Tarkoituksena käydä lyhyesti läpi koko Vuorisaarna Matteuksen evankeliumin esittämässä muodossa koettaen samalla etsiä niitä erilaisia näkökantoja, joita tuon merkittävän julistuskoosteen sanallisten ilmaisujen taakse saattaisi kätkeytyä.
1. Vuorisaarna: Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. 2. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
Saarnan lyhyt johdanto on rakennettu antamaan kuvan yhdestä erityisestä tilanteesta, jonka yhteydessä puhe olisi pidetty. On luonnollista, että suurelle joukolle puhumaan ryhtyvä pyrkii asettumaan kuulijoidensa yläpuolelle saadakseen sanansa kuulumaan. Toisaalta voidaan vuorelle nousemista tulkita myös tietoisuuden kohottamisena. Istuutuminen saattaisi tarkoittaa tietoisuuden vakiinnuttamista jollekin huomattavasti tavanomaista korkeammalle tasolle.
Johdanto kertoo kansanjoukoista monikossa, mikä voidaan panna Matteukselle tyypillisen paisuttelun tiliin. Seuraava lause puhuukin ainoastaan opetuslapsista, joihin alkava opetus näyttäisi lähinnä suuntautuvan.
Tämä voisi kuvata sitä, että evankelista on rakennellut tekstejään erilaisista kirjallisista ja suullisista katkelmista, joista osa kertoo julkisista, osa sisäpiirin opetuksista.
3. "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta."
Ensimmäisenä julistetaan autuaaksi "hengessään köyhät" tai hengellisesti vaivaiset, kuten Biblia tekstin kääntää.
Jos me pysähdymme todella pohtimaan sitä, valitsisiko joku suurelle joukolle puhuva sanansa todella tällä tavoin, tulisimme hyvin todennäköisesti kielteiselle kannalle. Tämä ei tietenkään ole mitään raamatun pilkkaamista tai sen sanoman aliarvioimista, vaan pelkkä toteamus siitä, että evankeliumiteksti sinänsä on jälkipolvien laatima kooste tai tiivistelmä ja samalla myös tulkinta kyseisen henkilön opetuksiin ja muihin toimiin luetuista asioista. Evankeliumin laatijalla lienee tuskin ollut mitään täysin pitäviä perusteita edes määritellä sitä, ovatko tässä esiintyvät sanonnat ilmaistu suurelle kansanjoukolle, vai pelkästään sisäpiirille.
Ehkä tuo Vanhan raamatun onneton käännös on osaltaan vaikeuttanut asian järkevää tulkintaa, viittaahan sen sananvalinta siihen, että psyykkisiltä toiminnoiltaan vajavaiset olisivat luonnostaan lähempänä ihmisyyden henkistä päämäärää kuin heitä terveemmät.
Vuoden 1938 raamatunkäännös ei sekään selvennä asiaa, vaan julistaa autuaaksi kaikki "hengellisesti köyhät". Jos vaivaudumme ajattelemaan tätä ilmausta, huomaamme ilmiselvän ristiriidan: autuas olotila pitäisi olla täydellistä hengellistä rikkautta eikä millään muotoa köyhyyttä. Viimeisin raamatunkäännös on lopulta päätynyt samaan kuin englantilainen ja ruotsalainenkin versio (hengessään köyhät) - mikä sanamuoto antanee hieman paremmat lähtökohdat tekstin ymmärtämiseen.
Julistuksen yhteyteen liitetään usein kertomus rikkaasta nuoresta miehestä, jolle maallinen omaisuus koitui esteeksi lopullisen tavoitteen saavuttamisen tiellä (Matt. 19:21). Tämä yksittäinen esimerkki on sekin kuitenkin johtanut tekstin tulkinnan kaventumiseen.
Meidän tulisi pitää mielessä se, että kyseessä ovat periaatteessa inhimillisen ja jumalallisen välittömän kohtaamisen edellytykset, luvataanhan tekstissä taivasten valtakunnan omistusoikeutta. Mikäli iankaikkinen autuus todella saavutettaisiin pelkästään luopumalla kaikesta ulkonaisesta omaisuudestaan, niin vain täydelliset typerykset jättäisivät sen tekemättä.
