilmaus. Kaikki muut raamattuversiot viittaavat todella ”isoon asuntoon, mansioon”.

Paratiisista puhutaan Vanhassa testamentissa kolmetoista kertaa, Uudessa vain kolme (Luuk., 2. Kor., Ilm.).

Paavali kertoo tulleensa ”ruumiissaan tai siitä vapaana” temmatuksi kolmanteen taivaaseen (2. Kor. 12:2), joten ainakin vielä hänellä oli tietoa eritasoisista taivaista.

***

Tuonela mainitaan Uuden testamentin evankeliumeissa ainoastaan kolmessa eri yhteydessä, Vanhassa testamentissa paikkaan viitataan yli kuusikymmentä kertaa.

Manala-nimitystä Uusi testamentti ei tunne laisinkaan, eikä se Vanhassakaan esiinny muuta kuin kuusi kertaa.

Helvettiä taas ei Vanha testamentti tunne ollenkaan – Uudessakin se esiintyy ainoastaan kaksitoista kertaa (Gehenna).

***

Sinänsä uskomus kuoleman jälkeisestä kärsimyksestä on vanha, mutta sitä ei esiinny kaikissa uskonnoissa. Monissa uskonnoissa tuonpuoleinen on unenomainen tila, johon ei välttämättä liitetä rangaistusta. Esimerkiksi muinaisten suomalaisten uskomuksissa kuolleet vaeltavat tuonelassa varjomaisina haamuina.

Joissakin muinaiskulttuureissa kehittyi vähitellen käsitys, että vainajia punnittaisiin heidän elämänsä aikana tekemiensä tekojen mukaan (esim. Egyptissä). Hyvät teot saivat kiitoksen ja vastaavasti pahat teot rangaistuksen.

Helvetti katsotaan ”suoran aikakäsityksen uskonnoissa”, kuten kristinuskossa ja islamissa, yleensä ikuiseksi piinatilaksi.

Vastaavasti ”kiertävän aikakäsityksen uskonnoissa”, kuten useissa itämaisissa suuntauksissa, helvetti tai pikemminkin sen eriasteiset, huomattavasti lievemmät vastineet ovat väliaikaisia tiloja, jotka johtavat jälleensyntymiseen, ellei pysyvää tavoitetta ole saavutettu. Fyysisesti kuolleet ”ajautuvat automaattisesti” erilaisiin tiloihin (asuinsijoihin) sisäisen olemuksen nojalla. Joissakin perinteissä näitä olemisen tiloja mainitaan 14 kpl, seitsemän alempaa ja seitsemän ylempää.

Taolaisuudessa, kungfutselaisuudessa ja šintolaisuudessa ei helvettiä tunneta laisinkaan.

***

Miten on mahdollista, että Jerusalemin eteläpuolisesta Gehennasta, alun perin Hinnomin laaksosta, jossa joskus uhrattiin lapsia Molokille, ja johon myöhemmin vietiin rikollisten ja itsestään kuolleiden eläinten ruumiit poltettaviksi, on sittemmin tullut yksi ja ainoa tuomittujen kuolemantakaista rangaistuspaikka, HELVETTI (ks. Matt. 5:22, Jaak. 3:6)?

Yksi syy saattaisi olla siinä, että yleinen tietämys ”näkymättömistä olotiloista” oli jo aikaisemmin päässyt katoamaan, tai sitä oli vaalittu ainoastaan suullisesti ja hyvin suppeissa piireissä.

Oli miten oli - kristillisestä helvetistä on ajan mittaan kehkeytynyt ”oivallinen sijoituskoti” niille, jotka syystä tai toisesta haluttiin leimata ulkopuolisiksi ja vaarallisiksi oikealle uskolle.

