Olemmeko ulkokullattuja?

Monilla tämän ajan ihmisillä ei ole aikaa tai halua paneutua elämänsä tarkoituksiin ja tavoitteisiin muuta kuin muodollisten asioiden puitteissa. Ihmisiä kiinnostaa oma ja läheisten hyvin- ja huvinvointi sekä mahdollisesti vallan ja kunnian saavuttaminen. Fyysisen elämän jälkeinen tulevaisuus – mikäli sellaiseen ylipäänsä uskotaan – jätetään suosiolla ”sen ajan murheeksi.”

”Loppupelin suhteen” varsin suuri joukko näyttäisi ainakin pinnallisesti luottavan siihen, että kristillinen kaste, rippikoulu ja sosiaalisesta näkökulmasta säädyllisesti vietetty elämä antavat riittävän suojan uskontojen piirissä kuvaillun (tai kuvitellun) kadotuksen suhteen.

***

On hyvin todennäköistä, että joidenkin uskontojen puitteissa näkemykset ihmisen ”loppusijoituspaikoista” on kärjistetty käsittämään ainoastaan ääripäät, taivaan ja helvetin, joihin ei ihmiskunnan tässä kehitysvaiheessa todennäköisesti ole vielä koskaan ollut tungosta.

Taivaasta on luotu maallisen elämän ihannetila, jossa eletään (raamatun todisteista poiketen) erillisinä, persoonallisina olentoina (ei siis Jumalan yhteydessä). Helvetti kuvataan ikuisena kidutuspaikkana, vaikka evankeliumit puhuvat lähinnä tajuisuuden sammumisesta (kadotuksesta).

***

Tuomaan evankeliumi (Tuom. 99) kirjoittaa:

Oppilaat sanoivat hänelle: ”Veljesi ja äitisi ovat tuolla ulkona.” Jeesus sanoi heille: ”Minun veljeni ja äitini ovat nämä, jotka ovat täällä ja tekevät minun Isäni tahdon. He pääsevät sisälle Isäni valtakuntaan.”

Isän tahdon täyttäminen edellyttää todellisuudessa sitä, että ihminen tiedostaa välittömästi, mikä on Isän tahto – eli millaisia asiat ovat henkiseltä tasolta tarkastellen – ilman maallisen kokemuksen luomia ehdollistumia ja vääristymiä.

***

Matteuksen evankeliumi (Matt. 23:25) toteaa:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä!

Saman vahvistaa myös Tuomaan (Tuom. 89) evankeliumi:

Miksi pesette maljan ulkopuolen? Ettekö käsitä, että sama, joka on tehnyt sisäpuolen, on tehnyt ulkopuolenkin?

Tekstit korostavat sitä, että tavallisen ihmisyyden ylittäminen edellyttää sisäistä muutosprosessia. Jonkinasteinen ulkoinen kurinalaisuus (siivosyntisyys) on tietenkin tarpeen siinä, että karkein aistillisuus ja mielen halut eivät pidä ihmisen mieltä täysin vallassaan.

Mielen ja kehon pakottaminen johonkin muottiin ei kuitenkaan yleensä johda ymmärryksen selkiytymiseen ja sisäiseen rauhaan.

Matteuksen Vuorisaarna sisältää kehotuksen pahan vastustamattomuuteen (Matt. 5:39):

Älkää tehkö pahalle vastarintaa.

Kehotus ei liene tarkoitettu sovellettavaksi suoraan kaikkiin tilanteisiin, vaan se kuvannee lähinnä tavoiteltavaa mielen tilaa, jossa viha (tai mitkään muutkaan defenssit ja vetovoimat) ei saa valtaa eikä määritä toimintaa.

Pahan vastustamattomuutta tulisi soveltaa myös oman sisäisen muokkautumisen suhteen niin, ettei pyri pakottamaan itseään mihinkään sellaiseen, jossa luonto nousee vastaan. Pakottaminen johtaa usein mielen kieroutumiseen siten, että tietoisen kontrollin alainen pahe (halu, himo, yms.) purkautuu hieman eri muodossa (kuten on käynyt joidenkin katolisten pappien selibaatissa).

***

Huomion kiinnittäminen omaan sisäiseen olemukseen tulee ilmi myös paljon käytetyssä Matteuksen (Matt. 7:5) lauseessa:

Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

”Näkeminen” tarkoittaa tietenkin omista ennakkoasenteista ja tietämättömyyksistä vapautunutta ymmärryskykyä. Ihminen havaitsee toisissa helpoiten sellaisia piirteitä, joita hänessä itsessäänkin (malkana) löytyy.

Matteus (Matt. 15:7-8) korostaa ymmärryksen (sydämen) tärkeyttä kirjoittaessaan:

Te ulkokullatut, oikein teistä Esaias ennusti, sanoen: ”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana.”

Joku nykypsykologi saattaisi tulkita, että kyse on ns. tunneälystä – eräänlaisesta järjen ja tunteen tasapainotilasta, mutta todennäköisesti lauseen sydän viittaa tavanomaista tunteilua ja loogista ajattelua selkeästi korkeampaan järjellisyyteen eli viisauteen (korkeampaan mentaaliseen ominaisuuteen).

Luukaskin (Luuk. 12:56) nostaa esiin tavanomaisen järkeilyn ja tutkimisen suhteellisen merkityksen todeten:

Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa?

Evankelista tarkoittanee tällä ajalla ainoan aidosti elettävissä olevan hetken sisäistä merkitystä ja olemusta. Monet älykkäinä pidetyt persoonat suuntaavat sitä vastoin koko huomionsa ulkoisiin ajallisiin ilmiöihin tai menneisyyteen.

***

Matteuksen evankeliumi (Matt. 6:5 ja 6:16) varoittaa ulkoisen uskonnollisuutensa esittelemisestä toisille ihmisille:

Kun rukoilette, älkää olko niin kuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niin kuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan.

Yleisesti omaksuttujen tapojen noudattaminen niin kaduilla kuin kirkoissa ei tietenkään ole pahitteeksi, ellei ihminen luule niiden kautta ansaitsevansa itselleen ”käyttökelpoisia taivaspisteitä.”