Meidän tulee varmaankin lisätä köyhyys-käsitteeseen myös sana nöyryys - ja mieluummin sanan henkisessä merkityksessä, jossa ei ole mukana häivääkään itsekkäitä taka-ajatuksia eikä nöyristelyä. Ihmisyhteisöillä on ollut tapana nostaa nöyristely hyveeksi, mihin asemaan sillä ei pitäisi olla oikeutusta.
Rikkautta voi esiintyä hyvin monessa muodossa, ja ne on tietenkin kaikki otettava huomioon etsittäessä käsitteen oikeata tulkintaa. Ihminen voi olla varakas paitsi aineellisessa mielessä myös omatessaan valtaa toisten ihmisten suhteen, tai saadessaan asemansa tai muulla perustein osakseen toisten kunnioitusta. Periaatteessa kaikki sellainen, joka luo mahdollisuuden nauttia ulkoisesta elämästä, on tulkittavissa rikkaudeksi, mutta ei kuitenkaan suoraviivaisesti henkiseksi esteeksi.
Kun alamme tarkastella sitä, millä perusteella jokin asia todella koituu esteeksi, on huomio kiinnitettävä siihen, millä voimalla kyseinen asia kykenee sitomaan ihmismieltä itseensä. Me olemme tekemisissä ennen kaikkea psykologisen riippuvuuden kanssa emmekä omistamisen sinänsä.
Maailma itsessään ei ole meille hyvä eikä paha, ainoastaan meidän mielemme takertuminen sen häviäviin ilmiöihin tekee siitä meille henkisen esteen. Me saatamme alkaa jopa kuvitella, että kaikenlaisen hyväntekeväisyyden kautta voisimme poimia itsellemme "taivaspisteitä", luovummehan me sellaisessa ainakin pienestä osasta omaisuuttamme.
Mutta mitä tuo meidän omaisuutemme itse asiassa on? Mistä se on peräisin? Kun me näihin kysymyksiin löydämme ilmiselvän vastauksen, voimme samalla päätellä, ettemme kykene antamaan kaiken äärimmäiselle lähteelle mitään sellaista, jota siinä ei jo valmiiksi olisi - emme voi antaa mitään sielujemme lunnaiksi (Matt. 16:26).
Ihmisten suosiosta me kyllä voimme käydä menestyksekästäkin kauppaa vastavuoroisuuden muodossa, mutta sellainen ei auta meitä minkään todella henkisen tavoitteen suhteen - päinvastoin: me alamme helposti uskoa omaan hyvyyteemme saadessamme osaksemme ympäristömme hyväksynnän. Samalla tulemme lähes säännönmukaisesti tuollaisesta hyväksynnästä riippuvaiseksi.
Miten me sitten kykenisimme kääntymään täysin ja varauksetta tuntemattoman puoleen, jonka sanotaan vaativan kaiken tai ei mitään? Me rakastamme lähimmäistämme ja ympäristöämme lähinnä siinä suhteessa, missä he antavat meille vastarakkautta ja turvallisuutta. Meidän toimintojemme tosiasiallisena motiivina löytyy melkein aina jonkinasteinen pyyde. Niin kauan kuin pyyde on muodossa tai toisessa vaikuttamassa ajatuksiimme, tunteisiimme, tekoihimme ja tekemättä jättämisiimme, olemme yhä "kauppiaan kaltaisia" - ja samalla vielä kelvottomia taivasten valtakuntaan.
Jos joku haluaa uskoa luterilaisen kirkkomme vanhurskauttamisopin mukaan kirjaimellisesti sen, ettei Jumala välitä meidän epätäydellisyydestämme mitään, mikäli vain uskomme Jeesuksen suorittaneen meidän puolestamme täydellisen sovituksen - hän tulkoon uskossaan autuaaksi.
