Joulun salaisuudesta

Voi ihmisen poikaa, joka tiedottomana nukkuu maailman yössä,

synnistä siinneenä, syntymättömänä sisästä.

Pitkä on odotusaikasi, suuret synnytystuskasi.

Missä on se kohtu, joka kantaa ikuisen lapsen,

missä rinnat, jotka ruokkivat ajattoman?

Jouluna loistaa valkeus yössä, eikä kukaan sitä käsitä.

Ihminen ei herää hetkessä,

ellei hän katso itsestään pois,

niin että näkee itsensä, ja sen avulla valon,

jota pimeys ei tunne.

Valosta tulleen valon, yhden ilman muita.

Sillä kaikki erillinen on pelkkää harhaa,

ikuisesta irti revittyä,

yhdentekevää, vaan ei yhdeksi tekevää,

joka vasta tekisi joulun.

Julma on joulun salaisuus,

autuaan ankara ylhäältä syntyminen,

mikäli mieli on maailman vanki

ja sydän kiinni halujen suossa.

Siunattu se ihminen, jonka mieli ei tyydy vähään,

vaan särkee kaikki ne taulut,

jotka varoittavat astumasta itsensä yli.

Miten voisi kukaan tulla korotetuksi,

ellei hän kurotu täyteen mittaansa,

niin että ylittää kaiken maallisen

ja tyhjentyy ikuisen eteen?

Yhtä ovat itsensä ylittäminen ja alentaminen,

kun joulun lapsi on tullut,

ja sielun pimeys poissa.

Odotuksen paradoksaalisuudesta

Ihmisluontoon näyttää kuuluvan olennaisena osana ja halun yhtenä ilmenemismuotona tulevien asioiden ajattelu. Se voi ilmetä seesteisenä odotteluna, haaveiluna, unelmointina tai pelon värittäminä ajatuksina ja tunteina, jotka ovat usein aikaisempien ikävien kokemusten projisointia tulevaisuuteen.

***

Erityisesti lapset liittävät paljon odotuksia jouluun. Ne ovat luonteeltaan yleensä varsin konkreettisia, kun taas aikuiset tyytyvät usein ”ruokaan, juomaan ja menoon muuhun”.

***

Odotukset ovat välttämätön asia siinä mielessä, että ne antavat ihmisen toiminnalle suuntaa ja pitävät hänen mielensä liikkeessä – hakemassa itseensä lisäystä.

Odotuksessa ilmenee psykologista kaksijakoisuutta: mukavien asioiden lähestymistä ja ikävien välttämistä (gradienttia). Positiivisten asioiden odottelu on yleensä harmittomampaa kuin negatiivisten pelko, koska jälkimmäiset häiritsevät tai jopa halvaannuttavat sisäisen elämän luonnollista kehitystä.

***

Hyvinä pidettyjen asioiden odottelussa on kuitenkin myös ikävä puoli, että se usein johtaa pettymyksiin ja pitemmän päälle jopa katkeroitumisiin. Ihmiset tulkitsevat, että maailma tai elämä on heidät pettänyt, vaikka monissa tapauksissa he ovat pettyneet omiin ylimitoitettuihin odotuksiinsa.

Vain ani harvat lottoajat saavat päävoiton – ja vielä harvemmat heistäkään tulevat pysyvästi onnellisiksi (autuudesta puhumattakaan).

Vanha viisaus toteaa, että hän, joka tyytyy siihen, mitä hänellä on, on aina tyytyväinen. Tämä edellyttää tietenkin sitä, ettei ihminen luo mielessään mitään odotuksia tulevan varalle. Nietzsche totesi, että joka vähän omistaa, hänet vähän omistetaan – joten autuasta on pieni köyhyys.

***

Tulevien toimien suunnittelu on asia sinänsä – suunnitelmien toteutumisen ehdoton vaatiminen on sitten kaksiteräisempi asia.

Lottomainoksessa todetaan, että unelmointi on jo puolet voitosta. Se tietenkin luo mieleen jonkinasteisen toivon vireen, joka muistuttaa hieman lapsuuden joulun ja siihen kuuluvien lahjojen odottelua.

Odotus saattaa hieman keventää arkista tunnelmaa, mutta liialliseksi paisuessaan se muodostuu eräänlaiseksi virtuaaliseksi elämäksi, joka irrottaa mielen käsillä olevasta todellisuudesta.

Ihminen alkaa siirtää elämisensä aloittamista johonkin tulevaisuuteen, sisältää se sitten lottovoiton, palkankorotuksen, vuosiloman, viikonvaihteen tai eläkkeelle siirtymisen.

***

Negatiivisten asioiden odottelu on usein virtuaalista elämistä menneisyydessä, jonka pelätään jatkuvan entisen kaltaisena myös tulevaisuudessa. Sellainen on vahingollista, koska se saattaa liiaksi kaventaa tai vääristää elämisen ja kokemisen kenttää.

Negatiivinen suhtautuminen, erityisesti pelko, voi ajan mittaan aiheuttaa sekä fyysisiä että psyykkisiä sairauksia – ja on usein kaikkea muuta kuin miellyttävää myös ympäristön kannalta katsoen.

***

Kristillisissä piireissä yksi pisimmistä odotuksen muodoista lienee Jeesuksen toisen tulemisen odottelu. Sitä on harjoitettu lähes 2 000 vuoden ajan – ja jouduttu pettymään tai ainakin selittelemään tulemisen kyllä tapahtuneen, mutta vain näkymättämässä muodossa.

***

Se, onko Nasaretin Jeesus itse todella puhunut pikaisesta ulkoisesta takaisin tulemisestaan, perustuu ainoastaan evankelistojen käsityksiin.

Matteus kirjoittaa: ”Totisesti minä sanon teille: tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin kaikki nämä tapahtuvat.” Näin siitäkin huolimatta, että tämän evankelistan aikana kaikki apostolit olivat jo kuolleet. Oliko Jeesus sitten erehtynyt, vain puhuiko evankelista omiaan vahvistaakseen omien kristittyjen aikalaistensa odotuksia – siinä kysymys, johon on vaikea antaa täysin vakuuttavaa vastausta.

***

Selitys näkymättämästä tulemisesta saattaisi juontua aivan erilaisen tulemuksen odottelusta: Ajatuksesta persoonattoman Kristuksen sisäisen syntymisen mahdollisuudesta ihmisen sielun syvyyksissä. Siinäkin pelkkä odottelu tai asian pyytely ei kovin paljon asiaa edistä, ellei ihminen itse halua raivata itsestään pois syntymisen kannalta olennaisimpia esteitä – lujaa kiinnittymistä ulkoisen elämän tuottamiin ilmiöihin.

***

Mestari Eckhart aloittaa erään joulusaarnansa (saarna 1) seuraavasti:

”Me olemme nyt juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä juma­lan toimesta alati ta­pah­tuu ajat­tomuu­dessa, koska tuo sama syntymä on nyt tapah­tunut myös ajassa (ensimmäisenä jouluna), inhimilli­sessä luon­nossa.

Pyhä Augustinus sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää, että tuo syntymä ta­pahtuu ikui­sesti, jollei se ta­pahdu mi­nussa! Vasta sen tapahtumi­nen mi­nussa on merkit­tävää.’

