perjantai 29. syyskuuta 2017

Parisuhteesta ja vähän muustakin


Kaiken ilmenevän elämän dynamiikka perustuu polariteetteihin, erilaatuisiin jännitteisiin, jotka pitävät yllä sekä liikettä että tasapainoa (muutosta ja järjestystä).
Avioliiton elinaikaista sitovuutta perustellaan usein Matteuksen evankeliumin 19. ja Markuksen 10. luvun teksteillä, ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Luomiskertomuksen mukaan Jumala tosin jo varhaisessa vaiheessa erotti sukupuolet toisistaan jättäen kuitenkin heidän olemuksessaan luonnollisen vetovoiman takaamaan ihmissuvun fyysisen jatkuvuuden.
Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että vetovoima saattaa heikentyä tai suuntautua uusiin kohteisiin, jolloin syntyy ongelmia, joita ihmiset ovat pyrkineet ennalta välttämään kehitellessään vähemmän sitovia parisuhteen muotoja kuin mitä kirkollinen vihkiminen edellyttää.
Avioliiton perustukset voidaan jollakin tavoin luonnehtia jumaluudesta juontuviksi (ainakin sisäisiksi) silloin, kun pari kykenee luonnollisesti ja pakotta ylläpitämään suhteessa sisäisen harmonian ja keskinäisen kunnioituksen. Silloin yhdistäviä tekijöitä täytyy löytyä myös heidän olemustensa syvemmistä kerrostumista (ei pelkästään fyysisistä olemuksista).
***
Suomen kirkolle näyttää koituvan suuria ongelmia siitä, että ihmisten parista löytyy yksilöitä, joiden luonnollinen vetovoima poikkeaa tavanomaisesta. Valtiovallan päätösten mukaan näiden solmimia parisuhteita tulisi kohdella yhtäläisesti, mutta kirkko laitoksena tuijottaa yhä kaukaiseen Mooseksen lakiin, jossa sanotaan: ”Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi.”
Kaikkien muiden ilmentymien voidaan väittää lähteneen ”Jumalan ulkopuolelta” tai olevan ”sairaalloisia tiloja”. Ne aiheuttavat ainakin hämmennystä ja leventävät jakolinjaa liberaalien ja vanhoillisempien välillä, koska ilmiölle ei kristillisistä lähteistä löydetä järjellisiä syitä.
”Itämaiden tietäjät” selittäisivät poikkeavuuksien johtuvan siitä, että syntyvän persoonallisen ihmisyyden sisäisessä (sielullisessa) perustassa tapahtuu jaksottaisia polaarisia muutoksia, joista johtuen muuttuvaan polariteettiin (sukupuoleen) syntyvän persoonan tajuntaan heijastuu aikaisemman jakson erilaatuinen kumulatiivinen vetovoima (virheellinen identiteetti).
Tällainen ajatusmalli edellyttää tietenkin ajatusta ”sielun ennalta olemisesta (pre-eksistenssiä)”, jollainen (mm. Origeneksen edustama) näkemys kumottiin kristillisen kirkonkin piiristä lopullisesti vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 553.
***
Sielullisen olemuksen ennalta olo ei sinänsä edellytä persoonan jälleen syntymää. Sielullinen perusta ainoastaan kokoaa ja sisäistää ihmisyyden pitkän ajan kokemuksia ja antaa aineksia kunkin syntyvän persoonallisuuden sisäiseksi lähtökohdaksi (erilaisia taipumuksia kehitettäviksi edelleen). Sielulkinen olemus toimisi siten pitkäaikaisen, jatkuvan tietoisuuden evoluution välineenä.
***
Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät kuitenkaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, jotka kirkko on vasta myöhemmin ottanut suorittaakseen.
Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).
***
Katolinen kirkko pitää kaikkein tiukimmin kiinni ajatuksesta avioliiton elinaikaisuudesta ja tuottaa usein tarpeetonta tuskaa niille, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi elämään yhdessä. Paavi Fransiscus näyttäisi kuitenkin edustavan hieman aikaisempaa liberaalimpaa kantaa ja törmää tietenkin vanhoillisten piirien vastarintaan.
***
Hieman edellisen artikkelin kertausta:
Yhdessä olo ja yhteisöllisyys sinänsä ovat tietenkin ihmisille tarpeellisia, koska ne tarjoavat mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – luo (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä (useimmille yksin oleminen ei sovellu).
Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun hengellinen yhteisö kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).
Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.
Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).
Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan ylösnousemukseen – viimeistään viimeisenä päivänä.
Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”
Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).
Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.


torstai 28. syyskuuta 2017

Kaikki on valmista – älkää Herran tähden vaatiko muutoksia!



Keskiviikon (27.9.2017) Iltalehti kirjoittaa, että joukko piispoja ja kardinaaleja syyttää nykyistä paavia seitsemän eri kerettiläisen ajatuksen tukemisesta. Erityisen vakavana pidetään sitä, että paavi lievensi viime vuonna julkaistussa apostolisessa kehotuksessaan kirkon kantaa katolisiin, jotka ovat menneet avioeron jälkeen uudelleen siviilimenoin naimisiin.