Mutta ehkä meidän pitäisi ottaa todesta raamatun ja lukemattomien muiden pyhien kirjoitusten opetukset siitä, ettei mikään "lihallinen" voi saavuttaa "henkeä" ennen kuin on vapaaehtoisesti luopunut lihallisuudestaan, ennen kuin kukin on itse pessyt vaatteensa, kuten Ilmestyskirjan valkeavaatteiset (Ilm. 7:14).
Todellinen henkinen, tai hengellinen köyhyys ja nöyryys tarkoittavat mitä ilmeisimmin täydellistä pyyteettömyyttä. Se taas edellyttää sellaista sisäistä asennoitumista, missä mitkään aineen, vallan ja kunnian houkutukset eivät enää voi nousta toimintojen motiiveiksi.
Moni sanoisi tällaisen olevan ihmiselle mahdotonta, ellei hän ole mielenvikainen. Mutta henkiseltä kannalta mielen ainut vika lieneekin juuri siinä, että se suuntautuu ulospäin - jälkikuvia kohden - eikä kykene kokoamaan itseään siten, että se voisi kääntyä kokonaan todellisen puhtaan luontonsa puoleen. Todellinen suunnanmuutos edellyttänee lähes säännönmukaisesti mittaamattoman määrän kaikenlaatuista elämänkokemusta, joka vasta kyllästymisen ja väsymisen kautta auttaa ihmistä "muistamaan" sen, että jotakin muutakin saattaa olla olemassa.
Kääntyminen sinänsä tuskin voi ketään viedä välittömästi lopulliseen päämäärään - onhan ihmiskunta vaeltanut täällä suhteellisten ilmiöiden vankeudessa jo hyvin kauan. Vie melkoisen paljon aikaa ennen kuin kukin yksilö kykenee täydellisesti purkamaan kaikki ehdollistumansa ympäristöönsä ja varsinkin itseensä.
Hänen on oltava valmis mitään vastineeksi odottamatta luopumaan kaikkein rakkaimmastakin "Iisakista", omasta erillisestä minä-tuntemuksestaan. Sillä mikäli hän odottaa jonkinlaista palkkiota Jumalaltaan, rakastaa hän tätä yhä kuin lehmää, siltä odottamansa maidon takia - ja siten kelvottomasti (Eckhartin vertaus).
Johanneksen evankeliumin mukaan ihmiskunnan tuomio on juuri siinä, että valkeus oli tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat enemmän omaa pimeyttään (Joh. 3:19) - kunnes he siihen kerran - lukemattomien kärsimysten avustamana - kyllästyvät ja kykenevät sisäisesti irtautumaan.
Vasta tällaisen kiintymättömän mielentilan vakiintuminen saattaa muodostaa edellytykset yhdistymiselle siihen äärimmäiseen, josta Johanneksen evankeliumin 17:22 sanoo: "Että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä."
Me voimme lukea samasta äärimmäisestä tilasta myös ikivanhasta intialaisesta pyhästä kirjasta, Bhagavad Gitasta seuraavin sanoin: "Vapautuneena himosta, pelosta ja vihasta, täynnä Minua, Minuun turvaten, viisauden tulessa puhdistuneena moni on yhtynyt Minun olemukseeni."
Edellä kuvattu irtautumisen prosessi sinänsä johtanee ainakin osaltaan julistuksen seuraaviin lauseisiin:
4. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. 5. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Hyvin harvat ihmiset välttyvät elämässään murheesta ja kärsimyksistä. Ulkopuolisista tietenkin usein näyttää siltä, että monet hyväosaiset onnistuvat kiertelemään kaikki karikot ja kahmivat suhteettoman osan elämän mahdollistamista nautinnoista. Tämä on useimmiten kuitenkin pelkkää näkemysharhaa, sillä murheet ja kärsimykset ovat luonteeltaan kovin henkilökohtaisia.