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi ta­pahtua meissä sekä saavut­taa täytty­myksensä hy­veellisessä sie­lussa aina kun Isä jumala lau­suu Ikuisen Sa­nansa täydelli­sessä sielussa.

Sillä kaikki tämä sanottu kos­kee ymmärrettävästi jo­kaista hy­vää ja täy­dellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kul­kee Jumalan teitä. Se ei tieten­kään koske luon­nollista, kuri­tonta ihmistä, koska hän on vielä kau­kana ja täysin tietämätön tästä synty­mästä.”

Eckhart jatkaa: ”Niin kuin sanoin jo aikaisemmin, nämä sanat ovat vain sellaisia hyviä ja täydellistyneitä ihmisiä koskevia, jotka ovat siinä määrin ammentaneet ja sisäistäneet it­seensä kaikkien hyveiden ytimen, että hyveet ilmentyvät heissä täysin luonnollisina, il­man tietoista ponnistusta.”

Mestari nostaa sitten esiin kaikista odotuksista luopumisen tärkeyden: ”Heidän pitää ymmärtää, että tämän elämän paras ja jaloin saavutus on kyky olla hiljaa ja an­taa Jumalan puhua ja toimia sisäisyydessään.”

Tällaista sisäistä tilaa Vuorisaarna kuvaa rauhan tekijöillä ja hengellisesti köyhillä, jotka eivät odota itselleen mitään maailmalta tai edes Jumalalta – sillä ihminen rakastaa Jumalaansa usein kuin lehmää: siltä odottamansa maidon takia (Eckhartin vertaus).

Matti tai Liisa Kristus!

Uskonnot puhuvat ihmisyyden äärimmäisistä tiloista, mutta näyttävät kadottaneen tiedon niiden todellisesta luonteesta sekä aikaperspektiivistä. Tämä ei ole mikään uusi asia, sillä jo Jeesuksen kerrotaan sanoneen, että juutalaisten opettajat olivat joko kadottaneet tiedon avaimet tai toimineet kuin koirat härkien pilttuussa – ollen syömättä ja estäen härkiäkin syömästä (Tuomaan evankeliumista).

Uskontojen tulisi antaa erilaisten yksilöiden kehitykseen soveltuvia virikkeitä, eikä vain tarjota kauan sitten muotoiltuja kiintoajatuksia ainoina pelastavina patenttiratkaisuina.

Ihmisyyden loppututkinto on ihmiskunnan tässä vaiheessa vielä ”luonnotonta” tai ainakin ennenaikaista, mikä on helposti nähtävissä siinä, ettei täydellisyyteen yltäneitä yksilöitä ole kovin montaa esiintynyt. Ihmisiä on toki julistettu pyhiksi, mutta useimmiten varsin tekaistuin perustein.

Nasaretin Jeesuksen kaltaisten poikkeavien yksilöiden ja edelläkävijöiden tehtävänä on ollut huomion kiinnittäminen etenkin sisäisten asioiden ja ydinolemusten suuntaan.

On hyvin kyseenalaista väittää, ettei ihmiseltä lopullisen tarkoituksensa täyttämiseen vaadita muuta kuin itsepäinen ja sananmukainen usko siihen, mitä heille on totuutena esitetty.

Ihmisyyden ja kaiken muunkin ulkoisesti ilmentyneen tarkoituksena on toteuttaa suunnattoman pitkän prosessin kuluessa sisäinen, muuttumaton malli muodon ja muutoksen piirissä – siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tämä ei tarkoita sitä, että puolivalmiit projektit (ihmiskunnan valtaenemmistö) olisivat tuhoon tuomittuja – niilläkin on omat yksilölliset ”ylösnousemuksensa”. Kehitys saa kuitenkin vielä muotojen kautta armollisesti jatkua, kunnes sielullinen esikuva on toteutettu ja kaikki olemuspuolet valmiina toimimaan ”eläväksi tekevänä henkenä”.

Tätä tarkoitti Paavalikin puhuessaan Kristukselle muodon antamisesta tai Kristuksen päälle pukemisesta. Kristus ei varsinaisessa merkityksessään ole mikään persoona, vaan puhtaasti henkinen prinsiippi, johon ihmisen tajunta voi parhaimmillaan yltää tai tulla muunnetuksi.

Jeesuksesta tuli tällaisen yhdistymisen kautta Jeesus Kristus. Aivan samoin jostakin Matista tai Liisasta saattaisi yhdistymisen kautta tulla Matti tai Liisa Kristus – toivoihan Jeesus (Johanneksen evankeliumin mukaan) ihmisten pääsevän samaan ykseyteen ja samuuteen taivaallisen Isänsä kanssa – hengessä kun ei ole erotusta.

Taivasten valtakunta on hyvin lähellä – se on (Luukkaan vääristelemättömän käännöksen mukaan) sisäisesti itse kussakin. Tämä sisäinen on kuitenkin jotakin, jota ihminen välttää yleensä niin kauan, että hän on (tuhlaajapojan tapaan) perusteellisesti kyllästynyt kaikkeen ulkoiseen.

Näin pitää ollakin. Maailma on tarpeen ihmisyyden eri olemuspuolten (fyysisten ja mentaalisten) luonnollisen kehityksen kannalta. Kun ne kaikki ovat lopulta kehittyneet, on maailma tehtävänsä tehnyt ja saa väistyä sisäisen olemuksen tietoisuuden keskuksena.

Vasta muutoksen tapahduttua ihminen voi sanoa: ”En enää minä, vaan Kristus minussa!” Vasta tietoisuuden muutoksen jälkeen ihmistä voidaan todellisessa merkityksessä kutsua kristityksi, joka elää ja toteuttaa ilman ehdollistuneita, mentaalisia motivointeja sitä, joka on todellista ja pysyvää. Hän ei enää ole näyttelijä, joka esittää kauan sitten toisten käsikirjoittamia, kristityiksi katsottuja rooleja, vaan hän on alkulähteensä suoranainen ilmentymä maan päällä.

Missä piilee sijaissovittaja?

Vanhatestamentillinen juutalaisuus löysi kansalaistensa väärinkäytöksiin sijaissovittajan viattomasta eläinkunnasta – Jeesuksen persoonasta jääneeseen perimätietoon osittain rakentuva kirkko löysi sen (juutalaista mallia vapaasti mukaillen ja paisuttaen) tästä viattomaksi kuvatusta persoonasta.

Juutalaiset asettivat uhrinsa päälle pieneltä ajalta kertyneet syntinsä – kristityt lastasivat Jeesuksen kannettavaksi kaikki menneet ja tulevat typeryytensä ja väärinkäytöksensä.

Monien nykytutkijoiden (eksegeettien) mukaan sijaissovituksen käsitteelle ei löydy kovin pitäviä raamatullisia perusteita – se nojaa pääasiassa myöhempään kirkolliseen perinteeseen ja tulkintoihin.

***

Ajatus sijaissovituksesta saattaa juontua siitä, että elämä näyttäytyy usein varsin sattumanvaraiselta ja epäoikeudenmukaiselta. Ihmisten erilaatuiset kohtalot voidaan ainoastaan hyvin harvoin selittää palkkoina yksilön elämänsä aikana suorittamista synneistä tai hyveellisistä töistä. Syyn ja seurauksen laki ei siten näytä pätevältä muuta kuin puhtaasti aineellisten ilmiöiden piirissä.