Jo aikaisemmin on herättänyt paheksuntaa se, että paavi Franciscus (kuvassa) on pukeutunut edeltäjäänsä vaatimattomammin, käynyt pesemässä nuorisovankien jalkoja, viettänyt syntymäpäiviään asunnottomien kanssa ja ilmoittanut, että ei lähde tuomitsemaan homoseksuaaleja vaan haluaa antaa heille armoa.
Syytökset ovat selkeä näyttö siitä kuinka joskus muuttumattomiksi määritellyt ajatukset muodostuvat ”koviksi leileiksi”, jotka eivät siedä minkään laatuista ”uutta viintä”. Vaatimukset muuttumattomuuteen tulevat selvästi ilmi siitäkin, että edellisen kerran vastaavia syytöksiä on esitetty vuonna 1333, jolloin Johannes XXII väitti sielujen näkevän Jumalan kasvot vasta tuomiopäivänä.
***
Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät ainakaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, joita kirkko on vasta myöhemmin liittänyt toimintoihinsa. Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon kannalta jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).
***
Yhteisöllisyys sinänsä on tietenkin ihmisille tarpeellista, koska se tarjoaa mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – tarjoaa (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä.
Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun organisaatio kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).
Vinoumia ja valtataistelua on synnyttänyt myös se, kun hengellinen ja maallinen valtarakennelma ovat lyöttäytyneet yhteen lujittaakseen kukin tahollaan omaa asemaansa. Näin tapahtui kristilliselle liikkeelle jo Nikaian kokouksessa ja tiiviimmin keisari Theodosiuksen aikana.
Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.
Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).
On saattanut käydä niin, että Uuden testamentin ohjeita on tulkittu liian suoraviivaisesti ja konkreettisesti (ns. terveellä tavalla), jolloin muodolliset toimet ja ajatusmuodot on nostettu ”pelastavaan rooliin”.
Lienee kuitenkin selvää, ettei todellisuudessa ole kovin merkittävää, jos menee ja myy kaiken omaisuutensa ja antaa varat köyhille. Lausuma on tarkoitettu tulkittavaksi niin, että ihmisen tulee sisäisesti kasvaa ja päästä irti kaikesta aineellisen tai psyykkisen omistamisen halusta. Konkreettinen luopuminen ei merkitse mitään, vaikka ihminen luopuisi omasta kehostaan (joka on etenkin marttyyrikirkon aikaan tulkittu autuuttavaksi toimeksi).
***
Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin kuvaamat hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan viimeisenä päivänä ylösnousemukseen.
***
Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”
***
Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).
***
Ahtaat sanalliset tunnustukset ovat aikojen saatossa jäykistäneet kirkollisen toiminnan puitteet niin, että tarjottava johdatus ja opetus eivät ota riittävästi (jos ollenkaan) huomioon ihmistyyppien erilaisuutta. Asiantila on hieman sama kuin jos syötettäisiin kaikille joka päivä samaa ruokaa ottamatta huomioon ihmisten makueroja, kyllästymistä ja allergioita.
Seremonioista ja tunteeseen vetoavista kertomuksista pitävät ihmiset saanevat todennäköisimmin vastinetta sisäisille tarpeilleen, mutta mentaalisesti suuntautuvat eivät useinkaan löydä sellaista ravintoa, joka edistäisi heidän omakohtaisia hengellisiä pyrkimyksiään.
Itsenäisesti ajattelemaan pyrkivät yksilöt ovat historian aikana turhan usein joutuneet hankauksiin kirkollisissa piireissä aina siitä saakka (osaksi jo sitä ennen), kun tunnustukset on määritelty ”ehdottomiksi totuuksiksi”, joita yhteisön on oikeus ja velvollisuus puolustaa keinoja kaihtamatta.
***
Usein sanotaan, että tottumus on toinen luonto. Käytännössä tottumus on valitettavan usein ensimmäinen ja päällimmäinen, koska ihmiset eivät viitsi tai uskalla ajatella itsenäisesti, vaan pitäytyvät siinä, mikä on heille valmiiksi ajateltuna ja ”ainoana oikeana” tarjottu.
***
Nykyisessä pappiskoulutuksessa annetaan kyllä varsin laaja näkemys siitä, millaisiin tuloksiin vakavassa raamatuntutkimuksessa on päädytty. Seurakuntien papeille näyttää kuitenkin olevan tavattoman vaikeata esittää uusia näkemyksiä vakituisille kuulijoilleen, koska he pelkäävät järkyttävänsä ja jopa karkottavansa nämä vähäisetkin uskolliset kirkon piiristä.
Teologian dosentti, kappalainen Kari Kuula totesikin jo 1990-luvulla, että jos lääkärit käyttäisivät yhtä vähän yliopistotason oppejaan kuin papit, niin kukaan ei uskaltaisi kääntyä lääkärin puoleen.
Todellisuus lienee kuitenkin sellainen, että juuri vanhat näkemykset ovat suurelta osin jo menettäneet uskottavuutensa ja vanhat esitystavat entisen vetovoimansa.
Epätoivoiset yritykset houkutella väkeä kirkkoihin ”mitä kansanomaisimmin keinoin” saattavat viedä lopunkin kunnioituksen koko laitosta ja sen henkilökunnan hengellistä pätevyyttä kohtaan.
***
Kristillisissä luostarilaitoksissa on jossakin määrin otettu huomioon yksilöiden välisiä eroja. Fransiskaanit korostavat palvelua ja antaumusta. Mainittakoon, ettei Fransiskuksen alkuperäisenä tarkoituksena edes ollut perustaa organisoitua sääntökuntaa, mutta väkimäärän kasvun vuoksi sellainen kuitenkin laadittiin.
