Joulun ajallista ja ajatonta historiaa

Isokyröläinen Jaakko Kujala oli kertonut historiaa keräilleelle Väinö Tuomaalalle 1800-luvun paikallisesta joulunvietosta:

”Joulun aikana oli aina tarjolla tuoretta leipää ja kinkkua. Lisäksi keitettiin lihaperunoita ja ohrapuuroa. Puuro oli tosin erilaista kuin nykyisin, sillä aineksissa oli kuoret mukana. Varsinainen jouluateria nautittiin vasta kirkonmenon jälkeen joulupäivänä. Joulupukkia ja kuusta ei vielä tunnettu. Aattoiltana lahjat yksinkertaisesti viskattiin ovesta mainiten samalla vastaanottajan nimi. Lapset saivat usein nappeja ja muita koristeita, aikuisille annettiin villasukkia ja muita itse tehtyjä lahjoja. Juomaksi oli valmistettu väkevää sahtia, jota ei tietenkään tarjottu lapsille. Aattona oli tapana noutaa taloon muutama kuorma polttopuita ennen saunomista. Tupaan tuotiin rukiinolkia, jotka levitettiin lattialle. Takkaan tehtiin iso pystytuli, ja lapset saivat sitten telmiä olkien päällä.”

***

Ensimmäinen joulukuusi nähtiin Suomessa paroni Klinkowströmin perheessä v. 1829. Kansan keskuuteen tapa yleistyi kuitenkin vasta satakunta vuotta myöhemmin.

Joulupuun ”esiasteita” voidaan löytää jo muinaisten heettiläisten kirjoituksista vuodelta 1350 eKr. Niissä kerrotaan valon ensin kadonneen. Valon palattua pystytettiin puu, jonka oksalle laitettiin kaikenlaista hyvää sisältävä nahkapussi.

***

Kristityt viettävät joulua Jeesus Nasaretilaisen syntymän juhlana.

Kirkon alkuaikoina Jeesuksen syntymää muisteltiin eri lahkoissa mm. tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I v. 337 määräsi sen vietettäväksi joulukuun 25 päivänä. Kyseisenä päivänä roomalaiset viettivät omaa Brumalia-juhlaansa, jolloin vielä vakiintumattomassa asemassa ollut kristikunta saattoi turvallisesti viettää omaa juhlaansa.

Kristittyjen vapahtajan syntymän sijoittaminen vuoden pimeimpään ajankohtaan ei alun perinkään liene ollut pelkkä käytännön kysymys, vaan sen taustalta löytyy ikivanhaa hengellistä symboliikkaa.

Johanneksen evankeliumin alku viittaa tähän kirjoittaessaan: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Intialaisten Bhagavad Gita kirjoittaa oman kulttuurinsa valontuojasta, Krishnasta: ”Aina kun dharma (vanhurskaus, oikea ymmärrys elämästä) on häviämässä ja sen vastakohdat kukoistavat, minä itse ilmestyn suojelemaan hyviä ja hävittämään pahantekijöitä.”

Edelliset julistukset kuvannevat sitä, että hengellinen sanansaattaja saattaa tulla ihmisten keskelle silloin, kun ihmiskunnan henkinen hätä ja kaipaus ovat äärimmillään – vuoden pimeimpänä aikana. Yksilöllisessä mielessä pimein aika tarkoittanee ihmisen sielun pimeyttä (jota Ristin Johannes oivallisesti kuvaa): tilaa, missä ulkoiset asiat ovat menettämässä merkityksensä, eikä henkinen todellisuus ole vielä avautunut.

”Pimeässä” – elämän taisteluiden puristuksissa, ihmisen sydän saattaa havaita heikosti lepattavan hengen liekin ja ajautua luonnollisesti sitä kohden, mikäli se vain kykenee riittävästi hiljentymään ja rauhoittumaan.

***

Lähes kaikissa kulttuureissa ihmiset ovat juhlineet valon odotusta ja omia valon tuojiaan luonnon vastaavanlaatuisena ajankohtana – jouluna.

Varsin monien uskontojen tärkeimpien merkkihahmojen syntyhistoriat on ajoitettu joulun tienoille, ja niistä laaditut kertomukset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Monen heistä kerrotaan saaneen alkunsa hengestä ja syntyneen neitseestä (esim. Krishna, Horus, Tammuz, Zoroaster, Quatzalcoatl) talvipäivän seisauksen aikoihin. Kaksi heistä (Krishna ja Jeesus) ovat lisäksi joutuneet paikallisten tyrannien (Kamsan ja Herodeksen) vainoamiksi, mutta säästyneet kuin ihmeen kautta.