Ihmiset syntyvät erilaisiin olosuhteisiin erilaisin fyysisin ja psyykkisin välinein varustettuina. Mikäli ajatellaan, että Jumala luo jokaisen yksilön erikseen tyhjästä, antaa tämä erilaisuus ja eriarvoisuus Hänestä omituisen kuvan, jota monet selittävät vain lausumalla: ”Käsittämättömät ovat Herran tiet!”

Tuollainen lausuma (psykologinen projektio, defenssi) ei tietenkään paljon lohduta niitä, jotka ovat omasta mielestään kokemassa äärettömän epäoikeutettuja asioita.

Vasta Konstantinopolin kirkolliskokous v. 553 jKr. tuomitsi ajatuksen sielun ennalta olosta ja määritteli sisäisenkin ihmisen ”kertakäyttötuotteeksi”, jolla on lyhyen elämänsä päätteeksi – uskon nojalla – kohtalonaan ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuinen kadotus tai ikuinen elämä.

Koska yksilöiden elämien kestot ja olosuhteet ovat hyvin erilaiset, on kehitetty ”tasaussysteemi”, johon ensimmäisenä vaiheena kuuluu kirkon suorittama kaste, jossa yksilö kirkon mukaan otetaan jo periaatteessa Jumalan seurakunnan jäseneksi. Yksilön tulee sitten elämänsä aikana omaksua kirkon näkemykset sovituksesta taatakseen oman osallisuutensa pelastuksesta.

Jyrkkä jako helvettiin ja taivaaseen kelvollisten kesken on katsottu oivalliseksi keinoksi ohjata ihmisiä ”ainoaan oikeaan ajatteluun”, jota kirkko tunnustuksineen edustaa. Se on ollut riittävän yksinkertainen eikä ole vaatinut (eikä kestänyt) paljonkaan filosofisia perusteluita – se on vain pitänyt uskoa tai ainakin uskotella sellaisenaan.

Vanhassa testamentissa Saarnaaja kirjoittaa kuolemasta, että siinä tomu palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka on sen antanut. Uudessa testamentissa sekä Matteus että Markus korostavat sitä, että ihminen voi persoonallisen olemuksensa kautta tuottaa sielullensa vahinkoa, mikäli hän ei ymmärrä priorisoida enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita.

Matteuksen evankeliumissa löytyy episodi:

"Miksi sitten kirjanoppineet sanovat, että Eliaan pitää tulla ensin?"  Jeesus vastasi ja sanoi: "Elias tosin tulee ja asettaa kaikki kohdalleen. Mutta minä sanon teille, että Elias on jo tullut.”

Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että siitä sielullisesta olemuksesta, jota Elias oli aikoinaan edustanut, saattoi myöhemmin syntyä joku toinen persoonallinen olemus – opetuslasten arvelujen mukaan Johannes Kastaja.

Kristillisten alkuvuosisatojen manikealaisen suuntauksen edustajat (joihin Augustinuskin alun perin lukeutui) ajattelivat, että vanhurskaan ihmisen sielu palaa ruumiin kuoleman jälkeen paratiisiin, mutta ulkoisiin asioihin sidostunut sielu synnyttää uuden persoonan niin moneen kertaan, että sielullinen olemus on karistanut itsestään kaiken katoavaisen.

Tämän mukaan syntyvä persoonallinen olemus pohjautuu sellaiseen sielulliseen koosteeseen, joka on muodostunut aikaisempien erillisten persoonien elämissä kehittyneistä ominaisuuksista ja niiden edelleen jalostamisen syistä.

Syntyvä uusi persoona ei siten ole minkään edeltäneen persoonan jatkumo, vaan erityinen ja tarkoituksenmukainen kooste siitä sielullisesta olemuksesta, joka tulee elävöittämään pitkän fyysisen perimäketjun tuottamaa olemusta tietynlaisten affiniteettien perustalta.

Uusi persoona saa perusedellytyksensä sielulliselta olemukselta, kuin myös jonkinlaisen sisäisen ohjelman – vaan ei sentään mitään ehdotonta kohtaloa (predestinaatiota). Persoona tuo mukanaan sekä sellaista, joka on edellisissä vaiheissa kehittynyt, että sellaista, joka vaatii edelleen työstämistä ulkoisen elämän usein julmissakin puitteissa.

Persoona on siten jonkinlainen sielullisen historian sijaissovittaja, jonka on tarkoitus lopulta ”unohtaa itsensä, ottaa ristinsä ja seurata parhainta esimerkkiä sekä yhdistyä henkiseen olemukseensa.”

Tällaisen ajattelun mukaan persoona ei sellaisenaan jälleen synny, vaan sillä on oma aikansa sekä kehon elävöittäjänä että psyykkisissä kuoleman jälkeisissä tiloissa, joista vain täysin äärimmäisiä voidaan todellisuudessa kutsua taivaaksi ja helvetiksi.

Nietzschen Zarathustra toteaa, että ”se syiden summa, johon olen kietoutunut, tuo minut takaisin tähän (ulkoiseen) elämään.”

Paavali kirjoitti ihmisyyden pitkällisestä prosessista ”elävästä sielusta eläväksi tekeväksi hengeksi”, jossa hänen aikansa ihmiset olivat vielä alkuvaiheessa – pääasiassa ”lihallisia” (eivät vielä edes psyykkisiä eli sielullisia – saati henkisiä, pneumaatikkoja).

Sielullinenkin olemus voitaneen tulkita sijaissovittajaksi siinä mielessä, että sen kautta alkuperäisen jumalallisen kuvan, ajattoman hengen, on tarkoitus toteutua ajan ja erillisyyden puitteissa – ”Sanan tulla lihaksi!”

Jossakin mielessä myös henki on sijaissovittaja, koska se ei voi toimia itsenään sielun, mielen ja muodollisen olemuksen kautta ennen kuin nämä alkuperäisestä etääntyneet ja erillistyneet olemukset ovat eheytyneet siihen pisteeseen, että ne voidaan palauttaa sisäisesti puhtaaseen alkutilaansa.

Tietenkin löytyy myös ulkopuolista sijaissovitusta siinä merkityksessä, että ihmiset joutuvat kärsimään toisten tekemien virheiden ja päätösten seurauksista. Tällaista voidaan selittää kollektiivisella vastuulla, joka on ihmiskunnan tai sen osajoukkojen mentaalista syykertymää.

Elämään sisäisesti vaikuttavista syy- ja seurausketjuista on rakenneltu ehdottomia, fatalistisia näkemyksiä, joissa kaikista ihmisen toimista koituu ennemmin tai myöhemmin aivan saman laatuinen seuraus. Tällainen ajattelu lienee pahasti karrikoitua. Vaikka kaikella kohdattavalla saattaakin olla historiallisia juuria, ei elämä itsessään ole näin yksinkertainen, vaan siihen liittyy runsaasti tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, missä muodossa ja milloin jossakin historiallisessa vaiheessa aiheutetut jännitteet purkautuvat – mikäli niiden purkautuminen on ihmisyyden esikuvan toteutumisen kannalta yhä tarpeen.

Elämän kokonaisuuksiin liittyy todennäköisesti myös paljon epävarmuustekijöitä ja sattumaa, joiden luomat yksilölliset vääryydet tasapainottuvat sisäisen olemisen piirissä.