Fransiskus on saattanut ajatella samaan tapaan kuin Krishnamurti, joka hajotti nimiinsä kaavaillun kirkon toteamalla, että totuutta ei voi organisoida – sen on jokaisen löydettävä omasta itsestään omaa polkuaan kulkien.
Dominikaanit kiinnittävät huomattavasti enemmän huomiota mentaalisen olemuksen kehittämiseen filosofian ja teologian perusteellisten opintojen sekä sen syventämiseen niin sanotun mentaalisen rukouksen (eli meditaation ja kontemplaation) kautta.
***
Kirkon piirissä on annettu ymmärtää, että heillä on tarjottavanaan valmiiksi tehty tie – jopa ainoa sellainen (extra ecclesiam nulla salus), joka voi johtaa iankaikkiseen elämään. Uusi testamentti kehottaisi sen jälkeen aivan turhaan etsimiseen ja kolkutteluun, kun taivaallinen ”patenttiratkaisu” oli kehitelty kirkon piirissä – vieläpä paljon pitemmälle ja helpompaan muotoon kuin Jeesuksen itsensä esittämä versio elämänsä kadottamisen ja ylhäältä syntymisen välttämättömyydestä.
Väitetään, että ”kirkastuksen vuorelle” kulkee vain yksi polku – ja että kaikki muut tavat johtavat kadotukseen. Periaatteessa asia lienee kuitenkin niin, ettei ole olemassa mitään valmista ja oikeaa tietä, vaan jokaisen tulee itse muodostua omaksi tiekseen todellisten sisäisten muutosten myötä.
Hengelliset järjestelmät voivat toki antaa viitteitä siitä, miten sisäistä vaellusta voidaan edistää – kristillisyyden piirissä keinojen valikoima on tosin supistunut niin, etteivät kaikki ihmistyypit löydä niistä itselleen sopivia lähestymistapoja hengellisyyteen.
***
Itämaisista uskomuksista sinänsä voidaan olla montaa mieltä, mutta heidän järjestelmiensä puitteissa löytyy huomattavasti enemmän persoonalliset ominaisuudet huomioon ottavia variaatioita.
Länsimailla on tunnetuimmaksi tullut kaikkein fyysisin joogan menetelmä, jota on lisäksi muokattu (lihallistettu) ja helpotettu niin paljon, että todellista henkistä funktiota joutuu etsimään suurennuslasilla. Valikoimasta löytyy mm. antaumuksellisia, toiminnallisia ja tietoisuuden kehittämiseen pyrkiviä suuntauksia, joiden kaikkien tarkoituksena on vapauttaa mieli ajallisten kokemusten synnyttämistä ehdollistumista havaitsemaan kaiken ajallisen taustalla oleva ajaton todellisuus.
***
Historian näyttöihin vedoten voidaan perustellusti todeta, että siellä mihin on laadittu tunnustuksia, on varsin pian syntynyt riitoja niiden yksityiskohtien tulkinnoista – ja samalla koko hengellisen liikkeen tavoitteet ovat saattaneet hämärtyä sanallisten määritelmien (kuolleen kirjaimen) ylikorostuksen taakse.
Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä (armosta) raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.


tiistai 26. syyskuuta 2017

Kollektiivista sananeuroosiako?


Silloin kun kaikki asiat ovat varsin hyvällä mallilla näyttää pienistäkin asioista paisuvan valtakunnanallisia kysymyksiä.
Viime vuosisadan puolenvälin tienoilla kansasta yritettiin karsia ns. voimasanojen käyttöä uhkailemalla lapsia sillä, että taivaan Isä saattaisi heittää kuumilla kivillä, jos sattuisi kuulemaan näitä sanallisia lipsahduksia, jotka eivät tosin yleensä kohdistuneet kehenkään henkilöön, saati jumalallisiin asioihin (joista kahta ei raamatun mukaan voitane edes sanallisesti loukata).
Viime vuosikymmeninä voimasanat ovat suurelta osin korvautuneet naispuoliseen kehoon liittyvällä, lyhyellä ilmauksella, jonka suosio saattaa osaksi johtua englantilaisten sarjojen ja elokuvien runsaasta ”fuckittelusta”.
Kyseisen luonnollisen elimen fysiologinen sanoittaminen näyttää tuottavan ongelmia ja kiistoja, kun vanhemmat etsiskelevät yhä nätimmältä vaikuttavia kiertoilmauksia, joista viimeisin viritelmä oli ”etupylly”. Jokaiselle lienee selvää, että toiset lapset opastavat kyllä takapihalla auliisti sanan tavanomaisemman vastineen käytössä.
Edellistä vakavammaksi on muodostunut rodullisten asioiden sanallinen ilmaisu. Media näyttää visusti karttavan ilmauksia välttääkseen syyllistymästä rasismiin. Tummaihoisesta uskalletaan vielä kirjoittaa, vaikka se ei kerro onko kyseessä eteläisten maiden edustaja vai pari viikkoa Kanarialla maannut savolainen.