Me yhdistämme helposti murheeseen murehtimisen, joka yleisesti ottaen on eräänlaista "eilisen heijastamista huomiseen", eli sitä, että odotamme tulevia tapahtumia entisten ikävien elämänkokemustemme luoman varjon kautta, mille ei useimmiten löydy järjellisiä perusteita. Me omaksumme usein lievän epäluottamuksen elämää kohtaan ja uskomme sen tuovan meille ja läheisillemme sellaista, jota emme missään nimessä ole ansainneet. Alamme murehtia "ansiottomien ikävyyksien ilmentymistä" emmekä jaksa uskoa siihen vanhaan viisauteen, että elämä itse osaa kyllä tuoda eteemme sen, mikä kulloinkin on meille parasta mahdollista.
Murheellisuus tämän saarnan esittämässä muodossa lienee vain vähän tekemisissä mainitunlaisen murehtimisen kanssa, vaan aiheutunee ennen kaikkea siitä sisäisen tyhjyyden tuntemuksesta, joka useimmiten seuraa, kun ihminen alkaa todella "tyhjentyä maailmasta".
Mikään entinen virike ei enää kiehdo, koska ihminen tietää varmasti, ettei sellaiseen antautuminen voi tuoda pysyvää tyydytystä, vaan johtaa pettymyksiin. Hänellä on enää vain jokin aavistuksenomainen sisäinen vakaumus siitä, että on olemassa jotakin täysin toisenlaista ja todellisempaa jossakin, jota ei voida ulkoisin keinoin saavuttaa.
Murheelliseksi tekee se, ettei mikään maailmassa enää voi antaa tyydytystä eikä paremmastakaan ole tietoa. Liian paljon on yhä uskon varassa. Ihmisen on varsin helppoa uskoa sellaiseen, jonka hän todella tietää ja tuntee. Mutta uskoa aavistuksenomaiseen, täysin toisenlaiseen silloin, kun kaikki muu on menettänyt merkityksensä - lankeamatta mielikuvituksensa harhoihin - siinä on inhimillisen uskon koetinkivi.
"Jumalaton" filosofi Friedrich Nietsche kirjoittaa Zarathustrassaan kuinka tällainen inhimillisyyden ylittämiseen pyrkivä joutuu tilaan, jossa hän on kuin kysymysmerkkinä kahden tyhjyyden välissä. Murheellisuutta aiheuttanee silloin myös se, että henkilön lienee turha odottaa paljonkaan ymmärrystä ympäristönsä taholta. Nykyisin tällaisessa tilassa olevalle suositeltaisiin todennäköisesti masennuslääkitystä ja terapiaa, jotka tuskin toisivat pitkäaikaista helpotusta.
Sosiaalisesti suuntautuva yleinen ajattelutapa ei kykene erittelemään niitä harvoja elämästä kaiken ammentaneita, joille on turha tuputtaa toiminnallisuutta missään muodossa. Heillä on täysi työ kasvaa kärsimysten kautta kärsivällisiksi ihmisten typeryyksien suhteen, sillä heidän silmissään alkavat ympäristön suurestikin arvostamat toiminnot tuntua sanatarkasti Saarnaajan tekstien mukaisilta, "Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!"(Saarn. 1:2). Ihminen löytää elämänilonsa asioista ja ihmisistä, jotka jollakin tavoin ovat hänen mielensä mukaisia, ja näille kaiken kokeneille mikään ulkonainen ei enää ole kaltaista - sisäistä iloa tuottavaa.
Raamattu vakuuttaa monessa kohdin, ettei ihminen voi palvella kahta Herraa. Me olemme asiasta luonnollisesti yleensä eri mieltä, sillä onhan käytännössä varsin helppoa harjoittaa vuorottelua erilaisten toimintojen kesken. Me kuvittelemme voivamme hyvin suorittaa ulkoisen elämän asettamat velvoitteemme ja samalla syventyä riittävässä määrin elämän perustavanlaatuisiin asioihin. Tässä lienemme tietenkin oikeassa ainakin siihen pisteeseen saakka, mihin ulkoisessa elämässä saavutettavissa olevat asiat pystyvät meitä kannattamaan.