”Mustavalkoisen tulkintatatavan” kristillinen alku on löydettävissä jo evankelistoilta. Aluksi se kohdistui lähinnä ”kanssajuutalaisia kohtaan”, nämä kun eivät tulkinneet Jeesuksen roolia kristityiden tapaan. Tämä näkyy mm. kuvauksissa Jeesuksen tuomitsemisesta, missä juutalaiset pannaan kansanjoukkonakin vaatimaan ristiinnaulitsemista, vaikka todennäköisesti oikeudenkäynti suoritettiin täysin kansalta suljettuna. Roomalaisia kohdellaan varsin lempeästi (Pilatusta), koska nämä olivat evankeliumien kirjoitusaikaan todellinen uhka kristillisen liikkeen kannattajille.

Matteus taisteli erityisesti juutalaisia fariseuksia vastaan menemällä (22:7) jopa niin pitkälle, että tulkitsi Jumalan itsensä aiheuttaneen Jerusalemin tuhon v. 70 rangaistakseen juutalaisia, jotka olivat hylänneet ”Hänen poikansa”.

Kristillisen liikkeen laajennuttua roomalaisen kulttuurin alueelle, laajeni samalla myös ”helvettiin kelvollisten” valikoima.

Kirkon aseman vakiintuminenkaan ei valitettavasti lisännyt suvaitsevaisuutta, vaan lähinnä ”helvettiin osoitettavien” määrää, johon lisättiin lähes kaikki uskonnollisista asioista toisin ajattelevat.

”Saatanallistamisen prosessista” voi saada varsin hyvän kuvan mm. professori Elaine Pagelsin kirjasta ”The Origin of Satan” (valitettavasti ei ole suomennettu).

Pahinta käsitysten polarisoitumisessa oli kuitenkin se, että helvetillä pelottelusta muodostui sadoiksi vuosiksi tehokas keino painostaa ihmiset yhden aatteen ja laitoksen alaisuuteen.

Tämän päivän Suomessa pelottelu rajoittunee hyvin harvoihin (toivottavasti) ääriryhmittymiin, mutta vielä 150 vuotta sitten ei ollut harvinaista, että saarnastuolista julistettiin jonkun kuulijan täyttävän selvästi kaikki helvettiin matkaajan tuntomerkit.

Temppelin puhdistamisesta

Matt. 21:12. ”ja hän ajoi ulos kaikki, jotka myivät ja ostivat pyhäkössä, ja kaatoi kumoon rahanvaihtajain pöydät ja kyyhkysten myyjäin istuimet.”

Tämä lausuma on voinut alun perin kuulua Jeesuksen esittämien vertausten joukkoon, mutta sovitettu jossakin vaiheessa konkreettiseksi tapahtumaksi.
Aggressiivisena tekona se ei oikein istu ”toisenkin poskensa kääntävän” Jeesuksen luonnekuvaan. Tuskin kukaan todella henkinen ihminen olisi tällaiseen fanaattisuuteen alentunut, teko kun ei olisi edes johtanut positiivisiin tuloksiin, sillä puolen tunnin kuluttua kaikki olisi palautunut ennalleen.

Keskiajan dominikaanijohtaja, mestari Eckhart tulkitsee temppelin tarkoittavan tässä ihmisen sielua, josta oli ajettava pois pyyteellisyyden hienoimmatkin muodot:

Mestari Eckhartin saarnan no 6 alusta:

Pyhästä evankeliumista voimme lukea, että Herramme meni Temppeliin ja heitti ulos ne, jotka ostivat ja myivät ja sanoi kyyhkysiä ja muita myyville seuraavaa: ”Viekää nämä asiat täältä! Viekää ne pois!”(Joh. 2:16)
Miksi sitten Jeesus heitti pois nuo, jotka ostivat ja myivät ja käski kyyhkysiä kauppaavat viemään ne pois sieltä? Hänellä ei ollut muita tarkoituksia kuin puhdistaa Temppeli, aivan kuin hän oli tahtonut sanoa: Minulla on oikeus tähän Temppeliin ja haluan sen itselleni ollakseni siinä herrana.
Mitä tämä sitten tarkoittaa? Tämä temppeli, jossa Jumala voi ehdottomasti hallita Tahtonsa mukaan, on ihmisen sielu, jonka Hän on tehnyt täysin Itsensä kaltaiseksi, aivan kuten saamme lukea Herran sanoneen: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme ja kaltaiseksemme” (1.Moos. 1:26). Ja näin Hän myös teki. Jumala on tehnyt sielun niin kaltaisekseen, ettei mikään muu taivaan ja maan kaikista Hänen ihmeellisesti luomistaan suurenmoisista olennoista muistuta Jumalaa yhtä paljon kuin ihmissielu.
Juuri tästä syystä Jumala tahtoo tämän temppelin puhdistettavan, että Hän voisi olla siinä täysin ainoana asiana. Tämä temppeli on juuri Hänen mukaisensa siitä syystä, että se on juuri niin Hänen kaltaisensa - ja Hän on siinä tyytyväinen: voidessaan olla siinä ainoana asiana.

