Tiukan tunnustuksellisen uskonnollisuuden ongelmallisuudesta

Uskonnollisuus käsitetään usein yhteisölliseksi (joukon) asiaksi, koska sen yleisin ilmentymä nähdään kirkon tai siitä eronneiden ryhmittymien muodossa.

Uskonnollisuutta on kuitenkin ollut jo kauan ennen kollektiivisten uskomusjärjestelmien ja -yhteisöiden syntyä. Se on ilmentynyt mm. ”tietäjinä” pidettyjen yksilöiden kautta, jollaisiin tosin voitaisiin luokitella myös uskontojen perustajiksi määritellyt persoonat.

Yhteisöllisyys muodostaa yhden luonnollisen perustan (hioma-alustan) ihmisyyden kehittymiselle. Sen puitteissa miellyttäviksi koettujen asioiden arvostus pyrkii ainakin pitkällä tähtäyksellä nousemaan epämiellyttäviä suuremmaksi (mentaalinen evoluutio).

Kasvaneiden yhteisöiden elämää on harmonisoitu säännöillä ja tavoilla, joiden tueksi on usein haettu ”henkisiä ulottuvaisuuksia”, vaikka kyseessä olisi ollut puhtaasti inhimillistä vallankäyttöä koskevat asiat – kuten kuninkaiden ”jumalalliset valtuudet”.

Isoissa yhteisöissä inhimillisen toiminnan jonkinasteinen sääntely on tietenkin välttämätöntä. Ongelmia syntyy lähinnä silloin, jos säätely menee liian pitkälle, koska sellainen kaventaa liiaksi ihmisten mentaalisen toiminnan puitteita.

Vallanpitäjät ovat usein kokeneet haitaksi ihmisten ajattelun vapautumisen ja laajentumisen – erityisesti silloin, jos se muodostuu kriittiseksi. Totalitaarisissa yhteiskuntajärjestelmissä poikkeavat ajatusmuodot on pyritty (ja pyritään yhä) tukahduttamaan jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen.

***

Henkisissäkin asioissa voidaan tietenkin käsitteiden kautta antaa joitakin suuntaviivoja ja ohjeita siitä, miten ja mistä elämän syvimpiä asioita on syytä etsiä. Uuden testamentin kehotukset ”etsimiseen ja kolkuttamiseen” on usein tulkittu siten, että tavoitetta tulee hakea ainoastaan elävien tai kuolleiden persoonallisuuksien kautta tai toisten ihmisten rajaamista puitteista. Näiden ulkopuolelle menevää etsintää on pidetty harhautumisena – ellei suorastaan kadotukseen johtavana polkuna.

***

Paavalin aikoina ja vielä paljon myöhemminkin ”kristityn vapaus” koettiin huomattavasti laajempana kuin millaiseksi se muotoutui muutaman sadan vuoden aikana muotoutuneiden uskontunnustusten myötä. Parin ensimmäisen vuosisadan tulkinnallinen monimuotoisuus hävitettiin varsin nopeasti, kun kirkko järjestyi tiukan lineaariseksi organisaatioksi ja laati – tosin ankarien riitojen ja keisarin reunaehtojen myötä – sanalliset säännöt siitä, miten jokaisen tuli uskoa.

***

Ahtaiden tunnustusten synnyn myötä on lähes välittömästi (jopa samana päivänä) alkanut suvaitsemattomuus niistä poikkeavaa ajattelua vastaan. Hengellisten asioiden kohdalla on käynyt jopa niin, että puolustaminen on ollut aggressiivisempaa kuin maallisten valtajärjestelmien puitteissa, koska hengellisten sääntöjen noudattamisen valvontaa on perusteltu ”jumalallisena velvollisuutena”. Kristinuskon piirissä ohjeita on valitettavasti – Uuden testamentin sijaan – haettu aina viime vuosisatoihin saakka Vanhasta testamentista (erityisesti Mooseksen kirjoista).

***

Uusi testamentti korostaa monissa kohdin ihmisten omakohtaista valmiutta ja joustavuutta uusien virikkeiden ja tulkintojen suhteen. Jeesus tulkitsi (tai jopa kumosi) vanhoja sääntöjä ja ilmaisi lukuisten vertausten muodossa sen, ettei ihmisten pidä ehdollistua vanhoihin näkemyksiin, koska ne estävät heidän sisäistä avautumistaan (vanhan ja kovettuneen leilin tapaan) tai ovat merkkeinä ”leivisköiden hyödyttömästä käytöstä” tai ”siementen putoamisesta kelvottomaan maahan.”

***

Ahtaat käsitykselliset puitteet estävät yksilöiden luonnollista mentaalista kasvua ja kehitystä pyrkiessään ”kloonaamaan” kaikki samaan muottiin, joka kuvataan ”ainoaksi oikeaksi uskoksi ja pelastuksen perustaksi.” Näennäisessä muodossa tämä on onnistunut hyvin pitkään, koska poikkeamien vaientamiseen on ollut riittävät valtaoikeudet.

Kirkonkiroukset, maasta karkotukset, venytyspenkit ja polttoroviot ovat taakse jäänyttä käytäntöä, mutta muutokset eivät ole kuitenkaan synnyttäneet sellaista ”kristityn vapautta”, joka pitäisi ihmiset mielellään ja halukkaasti hengellisten yhteisöiden ja toimintojen piirissä.

***

Vaikka kirkko Suomessakin vakuuttaa, että sen ”kynnys on matala, katto korkealla ja seinät kaukana toisistaan”, tulevat rajat kuitenkin vastaan hyvin nopeasti, mikäli joku kyseenalaistaa julkisesti joitakin uskontunnustuksen osioita (joita kirkon itsensä olisi pitänyt kyseenalaistaa jo satoja vuosia sitten).

***

Evankeliumi on tarkoitettu ihmisen sisäisen vapautumisen välineeksi, ilosanomaksi siitä, että ihminen voi tietoisuutensa osalta kohota tilaan, jossa ajallinen katoavaisuus menettää otteensa.

Jeesus julisti sisäistä vapautumista, jonka juutalaiset johtajat tulkitsivat ulkonaisesti niin, että se olisi muka voinut koitua uhkaksi hataralle rauhalle valtaa pitävien roomalaisten suhteen.

***

Paavali julisti kristityn sisäistä vapautta uskonnon ulkonaisiin määräyksiin (Mooseksen lakeihin) nähden ainakin siinä määrin, missä elämän sisäinen todellisuus (täydellinen laki) oli heissä avautunut.

***

Evankeliumien ja Vanhan testamentin sekoituksesta ja tulkinnoista syntyneet kirkolliset tunnustukset ovat muodostuneet vapauttavuuden sijaan ahdistaviksi ja kaventaviksi, koska ne on suurelta osin luotu vahvistamaan kirkon otetta ihmisten ajattelun ohjailussa. Kirkko on vain harvoin pyrkinyt kannustamaan todella henkilökohtaiseen sisäiseen etsintään, saati etsinnän tulosten esiin tuomiseen, vaan on pitäytynyt entisten auktoriteettien (etenkin Paavalin) esitysten tulkintoihin.

***

Jotkut harvat yksilöt ovat mitä ilmeisimmin päässeet kosketuksiin sen ”pohjattoman lähteen” kanssa, josta uskonnon perustajan (ja kaanoniin kelpuutettujen kirjoittajien) kerrotaan saaneen kaiken tietonsa ja voimansa. Heidät on usein luokiteltu vääräoppisiksi, mikäli heidän näkemyksensä ovat vähäisessäkin määrin poikenneet ”kauan sitten yhdessä sovituista totuuksista”.

***

On kuitenkin varsin hyvin perusteltua väittää, että rajaton henki vaatii avautuakseen täydellistä vapautumista kaikista elämän luomista suhteellisista ehdollistumista. Tätä kutsutaan usein antaumukseksi, joka todellisimmillaan tarkoittaa kaiken ajattelu ja tunteilun jättämistä taakse niin, ettei erillinen minäisyys estä yhdentymistä siihen, jossa ei ole mitään erillisyyttä.

***

Kristillisissä piireissä on ”hengellisiksi harjoituksiksi” esitetty mm. mielen keskittämistä olennaisiin asioihin (konsentraatiota), asioiden syvällistä pohdintaa (meditaatiota) ja lopulta sulautumista itse asiaan tai jopa kaikkien asioiden äärimmäiseen perustaan (kontemplaatiota).

Maallikoille on kuitenkin suositeltu lähinnä rukouksia, ripittäytymistä ja katumusharjoituksia – ja tietenkin kirkollisten velvoitteiden suorittamista.

***

Jollakin tavoin sekä seurakuntalaisten että papiston ”leilien koot ja kovuusasteet” ovat ennalta ja ulkoa määritellyt niin, ettei niihin ole mahdollista kaataa ”uutta viintä” tai edes sellaista ”vanhaa”, jota ei ole suodatettu kirkollisen prosessin läpi.

***

Valistusaatteiden ja Ranskan vallankumouksen jälkeen kristillinen kirkko on suurelta osin menettänyt tiukimman otteensa ihmisten näkemysten ohjauksessa. Materialismi on anastanut sen sijan luonnontieteiden ja aineellisen hyvinvoinnin edistymisen myötä. Materialismi tosin pukee mielellään ylleen sivistyksen valekaavun.

***

Kristillisen kirkon käyttäytymisessä on koko ajan ollut omituista se, että se ei ole kiinnittänyt paljonkaan huomiota niihin, jotka eivät ole välittäneet henkisistä asioista ”tuon taivaallista” (tai ”tämän maallista”) – kun taas henkisyyteen todella vakavasti suhtautuneet ovat saaneet kokea mitä ankarinta vastustusta.