***

Luukas (Luuk. 17:20-21) kirjaa varsin harvoin siteeratun sanoman:

Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: ”Katso, täällä se on”, tahi: ”Tuolla”; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.

Tekstin voidaan ajatella (tosin väärin) viittaavan ”lopun aikoihin”, mutta todennäköisimmin se kuvaa sitä, että henkinen, jumalallinen olemus muodostaa kaiken olevaisin sisimmän ytimen – ja että ihmisen on tarkoitus ”kaivaa” se esiin.

Johanneksen (Joh. 3:3) huomattavasti useammin käytetty, samaa tarkoittava sanoma kuuluu:

Totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Ensimmäinen Pietarin kirje (1. Piet. 1:23) yhtyy asiaan:

Te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.

Kirjeessä ”Jumalan elävä ja pysyvä sana” ei varmaankaan tarkoita pelkästään ulkoisesti tai sanallisesti ilmaistua, vaan sisäiseen tietoisuuteen avautuvaa välitöntä havaintoa itsessään ”asioiden muuttumattomasta ydinolemuksesta (vapauttavasta totuudesta).”

***

Matteuksen evankeliumi (Matt. 23:13-15) ruoskii varsin kovin sanoin aikansa (ja kaikkien muidenkin aikojen) uskonnollisia johtajia:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Sillä itse te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä.

Evankeliumi väittää, etteivät johtajatkaan olleet hengellisissä pyrkimyksissään aivan tosissaan eivätkä halunneet päästää ketään maallikkoa edes niille ulkoisen tiedon lähteille, joita heillä itsellään mahdollisesti oli käytössä (elleivät jo olleet sitä kadottaneet).

Suomessakin useat separatistiset johtajat (kuten Jaakko Kärmäki) ovat aikoinaan arvostelleet kirkon pappeja vastaavista puutteista – jopa siitä – etteivät nämä olleet Jumalan opettamia, vaan pelkkiä kirjanoppineita (jotkut jopa hyvin laiskoja).

***

Tuomaan evankeliumi (Tuom. 22) tuo esiin ulkoisen ja sisäisen saattamisen täydelliseen vuorovaikutukseen – Pyhän Hengen temppeliksi:

Jeesus näki, kun pieniä lapsia imetettiin, ja hän sanoi oppilailleen: ”Nämä imeväiset ovat kuin ne, jotka ovat menossa valtakuntaan.” Oppilaat kysyivät häneltä: ”Pääsemmekö siis me, jotka olemme lapsia, sisälle valtakuntaan?” Jeesus sanoi heille: ”Kun teette kaksi yhdeksi, sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkopuolen, ulkopuolen samanlaiseksi kuin sisäpuolen, yläpuolen samanlaiseksi kuin alapuolen … silloin pääsette sisälle valtakuntaan.

Sanoman ydin on kaltaisuus – se, että inhimillinen (ajallinen) ja jumalallinen (ajaton) ovat luonteeltaan niin erilaatuisia, etteivät ne voi sisäisestikään yhdistyä, ellei toinen kadota aikaisempaa luontoaan. Ainoa ”aikaisempi” eli aikaan samastunut on tietenkin ihminen, tai tarkemmin määritellen ihmisen ajallisiin ilmiöihin ehdollistunut (ja siinä mielessä ”perisyntinen”) mieli.

Johanneksen evankeliumi (4:24, 3:6 ja 6:63) kuvaa inhimillisen ja jumalallisen erilaatuisuutta:

Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä.

”Lihasta syntyneellä” tarkoitetaan tietenkin psyko-fyysisen elämäntavan synnyttämiä ehdollistumia, joilla ei ole henkisen olemuksen ja olemisen kannalta merkitystä. Niillä on tietenkin oma tarkoituksensa siinä, että ihmisen kokonaisolemuksesta joskus muodostuisi ”eläväksi tekemään kykenevä henki.” Ihmisellä (sillä Jumalan kuvaksi tulleella) täytyy olla luovassa toiminnassa käytössään myös täysin kehittyneet mentaaliset välineet – tietoisuuden keskuksen tulee kuitenkin sijaita ”hengen ykseydessä.”

Predestinaation ongelmallisuudesta

Teologiassa predestinaatiolla eli ennalta määräämisellä tarkoitetaan ihmisen kohdalla sitä, että jokaisen yksilön kohtalo on Jumalan tai jumalallisten voimien ennalta määräämä.

Käsityksen ”pääarkkitehtina” voitaneen kristinuskon piirissä pitää kirkkoisä Augustinusta, jonka mukaan Jumala vain yksinkertaisesti valitsee toiset pelastukseen ja jättää muut kadotukseen.

Myöhempiä opin puolustajia oli etenkin John Calvin. Luterilaisuus hieman lievensi ”kaksinkertaista pelastus/kadotus -oppia”. Lutherin mukaan Jumala kyllä ajattomuudessaan tietää ennalta kaiken tapahtuvan, mutta Kristus on ”elämän kirja”, johon kaikkien autuaiksi tulevien nimet on kirjattu. Jumala on siten jo ennen maailman perustamista valinnut meidät Kristuksessa.

Tosiasiallisesti siten myös luterilaisuus edustaa varsin selkeästi ennalta määräystä.

Ortodoksinen kirkkoisä, Johannes Damaskolainen (600-luvun lopulla) vastusti predestinaatio-käsitystä toteamalla, että Jumala kyllä tietää kaiken edeltä käsin, mutta ei kuitenkaan määrää kaikesta, koska Hän ei halua minkään pahan tapahtuvan eikä liioin pakota hyvään.

***

Periaatteessa ajatus kaiken ennalta määräytymisestä antaa varsin omituisen kuvan sekä Jumalasta että koko elämän mielekkyydestä.

Miksi armon ja rakkauden äärimmäinen lähde olisi tietoisesti tuottanut itselleen kelpaamattomia olemuksia elämään täysin turhaan maan päällä – ja mahdollisesti vielä kärsimään elämästään ”iankaikkisen rangaistuksen?”

Mitä mieltä on kulttuureilla, uskonnoilla tai hengellisillä pyrkimyksillä, jos ainoastaan muutamilla ennalta valituilla on mahdollisuus toteuttaa ihmisyyden tavoitteet?