Saarna kokonaisuudessaan:
https://www.netikka.net/studiomielty/temple.html

Paavali kirjoitti: ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on, ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat (1.Kor. 6:19).”
Paavali tarkoittanee tässä ruumiilla myös ihmisen mieltä ja sielua, joten tämäkin kirjoitus saattaisi osaltaan vahvistaa näkemystä Temppelin puhdistamisen vertauskuvallisen tulkinnan suuntaan.

Eckhart kuvaa vertauksen tarkoittamaa tilannetta siten, että siinä ovat kyseessä lähinnä hyvät ja uskonnolliset ihmiset, joiden hartaudessa oli yhä hienovaraisia, itsekkäitä piirteitä. Karkeimmat heistä muistuttivat Temppelin edessä kauppaa käyviä, sellaisia ihmisiä, jotka erilaisin uskonnollisin tai sosiaalisin toimin uskoivat voivansa ostaa itselleen Jumalan hyväksynnän.

Rahanvaihtajia ja kyyhkysten myyjiä kohtaan Jeesus oli suopeampi, koska he kuvasivat lähinnä sellaisia uskonnonharjoittajia, jotka eivät edes itse huomanneet, että heidän toimissaan oli itsekästä motivaatiota.
Nämäkin ihmiset rakastivat Jumalaa vielä kuin lehmää: siltä saatavan maidon takia (ei Jumalan itsensä takia, yli kaiken).

Tiivistäen voitaneen sanoa temppelin puhdistamisessa olevan kyse kaikenlaatuisten inhimillisten ehdollistumien uudelleenarvioinnista ja purkamisesta. Mielen saattamisesta sellaiseen tilaan, joka ei sisällä ennakkonäkemyksiä, jotka värittävät ja vääristävät kaikkea havaitsemista ja toimivat samalla esteenä todellisen kokonaisvaltaisen tiedostamisen suhteen.

Vuorisaarnan määritelmä ”pakanuudesta”.

Vuorisaarnan kuudennen luvun 31. jae kertaa jo aikaisemmin esitetyn kehotuksen murehtimattomuuteen ja antaa samalla määritelmän "pakanuudesta":

”pakana” on sellainen henkilö, jonka elämän johtavana periaatteena on kaikenlaatuisten inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen: toisin sanoen - lähes kaikki ihmiset on Vuorisaarnan kriteerien mukaan luettavissa pakanoihin!

”Matt. 6:31. Älkää siis murehtineetko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' 32. Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.”

Teksti kertaa vielä 25. jakeen esittämän asian siitä, että ihmisen kaikki luonnolliset tarpeet ovat joka hetki taivaallisen isän tiedossa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että voisimme jättäytyä toimettomina odottelemaan tarpeidemme automaattista tyydyttämistä jo ennen kuin olemme löytäneet sen lähteen, jossa kaikki tarpeet tulevat lopullisesti tyydytetyiksi. Saarnan seuraava jae antaa tähän suoran kehotuksen:

”Matt. 6:33. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. 34. Älkää siis murehtineetko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."

Vuoden 1992 raamatunkäännös korostaa hieman lievemmin etsimisen tärkeyttä (luterilaistaa) sanomalla, "etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan.” Vanhemmat käännökset tulkitsevat ehdottomammin, "etsikää ensin...", englantilaisen version sanoessa, "etsikää ensin Jumalan valtakunta ja Hänen vanhurskautensa" - mikä lienee sanoman todellinen merkitys (vanhurskaus on kokonainen).