Eräässä mielessä ”ihmisen poikana” voitaisiin pitää yksilöllistä sielullista olemusta, jota persoonalliset ihmiset elämiensä sisäisen sadon kautta rakentavat kunnes jossakin vaiheessa ”sato on valmis leikattavaksi” – ”ihmisen poika (sielu) korotetaan kuin käärme erämaassa” – kastetaan hengen tulella, joka yhdistää kaikki ihmisyyteen liittyvät olemukset aineellisesta, mielen ja sielun kautta henkiseen saakka.

Lähetyskäsky, Pyhän Hengen vuodatus ja synninpäästö

Johanneksen evankeliumin 20. luvussa kerrotaan siitä, kun Jeesus ilmestyi toista kertaa kuolemansa jälkeen – tällä kertaa kaikille opetuslapsilleen:

21. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.”

Matteuksen evankeliumi esittää asian hieman toiseen tapaan ja antaa lisäksi ns. kastekäskyn.

Lähetyskäskyn autenttisuuden suhteen tutkijat ovat esittäneet hyvin suuria varauksia. On varsin ilmeistä, että käsky on lisätty evankeliumeihin myöhemmin oikeuttamaan ja motivoimaan seurakuntien laajennustoimia.

Johannes (tai joku ”parantelija”) jatkaa lähetyskäskystä Pyhän Hengen vuodatukseen, joka lienee tarkoitettu edellisen käskyn tueksi.

22. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki !”

Teksti kuvaa Pyhän Hengen vuodattamisen täysin yllättävänä, valmistelemattomana ja hyvin konkreettisena tapahtumana. Ehkä liiankin ”lihallisena”, että se voitaisiin hyväksyä varauksetta alkuperäiseen tekstiin kuuluvaksi, todella henkiseksi muutostapahtumaksi. Henkiset muutokset eivät ole koskaan tällaisia massatapahtumia, vaan yksilöllisiä ja harvinaisia sisäisiä muutoksia.

Johanneksen evankeliumin rakentama teologia on luonteeltaan yleensä hyvin periaatteellista ja sisäistä, eikä siihen tämän kaltainen, magiaa muistuttava kuvaus edes kovin hyvin istu.

Pyhän Hengen vuodatusta, inhimillisen ja jumalallisen yhdistävää tapahtumaa, ei missään perinteessä kuvata suoritettavaksi näin aistillisin toimin. Haavoja ja pieniä kolhuja on kyllä aina ja kaikkialla parannettu puhaltamalla (siirtämällä vitaalienergiaa), mutta koko inhimillisen mielen ja olemuksen muuntaminen psyykkisestä henkiseksi vaativat hyvin paljon enemmän.

Johanneksen evankeliumi jatkaa Pyhän Hengen vuodatuksesta opetuslasten oikeuteen joko antaa anteeksi tai pidättää toisten ihmisten syntejä.

23. ”Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.”

Tämä ”ruokoton jae” on antanut perusteet siihen, että kirkolliset toimijat ovat apostolisen seuraannon nojalla anastaneet oikeuden käyttää valtaa toisten ihmisten elämän ja jopa kuolemankin suhteen.

Teksti toimi perustana ns. synninpäästöoikeudelle, jossa joku puhtaasti inhimillinen auktoriteetti, alun perin piispa, sai oikeuden vapauttaa toisia ihmisiä heidän suorittamiensa syntien seurauksista.

On ymmärrettävää, että ihminen voi (ja hänen tuleekin) antaa anteeksi omalle kohdalleen osuneet vääryydet, mutta oikeus mitätöidä ”viran tai aseman puolesta” toisten ihmisten syntejä pohjautuu pelkkään inhimilliseen vallanhaluun.

Ihminen laajentaa kovin mielellään omaa valtapiiriään. Synninpäästöoikeuden suhteen on todennäköistä, että teksti on kirjoitettu ja lisätty kokoelmaan vasta seurakuntien vakiintumisen jälkeen korostamaan seurakuntaan kuulumisen pelastuksellista välttämättömyyttä ja erityisesti sen johtajien auktoriteettia.

Seurakunnan jäsenyyttä korosti erityisesti piispa Cyprianus (extra ecclesiam nulla salus). Augustinus omaksui valitettavasti saman kannan, ja sama ajatus kulkeutui myös Lutherille.

Ajatuksen ”loogisena” perustana lienee käsitys, että seurakunta muodostaa Kristuksen ruumiin, jossa sitten paavi, piispa tai pappi toimisi rakennelman päänä. Kirkko tulkitaan täten ”pyhäksi rakennelmaksi” jopa ihmisten organisoimana laitoksena.

Monet ovat kuitenkin tulleet siihen johtopäätökseen, että se seurakunta, jonka päänä voidaan pitää Kristusta, on jotakin aivan muuta kuin ihmisten laatima yhteisö.

Se on niiden yksilöiden tietoisuuden yhteistä toiminta-aluetta, jotka ovat sisäisesti kohonneet erillisyyden harhoista ”pyhäin yhteyteen, pyhään yhteiseen seurakuntaan”. Siinä Isä, Kristus ja jokainen siihen yltävä toimivat saman täydellisen ajattoman tietoisuuden piirissä – ovat sisäisesti yhtä.

***

Evankeliumit kertovat, että Jeesus valitsi varsin tarkkaa opetuslapsensa ja ettei näistäkään ainakaan kaikki kovin hyvin ymmärtäneet hänen opetuksiaan. Merkittävimmäksi apostoliksi kohosikin Paavali, joka ei ollut koskaan nähnyt Jeesusta, ja joka joutui ”taistelemaan” varsinaisten apostolien (Pietarin) takaisin juutalaisuuteen palanneita tulkintoja vastaan.

***

Jeesuksen alkuperäinen ”lähetyskäsky” (jos sellaista on ollut) on saattanut nojata siihen, että hänen sanomansa ymmärtäneet voivat toimia ”hapatuksen kaltaisina (katalysaattoreina)”. He tarjoavat virikkeitä niille, jotka luonnostaan ”isoavat ja janoavat” jotakin muuta kuin aineellisia ja psyykkisiä asioita. Uteliaille, tai henkisiin asioihin vastahakoisesti suhtautuville oli turha ”heitellä helmiä” (ja niiden heittäjiä) tallottaviksi maahan.

Ajatus pakkokäännytyksestä ja miekkalähetyksestä – puhumattakaan toisin ajattelevien polttamisesta roviolla – olisivat Jeesuksen itsensä mielestä todennäköisesti lähtöisin ”isästä Perkeleestä”.

Lepääkö vanhurskauttamisoppi kestävällä perustalla?

Augustinus

Kristillisen määritelmän mukaan vanhurskauttamisopissa on kyse siitä, kuinka ihminen pääsee takaisin Jumalan yhteyteen, on sovinnossa Jumalan kanssa ja vapautuu elämää tuhoavista turmiovalloista.

Tämä lienee itsestään selvä asia: ihmisen tulee päästä ajallisen elämän luomista kahleista takaisin ajattomaan ja alkuperäiseen tilaan, jossa ei ole ”vaihteen varjoa”, muutosta (koska se on täydellinen olotila).

Vanhurskauttamisopin perustan sanotaan löytyvän erityisesti Paavalilta, joka korostaa kristityn ja Kristuksen läheistä yhteyttä. Paavalin mukaan todellisena kristittynä eläminen ja oleminen perustuvat siihen, että hän on yhtä Kristuksen kanssa ja ”elää Kristuksessa”.