Erilaistuminen ja erillistyminen ovat ilmiöiden kautta koettavan elämämme ominaispiirteitä, emmekä me muunlaisesta mitään tiedä. Kuitenkin meitä on kautta aikojen lähes kaikissa uskonnollisissa suuntauksissa kehotettu kerran tulemaan "yhdeksi", eli murtautumaan ulos siitä erillisen tiedostamisen ja olemisen tilasta, johon olemme ehdollistuneet tai "langenneet".
Me ehkä kuvittelemme voivamme jollakin keinoin viedä omalaatuisen itsemme kaikkine kiintymyksineen ja vastenmielisyyksineen sellaiseen olotilaan, joka on luonteeltaan erillistymätöntä, ajatonta ja rajatonta. Ajatus edellyttäisi kahden luonteeltaan täysin erilaisen sekoittumista toisiinsa - ja sellainen mahdollisuushan kielletään varsin monissa raamatunkin kohdissa (Vrt. Joh. 6:63, 1.Kor. 15:50).
Kärsivälliseksi tulleille luvataan tässä saarnassa perinnöksi maa, mikä poikkeaa melkoisesti vuorisaarnan yleisestä korkeasta palkkiosta, taivasten valtakunnasta. Mutta jos heitä kerran kutsutaan autuaiksi, täytyy heidän kärsivällisyyden saavuttamisen kautta ainakin päästä lähemmäksi myös viimeksi mainittua.
Jaakobin kirjeen alku korostaa voimakkaasti kärsivällisyyden kasvun merkitystä siinä, että ihmisen toimet tulisivat täydellisiksi. Maan periminen saattaisi tässä olla heijastusta vanhasta juutalaisesta ajattelutavasta, jossa maan periminen usein katsotaan lähes korkeimmaksi palkkioksi. Siinä saattaa tosin lisäksi piillä vertauskuvallisiakin merkityksiä.
Edellä kuvatun kaltaisen murheellisuuden lohdutukseksi voitaneen katsoa seuraavan lauseen sanat:
6. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Mikäli maailman tyhjyyden näkeminen johtaa tilaan, jossa on lähes pakko turvautua uskoon, annetaan tässä sanallinen lupaus siitä, että jotakin on mahdollista saada tilalle, mikäli ihminen on täysin valmis luopumaan kaikista sidostumistaan ulkoisen elämän pyörteisiin. Mutta silloin nälän ja janon tulee olla laadultaan sellaista, joka ei enää piilotajuisestikaan odota mitään maalliseen elämään liittyvää, vaan on valmis kaikesta sellaisesta ehdoitta luopumaan - vaatimatta samalla mitään sijaan. Vanhurskauden nälkäisen ei siten todellisuudessa tulisi vaatia yhtään mitään, vaan olla pelkästään valmis täydellisesti irrottautumaan kaikesta tuntemastaan - niin pahasta kuin hyvästäkin.
Ravitsemisen lupaus liittynee mahdollisuuteen "syntyä uudelleen ylhäältä", mikä juuri kuvannee mahdollisuutta siirtyä johonkin täysin käsittämästämme olomuodosta poikkeavaan sisäisen tietoisuuden tilaan. Siirtyminen kuvataan mystiikan piirissä alkuvaiheissaan usein tilapäiseksi tapahtumaksi (tempautumiseksi), joka olisi saatettava pysyväksi olotilaksi ja kaiken myöhemmän toiminnan lähtökohdaksi (hengessä).
Kristillisessä ajattelussa ylösnousemusta on totuttu pitämään jonakin kaukaisena, tulevana fyysisenä tapahtumana, jossa siihen kelvolliset kohotetaan pysyvään olotilaan ruumiineen päivineen. Raamattu antaa kyllä mahdollisuuden tulkita asiaa myös toisella tavalla, missä ihminen jo elinaikanaan siirtyy ylhäältä syntymisen myötä ajallisesta tiedostamistavastaan ikuiseen.