***

Jokainen viisas tai sellaiseksi pyrkivä etsii Uuden testamentin mainitsemien itämaiden tietäjien tapaan sisäisen kutsun (tähden) johtamana valon syntymää – joko ulkopuolellaan tai itsestään.

Jälkimmäisestä ”joulusta” Johanneksen evankeliumi kirjoittaa: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Hengestä tai ylhäältä uudelleen syntymistä ei aina yhdistetä jouluun, vaikka siihen löytyy varsin vankat perusteet. Luterilaisuudessa on turhankin paljon vierastettu evankeliumien mukaista ajatusta ”sydämessä tai sielussa syntyvästä Kristuksesta” (Christus in nobis), koska Kristuksen rooli on tulkittu ennen kaikkea ulkoiseksi sovittajaksi (Christus pro nobis).

Keskiajan tunnettu dominikaanivaikuttaja, Mestari Eckhart, toteaa eräässä joulusaarnassaan:

”Vaikka Jeesus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, sillä ei olisi mitään merkitystä, ellei hän syntyisi myös meidän sydämissämme.” Vexi Salmen sanoittaman joululaulun ”Sydämeeni joulun teen” sanoma tulee varsin lähelle edellistä näkemystä.

***

Suomessa on tapana julistaa joulurauha Turussa, Brinkkalan talon parvekkeelta aattona puolen päivän aikaan. Johanneksen evankeliumissa löytyy joulurauhan syvin olemus:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

 

Ulkopuoliset, puolueettomat silmät

Monissa asioissa – eikä vähiten uskonnollisissa – saatetaan tarvita ulkopuolisia, puolueettomia silmiä havaitsemaan suuntaukset, joiden juuret ovat erkautuneet asioiden ytimestä ja joiden pintaan on aikojen saatossa kasautunut liian paljon inhimillisen elämänkokemuksen tuomaa pintamateriaalia.

Intialaissyntyinen vertailevan uskontotieteen professori Ravi Ravindra nostaa useissa teoksissaan esiin eri uskonnollisten näkemysten syvimpiä yhteisiä juuria osoittaen selkeästi, millaisia kestämättömiä, aivan liian pinnallisia ja materialistisia tulkintoja ihmiset ovat aikojen saatossa niistä kehitelleet – lisäksi usein hyvin ikävin seurauksin.

Kirjassaan ”Pyhitykseen pyrkivä sielu” Ravindra kertoo siitä, kuinka hän oli 1960-luvun alussa nuorena maisterina tullut Toronton yliopistoon fysiikan tohtoriksi pyrkivänä stipendiaattina ja tutustunut vakaumuksellisiin kristittyihin. Nämä olivat yrittäneet ahkerasti käännyttää häntä omiin näkemyksiinsä. Ravindra oli kuitenkin päätynyt ihmettelemään kysymyksiä ihmisyyden todellisesta olemuksesta saaden siitä opiskelutovereiltaan lisänimen ”Kuka-minä-olen-Ravindra”.

Tuohon aikaan ei edes Toronton suurkaupungin kirjakaupoista löytynyt juuri mitään mystiikkaan liittyvää kirjallisuutta, joten tämä nuori fysiikan opiskelija joutui huolehtimaan arvostettujen akateemikkojen keskuudessa tapahtuvien keskusteluiden tästä puolesta. Kymmenen vuotta myöhemmin kirjakaupoissa ja kirjastoissa oli jo paljon aihetta koskevaa kirjallisuutta, sillä ihmisten kiinnostus itämaisia näkemyksiä kohtaan oli herännyt.

Nuori Ravindra valmistui fysiikan tohtoriksi ja myöhemmin filosofian maisteriksi hoitaen myöhemmin mm. fysiikan, filosofian ja vertailevan uskontotieteen professuureja kanadalaisissa yliopistoissa, viimeisenä Halifaxin Dalhousessa. Tohtori Ravindran CV on niin mittava, että siitä riittäisi aineistoa useammankin tutkijan elämäntyöhön. Hän on nykyisin eläkkeellä, mutta kiertää aktiivisesti ympäri maailmaa opettaen ihmisiä löytämään kelvollisia ja kestäviä perusteita omalle henkiselle etsinnälleen.

 Professori Ravindra on suhtautunut hyvin suopeasti meitä suomalaisia – pientä kielellistä kansaa – kohtaan antamalla minulle luvan kääntää ja julkaista vapaasti luettavaksi hänen kirjansa ”Johanneksen Evankeliumi Intian Mystiikan Valossa”. Tämä kirja syväluotaa neljännen evankeliumin ylevää ja universaalia sanomaa nostaen esiin niitä yhtäläisiä ajatuksia, joita siinä esiintyy evankeliumeita paljon vanhemman intialaisen kirjallisuuden kanssa.