Aivan niin, mutta Paavali edellyttää paljon enemmän kuin vain läheistä yhteyttä: hän edellyttää sisäistä samuutta, ”Kristuksen pukemista ylle” eli omaksi sisimmäksi olemukseksi, toimivaksi tietoisuudeksi. Vasta silloin ihminen voi olla ja toimia ”Kristuksen muotona”. Tällaista samuutta edellytti Johanneksen evankeliumin mukaan myös Jeesus itse, joka tahtoi ihmisten pääsevän aivan samaan ykseydelliseen, ajattomaan tilaan, missä hän oli sisäisesti Isänsä kanssa.

***

Paavali kyllä sanoo, että vanhurskautus tapahtuu uskon kautta ilman lain tekoja, mutta hän tuskin tarkoittaa uskolla pelkkää sanallisiin käsitteisiin ja kiintoajatuksiin uskomista, vaan todellista sisäistä tilaa ja olemusta.

Ulkonaisten säännösten (lakien) noudattamisella on lähinnä sosiaalinen merkitys. Aivan eri asia on Jaakobin mainitsema ”täydellinen laki”, jota kykenevät noudattamaan vain ne harvat, joille se on sisäisesti avautunut.

Vanhurskauttamisoppi ei kuitenkaan perustu suoraan Paavaliin, vaan ennen muuta kirkkoisä Augustinuksen omakohtaiseen tulkintaan, jossa hän kiisti pitkään vallalla olleen Pelagiuksen käsityksen ihmisen potentiaalisesta mahdollisuudesta saavuttaa vanhurskaus ja pelastus – tai ainakin luoda sille edellytykset.

Augustinus oli valitettavan heikkotahtoinen ja aistillinen persoona, joka ”transpunoi” Paavalin varsin selkeät näkemykset vastaamaan paremmin omia edellytyksiään. Ei ole mikään ihme, että nämä ”helpotukset” on otettu iloiten vastaan.

***

Jeesus itse yritti opettaa täydellistä lakia ihmisten muotoileman Mooseksen lain sijaan vaatimalla Vuorisaarnassa seuraajiltaan taivaallisen Isän täydellisyyttä – sisäistä kaltaisuutta.

***

Kristittyjen yhdessä muotoilema ekumeeninen vanhurskauttamiskäsitys kuuluu:

"Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”

Julistus muistuttaa paljon lasten uskoa joulupukkiin ja on lisäksi sisäisesti ristiriitainen. Siinä väitetään, ettei teoilla ole mitään merkitystä, mutta uskotaan silti yhteen ulkoiseen, historialliseen sovitustekoon, jonka katsotaan muuttavan kaikki tekoon uskovat (ja ainoastaan heidät) taivaskelpoisiksi.

Luterilaisen ajattelun mukaan kristitty on ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”. Tämä lausuma on yhtä ristiriitainen kuin Lutherin käskyjen selitysten johdanto, jossa kehotetaan samanaikaisesti ”pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa”.  

Asia voi pitää paikkansa ainoastaan periaatteellisessa mielessä: kun lasketaan ihmisen kuuluviksi sekä persoonallinen (lihallinen) että henkinen olemuspuoli. Ongelma on vain siinä, ettei persoonallinen ihminen ole tietoinen henkisestä olemuksestaan, eikä henkinen voi mitenkään avautua sellaisen sielun ja mielen kautta, joka on suuntautunut ja ehdollistunut ajallisiin ilmiöihin.

***

Henki on jakamaton (yhtä olemusta) ja ikuinen eli ajaton, joka ei voi laatunsa takia sekaantua ajattomaan ja muodolliseen – tai tarkemmin ilmaisten – ettei ajalliseen ehdollistunut tajunta voi tiedostaa mitään todella ajatonta – jumalallista.

Paavalin mukaan ihmisen henki – kunhan siitä ensin on tullut tietoisuuden keskus – voi tutkia Jumalan syvyydetkin.

Liha, tai mikään muukaan katoava, ei Paavalin itsensä mukaan peri taivasten valtakuntaa – ellei katoava tavalla tai toisella sisäisesti irtaudu lihallisuudestaan eli kaikista vääristä (synnillisistä) samastuksistaan.

Tämän irtautumisen edistämiseksi kaikki uskonnot lienee alun perin tarkoitettu.

Elämä itse auttaa tässä kyllästyttämällä ihmisen aikojen saatossa kaikkiin mahdollisiin ulkoisen maailman mahdollistamiin virikkeisiin.

***

On aivan selvää, että kaikki toiminta ajassa tai tilassa – laadusta riippumatta – on suhteellista. Se ei kelpaa ihmisen todellisen tilan arvosteluperustaksi. Ulkoinen toiminta on tarkoitettu mielen ja sen kautta sielun muokkautumista varten: että ihmisessä kehittyisivät ne olemuspuolet, joilla on –ja tulee olemaan – merkitystä jossakin luomisen prosesseissa.

Psyykkis-mentaalisen olemuksen (persoonan) rakentuminen (rikkaaksi tulo) ja kehittyminen eivät sinänsä synnytä taivaskelpoista ihmistä – ei aina edes kovin viisasta – koska ihmisen on lisäksi kyettävä vapaaehtoisesti irtautumaan (pois oppimaan – palaamaan kotiin) kaikesta siitä häviävästä, johon hän on luonnostaan samastunut (on se sitten hyvää tai pahaa).

***

Todellista ”taivaskelpoista tilaa” kuvataan raamatussa kyvyllä kulkea neulansilmän tai ahtaan portin läpi: siitä mahtuu – Jumalan armosta – ainoastaan kaikesta erillisestä vapautunut ja puhdistunut ydinolemus.

***

Mestari Eckhart toteaa, että Jumala ei ole ihmisen kaltainen, joka voi mielivaltaisesti päättää, ketä suosii ja ketä ei. Häntä sitoo oma täydellinen laki, joten Hänen täytyy toimia heti, kun Hän huomaa ihmisen tyhjentyneen sisäisesti kaikesta maallisesta.

(ajallisen) Elämänsä kadottaminen ja todellisen (ajattoman) elämän löytäminen ovat yksi ja sama, täydelliseen lakiin perustuva asia.

Ohituskaistoista

Tulkaa ohikulkijoiksi, neuvoi muuan viisas,

joka ohitti maailman vaatimatta palkkaa.

Moni myöhempi ohitti myös maailman,

vaan ei vielä itseään.

Jotkut antoivat jopa elämänsä toivoen parempaa:

ajatonta palkkaa ajallisesta työstä.

Kuinka heikko onkaan ihmisen ymmärrys,

sanojen varaan tehty, tuulenpesä,

joka ei henkeä tunne.

Pyyteistä tehty on ihmisen mieli,

epäitsekkyys vain tyhjä sana,

saati itsettömyys,

jota kukaan ei ymmärrä oikein.

Hullutusta on henki niille hengellisille,

jotka luulevat mieltä sieluksi

ja suun sanoja totuudeksi.

Tosi on aivan toisaalla,

kaukana valheiden takana,

lihan ihmisen ulottumattomissa.

Ohittakaa itsenne, ja olette pian perillä.

Puuttuako asioiden kulkuun?