***

Asiaa lienee tulkittu pelkästään ajallisen, persoonallisen ihmisen ja toisaalta ajattoman jumaluuden näkökannoilta lähtien siitä olettamuksesta, että Jumala luo jokaisen erillisen persoonallisen olemuksen täysin tyhjästä – joko toivottomaan tai toivon sisältämään elämään.

Ensimmäinen Mooseksenkirja (1:27, 2:7) antaa kuitenkin ymmärtää, että Jumala on luonut omaksi kuvakseen lähinnä elävän sielun, Paavalin ”ensimmäisen Aadamin”, jonka tuli aikojen saatossa toteuttaa sielun syvimpään olemukseen kätkeytyvä ”Jumalan kuva” ja muodostua siten ”viimeiseksi Aadamiksi” – eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45).

Paavali näki selkeästi sen, että ihmisyydellä kokonaisuutena oli jokin tavanomaista ihmisyyttä korkeampi tarkoitus, jota kohden ihmiskunta oli kehittymässä – tosin hyvin hitaasti.

Apostoli näyttää ymmärtäneen ”predestinaation” koskevan lähinnä jotakin ajankohtaa, jona elävistä ainoastaan osalla (pneumatikoilla) oli käytännössä mahdollisuudet toteuttaa kokonaan ihmisyyden äärimmäiset tavoitteet – pukea ylle Kristus. Hän lohduttaa (Tess. 4:13) kuolemaa murehtivia, etteivät nämä murehtisi kuin muut, joilla ei toivoa ole. Paavali viitannee aivan samaan kuin Matt. 22:14, ”sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”

***

Periaatteessa jokainen persoonallinen olemus on ”kylvösiemen” (mikä lienee kylväjävertausten todellinen sanoma), joka voi aikojen saatossa tuottaa henkistä satoa ”palaten silloin riemuiten lyhteensä kanssa.”

***

Kristillisessä ajattelussa nähtiin kuitenkin aina vuoteen 553 saakka, että ihmisen persoonan sisäinen olemus ei muodostu täysin tyhjästä, vaan on sidoksissa johonkin pitkäkestoisempaan tekijään – sieluun – johon on kerääntynyt ominaisuuksia aikaisemmin eletyistä, erillisistä elämistä (niiden henkistä satoa).

Tässä ei ole kyse mistään persoonallisuuden jälleensyntymisestä (suorasta jatkumosta), vaan siitä, että syntyvät persoonat saavat osan sisäisestä ominaislaadustaan yksilöllisestä sielullisesta koosteesta, kun taas osa periytyy geneettisesti ”maallisilta vanhemmilta.”

Sielullinen ”ennalta olo” kumottiin vasta Konstantinopolissa v. 553 jKr. Samalla kumottiin suuri osa mahdollisuuksista selittää järjellisellä tavalla elämän erilaisuutta sekä sen hienoa ja armollista sisäistä dynamiikkaa.

***

Paavali kirjoittaa näennäisen ristiriitaisesti todeten (Room. 11:33), ”kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen tiensä!” Ne ovat tutkimattomia niille, joilla ei ole sisäisiä valmiuksia kohota ajallisten asioiden ja ajattelunsa yläpuolelle, missä ”Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin (1. Kor. 2:10).”

Paavali lienee tarkoittanut sitä, että kunakin aikana lähinnä ns. henkisesti suuntautuville yksilöille (pneumatikoille) oli mahdollista irrottautua inhimillisistä kiinnikkeistään (tämän maailman valtojen otteesta) ja ”pukea ylleen Kristus – antaa Kristukselle muoto.” Muiden yksilöiden (lihallisten ja psyykkisten) kohdalla tämä muutosprosessi todennäköisesti jäisi vielä kesken, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heidän koko elämänsä valuisi tyhjiin – saati että he joutuisivat helvetin tuleen.

***

Matteus 6:19–20 kirjoittaa tunnetun lausuman: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta.”

Monille saattaa tässä jäädä epäselväksi se, mitä tässä tarkoitetaan taivaalla – sekä mitä ja millä keinoin sinne ylipäänsä voidaan kerätä? Taivaassa (tai Jumalassa) lienee kuitenkin periaatteessa kaikki täydellisesti läsnä, joten sinne ei voida mitään edes koota.

***

Matteus ja Markus korostavat sitä, että pahinta mitä ihminen voi tehdä, on se, että hän aiheuttaa vahinkoa sielulleen. Kaikki synoptiset evankeliumit vakuuttavat, että Isää ja Poikaa pilkkaavat asiat voidaan saada anteeksi, mutta Pyhää Henkeä koskevat johtavat kaltaisiinsa seurauksiin.

Paavali toteaa (1. Kor. 6:19): ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?”

Apostoli tuskin tarkoittaa (ainakaan pääasiallisesti) fyysistä kehoa, vaan koko persoonallisuutta, joka voi toimia joko Pyhän Hengen luonnon vastaisesti (kuten on tavallista) tai sen avautumista (ylös, henkeen) edistäen.

Se ”paikka”, johon ihminen voi koota pysyviä aarteita, sisäisiä ominaisuuksia, on hänen sisäinen, sielullinen lähtökohtansa, joka on paljon enemmän kuin mitä hänen persoonallinen olemuksensa kykenee ilmentämään.

Sielullinen on ajallisen ja ajattoman välinen tekijä, se ”aarrekammio”, johon kukin persoona kantaa eläessään ja kuollessaan ”elämänsä lyhteen puitavaksi ja arvioitavaksi.”

Vaikka ihmisen sielullinen perusta olisikin ”valettu iankaikkisuudessa, aikojen alussa”, lienee todennäköistä, että sielut eivät ole aktivoituneet ilmennyksen piiriin samanaikaisesti, joten niiden keräämät ja sulattamat kokemusvarastot ovat hyvin eritasoisia.

Voitaneen todeta, että sielujen väliset ”ikäerot” ovat huomattavan suuret, minkä tarkoitus on tuottaa ulkoiseen elämään dynamiikkaa ja ohjautuvuutta (hapatuksen kaltaisuutta).