Nykyisin tilanne on periaatteellisessa mielessä samantapainen. Materialistien suunnaton joukko saa tehdä mitä tahtoo, mutta omassa piirissä ei suvaita sellaisiakaan irtiottoja, joista parhaimmat voisivat johtaa sisällön uudistumiseen ”kuolleen kirjaimen vankeudesta elävän veden ja leivän ääreen.”

Sijoitatko paratiisiin?

Julkisuuteen on vuotanut runsaasti tietoja siitä, että jotkut yksityiset henkilöt ja organisaatiot ovat sijoittaneet varojaan niin kutsuttuihin veroparatiiseihin. Useissa tapauksissa tarkoituksena on oman sijaintimaan huomattavasti korkeamman verotuksen välttely.

Suomessa näitä veroparatiisiin pyrkijöitä ei kovin paljon näyttäisi olevan. Syy saattaa olla siinä, että ylimääräistä varallisuutta on vain harvoilla sijoitettavaksi, muiden on tyytyminen Vuorisaarnan lupauksiin ”köyhyyden autuuttavuudesta” (joka tosin lienee väärä tulkinta).

Toisaalta suomalaiset näyttävät suhtautuvan verotukseen sillä tuotettavien palveluiden takia varsin myönteisesti – ainakin kun ei kysellä siltä vajaalta kymmenentä prosenttilta, joka maksaa yli neljäkymmentä prosenttia koko veropotista.

***

Veroparatiisit ja -helvetit ovat kuitenkin ”taakse jäävää elämää” silloin, kun kansalaisen fyysinen keho lopullisesti irtisanoo yhteistyösopimuksensa. Jälkipolvet saattavat tosin vielä joutua vääntämään kättä sekä verottajan että usein myös rakkaiden sukulaistensa kanssa.

***

Kuoleman kysymyksessä saatetaan myös törmätä ajatukseen paratiisista, mikäli ihmiskunnan kautta aikojen ja -paikkojen ylläpitämä ajatus tajuisen elämän jatkumisesta otetaan todesta.

Wikipedia määrittelee paratiisin yliluonnolliseksi maailmaksi, johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisi kuvataan hyvin ihanteelliseksi ja yltäkylläiseksi onnen tyyssijaksi lähes kaikissa perinteissä. Se sijoitetaan usein ihmiskunnan alku- ja lopputilaksi.

Paratiisit luonnehditaan useimmissa teologioissa varsin abstrakteiksi tiloiksi, kun taas kansanomaiset tulkinnat kuvaavat ne ihanteellista maallista ympäristöä muistuttaviksi, hyvin konkreettisiksi paikoiksi.

Sumerit kuvasivat paratiisia yli 4000 vuotta sitten maalliseksi jumalien asuttamaksi paikaksi, josta puuttuivat kaikki epämiellyttävät asiat.

Paratiisi-nimitys (paridaida) on tullut persialaisilta, joiden keskuudessa se tarkoitti muurien ja puiden erottamia vehmaita puistoja.

Juutalaiset lainasivat paratiisinsa ainekset persialaisilta, mikä tulee ilmi esim. siinä, että paratiisikertomuksen Eufrat ja Tigris joet virtasivat sumerilaisten asuinalueen läpi. Juutalaisten paratiisi sijaitsee maan päällä, mutta ei ole helposti löydettävissä. Varsinainen taivas on ylimaallinen olotila. Lisäksi löytyy myös näitä kahta alempi tila.

Kristillinen paratiisi-käsitys nojaa osaksi Johanneksen ilmestykseen, jossa paikka kuvataan loisteliaana, kullasta ja jalokivistä rakennettuna ”uutena Jerusalemina” – valittujen kotina tai pikemminkin kaupunkina.

Alkukirkon jäsenet eivät mieltäneet paratiisiaan puhtaana henkimaailmana, taivaana, vaan Jumalan hengen siunaamana maanpäällisenä paikkana.

Maanpäällisen paratiisin ajatus siirrettiin kuoleman jälkeiseen tilaan vasta 800-luvulla, koska vasta silloin alettiin korostaa ristiinnaulitsemisen merkitystä. Ensimmäinen säilynyt krusifiksi on vuodelta 965.

***

Paratiisiin pääsylle on useimmissa perinteissä asetettu jonkinasteisia ehtoja:

Saamelaiset eivät asettaneet tunturin tai järven pohjan alla olevaan paratiisiinsa pääsylle juuri mitään ehtoja – noidat saattoivat käväistä siellä jopa elinaikanaan.

Skandinaavien Valhallassa soturit taistelivat huvikseen myyttistä sutta vastaan, söivät porsasta ja juovat simaa naispuolisten valkyyrien palvellessa auliisti.

Kelttien paratiisissakin metsästeltiin ja juhlittiin.

Muinaiset egyptiläiset tarvitsivat paratiisinsa mukavuuksien turvaamiseen myös hautajaismenoihin osallistuneet palvelijansa.

Hindulaiset ja buddhalaiset kansanomaiset, ulkokohtaiset kuvaukset paratiisista ovat ihanteellisia tiloja, joissa nymfit täyttävät kaikki toiveet. Sisimmät näkemykset puhuvat yhdistymisestä nirvaanassa henkiseen alkuperäänsä.

Asteekkien paratiisissa asukkaat voivat halutessaan ottaa perhosen muodon.

Islamilaisten paratiisi on täydellinen ja ikuinen puutarha, jossa ainakin miehet saavat nauttia neitsyiden seurasta, mikäli ovat eläneet Allahin tahdon mukaisesti tai kokeneen marttyyriuden.

***

Islamin näkemys marttyyriuden autuuttavuudesta lienee suora (tosin paisuteltu) laina kristityiltä, joiden johtajat (mm. Irenaeus ja Tertullianus) tulkitsivat marttyyriuden ”varmaksi oikotieksi iankaikkiseen elämään” (koska marttyyrius lisäsi kirkon suosiota).

Vielä ensimmäisen ristiretken aikaan Paavi Urbanus II kuvasi paratiisin paikaksi, johon Pyhässä sodassa kuolleet pääsivät palkaksi juutalaisten ja muslimien ansiokkaasta tappamisesta.

***

Paratiisista puhuttaessa ei aina huomata, ettei käsite välttämättä ole sama kuin todellinen taivas, jossa ” ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30), tai jossa ”Isä ja minä olemme yhtä” (Joh. 10:30).

Paratiisi saattaa todellisuudessa tarkoittaa tilaa, jonka varsin monet ”riittävän hyvät ihmiset” (ellei jopa suurin osa) saavuttavat kuolemansa jälkeen (karistettuaan tajunnastaan pahimmat maalliset sidokset) – kun taas taivastilaan yltäminen edellyttää koko ”ihmisyyden oppimäärän” loppuun saattamista (consummatum est) maallisen elämänsä aikana, jollaista sisäistä tilaa evankeliumit kuvaavat ”elämänsä kadottamiseksi, ylhäältä syntymiseksi tai taivallisiksi häiksi.”

Matteus 7:14 viittaa selkeästi siihen, että todellinen ajallisuuden voittaminen on ihmisyyden tässä vaiheessa hyvin harvinaista:

”mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Paratiisin ”alempiasteisuuteen” taivastilaan nähden viitannee mm. Jeesuksen lupaus toiselle ryövärille Luukkaan evankeliumin 23:43.

”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”

***

Paratiisiin, tai jopa taivaaseen pääsyn sisäisiä ehtoja löytyy Uudesta testamentista useita:

Matteuksen 6. luvussa todetaan: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaavat ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (eli tietoisuuden keskus).

Samaan ”pitkän tähtäimen hyötynäkökohtaan” paneutuu myös Matteus16:26. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”

***

Varsin suuri yhtenäisyys uskontojen piirissä vallitsee siinä, että todella hyviin tiloihin pääsy edellyttää elämän aikaisia ansioita, mutta niiden laadun ja määrän suhteen on syntynyt runsaasti tulkintaeroja.

Katolisen kirkon historian alkuvaiheissa yhdeksi kynnyskysymykseksi asetettiin mm. kirkon jäsenyys, josta piispa Kyprianus lausui kuuluisat sanansa ”extra ecclesiam nulla salus”, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta – ja jonka paavi Innocent III vahvisti v. 1215 ja Bonifacius VIII v. 1303.

Kirkon piirissä laadittiin jo varhain ”syntikategorioita”, joissa erotettiin vakavat, sisäisen olemuksen tuhoon johtavat synnit ”kuolemansynneiksi” ja toiset lievemmiksi ”veniaalisynneiksi”, joista saattoi vapautua kirkon osoittamin toimenpitein.

Jossakin vaiheessa näissä ”vapauttavissa toimissa” mentiin jopa niin pitkälle, että paratiisiin pääsy voitiin ostaa rahalla (Tetzelin anekauppa kirkon rakennustöiden rahoittamiseksi).

***

Suomen kirkon historiassa on organisaation rakentumisen ja laajentumisen jälkeen yleensä edellytetty koko väestön osallistumista kirkollisiin tilaisuuksiin (kuten rippiin) ja talouteen (kymmenyksiin). Osallistumisesta on pidetty kirjanpitoa, joka on hyödyksi ainakin tämän päivän sukututkijoille.