On valitettavan tavallista, että uskontoja (jopa saman uskonnon puitteissa) vertailtaessa on haettu ja korostettu etupäässä niiden erilaisuuksia – ja tuomittu niiden perusteella kaikki omasta poikkeavat harhaopeiksi.

Kirjan saatte luettavaksenne tästä linkistä:

Edellisen kirjan valmistumisen jälkeen Ravindran ehdotti minulle myös Bhagavad Gitan suomentamista, johon suostuin mielelläni heti, kun luin muutaman otteen tästä hänen suoraan sanskritista kääntämästään ja kommentoimastaan laitoksesta. Kirjan otsikossa on tarkennus: ”Navigointiopas Elämän Taistelussa”, joka kuvaa kirjan todellista sisältöä – monipuolista tarkastelua ihmisyyden ja sen todellisten tarkoitusperien toteuttamisesta.

Kirjan saatte luettavaksenne tästä linkistä:

Bhagavad Gitan julkaisemisen jälkeen sain luvan kääntää vielä Ravindran kirjan ”Pyhitykseen Pyrkivä Sielu, Tie Maailmanuskonnoille Yhteiseen Pyhään”. Käännöstyö on tällä hetkellä puolessa välissä ja valmistunee tammikuussa.

Ravindra toteaa kirjassa henkisen etsinnän tarkoittavan todellisessa, sisäisessä mielessä kamppailua sen selvittämistä, kuka minä olen. Henkinen matka merkitsee oman itsen sisäistä liikettä naamion takaa aitoihin kasvoihin, persoonallisuudesta todelliseen persoonaan ja esittävästä näyttelijästä sisäisen kammion hallitsijaksi.

Ydinkysymys koskettaa siinä pikemminkin todellista olemusta kuin tietämistä, pikemminkin muutosta kuin informaation lisääntymistä. Se merkitsee vapautta itsen siitä osasta (egosta), joka osallistuu sosiaaliseen unelmointiin eläen siten yhteisön perusteemojen – palkkion ja rangaistuksen, ahneuden ja pelon – muodostamissa puitteissa.

Ikuista on määrä ja tarkoitus etsiä ajan puitteista, juuri täältä – ei sieltä tai joskus myöhemmin. Jokapäiväinen elämämme ei siten ole lainkaan arkipäiväistä – sen tapahtumiin ei vain yleensä kiinnitetä riittävästi huomiota.

Tohtori Ravindra tarkastelee eri uskontoja lämpimän ymmärtävästi etsien huolellisesti niiden syvintä sanomaa, jossa on usein löydettävissä huomattavasti enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin ristiriitoja. Hän tuo kyllä selkeästi ja perustelleen esiin myös uskontojen laitostumisten synnyttämiä vinoumia ja virhetulkintoja, jotka eivät kovin hyvin palvele yksilöiden henkistä avautumista – jollaisen kehityksen kuitenkin olettaisi pysyvän kaikkien uskontojen ydintavoitteena.

Kaikki henkiset perinteet määrittävät ihmisyyden tavallisen tilan tähän tapaan: me olemme unessa. Elämämme, pyrkimyksemme, pelkomme ja toimintamme johtuvat oman tahtomme ja hallintamme ulkopuolisista voimista. Me voimme kuitenkin herätä unestamme opastuksen, armon ja ponnistuksen kautta havaitsemaan oman tilamme ja alkaa sitten kuunnella sisäistä ääntämme.

Ylen arkistosta löytyy Yrjö Kallisen hieno haastattelu, jonka otsikkona on ”Elämmekö Unessa?”

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/12/elammeko-unessa

Suomalaisten näkemyksiä pyhästä

Lähes kaikkien perinteiden mukaan Jumala yksin on pyhä (ikuinen, täydellinen ja muuttumaton). Raamatun mukaan Jumala on henki, jota kukaan ei voi nähdä tai kuvailla. Häntä on siten rukoiltava (jos rukoillaan oikein) hengessä ja totuudessa – ja että tuo olisi mahdollista, täytyy ihmisen olemuksessa tietenkin olla jotakin henkistä, johon yhdistyen myös välitön ja välityksetön yhteys Jumalaan saattaa käydä mahdolliseksi.