Hänen fyysinen olomuotonsa jää tällöin täysin toisarvoiseen asemaan. Se antaa lähinnä mahdollisuuden ilmentää rajatonta (jumalaista) täällä rajallisuudessa. Tämä lienee todelliseen luontoonsa nousseen ihmisyyden lopullisia velvollisuuksia silloin, kun se Paavalin sanoin on tullut "eläväksi tekeväksi hengeksi".
Jo paljon ennen lopullisen tavoitteen saavuttamista ihmisen on saavutettava sellainen ymmärryksen taso, josta käsin kaikki tuomitseminen, viha ja kauna eivät enää voi ilmetä, kuten seitsemäs jae kirjoittaa:
7. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Ajatuksen täytyy perustua selkeään tietoisuuteen siitä, että elämä sinänsä tuo kunkin eteen aikanaan sellaisen oppiaineksen, joka parhaimmalla mahdollisella tavalla rakentuu juuri hänen sisäiseksi kasvukseen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ihminen heittäytyisi täysin välinpitämättömäksi lähimmäistensä toimien suhteen, vaan lähinnä sitä, ettei hänen näkemyksiinsä enää liity mitään automaattisia sympatian ja antipatian tuntemuksia.
Suhtautuminen ympäröivään elämään lähtee siitä, mikä kunkin tapauksen kohdalla vaikuttaa syvän ymmärryksen pohjalta parhaiten edistävän elämän tarkoitusperiä. Tällaiselta tasolta lähtevä toiminta ei enää voi nojautua yleiseen mielipiteeseen tai lainsäädäntöön, vaan sen tulee pyrkiä ammentamaan itse elämän sisäisten lainalaisuuksien lähteistä, jotka eivät nojaudu mihinkään inhimilliseen kulttuuriperinteeseen.
Kyseessä ei siten liene mikään sellainen mielentila, missä kaikelle annetaan ilman muuta puoltolauselmat. Tuomitsemattomuus kuvaa ennen kaikkea sitä, että ihminen ei kanna vihaa tai kaunaa minkään omalle tai läheistensä kohdalle sattuvan asian johdosta, vaan on omalta osaltaan joka hetki armahtavassa tilassa. Tällöin hän myös pysyy sisäisesti vapaana sellaisesta mahdollisesta sisäisestä tapahtumaketjujen sarjasta, joka saattaisi muutoin sitoa häntä ulkoisen kokemisen ajalliseen verkkoon - syyn ja seurausten periaatteen nojalla.
Armahtavaisuus tarkoittanee laajimmillaan sitä, ettei ihminen enää vaadi maailmalta itselleen mitään. Tämäntapaiseen tilaan sopisi ehkä parhaiten myös lausuman lupaus armon saamisesta, sillä todellinen "armon paikka" lienee äärimmäisessä - ja siten tosimmassa - merkityksessään juuri silloin, kun ihmisen on määrä kohdata jotakin entiselle luonnolleen täysin tuntematonta ja käsittämätöntä - sellaista, johon hän voi omalta osaltaan vain valmistautua irrottamalla itsensä entisestä minästään.
Ihmisen on mahdotonta armahtaa toisten tekemiä syntejä, ainakaan niiltä osin, miltä sellaiset kohdistuvat muihin kuin armahtajaan itseensä: sillä tuollainen armoteko ei sinänsä vapauttaisi ketään omasta henkisestä vajaamittaisuudestaan.
Jokapäiväisen elämämme johtavana periaatteena lienee virren 547 sanat, "joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa". Me saamme yhä uusia mahdollisuuksia kasvaa kokemustemme myötä sisäisessä iässä ja viisaudessa, kunnes tämä maallinen koulumme on tarjonnut kaiken sen, mikä meidän kannaltamme on ollut tarpeen. Silloin maailma kaikkine ihanuuksineen joutaa mennä menojaan meidän mieltämme muovaavana tekijänä - täysin riippumatta meidän silloisesta fyysisestä iästämme ja asemastamme.