Tämä heijastuu luonnollisesti myös yksilölliseen sieluun sisäisesti kytköksissä olevaan persoonallisuuteen, jonka on tarkoitus tuoda sielulliseen olemukseen sen tarvitsevaa lisäystä ja täydennystä, kunnes sisäinen sato alkaa olla ”leikkaamista vailla.” Tällöin myös persoonallinen tajunta yleensä tulee jollakin tavoin tietoiseksi sisäisestä kutsumuksesta (etsikkoajastaan) ja alkaa mahdollisesti irtautua ”maallisista kohteista ja tavoitteista.”

***

Raamattu kuvannee sielullista olemusta myös Ihmisen Pojaksi (isoin alkukirjaimin), koska se saa ominaisuutensa persoonallisten olemusten (ihmisten poikien) ulkoisten kokemusten sisäisestä ”sadosta.”

***

Persoonallista ihmistä kiinnostaa luonnollisesti persoonallisuuden säilyminen ja pysyvyys fyysisen kuoleman jälkeen. Erilaisten lupausten johdosta hän saattaa odottaa välitöntä ylösnousemusta taivaalliseen tilaan tai pelätä sen vastakohtaa, helvetin kärsimyksiä. Suuri osa nykyisistä ihmisistä ei odota juuri mitään, vaan epäilee erään eksegeetin tapaan ”sen olleen siinä!”

***

Johannes 14:2 kuitenkin toteaa, että ”minun isäni kodissa on monta asuinsijaa” – ei ainoastaan yhtä tai kahta äärimmäistä. Pääasiassa inhimilliset tajuisuudet siirtyvät fyysisen kuoleman jälkeen heille ominaiseen ja tuttuun psyykkiseen ympäristöön, missä he suodattavat omat kokemuksensa yhä hienompaa, sielulliseen muotoon jättäen taakseen karkeat ainekset. Lopulta miltei kaikki saanevat kokea niin suurta autuutta, kuin mihin kukin kykenee.

Tämä ei kuitenkaan edusta todellista ”Ihmisen Pojan” ylentämistä, joka edellyttää sekä sisäisen sadon että persoonallisuuden samanaikaista kypsymistä – että yksilöstä voisi todella muodostua ”eläväksi tekevä henki eli Kristus.”

Jokainen persoonallisuus voi kuitenkin omalla osuudellaan lisätä sielullisen perustansa mahdollisuuksia kasvaa sellaiseksi, joka täyttää koko ihmisyyden tarkoituksen toteuttamalla alkuperäisen ”Jumalan kuvan” itsessään.

***

Paavalilta saatetaan siteerata Roomalaiskirjeen 8:1 lausetta: ”Ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” Ei tietenkään, sillä todellinen Kristuksessa olo tarkoittaa persoonallisen tajunnan korvautumista henkisellä, ajattomalla tietoisuudella, joka ei enää ole sidoksissa ulkoisen olemuksen (fyysisen kehon) kanssa.

Lisäksi ”kadotustuomio” tulisi ymmärtää siten, että ihmisestä karsiutuu kuoleman jälkeisissä tiloissa (mieluummin tietenkin jo ennen) pois sellainen aines, jolla ei ole sisäistä merkitystä (kelpaa vain ajan ja tilan puitteisiin).

Kaikki todella arvokas aines sitoutuu sielulliseen olemukseen – joten miksi siis murhetta kantaa!

Osittaisen ”kadotustuomion alainen persoona” antanee oman lisänsä sielulliseen perustaansa, jossa se säilyy ja jatkuu, kunnes jokin sielun lähettämistä kylvöistä (persoonista) kykenee avaamaan kaikki ihmiseen kytkeytyvät olemukset hedelmälliseen vuorovaikutukseen kääntymällä täydellisesti alkuperänsä suuntaan.

Matteus 6:21 kirjoittaa juhlallisesti: ”Sillä missä on sinun aarteesi, siellä on myös sinun sydämesi (ja päinvastoin).”

***

Ihmiskunnan historiassa löytyy lähes kaikilta tunnetuilta ajankohdilta ”harvoja ja valittuja tai valikoituneita”, joilla on ollut oikeus lausua: ”Isä ja minä olemme yhtä.”

Näiden ylivertaisten ihmisten, mestarien, välillä on kuitenkin eroavuuksia, jotka johtuvat heidän persoonallisten ja mentaalisten olemusten kyvyistä suodattaa puhtaasti henkistä (pyhille yhteistä) havaintoa ajan ja tilan rajallisiin puitteisiin.

Kuoleman vallasta pois kuoleminen

Evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa mahdollisuudesta vapautua katoavuudesta. Sanallisia viestejä voidaan aina tulkita eri tapaan. Niitä käyttävä hengellinen organisaatio on kuitenkin pyrkinyt yhtenäistämään (katolistamaan) ja tiivistämään näkemykset ahtaiden tunnustusten rajoihin.

***

Johanneksen evankeliumi on ollut vaikeasti synkronoitavissa muiden kolmen (synoptisten) suhteen. Nykytutkimuksen (esim. ns. Jeesus-seminaarilaisten) mukaan Johanneksen historiallinen autenttisuus on kaikkein vähäisintä. Tästä huolimatta Johanneksen evankeliumin ilmauksia käytetään jatkuvasti hyvin monissa tilanteissa.

Tämän evankeliumin suosion syy saattaakin löytyä aivan muualta kuin sen historiallisesta puolesta. Se tuo esiin ennen kaikkea henkisen elämän syvimpiä periaatteita, ja sellaiseen pyrkimisen edellytyksiä.

***

Kanadassa toimiva vertailevan uskontotieteen emeritus professori, tohtori Ravi Ravindra on lähtenyt tarkastelemaan evankeliumia tällaiselta näkökulmalta ja laatinut siitä syvällisen analyysin otsikolla ”Johanneksen evankeliumi intialaisen mystiikan valossa.”

Tohtori Ravindran tietämys ja näkemys sekä länsimaisista että itämaisista hengellisistä perinteistä on käsittämättömän laaja ja syvällinen. Hän on löytänyt lukemattomia yhdistäviä tekijöitä, jotka ovat usein kadonneet tai häivytetty erilaisten sanallisten ilmausten taakse. Eri uskonnollisten perinteiden piirissä on omien käsityksen tukemiseksi ilmennyt taipumuksia etsiä, tulkita ja korostaa varsin näennäisiäkin erilaisuuksia.