Joulun sanoma todistaa periaatteessa juuri sitä, että pyhä on saavutettavissa – että ihmisen on mahdollista havaita pimeydessä aina loistava valo, mikäli hän lopettaa maailman lukemattomien valojen liiallisen ihastelun ja arvostamisen – oma itsensä mukaan lukien. Tämä tietenkin edellyttää totuudellisuutta, psyykkisen olemuksen täydellistä vilpittömyyttä ja puhtautta.

Suomessa pyhä-käsite näyttää jossakin vaiheessa hieman hämärtyneen, mistä osoituksena on mm. se, että tässä kielessä puhutaan pyhiinvaelluksesta ja -vaeltajista, joissa pyhä-sana on monikkomuodossa.

Englannissa pyhiinvaeltaja on Pilgrim (latinan sanasta Peregrinus=vaeltaja), saksassa Pilger tai Wallfahrer, ruotsissa Pilgrim tai Vallfärdare, ranskassa Pélerin. Näistä suomi näyttäisi olevan ainoa kieli, jossa viitataan monikkomuodossa täysin konkreettisiin vaelluskohteisiin, pyhiksi väitettyihin paikkoihin tai jopa pyhien jäännöksiin, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen pyhän kanssa.

Useimmiten ns. pyhiinvaeltajat odottavat itselleen raskaan matkan johdosta jonkinlaista palkkiota, jopa synneistä vapauttamista, jollainen on luonteelta itsekästä ja perustuu keskiaikaiseen taikauskoon.

***

Suomen kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2 ovat suorittaneet tämän ja viime vuoden aikana pyhänä pitämisestä kyselytutkimuksen, johon osallistui yli 6000 suomalaista vastaajaa.

Kirkkososiologian professori Anne Pessi on yksi tutkimuksen tekijöistä yhdessä e2:n tutkijoiden, valtiotieteiden tohtorien Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen sekä yliopistolehtorin Henrietta Grönlundin kanssa. 

***

Tutkijoiden mukaan on hämmästyttävää, että kirkko ja uskonto edustavat pyhää ainoastaan joka kuudennelle suomalaiselle. Lähes yhtä monet pitävät pyhänä itseään ja mielipiteitään (etenkin nuoret). Kirkon kannalta tämä on tietenkin hyvin huolestuttava kuva, vaikka lähes 70 % suomalaisista yhä lukeutuu sen jäsenistöön, ainakin muodollisesti – muotojen takia.

Pe­rä­ti 68 pro­sent­tia suo­ma­lai­sis­ta liit­tää py­hyy­den ko­ke­muk­sen rak­kau­teen ja lä­hei­siin. Yli puo­let suo­ma­lai­sis­ta pi­tää py­hä­nä myös omaa rau­haa, ko­tia, le­poa sekä ih­mi­sar­voa. Joillekin yk­si­lön­va­paus, ih­mi­sar­vo, tie­de, tai­de ja kult­tuu­ri ovat kes­ki­mää­räis­tä py­hem­piä asi­oi­ta.

***

Suoritettu kysely itsessään mittaa kuitenkin pelkästään sitä, millaisia tavanomaisen elämän muotoja ja olosuhteita suomalaiset kohdallaan arvostavat. Mitkään paikat, ajankohdat, elinolosuhteet, harrastukset, uskomukset – saati mielipiteet – eivät kuitenkaan ole pyhiä ja muuttumattomia, vaan kuuluvat ”tämän maailman asioihin, joita koi syö ja ruoste raiskaa”. Tutkimus koskettaa siten ainoastaan ihmisten aineellisia, sosiaalisia ja eettisiä arvostuksia.

***

Esittämiäni huomioita voidaan tietenkin pitää semanttisena nipottamisena, mutta joihinkin elämän syvimpiä ulottuvuuksia kuvaaviin termeihin kannattaisi kuitenkin kiinnittää hieman tarkempaa huomiota.

Vanhoissa kielissä henki liitetään sanaan hengittäminen – lähinnä siitä syystä, että koko ilmenevä luonto toimii syklisesti, hengityksen tapaan. Henki itsessään on kaiken olevaisen perusta – se ydinolemus, josta ihminen ei voi saada mitään tietoa kadottamatta ensin tilapäiset näkemyksensä ja kuvitelmansa kaikesta – erityisesti omasta itsestään. Vasta sitten henkinen saattaa alkaa avautua – tai muuten Raamattu ja monet muut arvostetut (vaan ei sellaisinaan pyhät) kirjoitukset raukeavat tyhjiin.

Joten pitäkäämme pyhä yhtenä, alkuperäisenä, ikuisena ja jakamattomana pyhyytenä – ja tilapäiset mukavat asiat hetkellisinä mukavina asioina.