Kenraali Gustav Hägglund totesi rohkeasti, että maailmanpoliittisiin asioihin olisi syytä suhtautua paljon pragmaattisemmin. Esimerkiksi Ukrainan tilanteessa voitaisiin periaatteellisissa asenteissa joustaa ja ratkaista asia jakamalla maa enemmistöryhmien mukaan.

Kenraali ennakoi sitä, että Amerikka tullee luopumaan maailmanparantajan roolistaan ja keskittyy hoitamaan tärkeimpiä etukysymyksiä. Eurooppakin saanee mahdollisuuden ottaa omat asiat paremmin haltuunsa. Euroopassa on yhtä paljon asukkaita kuin Amerikassa, joten sillä pitäisi kyllä halutessaan olla mahdollisuudet puolustautua – ellei se joudu ydinasehyökkäyksen kohteeksi.

Edesmennyt intialainen opettaja, Ramana Maharshi, selitti kärsimyksen syiden johtuvan ihmisten samastumisesta kehoonsa ja sen kautta ulkoisiin ilmiöihin. Mikäli ihminen löytää sisimmän olemuksensa, hän pääsee eroon kärsimystensä syistä.

Joku valitti Maharshille, etteivät mahatmat (pyhät miehet) tee mitään maailman parantamiseksi. Tähän mestari vastasi, että todelliset mestarit saavat pelkällä hiljaisuudellaan paljon enemmän aikaan kuin muut ulkoisella toiminnallaan ja aineellisella avullaan.

He eivät kuitenkaan puutu sellaisiin asioihin, jotka on tarkoitettu ihmisten itsensä oppimateriaaleiksi ja ratkaistaviksi.

Saksalainen filosofi Nietzsche kirjoitti hyödyttömästä myötätunnosta: ”Jos sinulla on kärsivä ystävä, ole leposija hänen kärsimykselleen – kuitenkin kuin kova vuode, sotilaan vuode, niin sinä parhaiten häntä hyödytät.” Joten: ”Ihmisen täytyy pitää sydämensä aisoissa, sillä jos hän päästää sen valloilleen, häneltä pian karkaa pääkin.”

Filosofi tiivistää: ”Mikä onkaan maailmassa saanut enemmän kärsimystä aikaan kuin myötä-kärsiväisten mielettömyydet!”

Tätä ei tietenkään tulisi tulkita niin, että kaikesta empaattisuudesta pitää päästä eroon ja suhtautua kylmän loogisesti kaikkiin kohtaamiinsa asioihin. Nietzsche tarkoittaa lähinnä sitä, ettei ihmisten pidä samastua tunneperäisesti sellaisiin asioihin, joiden korjaamiseen heillä ei ole mitään mahdollisuuksia – tai joiden syistä ja seurauksista heillä ei ole mitään kuvaa.

Nykyinen media tuo kuitenkin koko maailman kärsimykset reaaliajassa katsottaviksi ja myötä-kärsittäviksi. Siten ei ole ihme, että ihmiset ovat ahdistuneita ja hakevat unohdusta nautintojen piiristä tai purkavat kasautuneita negaatioitaan kaduilla ja ns. sosiaalisessa mediassa.

***

Yhteiset arvot tarkoittavat jonkin riittävän homogeeniseen kulttuuriryhmittymän asettamia arvoja, jotka muiden tulisi omaksua tullakseen hyväksytyiksi.

Demokratiasta on länsimaissa muodostunut ainoa hyväksyttävä malli, vaikka se on vain yksi monista tavoista hoitaa yhteisiä asioita. Kovin tehokkaaksi sitä ei aina voida sanoa, koska joka asiaan löytyy omat jarrumiehensä ja -naisensa. Se ei liioin kelpaa takeeksi hyvään elämään.

On paljon ihmisiä, jotka eivät edes halua osallistua vallankäyttöön, vaan tahtovat elää rauhassa ja hoitaa lähinnä omat asiansa. Heidän syyllistämisensä aiheuttaa vain poliittisen korrektiuden vastustuksen kasvua, josta populistiset liikkeet käyttävät hyväkseen.

Demokratiaa on lähivuosina yritetty markkinoida mm. arabimaihin ja päädytty useimmissa tapauksissa täysin kaoottiseen tilaan. Turkkia on monin keinoin painostettu omaksumaan länsimaiset arvot, mutta tilanne näyttää luisuvan aivan toiseen suuntaan.

***

Vanha kiinalainen sanonta kuuluu: ”Totuuden sanat eivät kuulosta kauniilta. Kauniilta kuulostavat sanat eivät ole totta.”

Vanhojen käsitysten mukaan kansaa on vaikea hallita, jos johtajat puuttuvat liikaa asioihin. Todellisten johtajien tulisi toimia ennen kuin mitään vielä on tapahtunut ja pitää järjestystä ennen kuin epäjärjestys on syntynyt.

Eurooppa olisi voinut noudattaa kiinalaisten ohjetta hoitaa vaikeat asiat niin kauan kuin ne vielä olivat helppoja, suuret asiat, niin kauan kuin ne vielä olivat pieniä.

***

Direktiivitulvan hillitsemiseksi Eurooppa voisi ottaa huomioon, että ”mitä parempia lakeja ja asetuksia julistetaan, sitä enemmän on rosvoja ja varkaita.”

Kiinalaisen käsityksen mukaan todellisen viisauden katoaminen johtaa ensin voiman syntyyn. Voiman katoamisen jälkeen jää humaanisuus. Humaanisuuden häviäminen jättää jälkeensä moraalin. Moraalin heikkeneminen johtaa käytössääntöjen syntyyn, jotka ovat vain heikko aavistus luonnollisesta lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta – sekä epäjärjestyksen alku.

Todella viisaan mielestä hedelmä (lopputulos) on tärkeämpi kuin kukka (välivaihe).

Hengellinen laiskuus – kuolemansynti vai saavutettu etu?

Sananlaskujen 6:6 opastaa: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu.” Muurahaista seuraten voisi ahkeruuden ohella oppia, että sen toiminnoilla on aina mielekäs tavoite, jota se pyrkii toteuttamaan niin yksilöllisesti kuin hyvin koordinoituna, kollektiivisena joukkona.

***

Ihminen voi olla hengellisesti laiska istuessaan hengellisessä tilaisuudessa antaen mielensä vaeltaa arkisissa turhanpäiväisyyksissä. Toisaalta ihminen saattaa olla hengellisesti aktiivisimmillaan istuessaan yksin erämaan hiljaisuudessa – ollen kaikkein parhaimmassa tapauksessa ajattelematta ja tunteilematta yhtään mitään (kontemplatiivisessa tilassa).

***

Hengellisestä ahkeruudesta voidaan näin ollen antaa varsin ristiriitaisiakin määritelmiä. Siihen luetaan perimmäisten asioiden omakohtainen pohdinta, mutta ”ahkeruuden todelliseksi kruunuksi” esitetään tilaa, missä ihminen irtautuu kaikesta aisteihin, tunteisiin ja ajatteluun liittyvästä (tietenkin pysyen silti elossa).

***

Eräs omituinen suuntaus hengellisessä ahkeroinnissa on oman (täysin viattoman) kehon kiusaaminen, josta karkeimpia esimerkkejä ovat pylväspyhimysten kaltaiset persoonat. Kansa odotteli malttamattomana heidän kuolemaansa saadakseen haltuunsa palasen ”pyhäinjäännöstä”.