Jos kerran ihonväristä voidaan puhua, niin ehkä olisi selvyyden vuoksi laadittava jonkinlainen sävyasteikko, ettei syyllistyttäisi kiellettyihin ilmauksiin, joiden negatiivinen lataus on suurelta osin siirtynyt tänne sellaisista maista, joissa rodullisia ongelmia on esiintynyt.
Romaaneista kyllä saadaan puhua, mutta usein jää epäselväksi, ovatko kyseessä Suomen vai Romanian romaanit vai pelkät kaunokirjalliset tuotteet.
Uusimpia kauhistuksen kohteita ovat sukupuoleen liittyvät ilmaukset, jotka ovat pitkän historiallisen käytännön tuotoksia. Nimismiehet, lakimiehet, puhemiehet, lautamiehet, metsämiehet, sotamiehet ja lukemattomat muut aikaisemman elämäntavan itsestään selvyydet ovat nyt suuria ongelmia, joille pitää kiireesti etsiä neutraaleilta vaikuttavia vastineita.
Vielä ei ole huomattu, että ruotsinkielisissä sukunimissä on valtava määrä sosiaaliseen ja sukupuoliseen eriarvoisuuteen liittyviä sanoja. Edelman-nimen molemmat osiot ovat kyseenalaisia, joten se pitäisi välittömästi korvata ilmauksella Vanligperson. Toisaalla mm. pohjalaisten sukunimien Ala- ja Yli-liitteet saattavat pian joutua pannaan joko halventavalta tai ylimieliseltä kalskahtavan sävytteensä vuoksi (Väli-etuliite kiellettäisiin, koska se saattaisi herättää sukupuoleen liittyviä mielikuvia).
Yleisessä mielessä ongelmat paisuvat usein siitä syystä, että kulttuuri on vanhastaan kiinnittänyt enemmän huomiota asioiden sanallisiin ilmauksiin kuin ilmausten todellisiin tarkoitusperiin ja motiiveihin. Tämä on osaksi synnyttänyt teeskentelyn kulttuuria, jossa sosiaalinen hyväksyttävyys ”ostetaan” sievistellyn käytöksen kautta.

On selvää, että lähes kaikki sanat herättävät erilaisia mielikuvia – se kun on niiden tarkoitus. Stereotypioiden välttäminen ei ole mahdollista vaikka kieltäisimme sellaistenkin ilmausten kuten savolaisen, pohjalaisen tai hämäläisen käytön korvaten ne pelkällä kansalaisella. Liiallinen varovaisuus johtaa kielellisen ilmaisun köyhtymiseen, jollaista on muutenkin kuultavissa sellaisissa mitään sanomattomissa äänessä olemisissa kuten: ”itse asiassa musta tuntuu sillee niin ku että …”

Esimerkkinä hieman terveemmästä suhtautumisesta voitaneen mainita eräs Isonkyrön pitäjän 1800-luvun kirkkoherra Oskar Forsman (nyk. ilmeisesti Koskipersoona), joka oli hakemassa virkaa Etelä-Suomesta. Hän kysyi kuitenkin sitä, osataanko kyseisellä paikkakunnalla tehdä rehellisesti syntiä, juopotella ja kiroilla – kielteisen vastauksen saatuaan Forsman totesi, ettei halunnut pyrkiä sellaisten tekohurskaitten ja kelvottomien nahjusten joukkoon!

perjantai 22. syyskuuta 2017

Contra confessiones – eli reunahuomioita uskontunnustuksesta


Luterilainen uskontunnustus ei periaatteellisessa mielessä paljonkaan poikkea niistä näkemyksistä, jotka muotoiltiin jo ensimmäisten vuosisatojen riitaisissa kirkolliskokouksissa. Martti Luther yritti suorittaa näkemysten ”päivitystä”, mutta puhdistuksellisena toimena se jäi varsin pintapuoliseksi. Lutherin ongelmana lienee ollut liiallinen luotto raamatun auktoriteettiin, mikä on siinä suhteessa erikoista, että hän piti juutalaisia – raamatun laatijoita – patologisina valehtelijoina (ks. Von den Jüden und Ihren Lügen).
***
Tunnustusten ensimmäisessä kappaleessa vakuutetaan uskoa perinteiseen juutalaiseen (vanhatestamentilliseen) tapaan määriteltyyn persoonalliseen, maskuliiniseen luoja-jumalaan, joka oli luonut ihmisen täysin sen muotoiseksi ja kykyiseksi, jollainen ihminen nykyisinkin on. Tässä suhteessa tunnustus on ainakin materiaaliselta kannalta nykyisten evoluutionäkemyksen vastainen.
Mooseksen kirjan ja Johanneksen evankeliumin alun nojalla asiaa voidaan tosin tulkita myös siten, että alkuperäinen luominen olisi tapahtunut (in principio, periaatteessa, perimmäisessä ajatuksessa) ennen kuin aikaa oli edes syntynyt – ts. ennen niin kutsuttua ”alkuräjähdystä” (valkeuden tulemista).
Raamattu kuvaa luomisen tapahtuneen kuudessa päivässä, seitsemännen ollessa lepopäivä. Jos ajatellaan Jumalan olevan ja elävän iankaikkisuudessa eli ajallisuudesta ja rajallisuudesta vapaana, niin aikasidonnaisista luomispäivistä puhuminen on kyseenalaista – ellei niillä sitten kuvata koko tulevan ilmennyskauden käsittämättömän pitkiä jaksoja (iankaikkisuuksia), joita seuraa tietenkin ”viimeinen päivä” ja sitä ilmenemätön vaihe, ”lepopäivä” (kun esim. universumi vaipuu ”mustaan aukkoon”).