Uusien tutkimusten mukaan väestön ja papiston hengellinen suuntautuminen ei aina ollut kovin syvällistä. Maallikot kerääntyivät kirkollisiin tilaisuuksiin tapaamaan toisiaan, käymään kauppaa ja myös ”ottamaan enemmän tai vähemmän kohtuulliset kirkkokännit”.

1700-luvun Pohjanmaalla syntyi liikehdintää, jossa vaadittiin papistolta huomattavasti vakavampaa suuntautumista hengen asioihin – ja kun sellaista ei havaittu, niin sitä haettiin omin keinoin (ns. Pohjanmaan mystikot).

Seuraavalla vuosisadalla virinneet herätysliikkeissä saatettiin nostaa paratiisiin pääsyn muodolliset kriteerit toisaalta hyvin konkreettisiksi, jolloin mm. ulkoinen asu ja asumisen tavat muodostuivat hyvin vaatimattomiksi ja värittömiksi. Lisäksi alettiin vaatia myös sisäisiä merkkejä niin sanotun heräämisen muodossa, jotka ilmeisesti samastettiin – tosin usein asiaa kovin ylhäältä ymmärtämättä – Johanneksen evankeliumin ”ylhäältä syntymiseen”.

***

Mitä sitten ”paratiisiin sijoittaminen” saattaisi periaatteelliselta kannalta tarkoittaa?

Uuden testamentin vertaus ”leivisköiden tuottavasta käytöstä” antaa jonkinlaisen vihjeen siitä, että ainakin jonkin ihmisyyteen liittyvän olemuspuolen olisi tarkoitus ”kasvaa korkoa” elämän aikana.

Tässä tuskin odotetaan mitään persoonalle kuuluvaa aineellisten, tai valtaan ja kunniaan liittyvien asioiden lisääntymistä, vaan kehitystä tietoisuuden eri osa-alueilla, erityisesti ymmärryksessä.

Sisäisten ”sijoitusten” suhteen tilanne on paradoksaalinen siinä mielessä, että suuri osa inhimillistä elämää koostuu ehdollistumisessa ulkoisiin ilmiöihin, aistein, tuntein ja ajatuksin koettavissa olevaan elämään. Se on eräänlaista ”rikkaaksi tulemista”, jonka tarkoituksena lienee ihmisyyden mentaalisen olemuksen kehittäminen täyteen mittaansa.

Jossakin vaiheessa eteen tulee tila (ns. etsikkoaika), jossa ulkoisten impulssien lisääminen ei enää hyödytä sisäistä olemusta, jolloin suunnan on tarkoitus vaihtua sisäänpäin. Tätä kuvannee raamatun vertaus tuhlaajapojan kääntymisestä takaisin Isänsä kodin suuntaan.

Maailma lienee tietoisuuden avautumista varten tarkoitettu ”koulu”, joka on periaatteessa työnsä tehnyt silloin, kun sen opetukset on sisäistetty niin, että niitä voidaan käyttää elämän ylentämiseen – mitä se sitten koko ihmisyyden oppimäärän lopullisen suorittamisen jälkeen lieneekään!

Vuorisaarnan mainitsema ”köyhyyden ihanne” tarkoittaa mitä ilmeisimmin ”keventymistä kaikesta turhasta ja tilapäisestä”. Paavalin ”väkevyys heikkoudessaan” kuvannee sekin sitä, että ”maallisen väkevyyden ote” on hänen mielensä suhteen heikentynyt.

”Paratiisiin sijoittaminen” saattaa siten tarkoittaa mielen toimintojen kehittämistä, joka edellyttää sen pitämistä erotuskyvyn kehittymisen kannalta riittävän avoimena (ettei oma leili pääse kovettumaan vastaanottokyvyttömäksi).

Toisaalta sijoittaminen merkinnee kaiken ulkoisen sisäistämistä niin, että ”kaikkein sisin” voisi joskus saada ilmennyksen myös ulkoisen olemuksen kautta. Paavali toivoikin seurakuntalaistensa suhteen, että ”Kristus saisi heissä muodon.”

Valon synty pimeyteen

Marras- ja joulukuu ovat täällä pohjolassa pimeintä vuodenaikaa, jonka synkeyttä lisää yhä tavallisemmaksi tullut lumen puuttuminen. Nykyisin on mahdollista vähentää fyysisen pimeyden tuntua ainakin sisätiloissa tehokkailla keinovaloilla.

1800-luvun maaseudulla keinovaloista ei osattu uneksiakaan, vaan tyydyttiin joko takkatuleen, päreisiin tai kynttilöihin, joista viimeksi mainittuja käytettiin lähinnä juhlapöydässä ja erityistä tarkkuutta vaativissa töissä. Kynttilät eivät olleet mitään halpoja tarjoustuotteita, vaan ne piti itse valmistaa lampaiden teurastusten yhteydessä.

***

Mooseksen kirjan alku kuvaa pimeytenä kaikkeuden alutonta alkua ennen kuin Hengen ensimmäinen liike pani kaiken alkuun. Mooseksen kirjan kertomus valkeuden synnystä voidaan niin haluttaessa tulkita alkuräjähdykseksi.

Moosesta hieman selvempi viittaus löytyy keskiajan mystikon, Jakob Böhmen, kirjasta ”40 kysymystä sielusta.” Käsitellessään ensimmäisessä kysymyksessä sielun perimmäistä alkua, hän kurottaa jopa pimeyden syntyyn ja toteaa:

”Luonnon takaisessa ikuisuudessa ei voi olla pimeyttä, koska mikään siellä ei sitä tuota. Meidän täytyy tarkastella ainoastaan tahtoa ja halua, sillä halu vetää puoleensa. Ja vaikka halulla ei ikuisuudessa ole mitään muuta kuin itsensä, se vetäytyy tahtoon, täyttää sen ja tulee siinä pimeydekseen. Jos se toisaalta ei haluaisi mitään, ei se olisi mitään, vaan ainoastaan ydinolemusta vailla oleva ikuinen hiljaisuus.”

Böhme puhuu jo ennen Isaac Newtonia gravitaatiosta:

”Tällä tavoin vetovoima saa aikaan liikkeen ja ydinolemuksen, joita ei muuten voisi esiintyä hiljaisuudessa.”

ja kaikkeuden perimmäisestä ykseydestä:

”Emme voi sanoa, että pimeys nielee valon, sillä ikuista ei voi muuttaa tai muunnella. Kuitenkin meidän pitää todeta, että valo ja pimeys ovat yhtä.”

Jossa ensimmäisen (tahdon) liikkeen jälkeen tapahtuu valon tihentyminen (nykytiede kuvaa alkutilaa äärimmäisen tiheäksi ja kuumaksi).

”Meidän tulee ottaa huomioon, että voimakkaassa sekoituksessa vapaa valo (nyk. fotonit) tihentyy ydinolemuksessaan, minkä me käsitämme tulisena väläyksenä.”

***

Muinaiset sumerit päättelivät yli 400o vuotta sitten, että ennen maailmankaikkeuden alkua vallitsi luomaton, kaaosmainen tila, josta syntyi toisissaan kiinni olevina taivas ja maa (nykytieteen tiheä ja kuuma ykseys). Näiden väliin ilmeni kaasumainen aine, joka laajeni ja erotti ne (alkuräjähdyksessä) toisistaan.

***

Pimeydellä kuvataan sekä kaikkeuden äärimmäistä alkutilaa että ihmisten tietämättömyyttä elämän alkuperästä ja tarkoituksista. Tältä kannalta hieno ”luomiskertomus” löytyy Johanneksen evankeliumin kaikille tutusta alusta:

”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Johannes ei tietenkään kuvaa fyysistä valoa, sillä sellainen havaittaisiin kaikkein helpoiten juuri pimeyden tilasta käsin (missä piilee yksi pimeyden opetuksellisen funktion salaisuus). Hän tarkoittaa ihmisten samastumista ulkoisiin, katoavaisiin ilmiöihin ja omaan erilliseltä tuntuvaan minuuteensa (egoonsa).

***

Ulkoiset valot saattavat olla sisäisen olemuksen kannalta ”valosaastetta”, joka estää havaitsemasta vaatimatonta sisäistä, kaikkein alkuperäisintä kipinää. Elämän itsensä lienee tarkoitus puhaltaa se tuleen ja kohottaa ”lampunjalkaan” opastamaan ”maailman valkeutena” kaikkia niitä, jotka pyrkivät katoamatonta elämää kohden.

***

Kynttilät ja jouluvalot saattavat tuoda hetken ajan valoa ihmisten teille ja mielen synkeyteen, mutta sielua ne eivät voi valaista, koska sielu ei voi ottaa vastaan mitään tilapäistä – sille kelpaa vain sellainen, jolle löytyy todellinen vastine ajattomuudessa.

Et ole tosissasi!

Otsikon huudahdus liitetään useimmiten tilanteeseen, jossa joku lausuu jotakin odottamatonta tai uskomatonta.

Toteamus voidaan sovittaa myös siihen, ettei ihminen suhtaudu johonkin asiaan niin vakavasti kuin asian luonne edellyttäisi.

***

Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen ”toisinajattelijat” arvostelivat laitostuvan suuntauksen edustajia siitä, etteivät nämä etsineet henkisiä totuuksia aivan tosissaan, vaan tyytyivät niihin sanallisiin vakuutteluihin, joita heidän johtajansa esittivät.

Nag Hammadin löytöihin kuuluva ”Arvovaltainen opetus” esittää, että tällaiset ihmiset kyllä kuulevat kutsun, mutta eivät ymmärtämyksensä puutteiden takia tiedä, mihin heidät on kutsuttu (Pagels: Gnostilaiset evankeliumit s. 165).