Askeesilla on toki oma merkityksensä siinä, että kehon aiheuttamia häiriöitä voidaan vähentää harjoittamalla se tulemaan toimeen hyvin vähällä huomiolla. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole se, että kehoa kohdellaan niin kaltoin, että se aiheuttaa mieleen kemiallisen epätasapainon kautta hallusinaatioita. joita sitten tulkitaan ”henkisiksi”.

Monet Intian joogit ovat tehneet kehon hallinnasta elämäntehtävän, joka ei kuitenkaan välttämättä ole missään tekemisissä todellisen henkisyyden kanssa. Länsimaihin kulkeutuneet joogalajit ovat yleensä laadultaan varsin fyysisiä (kuten tantra- ja hathajooga). Usein niiden harjoittajille luvataan henkisessä mielessä paljon enemmän kuin mitä kehon harjoittamisen kautta voidaan saavuttaa. Parhaimmillaan tällaiset joogamuodot saattavat rauhoittaa mieltä ja edistää terveyttä – pahimmillaan aiheuttaa hengitysvaurioita (hengityksen pidättämiset) tai peräpukamia (lootus-asennossa istuminen).

***

Henkinen ei todellisuudessa liene konkreettisen ja objektiivisen vastakohta, vaan kaiken objektiivisuuden ydin - ja siten subjektiivisuuden eli mielen tavanomaisten oheistuotteiden vastakohta.

Hengellisissä pyrkimyksissä ongelmat löytyvät miltei aina ihmisen oman mielen alueelta. Monet tietenkin näkisivätkin ongelmien syyt mieluummin itsensä ulkopuolella – ja juuttuvat usein alituiseen jossitteluun oman tilansa suhteen.

***

Hyvin suosittu hengellisen laiskuuden ilmentymä on siinä, että ihminen joko täyttää kaiken aikansa ulkoisilla toimilla ja virikkeillä tai vatvoo mielessään jatkuvasti ajatuksia, kuvitelmia tai vaikka sävelmiä, jotka estävät kaikkien liian vakaviksi koettujen teemojen nousun pintaan. Hengelliset asiat saattavat muistuttaa pyörien päällä olevia huonekaluja, joita voi kevyesti siirrellä siivouksen ja muiden ”elintärkeiden toimintojen” tieltä.

Hengellisen laiskuuden piiriin voitaisiin lukea myös sellainen ”valmiina poimittu patenttiusko”, joka nojaa vain toisten ajatusten totena pitämiseen, ja joka ei siten ole todella muodostunut ”omaksi lihaksi” – ihmisen sisäisiksi ominaisuuksiksi.

Laiskuus johtuu varsin usein myös pelosta tai arkuudesta, joka on kylvetty jo lapsuudessa mielen syövereihin. Se nostaa ”heristävän sormen” niin sanottuna omanatuntona heti, kun jokin asia näyttää uhkaavan ennalta omaksuttuja käsityksiä – ns. esiymmärrystä. Omatunto koostuu päällimmäisiltä osiltaan lähiyhteisön normistojen omaksumisesta – lauman äänestä – joka syyttää heti, kun henkilö rikkoo sovittuja sääntöjä. Todellinen oma ”parhain tieto” (jos sitä on) kuiskailee hyvin vaimeasti ja on siten helposti sivuutettavissa tai vaimennettavissa.

***

Omakohtaista hengellistä aktiviteettia on jo hyvin varhaisissa kristillisyyden vaiheissa pyritty tietoisesti tukahduttamaan, kuten Tertullianuksen kehotukset etsimisen ja kolkuttamisen turhuudesta todistavat (kaikki oli valmiina kirkon – ja vain kirkon puitteissa).

Hyvänä myöhäisempänä esimerkkinä tällaisesta käy Ruotsi-Suomen aikainen Konventikkeli Plakaatti, joka monopolisoi kaiken vapaan hengellisen kokoontumisen kirkon valvonnan ja rajoitusten alle. Siellä täällä hengellinen nälkä pyrki kuitenkin murtamaan asetetut rajat, jolloin ryhdyttiin tukahduttamistoimiin (mm. Erickssonin veljekset ajettiin maanpakoon, Kärmäet vankeuteen Turun linnaan, Wallenberg tuomittiin kuolemaan, Kalajoen käräjät määräsivät toimintakieltoja).

***

Blogistot – etenkin niiden lukijatilastot - kuvannevat jossakin määrin ihmisten kiinnostusten ja harrastusten kohteita. Esim. Vuodatuksen kaltaisessa, suomalaisessa blogistossa suurin kirjoitusinto näyttäisi kohdistuvan kakkuresepteihin (missä ei tietenkään ole mitään pahaa, saati halveksittavaa).

Kirjoituksissa otetaan kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin ja vältellään sellaisia, jotka liittyvät elämän syvimpiin tarkoituksiin. Valmiita mielipiteitä on helppo heitellä toisten mielipiteiden sekaan ja väittää niitä totuuksiksi, jolloin usein väittely alkaa ja keskustelu loppuu.

Suomessa voi löytää jonoja marketeissa ja katujakelussa, jonotusta virikkeiden perään esiintyy festivaalien ja jäähallien lähettyvillä, mutta hengellisten asioiden perään ei näyttäisi muodostuvat jonoja – paitsi esim. suviseuroissa.

***

Mauno Isolan sanoitus tutussa joululaulussa kuvannee hyvin tavallista tilannetta, missä ”suun ruoka, juoma, meno muu – laps’ hankeen hukkuu, unhottuu!” Kyseinen lapsi ei välttämättä tarkoita ketään itsensä ulkopuolista persoonaa, vaan ihmisen itsensä syvyyksissä piilevää mahdollisuutta ”lapsen kaltaisuuteen” – siihen todellisen henkisen periolemuksen kaltaisuuteen, jonka onnen ehdoiksi ei enää tarvita mahdollisimman runsasta ulkoista virikkeistöä. 

Tietäjien ainoa ilo

Missä ovat paimenet, missä viisaimmat tietäjät,

 kun vain villieläimiä kedoilla,

tietämättömiä kulkijoita ihmisten sydänmailla?

Ei rauhaa maassa, saati hyvää tahtoa,

ennen kuin jokaisen sisäinen lapsi on syntynyt

ja kapaloituna sielun syvyyksiin,

maallisen tuolle puolen.

Valo, jota pimeys ei nähnyt, hengen valo,

mielen ja maailman takainen.

Tuttu valo hengen paimenille ja tietäjille,

jotka kaitsevat ihmisten teitä.

Kuinka vähän onkaan niitä,

jotka juovat yhdestä lähteestä,

koskaan loppumattomasta.

Kuinka harvat näkevät joulun tähden,

ikuisen valon – tietäjien ainoan ilon. 

Isänpäivästä

Isänpäivällä on Pohjoismaissa (ei tosin Tanskassa) alun perin saattanut olla tarkoitus tuoda hieman vaihtelua marraskuun ankeuteen – todennäköisin motiivi päivän viettoon lienee kuitenkin puhtaasti kaupallinen.