Mooseksen kirjan mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen eli kaltaisuuteensa, mikä voidaan asettaa hyvin kyseenalaiseksi pelkästään vilkaisemalla ihmiskunnan historiaa tai nykytilaa.
Jumalan sanotaan olevan henki, joten mikään muu kuin henki ei voi heijastaa ja sisältää Hänen todellista kuvaansa. Mooseksen kirjan mukaan Jumalan sanotaan luoneen elävän sielun, joka ei enää ollut yhtä luontoa hengen kanssa, vaan ensimmäinen askel ulkoisesti ilmenevän elämän suuntaan – seuraavan ollessa erillisen hahmon muodostuminen, ”vaatteet nahasta”.
Mestari Eckhart väitti keskiaikana, että Jumala loi (heijasti itsestään) kaiken korkeimpaan enkelikuntaan, Serafeihin, jotka tiedostivat sen yhtenä ja samana (erilaistumattomana, synnittömässä tilassa). Näistä luominen jatkui erilaistuen yhä enemmän ja konkreettisempiin muotoihin.
Johanneksen evankeliumin alun ”luomiskertomus” puhuu ilmenevän ajattomasta alkutilasta ja henkisestä ydinolemuksesta (Logoksesta, Sanasta), jota ajallisten ilmennysten olisi tarkoitus toteuttaa siinä määrin, kun se on on mahdollista.
Jeesuksen väitetään todenneen Psalmia siteeraten (Luuk. 17:21), että kaikki ihmiset olivat jumalia (vaikka he eivät hänenkään aikana varmaan siltä näyttäneet). Toisaalla hän toteaa, että Jumalan valtakunta on sisällisesti ihmisissä (ja varmaan kaikessa muussakin) – etsikään, niin te löydätte, jonka jälkeen kaikki muu asettuu kohdalleen.
Jumalallisuus ei kuitenkaan yleisessä mielessä ulottune automaattisesti persoonalliseen ihmisyyteen saakka, vaan kätkeytyy hänen sisäiseen tai pikemminkin sisimpään olemukseensa odottamaan otollista aikaa – etääntymistä ajallisesta (katoavasta).
Se, mikä estää ihmisen tajunnan avautumisen sielulliseen ja henkiseen olemukseen ja olemiseen on hänen samastumisensa ja takertumisensa mielensä ulkoisten virikkeiden pohjalta kehittämiin mielikuviin omasta erillisestä minuudesta ja sen suhteesta ulkoisiin, ohimeneviin ilmiöihin.
Ensimmäisen uskonkappaleen selityksessä kerrotaan Jumalan antavan ihmiselle armosta ja ansioitta kaiken tarvittavan ja suojelevan hänet kaikesta pahasta. Arkikokemus on kuitenkin selvässä ristiriidassa tämän kanssa todistaen, että ihminen joutuu itse ponnistelemaan (otsansa hiessä tai ainakin rypyssä) elämisen edellytysten ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Tietenkin periaatteellisessa mielessä kaikki on peräisin luonnosta, jonka alkuperä ja kantava perusta voidaan palauttaa jumalalliseen ajattomuuteen.
Jokapäiväiset uutiset todistavat vakuuttavasti sitä, että Jumala ei varjele ihmisiä kaikesta pahasta, vaan sallii myös elämän ikävien puolien tulla esiin. Jeesus totesi, ettei hänkään tullut tuomaan rauhaa (muuta kuin harvoille rauhaan kykeneville), vaan riitoja, jotka pakottavat ihmiset näkemään omat heikkoutensa ja puolinaisuutensa – ja kasvamaan niiden ylitse.
Käsitykset perimmäisestä jumaluudesta näyttäisivät kaipaavan päivitystä – eikä liene mitenkään mahdotonta löytää yhtymäkohtia perinnäisten näkemysten ja nykytieteen välille, mikäli sellaisia todella halutaan etsiä (ei kuitenkaan väkisin keksiä).
Steven Hawkingin tapainen tiedeuskovainen ei näe Jumalan olemassaololle mitään tarvetta, koska universumin asiat hoituvat hänen mukaansa ilman Jumalaa luonnossa vallitsevien tunnettujen ja tuntemattomien lakien nojalla. Hawking ei havaitse, että juuri luonnossa vallitseva pyrkimys jotakin kohden todistaa universumin olemuksen taustalla toimivasta viisaudesta, joka tosin ilmennyksen tasolla toteutuu osittaisesti – jatkuvien muutosten kautta.
***
Toinen uskonkappale on jo alkuvuosisatoina herättänyt eniten ristiriitoja ja tulkintaeroavuuksia. Ensimmäisellä vuosisadalla nykyisen, tai edes apostolisen ja Nikean tunnustusten kaltaisia näkemyksiä Jumalan Pojan luonteesta ei olisi käsitetty lainkaan.
Kristologian määrittelyn yhteydessä muuan piispa pyysikin Jumalaa varjelemaan häntä ajattelemasta Jumalansa (Kristuksen) luonnetta.