***

Tosissaan oleminen oli vaikeata myös kirkkoisä Augustinukselle, joka kyllä pyysi Jumalaa antamaan hänelle puhdas ja siveä sydän – mutta ei aivan vielä:

koska lihalliset nautinnot näyttelivät yhä suurta osaa hänen elämässään (Tunnustukset VIII. 7 s. 270).

***

Liian vähäisiin henkisiin ponnisteluihin tyytymisestä huomauttaa myös Jeesus Tuomaan evankeliumin sanonnoissa. Niissä nostetaan esimerkeiksi fariseukset, joista ainakin jotkut olivat ”kuin koira härkien seimessä, joka ei syö itse, eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

***

Tosissaan oleminen ei tietenkään ole tosikkona olemisen synonyymi, joista jälkimmäinen johtuu yleensä siitä, että ihminen suojaa ja sulkee mielensä torjumalla kaikki poikkeavat näkemykset.

Tosissaan olemisen tulokset riippuvat paljon siitä, että mieli pysyy avoimena, mutta ei takerru pysyvästi mihinkään tilapäisiin ”totuuksiin”. Tuomaan evankeliumi (n:o 42) kehottaa pysymään liikkeellä, mutta ”tulemaan lopulta ohikulkijaksi (kaiken tilapäisen suhteen).”

***

Monet humoristit suhtautuvat todellisuudessa elämään hyvin vakavasti (ellei heidän huumorinsa ole pelkkä torjuntakeino).

***

Yksi ei-tosissaan olon ilmentymä käy julki saksalaisessa sananparressa: ”Morgen morgen nur nicht heute sagen alle faulen Leute.” Huomenna, huomenna, vaan ei tänään, sanovat kaikki laiskat ihmiset.

Psykologit nimittäisivät välttämis-lähestymis -gradientiksi tällaista ikäviksi koettujen asioiden siirtelyä kauemmaksi tulevaisuuteen. Pahimmillaan se johtaa siihen, että ihminen kuvittelee alkavansa tosissaan elää vasta joskus tulevaisuudessa, kun olosuhteet ovat siihen tätä hetkeä otollisemmat.

Tosissaan oleminen kuitenkin edellyttää valmiutta kohdata todellisuus sellaisena kuin se tulee, tässä ja nyt. Kukaan ei voi elää eilistä eikä huomista muuta kuin omassa kuvitteellisessa, virtuaalisessa maailmassaan.

Toisaalta jotkut ottavat niin tosissaan eilisensä, että heijastavat siinä omaksumansa pelot automaattisesti huomiseensa – ja unohtavat samalla elää nykyisyyttään.

***

Uskonnolliseen elämään keskittyvät luostarilaitokset tarjoavat tietenkin tarvittavaa rauhaa mielen hiljentämiseen, mutta voivat toisaalta olla monille pakopaikkoja, joissa tajunnan avartumisen sijaan tapahtuu sen kaventumista ja supistumista, koska rajoitettu ulkoinen virikeympäristö ei aseta riittävälle koetukselle mielen sisältöä (heikkoudet jäävät tiedostamatta).

***

Nykyisin on etenkin nuorten keskuudessa havaittavissa taipumusta olla tosissaan ainoastaan niissä toimissa, jotka kiinnostavat. Tämä saattaa suurelta osin johtua yleisestä elämäntavan ja kasvatusmallien pehmentymisestä, joka kasvattaa ”välttämis-gradientin” motivaatiota ja voimaa.

Elämässä ei tietenkään ole tarpeen tietoisesti hakea ikävyyksiä – niitä tulee yleensä vastaan pyytämättäkin, mutta liiallinen ehdollistuminen pelkkiin mukavuuksiin madaltaa ihmisten sietokykyä (lisää lyhytjänteisyyttä) antaen samalla väärän kuvan elämän luonnollisesta kulusta ja tarkoituksista.

Vanhurskaaksi mainittu Jaakob kehotti olemaan iloisia koetuksista, koska ne saattavat synnyttää kärsivällisyyttä, joka on ihmisyyden kehityksen kannalta hyvin tarpeellinen ominaisuus (Jaak. 1:3).

***

Eräs syvällisesti nykysaksalaiseen kristillisyyteen perehtynyt totesi kaikkien sen haaraumien olevan jäykkiä ja dogmaattisia – sekä yksittäisten edustajien (pappien) kommunikoivan niin neutraalisti, ettei kukaan pääse käsiksi heidän todellisiin ajatuksiinsa tai tunteisiinsa.

Sata viisikymmentä vuotta sitten filosofi Nietzsche arvosteli aikansa saksalaista kristillisyyttä ”tosissaan olemisen puutteesta” todeten, että ”heidän polvensa palvovat, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään (ote Zarathustrasta).”

Nietzsche tarkoitti todennäköisesti sitä, että tavallinen uskonnollisuus oli vain joukko rituaaleja ja sanallisia ajatusmuotoja, jotka eivät sellaisinaan avanneet yksilöiden ymmärrystä ja tietoisuutta (sydäntä).

Mestari Eckhart olisi sanonut asiaan liittyen, että ”he ovat löytäneet tien, mutta kadottaneet Jumalan, joka on siihen kätkettynä (QT, saarna 6, Sielun syvyys).” He eivät siten ole ”oikealla tavalla tosissaan!”

***

Muuan pastori totesi tutustuttuaan Jakob Böhmen kirjaan ”40 kysymystä sielusta”, ettei se perustu mihinkään, vaan kaikki on temmattu ilmasta eikä siten edusta mitään ”todesta otettavaa.”

Pastori tarkoitti varmaan sitä, että kaiken pitää perustua raamattuun ja erityisesti siitä kirkollisten prosessien kautta laadittuihin tulkintoihin. Böhme kuitenkin kertoo saaneensa ymmärryksensä ja tietonsa ”omasta kirjastaan”, joka oli avautunut hänelle samaan tapaan kuin monille muillekin henkisille opettajille.

Pastori ei ottanut huomioon sitä, että myös Uuden testamentin keskushahmo, Nasaretin Jeesus kertoi ammentavansa kaikki tietonsa ja ymmärryksensä suoraan ja välityksettä ylhäältä, samasta lähteestä, josta kaikki ”todesta otetut ja otettavat profeetat” ovat näkemyksensä saaneet.

***

Paavalia pidetään ensimmäisenä kristillisenä teologina siitäkin huolimatta, että hän oli alun alkaen juutalainen fariseus, jollaisia Jeesus itse kelpuutti lähinnä ”huonoiksi esimerkeiksi”, koska näistä turhan monet edustivat kaavamaisuuteen ja sanallisuuteen näivettynyttä uskonnollisuutta (kuollutta kirjainta).

Paavali tosin lienee ollut niin ”tosissaan”, että oli saavuttanut jonkinasteisia sisäisiä kokemuksia, jotka syvensivät hänen näkemyksiään katoavaisten asioiden takana olevan todellisuuden luonteesta.

”Farisealainen koulutus” oli tietenkin hyväksi siinä, että Paavali kykeni ilmaisemaan abstrakteja asioita elävästi – tosin niin monitulkintaisesti, että niiden myöhempiin tulkintoihin jäi ehkä turhankin paljon ”vapausasteita” (joihin väärennetyt kirjeet antoivat vielä oman lisänsä).

Laitostumisen ”kauhistus”

Laitostuminen liitetään usein fyysistä olemusta ja olemista rajoittaviin konkreettisiin tiloihin kuten sairaaloihin, vanhainkoteihin tai vankiloihin. Niissä ilmiö käsitetään mielen tottumiseksi ja rajoittumiseksi liian vähäisiin ulkoisiin virikkeisiin eli rutiineihin.

Laitostuminen vähävirikkeisissä ympäristöissä on hyvin yksilöllistä ja usein suhteessa siihen, millaiseen viriketasoon ja -laatuun kukin on aikaisemmin ehdollistunut. Rikas ”sisäinen elämä” toimii laitostumisen ”vastalääkkeenä.”

***

Laitostuminen voidaan toisaalta käsittää huomattavasti laajempana ja syvempänä ilmiönä tai ongelmana, joka saattaa haitata ”ihmisyyden luonnollista kehitystä” erityisesti tietoisuuden avartumisen ja syvenemisen suhteen.

Asia käy ilmeiseksi, jos käsite korvataan vaikkapa sanoilla kaavoittuminen tai ehdollistuminen. Näitä käsitteitä voidaan tietenkin puolustella sillä, että periaatteessa kaikki oppiminen tapahtuu ehdollistumalla ja kaavoittumalla joihinkin ajatus- tai toimintamalleihin.

Sellainen muuttuu ongelmaksi vasta silloin, kun omaksutuista kaavoista ei kyetä irtautumaan, vaikka elävä todellisuus nostaa esiin aivan toisenlaisia, paremmin perusteltavia tai toimivia näkemyksiä.

***

”Laajennettua laitostumista” voi jokainen havaita omassa tai toisten ihmisten jokapäiväisissä askareissa – sanotaanhan usein, että ”tottumus on toinen luonto” – käytännössä se kuitenkin on usein ensimmäinen tapa reagoida kohdalle osuviin asioihin.

***

Jossakin yhteisössä muodostuneella kulttuurilla on usein taipumus toimia ehkäisevästi kaikkea siitä poikkeavaa kohtaan. Vanhasta testamentista voi poimia valaisevia esimerkkejä muinaisten juutalaisten tavoista ehkäistä uusien virikkeiden esiin nousua vetoamalla jumalallisiin määräyksiin ja ankariin rangaistuksiin.