***

Ravindran mukaan Jeesus Kristuksen opetukset pyrkivät kuitenkin aivan samaan tavoitteeseen kuin kaikki muutkin aidot opastukset:

osoittamaan ihmisille tien olemuksen muutokseen, niin että elämämme siirtyisi itsekeskeisyydestä Jumala-keskeisyyteen.

Taivaasta alas johtavat ikuiset tikapuut, joita pitkin jokainen nousemaan kykenevä voi ylentyä. Jeesus Kristus on Jumalan apostoli, joka vuorostaan valmistelee apostoleja muiden opettajiksi jatkuvana ketjuna. Jumalan Poika ei ole täällä tuomitsemassa tai rankaisemassa maailmaa, vaan auttamassa kaikkia niitä, jotka etsivät valoa.

Kuitenkaan ei ole olemassa mitään valmista tietä ”täältä Sinne”, ellei se ensin ole rakentunut ”Sieltä tänne.”

Valitettavasti ainoastaan harvat ihmiset suorittavat tarvittavia ponnistuksia ja saavuttavat Sanan vastaanottamisen kannalta välttämättömän herkkyyden, puhtauden, viisauden ja armon.

***

Ihmisten täytyy valmistautua totuuden vastaanottoon. Tämä ei koske ainoastaan todellisuuden ymmärtämistä, vaan myös sen kestämistä. Tällaisessa totuudessa ei ole kyse jostakin ajatuksesta, jonka me hyväksymme ja uskomme sokeasti. Kyseessä on sitä vastoin suora ja välitön havaitseminen ja kokemus itsessämme, sekä sen todeksi eläminen. Ilman asiallista valmistautumista korkeamman todellisuuden ja sitä vastaavien energioiden avautuminen voisi olla vaaraksi keholle ja psyykelle.

Ravindran kirjan mukaan Kristuksen kaste on hyvin vaativa. Sen kestäminen edellyttää kurinalaisuutta ja voimaa, eikä se siten ole monien saavutettavissa.

Voimakkaiden, tuntemattomien energioiden olemassaolo on havaittu myös tietoisuutta muuttavien huumeiden käytössä: ihmisille voidaan antaa näky inhimillisen olemuksen salatusta todellisuudesta. Ilman valmistelua ihminen ei kuitenkaan kestä sellaista, koska hän reagoi todellisuuteen aivan liian persoonallisesti. Näissä (usein paranoidisissa) tapauksissa henkilö todennäköisesti menettää tasapainonsa ja sairastuu psyykkisesti.

***

Todellinen henkinen kehitys on vielä ihmiskehityksen tässä vaiheessa vastoin ulkoista, yhä laajenevaa kulkua, joka on tyypillistä koko luomakunnalle.

Kaikki ulkonainen julistus lähtee käsitteistä ”minä olen sitä tai tätä”, kun taas sisäinen polku merkitsee yritystä saattaa kaikki tuollaiset ”minä olen” -lausumat lakkaamaan jumalallisessa MINÄ OLEN -tilassa. Todellinen henkisyys on jatkuvaa kuolemisen harjoitusta egon ja maailmallisuuden laajentumista vastaan – se on täydellistä kääntymistä ainoastaan Jumalan suuntaan.

***

Ainoastaan silloin, kun mieli on täysin hiljentynyt ja ihminen on tietoisuudessaan ”Siinain vuorella”, voi ajaton alku saavuttaa kaikki ajalliset alut ja tulla koetuksi.

Ihmisjoukot (tai ”joukkoihmiset”) tuomitsevat itsensä siinä, että he suuntautuvat luonnostaan pimeyteen eivätkä ota vastaan henkistä valoa.

Me voimme kohota sitä enemmän valoa kohden, mitä paremmin kykenemme taistelemaan alaspäin vetäviä virikkeitä vastaan. Suurin vastuksemme syntyy siitä, että me teemme oman tahtomme emmekä Jumalan tahtoa.

Tästä syystä me pysymme karkotettuina Jumalasta ja kärsimme omatekoisessa helvetissämme.

***

Me voimme vaatia itsellemme todellista (henkistä, ikuista) itseämme vasta sen jälkeen, kun olemme vapautuneet maallisesta itsestämme.

Maallinen itsemme on kauppias, joka yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa.

***

Havahtuminen siihen, että me itse olemme henkisesti kuolleessa tilassa, on ensimmäinen tärkeä askel vapautumisessamme kuoleman vallasta.

Takertuminen maalliseen elämään, sen pelkojen ja halujen valtaan, aiheuttaa henkisessä mielessä kuolleen tilan. Vastaavasti kaipuu henkiseen elämään ja pinnallisen, syntisen elämän inho muodostaa kaksinaisen virtauksen radikaalin muutoksen ja kuolemasta irtautumisen suuntaan, jota kutsutaan metanoiaksi.

Tietoisuus henkisestä kuolemastamme antaa meille ymmärryksen, voiman ja rohkeuden kuolla itsekkään itsemme suhteen (unohtaa itsemme, kadottaa elämämme), joka pitää meidät pimeyden ja murheen piirissä.

Kuoleminen tämän itsen suhteen tarkoittaa kuolemista oman tärkeilynsä, itsekkäiden vaatimusten, pelon, oman tahdon ja kaikkien sellaisten tapojen suhteen, jotka sitovat meidät suunnattoman käärmeen tapaan siihen itseen, josta meidän pitäisi päästä vapaaksi.

***

Vapaus tai pelastus ei kuitenkaan ole vapautta oman itsemme takia, vaan se on pikemminkin vapautta omasta itsestämme.

***

Jumalasta kaukana oleminen ei vie ihmisiä yhtä paljon harhaan kuin itsensä kuvittelu lähellä Jumalaa olevaksi. He, jotka tiedostavat olevansa kaukana todellisuudesta, voivat pyrkiä siihen ja tulla opastetuiksi, kun taas ne, jotka kuvittelevat perusteettomasti olevansa totuudellisia, jäävät aivan oikeutetusti matkalle, eikä heitä voida auttaa.