Käsitys jumalalliseen yltäneistä inhimillisistä yksilöistä on tuhansia vuosia vanhempi kuin kristinusko. Itämaiset ihmiset puhuivat avataaroista (jumalallista inkarnaatioista), buddhista ja boddhisatvoista jo kauan sitten viitaten siihen, että ihmisen on mahdollista saavuttaa ajallisesta riippumaton, sisäisesti pysyvä tietoisuuden tila.
Valitettavasti laitostuva kristillinen liike monopolisoi itselleen Jumalan poikuuden väittäen itsekkäästi ja totuutta häpäisten, että ainoastaan heidän ydinpersoonansa, Nasaretin Jeesus, oli Jumalan poika. Hänen fyysiseen alkuunsa kehiteltiin (jo evankelistat) mitä omituisimpia näkemyksiä neitseellisestä sikiämisestä Pyhästä Hengestä.
Partenogeneesiin kykenevät kuitenkin lähinnä kirvat, kummitussirkat ja amatsonimollit – ihmisen kohdalla asia liittynee ainoastaan ”toiseen syntymiseen”, inhimillisen tajunnan vaihtumiseen jumalalliseksi (syntymällä uudelleen ylhäältä, Pyhästä Hengestä).
Historiallisen Jeesuksen osalta hänen kuolemalleen Pontius Pilatuksen aikana löytyvät varsin pitävät perusteet – tosin evankelistojen antama luonnehdinta Pilatuksesta ei vastaa todellisuutta.
Jeesuksen kuoleman jälkeisten tilojen kuvaukset lienevät suurelta osin evankelistojen mielikuvituksen tuotetta (en tosin kyseenalaista tietoisuuden ylösnousemusta).
Jeesuksen kerrotaan lausuneen ristillä, että hän olisi jo samana päivänä toisen ryövärin kanssa paratiisissa. Mikäli Johanneksen evankeliumiin voidaan nojata, niin Jeesus oli jo paljon ennen fyysisen ruumiinsa menettämistä tietoisuutensa suhteen kuolemattomassa tilassa – yhtä Isänsä kanssa – joten kehon menettäminen ei merkinnyt mitään hänen todellisen olemuksensa suhteen (kaikki maailman antama ja vaatima oli hänen osaltaan jo täytetty, consummatum est).
Evankeliumit luovat hieman ristiriitaisen kuvan siinä, että Jeesus toisaalla sanoi pysyvänsä seuraajiensa lähellä maailman loppuun saakka – toisaalla kerrotaan hänen siirtyneen taivasten valtakuntaan (pois ajallisen piiristä) ja asettuneen Isän oikealle puolelle (vaikka Isässä ei olisikaan puolia tai muutakaan erilaisuutta).
Miten on sitten tuomitsemisen laita? Johanneksen 15. luvussa Jeesus sanoo, ettei hän tuomitse ketään, vaikka osaisi kyllä tuomita oikein, koska on sisäisesti yhtä itse todellisuuden kanssa. Toisaalla hän vakuuttaa tulleensa lähinnä pelastamaan maailmaa johdattamalla ihmisiä ”pimeydestä valoon”. Jeesus myös toteaa, ettei Isäkään (Jumalakaan) tuomitse ketään vaan että Hänen käskynsä on iankaikkinen elämä.
Johanneksen evankeliumin 3. luku luo erikoisen kuvan tuomiosta: ”Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat.” On varsin ilmeistä, että pimeys tarkoittaa tässä ihmisen mielen suuntautumista ja samastumista katoaviin kohteisiin – he eivät edes tosissaan etsi mitään pysyvää, vaikka näkisivät, että kaikki materiaan ja muotoon pukeutuva katoaa aikanaan, samoin kaikki psyykkinen ”hyvä”, kuten valta, maine ja kunnia.
Jo ensimmäisten vuosisatojen ”toisinajattelijat” arvostelivat kirkolliseksi suuntaukseksi muodostuvien valtaenemmistöä siitä, etteivät nämä tosissaan etsineet totuutta, vaan tyytyivät toisilta lainattuihin uskomuksiin.
Saarnaaja toteaa kirjoituksensa alussa: ”Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!” Hän viittaa siihen, että kaikki ulkonainen on sellaisenaan katoavaa. Tämä on kuitenkin tulkittava siten, että ulkoinen turhuus on kuitenkin tarpeellista ja merkityksellistä siinä ja sen ajan, että pysyvä ja todellinen saavutetaan. Ulkoinen on väline, jonka kautta saatava ”hyöty” keräytyy sisäiseen, kunnes ”ajallisen painolasti kevenee”, ja todellisuuden (jumalallisen) on mahdollista avautua itsenään ja itsessään.
Toisen uskonkappaleen selityksissä mainitaan, että Jeesus Kristus on syntynyt Isästä iankaikkisuudessa. Ajattomuudesta syntyminen on yhteistä lähes kaikille vakavasti otettaville hengellisille näkemyksille – toisin kuin kristillinen, juutalaisuudesta lainattu ja suuresti paisuteltu oppi lunastuksesta sijaissovituksen (vikauhrin) kautta.
Evankeliumeissa itsessään edellytetään omakohtaista ylhäältä syntymistä (tietoisuuden muutosta) ja samalla katoavaisuuteen samastuvan elämänymmärryksensä kadottamista, että ihmisen tietoisuuden keskus siirtyisi ajallisen yläpuolelle.