***

Kaavoittumista tapahtuu varsin paljon myös tieteiden piirissä, joissa yhteisesti hyväksytyt teoriat toimivat ”kaltereiden tapaan” rajoittaen todella yksilöllistä ajattelua ja tuoreiden oivallusten esiin nousemista. Uuden esittämisen kynnys on (yhteisön paineen johdosta) usein turhan korkealla.

***

Ajattelu ja asenteiden kaavoittuminen vaivaa tietenkin myös poliittisia liikkeitä, joissa pyritään usein hakemaan vahvistusta ainoastaan omille näkemyksille (ja negatiivista vastetta siitä poikkeaville).

Uuden testamentin varoittavat esimerkit ”vanhoista leileistä ja fariseusten kaavamaisesta uskonnollisuudesta” (kuolleesta kirjaimesta) kuuluvat nekin laitostumisen käsitteen alaisuuteen.

***

Uskontojen piirissä ajattelun kaavoittumista ja siitä seurannutta rajoittamista on esiintynyt mahdollisesti kaikkein eniten.

Nykyinen länsimainen filosofia on sekin vajonnut syvälle teorioidensa ja koulukuntiensa muodostamaan suohon kadottaen samalla ”vanhojen viisaiden” selkeän pyrkimyksen ymmärtää ja selittää elämän suurta kokonaisuutta ja lainalaisuuksia.

Joskus kauan sitten filosofeja syntyi tai synnytettiin luonnollisten oppilas-opettajaketjujen kautta. Nykyisin he saavat koulutusta filosofian laitoksissa filosofiasta – eivät suoranaisesti elämästä, maailmankaikkeudesta ja ihmisen kokonaisolemuksesta.

Filosofian opiskelijat saavat kyllä tietoa siitä, miten muinaiset alan edustajat ovat ajatelleet, mutta heidän oma ajattelunsa saattaa jäädä niin rajoittuneeksi ja pintapuoliseksi, ettei siitä koidu yleisen elämänymmärryksen suhteen hyötyä. Vain ani harvat uskaltavat tosissaan yrittää kohota samaan syvään näkemykseen elämästä, kuin mitä heidän muinaiset esikuvansa ovat edustaneet.

Filosofian opiskelussa ei saisi tyytyä ja päätyä hyödyttömien tai jopa järjettömien ongelmien labyrinttiin, vaan siinä pitäisi päästä syvään näkemykseen ja ymmärrykseen elävän elämän suhteen.

***

Tieteiden piirissä on aikojen saatossa tapahtunut ja tapahtuu suuriakin muutoksia, joten ”laitostuminen” – yliopistojen laitostumisesta huolimatta – ei ole aivan samaa luokkaa kuin esimerkiksi monien uskontojen kohdalla.

***

Kristillisyyden suhteen Uusi testamentti todistaa monissa kohdin siitä, kuinka Nasaretin Jeesus yritti avata aikalaistensa silmiä laitostuneen juutalaisuuden suhteen, joka oli suurelta osin kadottanut henkisen ulottuvuutensa muodollisen jäykkyyden alle.

Hän sai myös kokea sekä hengellisen että poliittisen laitostumisen ikävän, mutta varsin yleisen seurauksen: äärettömän suvaitsemattomuuden, johon liittyy turhan usein myös ”oikeutettua aggressiivisuutta.”

***

Muutaman ensimmäisen vuosisadan kuluessa alkuperäisen kristillisen sanoman laajuus, syvyys ja vapaus kapenivat – juutalaisuutta vastaan profiloitunut kirkko juutalaistui sekä näkemyksiltään että asenteiltaan. 

Kirkon johtajat alettiin valita muun kuin ilmentyneen henkisen kapasiteetin nojalla. Käyttöön hyväksytty kirjallinen perinnekin rajattiin pieneen murto-osaan siitä, mitä olisi ollut käytettävissä.

Lopulta päädyttiin vielä ns. uskontunnustuksiin, joiden pysyvyys on ollut aivan toista luokkaa kuin yhdenkään tieteellisen teorian.

***

Tänä vuonna juhlitaan reformaation 500-vuotista historiaa, mikä todentaa sen, ettei ”päivityksiä” ole tänä aikana mainittavasti suoritettu. Muun muassa raamatun tutkimus on parin viimeisen vuosisadan kuluessa edennyt huomattavasti, ja sen esiin tuomat näkemykset poikkeavat monissa kohdin varhain omaksutuista tunnustuksista.

***

Kautta kristillisen historian useat yksilöt ovat koettaneet nostaa esiin Uuden testamentin kuvaaman omakohtaisen pyrkimyksen tärkeyttä ja oikeutusta kaiken muodollisen ja kaavamaisen sijaan, mutta heistä on joko vaiettu, tai heidät on tavalla tai toisella vaiennettu.

Laitostumiseen suoraan viitaten esim. keskiaikainen Jacob Böhme kutsui aikansa kirkkoa ”muurikirkoksi.”

1700-luvulla laihialainen Jaakko Kärmäki puolusti kirkollisista sakramenteista kieltäytymistään sillä, ”etteivät papit itse seuranneet Jeesuksen esimerkkejä, vaan olivat täynnä katoavien asioiden ja itserakkauden tomua, ahneutta ja tyytymättömyyttä. He eivät etsi sielua, vaan kunniaa ja omaa etua.” (Kärmäki vaimoineen tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi Turun linnaan).

***

Tämän päivän Suomessa kirkon piirissä ilmenee kuohuntaa lähinnä muodollisten, sosiaalisten toimintojen (kuten epätyyppisten parisuhteiden) suhteen – varsinaisten uskon perusteiden pohtimiseen ei näytä vieläkään olevan kiinnostusta, valmiutta tai tarvittavaa rohkeutta.

Näyttää jopa siltä, etteivät kirkkoon kuuluvat ihmiset itsekään enää odota papeilta muuta kuin totunnaisten seremonioiden muodollista hoitoa – sisäisen elämän opastukseen haetaan apua psykologeilta ja terapeuteilta (rauhoittamiseen lääkäreiltä), joiden käsitys elämän luonteesta nojaa sekin useimmiten teorioihin – kirjaviisauteen.

***

Periaatteessa juuri papeilta ja filosofeilta voitaisiin odottaa näkemyksiä elämän ja myös kuoleman tarkoituksesta ja luonteesta – näissä pelkät moraalifilosofiset teoriat tai ehdolliset lupaukset viimeisenä päivänä herättämisestä eivät rakenna järjellistä perustaa sellaista hakeville.

Ei voi olla ruumiista riippumatonta elämää?

Niin ainakin väittää (Iltalehden artikkelissa) Kalifornian yliopiston teknologisen instituutin arvostettu (kaltaistensa keskuudessa) professori Sean Carroll.

Kyseinen tutkija myöntää olevansa ateisti – tai omien sanojensa mukaan ”runollinen naturalisti”.

***

Tiedemiesten keskuudessa Carroll ei ole mikään kummajainen, vaan ”puhdasrotuinen esimerkki” muutaman vuosisadan ajan turhankin suosituksi nousseen materialistisen ajattelun voimasta – mutta tuskin sentään täydellisestä voittokulusta.

***

Carroll perustaa näkemyksensä yhteen fysiikan päätelmään (oletukseen), kvanttikenttäteoriaan, jonka mukaan ihmisen ajatukset muodostuvat ainoastaan atomien liikkeistä aivoissa.

Nykyisillä välineillä voidaan selvästi kuvantaa, kuinka ajatteluprosessi aiheuttaa atomien liikettä aivoissa.

Tämä ei kuitenkaan vielä todista sitä, että koko tietoisuus muodostuisi pelkästään fysikaalisista ilmiöistä. Tilanne saattaisi olla todellisuudessa aivan toisen laatuinen: niin että tietoisuus sinänsä heijastuu atomien liikkeenä aivoissa silloin, kun on kyse kehollisesta elämästä.

***

On olemassa verraten paljon aineistoa siitä, että ihminen tiedostaa selkeästi asioita ja tapahtumia – jopa kehonsa ulkopuolisia – silloinkin, kun hänen aivotoimintansa on pysähtynyt.

Tiedemiehet esittävät näille mitä ihmeellisimpiä selityksiä, koska he ovat ehdollistuneet omiin teorioihinsa ja väittävät itsepintaisesti Carrollin tapaan, että kaikki elämään liittyvät ilmiöt ovat jo hyvin tunnettuja (heidän tuntemiaan).

***

Tiede muistuttaa valitettavan monessa suhteessa uskontoja siinä, että se haluaa omia koko totuuden ”tunnustustensa” rajoihin – kaikki muu onkin sitten ”harhaoppia!”

Tiedemiehet myös usein vahtivat toisiaan yhtä tarkasti kuin keskiajan piispat – ettei kukaan kovin kevein perustein uskalla horjuttaa ”yhteisesti omaksuttuja totuuksia.”

***

Akateemisissa piireissä ei haluta keskustella siitä, että monet heidän omistakin parhaimmista ja luovimmista neroista saivat oivalluksensa aivan muun kuin tavanomaisen loogisen ajattelun tai kokeiden avulla.

Samoissa piireissä ei liioin haluta tarkastella ikivanhoja näkemyksiä, joissa monet nykyisen tieteen teoriat – gravitaatio ja alkuräjähdys mukaan lukien – ovat selkeästi nähtävissä.

