Kelpaako ajattelukyky olemassaolon varmenteeksi?

Usein toistetaan Rene Descartesin kuuluisaa toteamusta, ”ajattelen, siksi olen olemassa”. Hyvin harvoin kohtaa Friedrich Nietzschen esittämää vastaväitettä, ”ajattelen, juuri siksi en ole olemassa”!

Väitteiden oikeellisuus riippuu siitä, mitä olemassaololla ja olemassa olijalla kulloinkin tarkoitetaan.

Mikäli lähtökohtana on persoonallinen tuntemus erillisestä, fyysisen elämän ajan kestävästä minuudesta, löytyy Descartesin väitteelle perusteet.

Mikäli puhuttaisiin kestävästä, fyysisen kehon tuhoutumisesta täysin riippumattomasta tietoisesta olemassaolosta, löytyy Nietzschen ajattelulle kestävä pohja.

Persoonallinen käsitys erillisestä minuudesta, egosta, muodostuu siitä, että ihminen samastuu ajatuksiinsa eli mielikuviin itsestään. Mielikuvat syntyvät, lisääntyvät ja monipuolistuvat vuosien saatossa ympäristön kanssa käydyn vuorovaikutuksen myötä. Aikuisiällä jokaisella ihmisellä on useimmiten lukemattomia näkemyksiä itsestään, jotka aktivoituvat hänen mielessään tilanteiden mukaan.
Ihminen rakentaa näkemyksensä toisista ihmisistä mielikuvien koosteeksi. Muodostunut koostuma värittää usein myös ihmisen myöhempiä havaintoja toisista.

Jos kohotamme tarkastelun hieman henkisemmäksi, täytynee meidän kallistua Nietzschen näkemyksien puoleen - viittaavathan esim. raamatun vaatimukset itsensä ja elämänsä kadottamisesta selkeästi siihen, että tavanomainen, ehdollistuneisiin mielikuviin nojaava minuus on jotakin puutteellista, josta pitäisi päästä eroon. Vasta täydellisen sisäisen muutoksen jälkeen olisi mahdollista saavuttaa sellainen olemisen tila, joka ei riipu ajallisista muutoksista tai muodoista.

Itämaiset esitykset kokemamme elämän harhanomaisuudesta nojaavat myös siihen, että käsityksemme elämästä perustuvat alati muuttuviin ja ajan myötä tuhoutuviin tekijöihin. Ihmisillä on jossakin mielessä objektiivinen tietoisuus aineellisista ilmiöistä, mutta vain subjektiivinen käsitys asioista, joita ei voida aistia tai mitata.

Tietoisuuden evoluution perimmäisenä tarkoituksena lienee se, että ihminen jossakin vaiheessa saavuttaisi objektiivisen tietoisuuden myös elämän syvimmissä ulottuvuuksissa, joista raamattu käyttää nimitystä ”taivasten valtakunta” (tai ainakin jokin sen useista asuinsijoista – tietoisuuden tiloista).