Toisen uskonkappaleen selityksen mukaan tavoitteena on elää Kristuksen valtakunnassa ja hänen alamaisenaan palvellen häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa.
Taivasten valtakunnassa ei kuitenkaan voi olla erillisyyttä saati alamaisuutta, mikäli hengen olemus ymmärretään oikein (Isä ja minä olemme yhtä, toivoisin heidänkin pääsevän samaan ykseyteen). Henki on jakamaton olemus ja oleminen, ja sitä voidaan tutkia ainoastaan hengen kautta (kuten Paavali asiaa valaisee).
Mestari Eckhart korostaa saarnoissaan sitä, ettei ole olemassa mitään erityisiä ”Jumalan Poikia”, vaan että kaikki voivat tavoitella alkuperäistä universaalia tietoisuuden tilaa, joka ylittää selkeydessään ja kestävyydessään kaiken ajateltavissa ja tunnettavissa olevan.
***
Kolmannessa uskonkappaleessa vakuutetaan varsin huonosti perustellen uskoa Pyhään Henkeen, yhteen pyhään kristilliseen seurakuntaan, pyhien yhteyteen, syntien anteeksiantamiseen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.
Selityksessä todetaan tosin oikeutetusti, ettei inhimillinen järkeily sinänsä voi avata elämän ja olemisen syvimpiä ulottuvuuksia, koska se on aikasidonnainen, eli ehdollistunut ilmentyneeseen elämään käsittäen siten ainoastaan sen puitteissa olevaa.
Oikeaa on myös se, että hengellinen voi avautua suoraan sisäisen tietoisuuden keskukseksi, mikäli kaikki häiritsevät virtaukset laantuvat. Puhuminen ”oikeasta uskosta” asian käsitteellisessä mielessä on kyseenalaista, koska todellisuuden avautuminen ei ole kiinni ajatusmuodoista, vaan itse kunkin todellisesta, sisäisestä olemuksesta (ja tietenkin Korkeimman armosta).
Yhden pyhän kristillisen seurakunnan mainitsemiseen ei löydy historiallisia perusteita (vastaan löytyy runsain mitoin), sillä kirkko on jo ensimmäisten vuosisatojen aikana jakautunut eripuraisiin – myöhemmin toisiaan vainoaviin leireihin.
Termi sinänsä viitannee ”pyhien yhteyteen” tai pikemminkin heidän tietoisuutensa yhteiseen lähteeseen ja keskukseen: sisäisesti yhtenä olemiseen, sen jälkeen kun itsekäs, minäkeskeinen tajunnan tila on väistynyt universaalin (jumalallisen) tietoisuuden tieltä.
Kolmannen uskonkappaleen selitys väittää, että Pyhä Henki varjelee ja valaisee koko kristikuntaa (ja vain sitä) maan päällä ainoan oikean uskon kautta. Tällainen käsitys heijastaa lähinnä ylitsevuotavaa (ellei suorastaan saatanallista) itsekkyyttä ja tietämättömyyttä ihmiskunnan syvistä hengellisistä pyrkimyksistä ja näkemyksistä kautta aikojen.
Uskonkappaleen maininta fyysisen ruumiin ylösnousemuksesta on sekin varsin myöhäinen (”holistinen”) kehitelmä. Alun perin kristillisissä piireissä ajateltiin tajuisen elämän jatkuvan välittömästi fyysisen kuoleman jälkeen, joten viimeisen päivän odotteluun tajuttomassa tilassa (saati haudan levossa) ei löydy minkäänlaisia perusteita.
Vanhan testamentin (ja monien muiden perinteiden) mukaan vainajat (ainakin valtaosa heistä) oleilivat ns. tuonelassa – ei siis helvetissä, joka on myöhemmin kehitelty ”loppusijoituspaikka” niille, jotka eivät omaksuneet yhteisön ”ehdottomiksi totuuksiksi” määrittelemiä kiintoajatuksia.
Kuoleman jälkeiset tilat (joita lienee useita ja laadultaan erilaisia – ”monia asuinsijoja”) lienevät lähinnä subjektiivisia tiloja, joissa maallinen elämänkokemus sulatetaan ja suodatetaan luonnollisen prosessin kautta ihmisen sisäiseen (sielulliseen) olemukseen (lyhde puidaan ja siemenet lajitellaan).
Näihin tiloihin liittynee yhä tietynlainen ajallisuus ja hahmoistuminen (tosin ei samanlainen kuin fyysisessä elementissä). Ongelma saattaa olla siinä, ettei niissä enää voida omaksua mitään todella uutta (vilja ei yleensä kasva puinnin jälkeen), josta syystä evankeliumeissa ja monissa muissa hengellisissä opastuksissa korostetaan elinaikaisen toiminnan merkityksellisyyttä.
Tuomaan evankeliumissa (n:o 59) kehotetaan etsimään (todella) elävää niin kauan kuin itse elää, sillä kuoleman jälkeen sitä ei voi löytää, vaikka haluaisikin.
Näkemys, että jossakin vaiheessa tulee ”viimeinen päivä”, on tieteellisestikin hyvin perusteltu. Tämän maan osalta ”viimeinen päivä” lähestyy melko varmasti joskus parin miljardin vuoden kuluttua, kun aurinko on kuluttanut polttoaineensa ja alkaa laajentua. Siihen mennessä ihmiskunnan kokonaisuudessaan olisi syytä etsiä ja löytää elämän pysyvä, muodoista riippumaton ydin, jonka säilyvyys ei ole sidoksissa aikaan ja tilaan.