***

Kerrotaan, että Isaac Newton tutustui useita viikkoja mystikko Jacob Böhmen kirjoihin ja poimi niistä gravitaatioteoriansa perusainekset.

Keskiaikana elänyt Böhme ei ollut saanut muodollista koulutusta, vaan ammensi tietonsa ”omasta kirjastaan”, joka avautui hänelle ja hänessä samoin kuin kaikissa suurissa mystikoissa ja uskontojen ja filosofioiden ydinpersoonissa (joille nämä kirjanoppineet ja ateismi-uskovaiset naureskelevat ylimielisinä).

***

Elämän ja jopa olemassaolon samastaminen ajatteluun oli myös filosofi Descartesin erehdys, jota häntä paljon syvempi filosofi, jumalaton (ainakin vanhatestamentillisen jumalakuvan suhteen) Nietzsche yritti oikeasta toteamalla: ”Ajattelen, juuri siksi en ole (pysyvästi) olemassa!”

Ajattelu on (sananakin) sidoksissa aikaan – eikä mikään ajallinen ole pysyvää (kuten totesi myös kreikkalainen filosofi Herakleitos).

***

Sean Carroll väittää, ettei ruumiillisen kuoleman jälkeen voi olla minkäänlaista tietoisuutta, koska tietokoneen kovalevyn tapaan tiedon tallentavat aivot eivät enää toimi.

Hänen mukaansa pitäisi olla joitakin eritasoisia hiukkasia, joihin tietoisuus olisi vuorovaikutuksessa. Mitään sellaisesta vuorovaikutusta ei hänen mukaansa edes tunneta!

***

Lähes kaikki filosofiat (epikurolaisuutta lukuun ottamatta) ja uskonnot ovat kuitenkin aina väittäneet tietävänsä, että on olemassa sellainen ”korkeampi (sielullinen) vuorovaikutuskenttä”, joka voi resonoida inhimillisten toimintojen (kuten tunteiden, ajattelun ja asenteiden) kanssa.

Lisäksi esitetään, että ihmisyyden sisimmässä olemuksessa on jotakin alkuperäistä ja  erillistymätöntä, johon mikään ajattelu tai ajateltavissa oleva ei voi kohota – ja jonka saavuttaminen voisi kohottaa tietoisuuden riippumattomaksi kaikista välittävistä tekijöistä (kuten aivoista ja ajallisesta sinänsä).

***

”Hengellisten haihatteluiden ja harhojen” sijaan Carroll ehdottaa keskittymistä tutkimaan sitä, miten ihmisen mieli elämän aikana oikeasti toimii.

Hän ei näköjään ota huomioon sitä, että mielen toimintoja on tutkittu kautta aikojen ja löydetty lähes kaikki niiden tuottamat heikkoudet – mukaan lukien tiedemiesten ehdollistuminen ja rakastuminen omiin ajatusmuotoihin.

***

Parhaimmillaan on kyetty ylittämään ehdollisen ajattelun luomat kehäpäätelmät ja rajoitukset niin, että tietoisuus sinänsä on alkanut toimia omassa ehdollistumattomassa olemuksessaan, jolloin kaiken muuttuvaisen takana oleva ydin avautuu välittömästi havaittavaksi.

Sielun tuhoutumisesta

Jaakobin kirjeestä löytyy omituinen, mutta todennäköisesti merkityksellinen lause (1:15):

”Kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.” 

Teksti kuvannee ihmisen sisäisen kehityksen (tai kehittymättömyyden) prosessia, missä hänen mielensä luontaiset halut synnyttävät aikojen saatossa niin sanotun synnin muodostuessaan pysyviksi tavoiksi.

Mikäli nämä kiinteät tavat värittävät koko luonteen, saattaa siitä koitua yksilön syvempi asteisen olemuksen muodostuminen kehityskelvottomaksi.

Lopulta sielullinen olemus saattaa tavallaan näivettyä ja menettää sen myötä mahdollisuuden kasvaa ja tulla ihmisen tietoisuuden keskukseksi. Fyysinen olemus palautuu takaisin luonnon kiertokulkuun. Persoonallinen olemus ei todennäköisesti voi kovin kauan jatkaa ilmenevää elämää mikäli sen sisäinen lähtökohta on ”kuivunut kokoon”.

***

Kaksi Tuomaan evankeliumin sanontaa viittaa sisäisen olemuksen mahdolliseen tuhoon:

(70) Jeesus sanoi: ”Se, mikä on sisimmässänne, pelastaa teidät, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, olette tuhon omat.”

Sanonta tarkoittanee sitä, että sielullinen (sisäinen, sielullinen) olemus on jo aikaisemmin irtautunut kaikkein sisimmästä ja todellisimmasta henkisestä (alkuperäisestä, pysyvästä) olemuksesta.

(40) Jeesus sanoi: ”Viiniköynnös on istutettu erilleen Isästä. Koska se ei ole lujasti juurtunut, se revitään juurineen irti, ja se kuihtuu pois.

Viiniköynnös kuvannee sielua, joka on irtautunut henkisestä perustastaan, Isästä. Tuhon syynä lienee se, ettei köynnös ole tuottanut sielullisen tarvitsemia hedelmiä (sisäisiä ominaisuuksia), koska persoonallinen olemus (tai sieluun kytkeytyneet olemukset) on ”tuhlannut leiviskänsä” turhuuksiin (lähinnä fyysisiin ja psyykkisiin nautintoihin).

Samaan viitannee myös Matteus 21:19.

”Ja nähdessään tien vieressä viikunapuun hän meni sen luo, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin pelkkiä lehtiä; ja hän sanoi sille: ’Älköön sinusta ikinä enää hedelmää kasvako.’ Ja kohta viikunapuu kuivettui.”

Evankeliumien vertaukset ”leivisköiden satoa tuottavasta käytöstä” viitannevat nekin siihen, että ihmisen tulisi elämänsä aikana (katoavuudessa) kypsyttää sisäisiä (katoamattomia) ominaisuuksiaan sekä olla ainakin tekemättä ”sielullensa vahinkoa”.

***

Batanjalin joogasutrissa puhutaan erilaatuisista tietoisen olemisen tiloista, joista seitsemän luokitellaan hyviksi ja seitsemän ”vähemmän hyviksi”.

Periaatteessa jokainen tajuinen olento elää (tajunnassaan) jossakin näistä tiloista joka ainoa hetki – joskaan ei yleensä tietoisesti.

Tämän itämaisen näkemyksen mukaan voitaisiin Jaakobin sielullisen (sisäisen olemuksen) olemuksen kuolemaan johtavaa kehitystä (pikemminkin degeneraatiota) kuvata siirtymänä viidennestä huonosta tilasta kuudennen kautta seitsemänteen – sielulliseen kuolemaan. Prosessi lienee tosin äärimmäisen harvinainen tila – samoin kuin kaikkein korkeimman tilan (todellisen taivaan, Satyalokan) saavuttaminen ”hyvistä tiloista”.

Sutrien kuvauksen mukaan:

5. Viidennessä (Sutalassa) ihmisen järjellinen olemus tulee täysin halujensa orjaksi.

6. Kuudennessa (Vitalassa) ihmisen järjellisen olemuksen korkeampi (henkinen) osa erkanee alemmasta.

7. Seitsemännessä (Atalassa, Gehennassa, helvetissä) tapahtuu sielullinen kuolema tai tyhjäksi tuleminen (tietoisuuden sammuminen).

Tarkemmin erilaatuisista tiloista ks.
https://www.youtube.com/watch?v=xp4cxGHdg5M&t=886s

Huumorikin vaatii harkintakykyä

Sen sai huomata Helsingin kuplassa kasvanut, terveistä elämännäkemyksistä ja -kokemuksista hieman syrjään jäänyt (siitäkin huolimatta kaupunginvaltuutettu) Fatim Diarra maaseutua koskevan kommentointinsa saamansa palautteen jälkeen.

Helsinkiläisten omanapaisuudessa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta vain harvoin kyseisen kulttuurin tuotokset nousevat Fatim Diarran esittämään kukintoon, jossa maaseudulla asuminen rinnastetaan insestiin ja vaimojen pahoinpitelyyn.

On tietenkin totta, että harvaan asutuilla paikoilla avunhuudot eivät kuulu (= häiritse naapuria) yhtä hyvin kuin Helsingin kerrostaloissa, joissa poliisit joutuvat joka päivä selvittelemään perheväkivaltaa.

Maaseudulla todennäköisesti ilmenee vain ani harvoin tarvetta huutaa apua (naapuri kyllä auttaa) – Helsingissä sen sijaan pelkästään perheväkivaltaan liittyviä kotihälytyksiä on vuodessa noin 3 000.

***

Tämä vuosi tulisi pyhittää Suomen ja suomalaisten yhtenäisyyden edelleen rakentamiselle, jossa myös niin sanotulla monikulttuurisuudella (jollaista Diarra edustaa) voisi olla oma sijansa – kunhan se ei tuota Diarran edistämää, erilaisuutta perusteettomasti halventavaa ainesta.

Fatima Diarra yrittää jälkikäteen pehmentää esitystään toteamalla, että kaupunki ei tule toimeen ilman maaseutua, eikä maaseutu ilman kaupunkia. Historia on kuitenkin osoittanut useaan kertaan, että ainakin maaseutu tulee varsin hyvin toimeen ilman kaupunkia.

***

Kärjekäs asioiden ilmaisu tai niiden humoristinen kääntely ylösalaisin (englantilaisittain) ei sinänsä ole mikään ”kuolemansynti” – sitä on harjoitettu kautta aikojen ja kulttuureiden.