Vasta tämän äärimmäisen tavoitteen löytämisen jälkeen sanotaan kaiken muun asettuvan kohdalleen ja tulevan ehdottomasti huolehdituksi - ei sitä ennen! Miksi muutoin olisi tarpeen korostaa etsimisen tärkeyttä?

Tämä on meille luterilaisille ehkä vaikeasti sisäistettävä kohta, koska olemme tottuneet korostamaan uskomisen ratkaisevaa, jopa pelastavaa merkitystä ja vähätelleet ainakin jossakin määrin todellisen omakohtaisen etsimisen tärkeyttä.

Tällainen etsimisen vähättely juontaa jo toiselta vuosisadalta,Tertullianuksesta saakka. Hän julisti, ettei etsijälle ollut enää mitään löydettävissäkään, eikä kolkuttajalle ollut ketään avaamassa, koska kaikki oli jo löydetty ja avoimena saatavissa Tertullianuksen edustaman ainoan oikean kirkon piiristä (tosin hänen mielensä muuttui myöhemmin, ja hän liittyi montanolaisiin).

Vuorisaarna ei millään tavoin lupaa kaiken automaattista saavuttamista niille, jotka samastuvat voittopuolisesti tähän tuntemaamme elämään. Tavoite on mahdollinen ainoastaan sellaisille, jotka ovat täydellisesti kääntäneet tajuntansa painopisteen elämän äärimmäisen ajattoman lähteen suuntaan - ja vain siihen.

Samaa todistaa myös keskiajan suuri dominikaaniopettaja, mestari Eckhart joulusaarnassaan:

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä (ylhäältä syntymisestä) ja siitä, kuinka se voisi tapahtua meissä sekä saavuttaa täyttymyksensä hyveellisessä sielussa aina kun Isä jumala lausuu Ikuisen Sanansa täydellisessä sielussa.
Sillä kaikki tämä sanottu koskee ymmärrettävästi jokaista hyvää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kulkee Jumalan teitä. Se ei tietenkään koske luonnollista, kuritonta ihmistä, koska hän on vielä kaukana ja täysin tietämätön tästä syntymästä.

Psalmin 34:5 Tulkintaa

Psalmin 34 neljäs jae antaa varsin kauniin ja universaalin kuvan Jumalasta, joka on kaikessa ja kaikkialla:

Ps. 34:4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.

Viidennen jakeen eri käännösmuodot ovat:

5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen (rk 1938).
5. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. (rk 1992)
5. Sinä valmistat minulle pöydän vihollisteni kohdalle (rk 1776 Biblia)
5. Thou preparest a table before me in the presence of mine enemies: thou anointest my head with oil; my cup runneth over. (King James 1611)
5. pones coram me mensam ex adverso hostium meorum inpinguasti oleo caput meum calix meus inebrians (Vulgata.

Ps. 34:6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Vaikeaselkoisen viidennen jakeen sanatarkka teksti kuuluu Jaakko 1. raamatunkäännöksen mukaan: Vihollisteni läsnä ollessa sinä valmistat eteeni pöydän: sinä voitelet pääni öljyllä; maljani vuotaa ylitse.

Vanha biblia ja vuoden 1938-käännös puhuvat nekin pöydän valmistamisesta, mutta uusin käännös on tuonut asian lähemmäksi tavallista ruokapöytää puhumalla pelkästään sen kattamisesta. Samalla käännös on selvästi kaventanut ilmauksen merkitystä: koko ruokailutilan valmistaminen on toki enemmän kuin vain kattaminen. Tämä pieni seikka ei ole vailla merkitystä silloin, jos pyritään pääsemään selville siitä, mitä ilmauksella todella alun perin tarkoitettiin.

Kun tarkastellaan kahta seuraavaa lausetta, tulee pöydän valmistamisen merkitys näkyviin: pöytä kuvannee tilaa, jossa inhimillinen ja jumalainen kohtaavat. Pään voitelu merkitsee sitä, että inhimillinen tietoisuus luovuttaa sijansa jumalaiselle. Se merkitsee aivan samaa kuin syntyminen ylhäältä tai taivaalliset häät tai (Jumalan)lapseksi jälleen tuleminen.