Ihmiset, jotka ovat täynnä itseään, eivät varaa tilaa Jumalalle.

Ainoastaan he, jotka kykenevät kuolemaan tämän (ajallisen) itsen suhteen, voivat herätä ikuiseen Itseen, Atmaniin ja Kristukseen. Jumalan Poika tuli erityisesti kutsumaan niitä, jotka kuulisivat kutsun osallistua hänen olemukseensa ja jakaa hänen kasteensa sekä kuolettaa Jeesus Kristuksen tapaan oman tahtonsa niin, että hekin voisivat ottaa osaa ylösnousemukseen.

Me voimme kohdata Jumalan Pojan vasta silloin, kun meidät on korotettu pinnallisen itsemme yläpuolelle Ihmisen Poikaan.

Ihmisjoukolle annetaan valittavaksi joko Jeesus tai Barabbbas, jonka nimi tarkoittaa ”isän poikaa.”

***

Jokainen meistä on itseensä tullessaan ”ristillä ja risteyksessä.” Muutaman hetken ajan me voimme valita, seuraammeko Barabbasta, isän poikaa, vai Kristusta, Isän Poikaa.

Kumman sinä valitset?

Tästä linkistä aukenee suomeksi:

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI INTIALAISEN MYSTIIKAN VALOSSA

SUPERMIEHET

Englannin sana SUPERMAN on käännetty suomeen teräsmieheksi. SUPER on latinaa ja merkitsee jotakin yli menevää, ylhäällä, yläpuolella, korkealla tai päällä olevaa. Englannin (ja monen muun kielen) MAN tarkoittaa ihmistä tai miestä. Sana on peräisin sanskritista, jossa se kuvaa ajattelua tai järkeä.

Joissakin itämaisissa perinteissä puhutaan MANASAPUTROISTA, järjen pojista, joilta ihmiskunnan uskotaan perineen ajattelukykynsä silloin, kun nämä itse nousivat olemuksessaan korkeammalle tasolle.

SUPERMAN tarkoittaisi sananmukaisesti lähinnä ylijärjellistä, tietoisuutensa suhteen tavallisesta älyllisyydestä poikkeavaa ihmisyksilöä.

Joe Shusterin ja Jerry Siegelin luoma sarjakuvasankari julkaistiin jo v. 1938. Teräsmies oli tuhoutuneella Krypton-planeetalla syntynyt, maallisten ottovanhempien kasvattama lapsi, joka sai nimen Clark Kent. Alkuperäinen hahmotelma poikkesi huomattavasti myöhemmistä versioista ollen kaljupäinen mies, joka harjoitti telepatiansa avulla rikollisuutta.

Hahmon myöhemmissä versioissa Clark Kent alkoi taistella rikollisia vastaan ja pelastaa ihmisiä onnettomuuksilta ja luonnonkatastrofeilta. Varhaisissa sarjakuvissa teräsmiehellä oli kyky loikata 200 metriä, jota myöhemmin paranneltiin supernopeaksi lentokyvyksi. Sen lisäksi mies omasi ylivertaiset voimat, haavoittumattomuuden (paitsi kryptonia vastaan), sekä sai aikaan pyörremyrskyn tai jäätymisen puhaltamalla. Hänen näköaistinsa kattoi koko spektrin ja havaitsi elävien olentojen auran. Sen avulla saattoi tarkastella myös kaukaisia tai mikroskooppisen pieniä kohteita.

Teräsmies on saanut paljon vaikutteita vanhoista henkisistä perinteistä, joissa on mainintoja mm. levitoinnista, erilaisista selvänäön kyvyistä, jotka yltävät kaukaisiin kohteisiin ja mikroskooppiselle tasolle.

Itämaisten mestarien kerrotaan sytyttäneen nuotion tuleen puhaltamalla. Kristillisyyden ydinhahmon sanotaan lukeneen ihmisten ajatukset ja suorittaneen mitä ihmeellisimpiä tekoja. Hänen jälkeensä tunnetaan Apollonius Tyanalaisen kaltaisia ihmeiden tekijöitä ja kirkon piirissä toimineita thaumaturgeja.

Teräsmiehen vastustajaksi kehitelty ULTRAMIES luonnehditaan hänen käänteisuniversumissa asuvaksi pahanlaatuiseksi kaksoisolennokseen, joka ainakin periaatteessa muistuttaa kristillistä personoitua pahuutta eli saatanaa (jolla myös on oma universuminsa, lukemattomien ihmisten ”loppusijoituspaikka” – helvetti).

SUPERMANIN ja kristillisen SUPERSTARIN (Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin rockoopperan nimen mukaan), Nasaretin Jeesus Kristuksen välillä löytyy ainakin se ero, että jälkimmäinen kiinnitti huomiota lähinnä ihmisten sisäisen olemuksen ”pelastamiseen” eikä suunnannut voimiaan edes itsensä suojelemiseen.

Sisäisen olemuksen kehittämistä, saati pelastamista (ikuiseksi saattamisesta), on tietenkin hyvin vaikea ilmentää sarjakuvan tai elokuvan keinoin, vaikka siihen liittyvät prosessit itsessään saattavat todellisuudessakin olla mitä dramaattisimpia (kärsimysten täyteisiä).

Lähes kaikki henkisen perinteet puhuvat SUPERIHMISESTÄ – tai ainakin ihmisessä olevasta mahdollisuudesta ylittää tavanomaiset inhimilliset rajoituksensa sekä tietoisuuden että myös voimien suhteen. Itämailla pyritään kasvattamaan kelvollisista oppilaista mestareita. Kristillisessä perinteessä yritetään kuolettaa vanha Aatami, että uusi voisi astua sen sijaan – ja että äärimmillään Kristus tulisi puetuksi ylle ja samalla yksilö antaisi hänelle taas fyysis-psyykkisen muodon.