Iankaikkista elämää ei tulisi ymmärtää (kuten usein tehdään) rajattomaksi venytetyksi ajallisuudeksi, sillä kaikki ajallinen nojaa peräkkäisyyksiin ja on luonteeltaan puutteellista, katkonaista tai kokonaan katoavaa.
***
Uskonkappaleiden selitysten lopussa todetaan hyvin ylimielisesti: tämä on varmasti totta. Tällaisen totuusnäkemyksen nojalla kristikunta ja useat muut uskonnolliset tai poliittiset järjestelmät ovat motivoineet ja suorittaneet – ja suorittavat yhä – mitä kauheimpia tekoja.
Jeesuksen sanotaan varoittaneen vannomasta mitään, koska pelkkään inhimilliseen järkeilyyn nojaava tajunta ei kykene havaitsemaan välittömästi asioiden todellista ydinolemusta – muuttumatonta todellisuutta.
Tunnustusten suhteen on syytä muistaa, että Nasaretin Jeesus itse taisteli koko lyhyen ikänsä ympäristönsä tunnustuksellista uskomustapaa (kuollutta sanaa) vastaan. Hänelle suoraan tiedostettava todellisuus (Isän sana, tietoisuus hengessä) oli ainoa ehdottoman uskon arvoinen asia.
Varoituksista huolimatta laitostuva kirkko teki Jeesuksen opastuksista omiin tarkoituksiin paremmin soveltuvan yksinkertaistetun ja lihallistetun ”opin Jeesuksesta”.
Viisas Siirak varoitteli määrittämästä mitään suoralta kädeltä hyväksi tai pahaksi, koska ihmiset eivät tunne elämän dynamiikkaa: sitä, millaisia muutoksia erilaiset virikkeet tuottavat aikojen saatossa ihmisten sisäisessä olemuksessa.
Sisäisessä (sielullisessa) olemuksessa tapahtuvat muutokset ovat hengellisessä mielessä ainoita tärkeitä asioita (taivaallisia aarteita). Muutokset ulkoisessa käyttäytymisessä ja totuuksina omaksutut kiinteät ajatusmuodot eivät välttämättä edistä yksilön avautumista elämän todellisen lähteen suuntaan, josta Jeesuksen ja Jaakobin mukaan kaikki hyvä ja täydellinen on peräisin ja löydettävissä.
Jäykkien sanallisten tunnustusten laatiminen johtaa useimmiten siihen, mistä Uusi testamentti varoittelee erilaisin vertauksin: että ihmisten järjellinen toiminta rajoittuu tai jopa halvaantuu aivan liian pinnallisten käsitysten puitteisiin. Synoptiset evankeliumit puhuvat ”leilien kovettumisesta” viitaten kiinteisiin ajatusmuotoihin, joita aletaan sellaisinaan pitää totuuksina ja jotka estävät tai vääristävät uusien – mahdollisesti totuudellisempien – virikkeiden pääsyn ja vaikutuksen tajuntaan.
Myös Matteuksen ja Luukkaan kirjaamat vertaukset leivisköiden hengellisesti hyödyllisestä käytöstä viittaavat siihen, että ihmisten tulisi pitää mielensä riittävän avoinna että tajunta saisi erilaisia virikkeitä työstettäväkseen voidakseen laajeta ja syvetä luonnollisesti.
Pelkän järjen tai tunteiden kautta todellisuus itsessään ei tietenkään avaudu, mutta ymmärryksen syveneminen, mielen puhdistuminen ja vapautuminen enimmistä ehdollistumistaan voi poistaa esteitä henkisen olemuksen luonnollisen ja armollisen avautumisen tieltä.
Uusi testamentti puhuu ”lasten kaltaisuudesta”, joka helposti ymmärretään lapsellisuudeksi, jollaisen kanssa käsitteellä ei ole mitään tekemistä. Jeesus saattoi viitata jopa lapsiin, jotka eivät ole vielä oppineet ajattelemaan käsitteellisesti saati lausumaan sanaa ”minä”.
Hengellisessä mielessä lasten kaltaisuus merkitsee käsitteellisen ajattelun ja tunteilun ylittävää tietoisuuden tilaa, jossa kaikki asiat paljastuvat välittömästi sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat.
Paavalin Korinttolaiskirjeessään kauniisti kuvaama rakkaus viittaa jumalalliseen, kaikkea yhtäläisesti syleilevään rakkauteen, jonka rinnalla inhimillinen rakkaus parhaimmillaankin on vain kalpea esiaste.

Jumalallinen rakkaus pitää auringot ja planeetat kiertoradoillaan ja tekee mahdolliseksi sen, että kaiken ilmenneen elämän on mahdollista palata korpivaelluksensa jälkeen takaisin alkuperäiseen, henkiseen tilaansa. Apostoli kuvaa tätä paluuta ihmiskunnan osalta prosessina, jossa ensimmäisestä Adamista kehkeytyy (mikäli on kehkeytyäkseen) viimeinen Adam – Jumalan kuvan (Jumalan poikuuden, Kristuksen) toteuttamaan kykenevä henkinen, elämää luova olemus.