Jumalaista luontoa kuvataan usein auringon kaltaiseksi: se antaa alati itsestään, eli vuotaa ylitse. Ja niin tulee myös ihmisestä tällaisen ”aterioinnin” jälkeen sisäisessä mielessä auringon kaltainen, joka ei enää vaadi tai tarvitse itselleen mitään, vaan ilmentää kaikessa täysin pyyteetöntä, kaikkea ja kaikkia syleilevää rakkautta.

Mestari Eckhartin opetuksia lainaten voitaisiin sanoa, että kyseessä oleva pöytä tarkoittaa ihmisen sielun korkeinta ominaisuutta, mihin astuessaan (vuodattuessaan) itse Jumalakin joutuu luopumaan kaikista ominaisuuksistaan (ts. kolminaisuudestaan), ja missä jumalan syntymisen ihmissielussa on mestari Eckhartin mukaan määrä tapahtua.

Mitä sitten tulee noihin läsnä oleviin, tai katseillaan seuraaviin vihollisiin, voitaisiin ajatella heidän symboloivan ihmisen aikaisempia heikkouksia, jotka on ennen ”pöydän kattamista” voitettu ja syrjäytetty. Toisaalta ne voisivat kuvata myös koko ulkoista ympäristöä, joka on aikaisemmin vetänyt tajunnan pois Jumalasta. Filosofi Nietzsche käyttää sanaa ”painavuuden henki”, joka on luonut kaikki inhimilliset ehdollistumat (kuten toisistaan riippuvan hyvä ja pahan).

Periaatteellisessa mielessä tämän pöydän tai henkisen olotilan täytynee kuitenkin olla aina olemassa, koska ikuisuudessa (Jumalassa) kaikki on alati läsnä, eikä mitään tarvitse erityisesti rakentaa ajallisen tilanteen mukaan.

Psalmi puhuneekin kyseisestä asiasta ajalliselta näkökannalta katsoen: niin että pöytä on kyllä ikuisuudessa aina valmiina, mutta ajallisen tietoisuuden kannalta se voidaan tiedostaa edellyttäen, että ihminen itse on sisäisesti valmis kohtaamaan jotakin täysin itsestään poikkeavaa, henkistä ja ikuista.

Eckhart kuvaa tätä valmiutta joulusaarnassaan seuraavasti:

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä (ylhäältä syntymisestä) ja siitä, kuinka se voisi ta-pahtua meissä sekä saavut¬taa täytty¬myksensä hy¬veellisessä sie¬lussa aina kun Isä jumala lau¬suu Ikuisen Sa¬nansa täydelli¬sessä sielussa.
Sillä kaikki tämä sanottu kos¬kee ymmärrettävästi jo¬kaista hy¬vää ja täy¬dellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kul¬kee Jumalan teitä. Se ei tieten¬kään koske luon¬nollista, kuri¬tonta ihmistä, koska hän on vielä kau¬kana ja täysin tietämätön tästä synty¬mästä.

Vihaamalla opetuslapseksi?

"Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. 27. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni (Luuk. 14:26-27).

Tämä Luukkaan esittämä vaatimus vaikuttaa hyvin erikoiselta jos sitä verrataan esim. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Paavalin kirjaamaan ”kuninkaalliseen lakiin - rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kaikki evankelistat kyllä kirjoittavat yksituumaisesti elämänsä kadottamisesta todellisemman ja ikuisen elämän löytämisen edellytyksenä, mutta läheistensä vihaamista ei Luukkaan tapaisesti sentään suositella.

Matteus ja Markus ilmentävät melkein yhtä jyrkkää ”poissulkevuutta” tilanteessa, missä Jeesus kutsui veljikseen, sisarikseen ja äidikseen ainoastaan niitä, jotka tekivät hänen taivaallisen Isänsä tahdon.