Filosofi Nietzsche puhui samasta mahdollisuudesta kohota kaiken tavanomaisen yläpuolelle YLI-IHMISEKSI, joka tarkoittaa korkeimmillaan samaa kuin kristillinen käsite KRISTUS. Nietzsche määritteli lisäksi yli-ihmistä alemman asteen korkeammaksi ihmisyydeksi, ymmärryksen suhteen hyvin kehittyneeksi ihmiseksi, jollaista Uuden Testamentin kuvauksissa symboloidaan Johannes Kastajalla (korkein inhimillisen ihmisen tila).

Vasta ”lasten kaltaiseksi tuleminen” nostaa ihmisen sisäisesti inhimillisten rajoitusten yläpuolelle sekä filosofi Nietzschen että evankeliumien näkemysten mukaan. Lapsen kaltaisilla ei tietenkään tarkoita lapsellisia tai typeriä ihmisiä, vaan sellaisia, jotka eivät enää tarvitse ehdollistuneita ajatusprosesseja toimintansa pohjaksi, vaan tiedostavat kaiken tarvitsemansa ”suoraan ylhäältä, ehdollistumattomasta pyhäin yhteydestä.”

Tällaisia näkemyksiä voidaan tietenkin pitää pelkkinä spekulaatioina, joiden avulla on pyritty korostamaan jonkin aatesuunnan ylivertaisuutta. Jopa kristillisen kirkon piirissä yli-ihmisyys on suurelta osin rajattu ainoastaan ydinpersoonaan, Jeesus Kristukseen, jonka toimintaan tavallisten ihmisten on tarve rakentaa uskonsa – ainakin muodollisesti.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus itse tosin kehotti kaikkia ihmisiä samaan ykseyteen Isän kanssa, missä hänen oma sisäinen olemuksensa jo oli. Hän vakuutti, että opetuslapsetkin voisivat suorittaa jopa suurempia ihmeitä kuin hän itse, mikäli he vain kykenisivät ottamaan vastaan Pyhän Hengen – tullen sen myötä sisäisesti korotetuksi aivan toisenlaisen tietoisuuden piiriin.

Lienee mahdotonta päätellä varmasti, kuinka moni Jeesuksen opetuslapsista todella pääsi lähimainkaan samaan tilaan kuin hän itse – jotkut kun jopa väittävät, että Jeesus sai arvoisensa oppilaan vasta Paavalissa.

Ensimmäisten vuosisatojen aikana Jeesusta koskevaan perimään liittyneet moninaiset kirjoitelmat antaisivat kuitenkin viitteitä siitä, että aatteen leviäminen ei ollut kiinni pelkästään apostoli Paavalin käsistä ja jaloista, vaan näkemyksiä tutkittiin ja tulkittiin hänen aikanaan ja hänen jälkeensä myös hänestä riippumattomissa piireissä. Monet ei-kanoniset tulkinnat on nimetty jonkin tunnetun opetuslapsen mukaan (kuten Marian, Filippuksen, Pietarin ja jopa Juudaksen evankeliumit), mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että kyseisillä opetuslapsilla olisi ollut jotakin tekemistä tekstien synnyssä.

Ihmeisiin tai yli-ihmisiin uskominen on useimmille ihmisille kaikkea muuta kuin helppoa. Tieteellis-materialistinen maailmankuva on muutaman viime vuosisadan aikana syöpynyt lujaan etenkin länsimaiseen ajatteluun, jossa ajattelua ja havaintoja sinänsä pidetään ihmisyyden korkeimpana kykynä – huolimatta sen kautta saavutetuista kyseenalaisista ilmiöistä (sodista, saastumista yms.).

Evankeliumit puhuvat ani harvoista, jotka osoittautuvat kelvollisiksi ottamaan vastaan ja vastuun korkeammista voimista, joiden käyttäjää ulkoiset tai sisäiset ärsykkeet eivät enää voi horjuttaa. Heidän tulee tilanteista huolimatta pysyä sisäisessä rauhan tilassa, mistä käsin vain harvoin puututaan ”elämän luonnolliseen kulkuun” – saati siirrellään vuoria.

Monet meistä haluaisivat varmaan saada sellaiset supermiehen tai -naisen voimat, joita ei synny punttisaleilla edes steroideiden avulla. Fyysisen voimin aikaan saatavat asiat ovat kuitenkin varsin vähäpätöisiä ja ohimeneviä, joten sellaisten hankkimiseen ei kannattaisi käyttää kovin paljon rajallista aikaa ja energiaa. Saattaa jopa käydä jopa niin, että lihaksistoon kertynyt saavutetaan tajunnan kustannuksella.

Lähes kaikkien vakavasti otettavien perinteiden mukaan superihmisyyden kynnys löytyy inhimillisten halujen piiristä. Niiden täytyy kokonaan lakata, että jotakin suurempaa voitaisiin luovuttaa ihmisen valtaan. Evankeliumit puhuvat elämänsä kadottamisesta tai itsensä unohtamisesta, koska ilman sellaista muutosta ihminen käyttäisi ”supervoimia ja -tietoisuutta” todennäköisesti itsekkäisiin tarkoituksiin.

Tuhottavaksi tarkoitettu "kirja"

Kanadalaisen Keri Smithin suuren suosion saavuttaneen ”kirjallisen työn” nimi on ”TUHOA TÄMÄ KIRJA.” Se on nyt ilmestynyt myös suomenkielisenä WSOY:n kustantamana (rima näyttää asetetun ”kukkaron korkeudelle”).

Erään arvostelijan mukaan kirja antaa sen hankkineelle (lukija-sanaa ei voitane edes käyttää) ”vapaat kädet” toteuttaa itseään – jokaiselta sivulta löytyy tosin toimintaohjeet siitä, mitä tulisi tehdä (joten mihin se vapaus on jäänyt?).

Ohjeiden mukaan jollekin sivulle voi sotkea ruokaa, toiselle jotakin tahmeaa, kolmannelle piirtää pitkä viiva. Jonkin sivun voi repäistä irti, toisen taittaa lennokiksi ja myydä (jos joku sattuisi ostamaan). Kirjan voi heittää mäkeä alas, ottaa mukaan suihkuun ja antaa kaverinkin osallistua sotkemistalkoisiin (mikäli kaveripiiristä löytyy yhtä korkean kulttuurin harrastajia). Siitä muodostuu näin omistajansa näköinen ja hajuinen teos.