Lasten ja nuorten opettajaksi aikovalta (saati jo toimivalta) voidaan kuitenkin odottaa huomattavasti parempaa harkintaa – jopa niin sanottua maalaisjärkeä (urbaanin typeryyden sijaan) – ennen kuin hän hätäisesti lataa julkisuuteen epäkypsiä (murrosikään paremmin istuvia) ajatuksiaan.

Evoluution (ja/tai luomisen) päämääristä

Voinemme olla yhtä mieltä siitä, ettei kukaan ole esittänyt täysin järkeä tyydyttävästi sitä, mistä syystä kerran (ennen aikojen alkua) ehyt ja täydellinen (jumalinen) on joskus jakautunut ja tullut epätäydelliseksi (langennut syntiin).

***

Monet viisaina pidetyt tekstit antavat ymmärtää (tai luovat toivoa), että tajuisen olennon tai pikemminkin olemuksen on mahdollista ja tarkoitus palata jossakin vaiheessa takaisin alkutilaansa, mutta tämän raskaan maallisen matkan mielekkyys – tai jopa mielettömyys – jää useimmiten pahasti hämärän peittoon.

***

Vuorisaarnan (Matt. 5:48) mukaan ihmisen sisäisin lähtökohta on täydellisyydessä tai täydellisyys: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."

Samaa toteaa myös Johanneksen evankeliumin 10:34 (joka on sitaatti Psalmista 82:6). "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?”

***

On täysin järjetöntä ajatella, että pelkkä ”alkuihmisen äkillinen omenan himo” olisi johtanut jakautumattoman ja ehdollistumattoman ihmiskunnan (alkuperäisen Aadamin) pois täydellisyyden tilasta – välittömästä yhteydestä jumalalliseen – ilman minkäänasteista jumalallista myötävaikutusta.

Alkuperäisessä ihmisyydessä on täytynyt olla ”sisäänrakennettu taipumus ja jopa halu” kääntää tajuntansa ja samastua ulkoisiin kohteisiin ja omaan erillistyvään olemukseensa.

Olisi hieman uskaliasta ajatella, että täydellinen jumaluus olisi tehnyt alkuperäisen ajattoman luomuksen suhteen pahoja virheitä, joista nämä luomukset joutuisivat äärettömän pitkän ajan maksamaan kärsimysten ja epätyydyttävän elämän muodossa.

***

Apostoli Paavali hahmottelee ”ajallisen elämänmuodon isoa kuvaa” 1. Korinttolaiskirjeessään.

Hän puhuu ”sielullisesta ruumiista ja sen kantajasta, ensimmäisestä (erillistyneestä) Aadamista” kylvönä – ilmeisesti ajan ja tilan luomiin puitteisiin.

Tämän kylvön tulisi aikojen saatossa tuottaa satoa ”henkisenä ruumiina, jota kantaa viimeinen Aadam, eläväksi tekemään kykenevä henki.”

***

Nykytiede on jo pitkään ollut yksimielinen ns. evoluutiosta, jossa elävät organismit pyrkivät mukautumaan yhä paremmin vallitseviin olosuhteisiin.

Mukautuminen edellyttää luonnollisesti tietoisuutta, koska ilman sitä eivät mitkään impulssit johtaisi muutoksiin.

Ajan ja tilan puitteissa tietoisuuden ja muodon evoluutiot kytkeytyvät toisiinsa (ovat vuorovaikutussuhteessa).

***

Paavali kirjoittaa hänkin evoluutiosta – vieläpä sen kaikkein olennaisimmasta osa-alueesta, tietoisuuden muutoksesta.

Siinä elämänkokemusten ohjaileman, aikaan samastuvan olemuksen, sielullisen ihmisen, tietoisuus avautuu lopulta (jos on avautuakseen) kaiken ehdollistuneen yläpuolelle ja muuttuu elämää ohjaavaksi, henkiseksi ja ajasta riippumattomaksi olemukseksi.

***

Kristillisissä piireissä kaikki eivät sulata käsitystä evoluutiosta, vaan pitäytyvät siihen, että (Mooseksen kirjan määrittämä) Jumala on luonut kaiken täysin valmiiksi ”kuuden ensimmäisen päivän aikana”.

Eivät ainoastaan fossiilit, vaan myös jokapäiväinen alituinen muutos todistaa kuitenkin sitä, että muutos kuuluu ehdottomana osana ajallisen ja muodollisen elämän dynamiikkaan.

***

Muutoksen taustalla ja perustana on aina sanottu olevan jotakin muuttumatonta, jota nykyinen tiedekään ei ainakaan periaatteessa kiellä – onhan tieteen mukaan aikani syntynyt vasta alkuräjähdyksen myötä.

Ennen ajan syntyä täytyy siten olla olemassa jotakin tai jokin, jossa on periaatteessa kaikki, mutta se itsessään ei ole sitä ”jotakin”, jonka me tunnemme.

***

Mestari Eckhart saattaa omalla tavallaan avata vaikean solmun ja paradoksin sijoittamalla alkuperäisen luomisen ajattomuuteen, josta se heijastui yhtenä jakamattomuutena korkeimpaan enkelikuntaan – Serafeihin.

Samantapaiseen ajatukseen viitannee myös Johanneksen evankeliumin alun ”luomiskertomus” todetessaan kaiken olleen alussa Sanassa, joka oli Jumalana Jumalassa. Kaikki myöhempi (ajallinen) on syntynyt (tai pyrkii toteuttamaan) hänen kautta (mukaansa).

***

Johannes puhuu ilmeisesti ihmisyyden sisäisimpään olemukseen (henkiseen potentiaalisuuteen) ”istutetusta” Jumalan kuvasta, jonka toteuttaminen ajan ja tilan puitteissa saattaisi olla koko ihmisyyden perimmäinen tarkoitus.

***

Mestari Eckhart tulkitsi asian niin, että koko luomakunta on täällä ajassa ja tilassa joka hetki toteuttamassa ”jälkiperäistä luomista”.

Sen tarkoitus on löytää lopulta kaiken taustalla oleva ”ajaton esikuva” ja yhdistyä sisäisesti siihen – sekä tulla sen myötä lopulta Johanneksen evankeliumin edellyttämään tilaan, jossa ”Isä ja minä olemme yhtä”.

***

Mooseksen kirjan seitsemän luomisen päivää saattaisivat siten viitata seitsemään äärettömän pitkään ajanjaksoon, joiden aikana alkuperäinen, ajattomuuteen luotu tajuisen elämän arkkityyppinen malli (Jumalan kuva) tulisi toteuttaa (nostattaa ylös ”kuin käärme erämaassa”).

***

Paavali toteaa, että ihmisissä (meissä) on ollut (koettavana) maallisen (muodollisen, lihallisen tai psyykkisen ihmisen) kuva ja että meissä on oleva (potentiaalisuutena tai tulevan muutoksen jälkeen) myös taivaallisen (Jumalan) kuva.

Lisäksi apostoli toteaa, ettei tuo katoava puoli sinänsä voi periä Jumalan valtakuntaa – eli lihallinen ja psyykkinen ihmisyys ei sellaisenaan (henkistymättä) kykene saavuttamaan katoamattomuutta, koska se on luonnostaan kiinnittynyt katoaviin asioihin.

***

Ehdollistuneen ajattelun puitteissa me emme varmaan koskaan kykene ymmärtämään ilmennyksen tarkoitusta.

Me voimme tarkastella asiaa idealistiselta kannalta esim. filosofi Nietzschen tapaan, joka kirjoitti Zarathustrassaan:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä (Sanalta) hajalle (erilaistui ja samastui ulkoiseen), niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi (yhdentyy): hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

***

Vanhurskas Jaakob yhtyy hänkin ”positivismiin” todetessaan: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.”

***

Idealistisen elämännäkemyksen vastapainoksi (painavuuden hengeksi) tarvittaneen realistinen kuva ulkoisesta elämästä, joka sisältää jatkuvaa muutosta jotakin kohden.

Muutos on vain ani harvoin niin täydellistä, että ihminen voisi lopettaa korpivaelluksensa ja todeta Kristuksen tapaan: Consummatum Est – se on täytetty.

***

Eräs kuva ulkoisen elämän paradoksaalisista syistä löytyy ”jumalattomalta” Nietzscheltä, joka kirjoittaa Zarathustran sanoiksi:

”Minun vuorilla syntynyt viisas kaipaukseni tempasi minut ylös ja ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita ei mikään unennäkö ole vielä nähnyt, missä kaikki sukeutuminen näytti minusta jumalten tanssilta ja huimuudelta: monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena.”

Kuvaus tulee varsin lähelle evankeliumien viittauksia ihmisen perimmäisestä jumalallisesta alkuperästä, johon inhimillisen on määrä jossakin vaiheessa yhdistyä takaisin.

Tähän viittaa Johanneksen evankeliumin Jeesuksen toteamus: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat.”

Onko reformaation juhlintaan syytä?

Reformaation ja Suomen itsenäisyyden vuosijuhlat sattuvat hyvin samaan ajankohtaan – edellisestä on tosin kulunut viisi kertaa pidempi aika.

Suomessa reformaatiota nimitetään usein uskonpuhdistukseksi, joka viittaa siihen, että luterilaisuus olisi hengellisessä mielessä huomattavasti puhtaampi ja oikeampi kuin edeltäjänsä.