Mutta tämä antaa sentään jonkinlaisen viitteen siitä, mitä Luukkaan karkealta ja ankaralta vaikuttava vaatimus voisi tarkoittaa:
Lienee ymmärrettävää, että mikäli joku voisi täyttää taivaallisen Isän tahdon, pitää hänellä luonnollisesti olla täysin yksiselitteinen tietoisuus siitä, mikä Isän tahto kullakin hetkellä on.

Se ei tarkoita mitään epämääräistä ja tulkinnallista ”sisäistä kuiskausta”, jollainen lienee yleensä yhä rajallinen ilmaus ihmisen sisäisen olemuksen alitajuisesta puolesta, vaan selkeää, välitöntä ja välityksetöntä tietoisuutta esillä olevan asian todellisesta luonteesta.
Kyse ei siten ole ajatusprosessin tuloksista, saati tunnereaktiosta, vaan jostakin aivan toisenlaatuisesta asioiden hahmotuksesta niiden todellisen ja syvimmän olemuksen pohjalta ja pohjalla.

Matteus, Markus ja Luukas esittävät oman ristinsä kantamisen yhteisenä vaatimuksena jokaiselle Jeesuksen seuraajalle. Tämä tulkittiin alkuvuosisatoina niin suoraviivaisesti, että ihmisen tuli pelastuakseen konkreettisesti hankkiutua marttyyrikuolemaan, koska vain ”oman ruumiin veri” toimi lunastuksena.

Jeesuksen seuraamista voidaan suorittaa esim. pyrkimällä omalla kohdallaan ymmärtämään ja sisäistämään hänen antamiaan viitteitä oikeasta elämäntavasta, asennoitumisesta ja äärimäisistä hengellisistä tavoitteista.

Ristin kantaminen lienee kuitenkin tarkoitettu otettavaksi symbolisesti niin, että jokaisen tulisi kantaa kaikki omalle kohdalleen tulevat elämänkokemukset elämän sisäisen viisauden valmistamina oppitunteina, joista selviytyminen voi Jumalan armosta kohottaa yksilön sisäisen sietokyvyn ja koko tiedostamistavan ulkonaisista ilmiöistä riippumattomaan tilaan.

Luukas käyttää hyvin voimakasta kieltä puhuessaan vihaamisesta. Mutta hän ei varmaan tarkoita mitään tunneperäistä vihaa, koska sellainen ei mitenkään soveltuisi henkisen opetuslapseuden kuvaan.

Opetuslapseuden kriteerit nostetaan tässä esityksessä hyvin korkealle. Vaaditaan kaikkein luonnollisimmistakin ”maallisista ehdollistumista” vapaata mieltä. Samalla nousee myös rakkaudelle asetettavat vaatimukset jopa niin korkealle, että lähimmäisen rakkaus pitää muuttua ”Kauimmaisen rakkaudeksi”, joka ei enää tee eroa sukulaisten ja vieraiden kesken, vaan tarkastelee kaikkea elämää yhtäläisesti.

Matteuksen evankeliumissa (5:47) annetaan ymmärtää, että ”luonnollinen lähimmäisenrakkaus” ei vielä ole henkistä, vaan se kuuluu uskonnosta riippumatta vielä puhtaasti yleisinhimillisyyden piiriin (pakanoillekin).

”Kauimmaisen rakkauden” tavoittaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että ihminen kykenee toteuttamaan ”ensimmäistä kaikista käskyistä”, Jumalan rakastamista yli kaiken ilmenneen – itsensä mukaan lukien.

Mestari Eckhart totesi, että tavallisimmin ihmiset rakastavat Jumalaansa kuin lehmää – siltä odottamansa maidon vuoksi - koska inhimillinen tahto sisältää lähes aina jonkinasteisia pyyteitä.

Jeesuksen kaltainen henkilö tiedostaa kirkkaasti kaiken elämän yhteisen sisäisen perustan, mutta todella kaltaisikseen hän voi kutsua vain sellaisia, joiden toiminta kumpuaa heille yhteisestä, erehtymättömästä tietoisuuden tasosta.