Kirja lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi terapiavälineeksi, johon voi purkaa aggressioitaan ja turhautumiaan. Vajaa kymmenen euron hintaisena se on halvempi kuin posliiniastioiden rikkominen tai käynti psykiatrin vastaanotolla.

Ennen sidottuja kirjoja kirjallisia tuotteita tehtiin mm. papyruskääreiksi. Paperiteollisuus on jo kauan ennen Keri Smithin oivallusta tuottanut pehmopaperista itse täydennettäviä ”kirjoja”, joissa ei ole edes luovuutta sitovia käyttöohjeita. Niistä syntyy omistajansa hajuisia tuotteita, jotka huuhdotaan välittömästi kiertoon.

Pehmopapereiden valmistajat voisivat tietenkin osallistua varsinaisiin kulttuuritoimintoihin painattamalla kääröihinsä hienoja mietelauseita tapaan:

Pyyhi vastaavat ainekset myös omasta mielestäsi! Puhdasta tulee – huomiseen saakka!

Maailman kulttuurihistoria osoittaa selvästi, että suuret joukot eivät vaadi kovin paljon ja että heiltäkään ei saa vaatia juuri mitään. Kansa tahtoo sirkushuveja, kaljakelluntoja ja aikuisten tosimielistä pallon perässä juoksemista (fudista?), jota taiteilija Einari Uusikylä kutsui ”kinttukulttuuriksi.”

Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ”kulttuurin” nimissä on suoritettu mitä erikoisimpia ”kokeiluja”. Jumalan teatterilaiset eivät tyytyneet omien kirjojensa turmelemiseen, vaan suihkuttelivat alastomina 1987 yleisönsä päälle sammutusvaahtoa, kananmunia ja ulosteita. Yleisön ohella myös esittäjät itse pakenivat kadulle, josta poliisi otti taiteilijat kiinni.

Taiteiden suhteen on tapana todeta, että sen vastaanottamisessa on kyse makuasioista – useiden ylilyöntien ja häkellyttämistarkoituksessa tehtyjen tempausten ja töiden suhteen voitaisiin kyllä todeta, että kyse ei ole mausta, vaan sen puuttumisesta.

Taidemaalari voi ripustaa tyhjän kankaan ja kertoa sen sisältävän kaiken, mitä kukin katsoja kykenee mielessään kuvittelemaan. Pianisti voi istua muutaman minuutin soittimen ääressä painamatta ainuttakaan kosketinta – jokainenhan voi kuvitella omanlaisensa musiikin ja nauttia siitä tämän siunatun hiljaisen hetken ajan.

Andersenin sadussa keisarilla oli uudet hienot vaatteet, joita kaikki ylistivät vuolaasti, kunnes eräs lapsi totesi keisarin kulkevat ilman vaatteita.

Ihmiset ovat ehkä turhankin hyvin oppineet ”sivistyneen tavan” myötäillä kritiikittä toisten näkemyksiä, että tulisivat näin itse hyväksytyiksi. Filosofi Nietzsche totesi tästä taipumuksesta:

”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Saattaa olla niin, että meidän pitäisi vapauttaa omaa tervettä ”lapsenmielisyyttämme” sen verran, että uskaltaisimme ilmaista todella omia näkemyksiämme, vaikka ne eivät kaikilta osin olisikaan yleisenä pidetyn mielipiteen mukaisia. Yleinen mielipide on useimmiten joidenkin ”kellokaspässien” muodostama, jota ”lampaat” sitten kiltisti seuraavat tullakseen hyväksytyiksi laumaan.

Periaatteessa tietenkin voidaan todeta edellä mainitun filosofin sanoin, että koko elämä on kiistaa makuasioista – ainakin niin kauan, että ihminen on jossakin määrin päässyt selville elämän dynamiikasta ja tarkoitusperistä – ja osaa soveltaa niitä elämäänsä.

Lienee selvää, että suurin osa meidän jokaisen oman kirjamme sivuista joutuu ”sielun silppuriin”, koska ne ovat sisäisen olemuksemme ja tarkoitustemme suhteen kelvottomia – Saarnaajan mainitsemaa ”turhuutta.” Valitettavaksi tilanne muodostuu lähinnä silloin, jos koko kirjamme sisältö koostuu pelkistä ruoka-tarpeiden jätöksistä tai raivon ja ilon purkauksista – ja häviäisi siten tämän ottelumme lopussa kuin  ne kuuluisat ”suolikaasut Saharaan.”

Johanneksen evankeliumi intialaisen mystiikan valossa

SUKELLUS KRISTILLISEN SANOMAN HENKISEEN YTIMEEN

Tänä keväänä mielenkiintoni kiinnittyi Kanadassa toimivan vertailevan uskontotieteen professorin, FT Ravi Ravindran alun perin v. 1990 julkaisemaan kirjaan

”Johanneksen evankeliumi intialaisen mystiikan valossa.”

Hankin teoksen ja pyysin siihen tutustuttuani tekijältä lupaa kääntää kirja suomeksi ja julkaista vapaasti luettavana e-kirjana. Lupa tuli kolmen tunnin kuluttua.

Kirja on käännetty usealle kielelle ja herättänyt maailmalla erittäin paljon kiinnostusta ja arvostusta:

Kirjan ilmestymisen jälkeen ”Maailman Uskonnot” -kirjan kirjoittaja, edesmennyt professori Huston Smidt, totesi Ravindran teoksen kohoavan ”maamerkiksi uskontojen välisessä vuorovaikutuksessa.”

Harvardin yliopiston maailman uskontoja tutkivan keskuksen johtaja, Wilfred C. Smith, lausui kirjan luettuaan, että ”sen lukeminen ei tuottanut pelkästään iloa, vaan liikutti minut lisäksi itkemään.”

Amerikassa The Catholic Theological Society järjesti v. 2009 vuosikokouksensa yhteydessä erillisen tilaisuuden juuri tämän tri Ravi Ravindran kirjan puitteissa.

Niille, jotka etsivät elämän syvimpiä tarkoituksia, voi tästä linkistä aukeava e-kirja antaa paljon uusia virikkeitä.

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI INTIALAISEN MYSTIIKANVALOSSA