***

Viikkoa ennen vietetään Pyhäinpäivää, jota aikaisemmin kutsuttiin Pyhäinmiestenpäiväksi. Pyhiksi luonnehdittavia (vaan ei miesten sellaisiksi julistamia) löytynee kuitenkin todennäköisesti enemmän naisten parista, joten päivän nimitys on päivitetty vastaamaan nykyisiä tasapuolisuuden vaatimuksia. Kukaan ei ole aikaisemminkaan rohjennut ehdottaa päivän yhdistämistä isänpäivään – tai jopa yleensä miesten päiväksi.

Isiä juhlitaan puoli vuotta äitien jälkeen, mikä on täysin perusteltavaa. Toukokuun valoisuus kuuluu äideille, jotka kuitenkin yleensä kantavat suurimman taakan lasten alkutaipaleella. Kaikista tasa-arvovaateista huolimatta isät eivät milloinkaan koe odotusaikaa, synnytystä tai imetä lasta, joten heidän juhlimisensakin joutaa tapahtua huomattavasti hämärämmissä olosuhteissa.

***

Suomessa isänpäivän vietto on alkanut jo 1970-luvulla, mutta liputuksen arvoiseksi Helsingin yliopisto katsoi päivän vasta v. 1987.

Tapa on saanut alkunsa Amerikasta, jossa pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat sen paikaksi marraskuuta – tuomaan piristystä joulusesonkia edeltävään kaupankäyntiin.

***

Ihmisenä olemisen ja kehittymisen mahdollisuus edellyttää isää – ainakin jossakin muodossa. Neitseellinen lisääntyminen ei ole ihmisolennoille mahdollista muuta kuin asian hengellisessä merkityksessä, jossa sekä isä että äiti ovat yhtä ja samaa ajatonta olemusta. Joissakin perinteissä niin sanottua Pyhää Henkeä (Sofiaa, Viisautta) pidetään tosin feminiinisenä.

Isänpäivänä voitaisiin siten perustellusti muistella myös kaikkien ajallisten isien ja äitien sekä muidenkin olevaisten perustana (alkuna ja loppuna) olevaa Isää, jonka jouluna (pimeydessä) tapahtuvaa heijastumaa inhimillisen elämän puitteisiin aletaan adventin alkaessa odottaa.

Hipaisu joululehtien ja -korttien historiaan

Ensimmäinen suomalainen joululehti. Betlehems Stjärna, ilmestyi Helsingin Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen julkaisemana jo vuonna 1879.

Yllä olevassa kuvassa vuoden 1888 Betlehemin tähden kansilehti. Julkaisijat alkoivat lisääntyä 1900-luvun alkupuolella – alkaen kristillisistä ja jatkuen aatteellisiin yhdistyksiin.

Saksalainen joulukortti

Varhaisimmat Suomeen tulleet joulukortit olivat 1800-luvun loppuolen saksalaisia, amerikkalaisia ja ruotsalaisia tuotantoa. Suomessa korttien lähettäminen yleistyi tosin vasta 1920-luvulla, alkaen kaupunkien varakkaista piireistä.

Jenny Nyströmin joulukortti

Ruotsalaista Jenny Nyströmiä pidetään pohjoismaisen tonttuhahmon luojana. Hänen esikuvanaan oli kansanperinteen käsitys hyväntahtoisesta kotitontusta.

Martta Wendelinin joulukortti

Suomessa satujen, joulukorttien ja -lehtien kuvittajana tuli tunnetuksi mm. Martta Wendelin (1893 - 1986).

Rudolf Koivun joulukortti

Toinen tunnettu kuvittaja oli itsekin jouluaattona syntynyt Rudolf Koivu (1890 - 1946).

Hugo Vartiaisen joulukortti

Kolmas kuvittaja oli Hugo Vartiainen, joka signeerasi työnsä pelkillä nimikirjaimillaan.

Valon odotuksen aikaa

Kuvassa Adventti-ikoni

Kristillinen adventtiaika – jouluun valmistautuminen – alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista ja päättyy neljän viikon kuluttua jouluaattoon.

***

Kirkolliset teemat liittyvät tänä aikana Jeesuksen tuloon maan päälle. Hänen todellisesta syntymäajastaan ei kuitenkaan ole olemassa luotettavaa tietoa. Kirkon alkuaikoina Jeesuksen syntymää on muisteltu tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I määräsi sen v. 337 vietettäväksi joulukuun 25 päivänä – samaan aikaan, kun roomalaiset juhlivat keisari Aureliuksen määräyksestä ”voittamattoman auringon syntymää” (dies natalis invicti).

***

Adventtia kutsutaan pieneksi paastoksi, jonka aikana oli tapana harjoittaa katumusta ja paastota (kuten nykyiset ortodoksit). Tapa on tosin luterilaisissa piireissä korvautunut pikkujouluilla, eikä siitä ole jäljellä muuta kuin monien inhoama joulukala.

Paaston ”pienimpänä tarkoituksena” on hillitä kehon vaikutusta mieleen. Sen todempana tavoitteena on hillitä mielen vaikutusta sieluun totuttamalla ihmistä ”paastoamaan maailmasta tai maallisesta – kaikesta sellaisesta, joka katoaa.”

***

Moni suomalainen muistaa ensimmäisen adventin yhteydessä kouluissa lauletun Hoosianna-virren. Sen on säveltänyt saksalainen Vogler, joka toimi Ruotsissa Kustaa kolmannen hovimusiikin johtajana. Tukholmassa hymni esitettiin jo v. 1795 – Suomen Turussa v. 1858. Suomalaiseen virsikirjaan sävelmä lisättiin vasta v. 1986.

***

Miltei kaikissa kulttuureissa on vuoden pimeimpänä aikana odotettu valon syntymää tai lisääntymistä luonnossa – miksipä ei myös ihmisluonnossa. Ihmiset ovat aina ymmärtäneet valon tärkeyden elämälle. Ei ole ihme (etenkään täällä pohjoisessa), että he ovat nähneet syytä riemuun, kun päivät ovat jälleen alkaneet pidentyä talvipäivän seisauksen jälkeen. 

***

Henkisen valon tuojien syntymän juhliminen eri perinteissä samana ajankohtana on vertauskuvallisesti varsin ymmärrettävää ja luontevaa – varsinkaan kun heidän todellisista syntymistään ei monessa tapauksessa ole jäänyt luotettavia kirjallisia merkintöjä.

Intialaisten Krishnan kerrotaan lausuneen tulemisajankohdastansa luonteesta: ”Milloin hyvänsä vanhurskaus on lamassa ja pahuus saanut ylivallan, silloin minä itse aina ilmestyn…”

Johanneksen evankeliumin alku kuvaa samantapaista fyysistä ja mentaalista tilaa: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Tuomaan evankeliumin (28) Jeesus luonnehtii ihmiskunnan henkistä tilaa samaan tapaan: ”Minä asetuin keskelle maailmaa ja ilmestyin ihmisenä. Näin, että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan ketään janoista.”

Sanonta ei tietenkään viittaa väkijuomien käyttöön, vaan siihen, että ihmiset olivat turhan kiintyneitä turhuuteen, katoaviin asioihin.

***

Suurin osa ”maailman vapahtajista” on jälkipolvien kertomusten mukaan saanut alkunsa täysin neitseellisesti. Tämä ei todennäköisesti kuvaa fyysistä syntymää, vaan sitä, että nämä poikkeavat edelläkävijät ovat ”syntyneet neitseellisesti (yhdestä olemuksesta) ylhäältä” yhdistymällä sisäisesti erillistymättömään ja ikuiseen henkeen.