***

Lutherin Wittenbergin teesit sinänsä koskivat pääosin yhtä katolisen kirkon selvää ylilyöntiä – anekauppaa – eivätkä paneutuneet hengellisyyden ja henkisen elämäntavan syvimpiin kysymyksiin.

Henkisten teemojen ”todellista päivitystä” ei myöhemminkään viety kovin pitkälle (jäivät Nikaian tunnustusten puitteisiin) muuta kuin korostamalla hyvien ja hyvittävien tekojen sijaan raamatun ehdotonta auktoriteettia ja uskon merkitystä.

Tällaiset korostukset ovat kuitenkin periaatteelliselta kannalta varsin merkityksettömiä, sillä todellisen puhtaan uskon tilaan päässyt ihminen toimii luonnostaan oikein (kuten Jaakobin kirjekin esittää).

***

Sosiaalisessa mielessä monet Lutherin ajatukset ovat hyvin perusteltavia.

Kansankielisen kirjallisuuden tuottaminen ja lukutaidon edistäminen ovat kehittyvän kulttuurin kulmakiviä – tosin tuloksien suhteen paljon on riippunut siitä, miten monipuolista kirjallisuutta on tuotu tarjolle.

***

Sosiaalisen tasa-arvon ajatus omaksuttiin mielellään Saksassa feodaalijärjestelmän puristuksessa olleen talonpoikaisväestön piirissä, mikä johti sotaan ruhtinaita vastaan.

Kipinän antanut Luther puolsi kapinan tukahduttamista pitääkseen vallanpitäjät reformaatiolle suosiollisina. Motiivit eivät siten olleet kovin epäitsekkäitä, eivätkä seuraukset yleviä, sillä tukahduttamisen yhteydessä n. 100 000 talonpoikaa sai surmansa.

***

Ruotsi-Suomen maalliset vallanpitäjät (Kustaa Vaasa) ryhtyivät innokkaasti ajamaan reformaatiota, koska sen varjolla he saattoivat lujittaa omaa valtaansa kansan suhteen sekä siirtää kirkon maallistakin omaisuutta kruunulle (jonka alituiset ”sotaponnistelut” vaativat paljon rahaa).

***

Iltasanomien Kreeta Karvala totesi, että suomalaisten ”veronmaksumyönteisyys” on ainakin osittain Lutherin ansiota. Myönteisyys oli tosin kovilla heti 1500-luvun lopulla, jolloin talonpojat ryhtyivät epätoivoiseen kapinaan (Nuijasotaan) kohtuuttoman linnaveron (ja ryöstelyn) johdosta – ja noin 3000 talonpoikaa sai surmansa.

***

Suomessa puhutaan usein ”luterilaisesta ahkeruudesta” esittämättä päteviä todisteita siitä, että ahkeruus olisi reformaation myötä osoittanut selkeitä kasvun merkkejä.

Saattaa olla niin, että erot ”etelän ja pohjoisen ahkeruudessa” johtuvat (tänäkin päivänä) suurelta osin ilmastollisista olosuhteista. Pohjolassa on ollut pakko tehdä työtä (idän ja lännen, pakkasen ja nälän välissä) myös huomisen varalle, että elämisen perusedellytykset on voitu turvata pitkän talvikauden (ja mahdollisten katojen) ajaksi.

***

Lutherin esittämä ”kristityn vapaus” – ajatuksen vapautena – olisi tietenkin voinut luoda riittävän väljät puitteet ihmisten omakohtaiselle ajattelulle ja mentaaliselle kehitykselle.

Vapauksien toteuttamiseen ei ole kuitenkaan luterilaisen kirkon ja maallisen vallan puolelta löytynyt kovin suurta halukkuutta. Päinvastoin – vallanpitäjät halusivat rajata kansalaisten vapaudet ”ylhäältä määriteltyihin puitteisiin” säätämällä v. 1726 Konventikkeliplakaatin, jossa kiellettiin hengellisten kokousten järjestäminen ilman ”virallisten auktoriteettien” välitöntä valvontaa (onneton plakaatti kumottiin vasta v. 1870).

***

Lutherin vetoaminen raamatun ehdottamaan auktoriteettiin on hieman epäjohdonmukaista, koska hän itse katsoi juutalaisten valehtelevan aina – ja raamattu (ainakin koko Vanha testamentti) on näiden patologisten valehtelijoiden kirjoittama.

***

Lutherin lähes käsittämätön juutalaisviha tulee ilmi hänen kirjassaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan (v:lta 1543).”

Siinä annetaan ohjeita synagogien polttamiseen vaikka helvetin tulella. Lisäksi kerrotaan, että jos joku näkee kadulla kulkevan juutalaisen, voi hän hyvällä omallatunnolla todeta, että ”siinä kulkee ilmielävä Perkele!”

Nämä ”kirjalliset ohjeet” otettiin aktiiviseen käyttöön muutama vuosisata myöhemmin.

***

Periaatteessa – ja Uuteen testamenttiin suoraan nojaten – lienee hieman kyseenalaista juhlia sitä, että hengelliset ajatusmuodot on viimeksi päivitetty 500 vuotta sitten. Hengellisten näkemysten tiivistäminen sanallisiksi tunnustuksiksi lähenee sitä vannomista, josta Uusi testamentti (ja esim. Siirakin kirja) vakavasti varoittelevat.

Vakuuttelut sinänsä antavat tietenkin ihmisille jonkinlaisen turvallisuuden tunteen, mutta niiden nojalla harjoitettu ääretön suvaitsemattomuus ei ole missään tekemisissä todellisen henkisyyden kanssa.

***

Uuden testamentin pohjalta voidaan havaita, että Nasaretin Jeesus itse pyrki ”päivittämään” muodolliseksi ja kaavamaiseksi käynyttä perinteistä juutalaisuutta. Hän nosti esiin vaatimuksen aidosta sisäisestä henkisyydestä, joka pyrkii kohottautumaan kaiken ulkoisen ja katoavaisen taakse.

***

Apostoli Paavali saattoi ymmärtää Jeesuksen ydinsanoman verraten hyvin. On sitten eri asia, miten hyvin myöhemmät polvet ovat ymmärtäneet ja tulkinneet Paavalin kirjeiden sanomaa (tarkoittaako hän Christus in vai pro nobista).

Tiedetään, että jo Paavalin aikaan juutalaiset (esim. Keefas, Pietari) pyrkivät tuomaan kristillisiin käsitteisiin omia tulkintojaan ja suoria lainauksia – onnistuen ajan myötä jopa niin hyvin, että myöhempi kristillisyys käytännössä nojautuu suurelta osin Vanhaan testamenttiin.

Mooseksen kirjoista on poimittu (ja laillistettu) käsitykset ”oikeasta elämästä” niin perusteellisesti, että vielä tänäkin päivänä kirjoja käytetään kiistelyssä naisten aseman ja epätyyppisten parisuhteiden kohdalla.

Myös kristinuskon keskeinen kysymys – sijaissovitus – on laajennus vanhatestamentillisesta juutalaisesta vikauhrista (Uuden testamentin perusteet ajatukselle ovat varsin horjuvat).

***

Tärkein ero juutalaisuuden ja kristillisyyden välillä on siinä, etteivät juutalaiset tulkitse Nasaretin Jeesusta odottamakseen messiaaksi – saati kaikkien syntien sovittajaksi. Nykymuotoinen Lunastusoppi olisi nykytutkijoiden mukaan ollut täysin käsittämätön ajatus jopa ensimmäisen vuosisadan kristityille itselleen.

***

Lutherin luopuminen papistolta vaaditusta selibaatista on ollut sikäli paikallaan, että vaatimus kuulunee ainoastaan niille ”harvoille ja valituille”, joiden olemus on yhdentymässä jakautumattomaan alkuperäänsä.

Muiden kohdalla käy helposti niin, että he kyllä vartioivat halujensa ulkoista suuntautumista naisten suuntaan, mutta eivät kykene tyynnyttämään himoluontoa sinänsä, jolloin se kieroutuu ja purkautuu muuhun suuntaan (kuten lapsiin).

Luther persoonana ei (kuten ei Augustinuskaan) kovin hyvin kontrolloinut omia halujaan, joten hän ei asettanut muidenkaan ihmisten ”ilonpidolle” sellaisia rajoitteita kuin mitä monissa nykyisissä herätysliikkeissä yhä katsotaan tarpeelliseksi.

***

Toisaalta parempaa juhlan aihetta saattaisi olla se, jos monilta osin selkeästi vanhentuneita käsityksiä uskallettaisiin tutkia ja tulkita uudelleen.

Eksegeetikkojen Vartija-lehden ”teesit” olisivat tähän varsin hyvä lähtökohta esittäessään:

”Meitä kiinnostavat kiistanalaiset ja vahvoja reaktioita herättävät asiat, jotka eivät parane vaikenemalla tai kotiin päin vetämällä vaan käymällä kohti, tutkimalla ja keskustelemalla.

Ihmisyyteen kuuluu hävytön uteliaisuus, uskoon rehellinen epäilys ja kulttuuriin tinkimätön kriittisyys (Vartija 2/2012).”

Edesmennyt professori Heikki Räisänen totesi, että totuus on tärkeä, eikä kirkko voi elää valheessa.

Kirjailija Aldous Huxley tosin päätteli, että valheessa voi elää hyvin pitkään (satoja tai tuhansia vuosia), sillä jo ”kolmetuhatta kertausta tekee yhden totuuden!” – ja näitäkin ”totuuksia” on myöhemmin hyvin vaikea kumota.