Se että maailma on meissä kaiken tarvittavan työn suorittanut, ilmentynee julistusten seuraavan lauseen tapaan siinä, että mielemme todella on kaikista itsekkyyden rippeistäkin vapaa:
8. Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Vasta tällöin luvataan "Jumalan näkeminen", mitä se sitten tarkoittaakin. Meillä on tietenkin jonkinlaisia mielikuvia siitä, millaiselta Jumala mahdollisesti näyttää. Tällaiset olisi varmaan syytä heittää mielestään jo hyvin varhaisessa vaiheessa, koska mielikuvat perustuvat pelkästään inhimillisiin kuvitelmiin, jotka taas nojautuvat inhimilliseen elämänkokemukseen muotojen parissa: toisin sanoen, ihminen luo kuvan jumalasta oman kokemuksensa pohjalta - kaltaisensa jumalan.
Jos 1. Mooseksen kirjassa sanotaankin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ei meillä ole mitään mahdollisuuksia tehdä Hänelle samaa kohteliaisuutta, koska me emme välttämättä käsitä oikein, mitä tuolla alkukuvalla tarkoitetaan.
Me helposti ajattelemme, että tämä persoonallinen, kuolevan ruumiin kautta itseään ilmentävä ihminen olisi Jumalan kuva. Luomiskertomus antaa kyllä mahdollisuuden tulkita asiaa pikemminkin siten, että perimmäisen mukainen kuva on pikemminkin "elävä sielu", jonkinlainen yksilöllisen ihmisyyden täydellinen kuva, joka muodostaa persoonallisen olemuksen henkisen ydinolemuksen.
Jumalan näkeminen erillisenä olentona lienee täysin mahdotonta, koska aistihavaintomme perustuvat rajallisten ilmiöiden tiedostamiseen - ja rajallisuus ei kuulu minkään todellisen jumaluuden ominaisuuksiin.
Meidän on ehkä syytä ottaa enemmän todesta evankeliumien sanat "yhtä olemisesta", eli samaisuudesta, mikäli vain uskaltaudumme murtautua totunnaisen jumalakuvamme rajoitusten läpi.
Aistillisen näkemisen mahdottomuus ei tietenkään pois sulje jonkin toisenlaisen, todemman kokemisen muodon mahdollisuutta, jollaiseen nämä sanalliset ilmaukset antavat pelkkiä symbolisia viitteitä. Tällainen "mystinen" kokeminen tapahtunee itse asiassa kaiken aistimisen ylittävällä tiedostamisen tavalla, josta muotojen avulla annetut kuvaukset lienevät pelkkiä inhimillisiin käsitteisiin rakenneltuja, karkeita yksinkertaistuksia.
Vuorisaarnan seuraava autuaaksi julistus liittynee jälleen olennaisimmilta osin ihmisen sisäisen tilan pysyväisluonteiseen muutokseen.
9. Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Kyse ei varmaa liene mistään rauhanaktivistiksi tai rauhanlähettilääksi ryhtymisestä, vaan siitä, että ihminen omalla kohdallaan saattaa kaikki sisäiset, mieltään eri suuntiin tempovat virikkeet tasapainoon siten, etteivät ne enää voi johtaa häntä automaattisiin ajatus-, tunne- tai muihin toimintoihin. Mielipaha ja mielihyvä eivät enää saa hänessä valtaa riippumatta siitä, kuinka oikeutetuilta ne saattaisivat toisten silmin vaikuttaa.
Tällaiset ihmiset perustavat sisäisen rauhansa sulatetun elämänkokemuksen tuomaan syvään ymmärrykseen, jonka nojalla ei enää pyritä välittömästi tasapainottamaan kaikkia omalle kohdalle osuvia loukkauksia, saati käyttämään hyväksi kaikkia ilmaantuvia nautintomahdollisuuksia.
Armahtavaisuus toisia kohtaan ei tietenkään aiheudu pelokkuudesta tai siitä, että tällä keinoin saavutettaisiin joitakin etuisuuksia tulevaisuudessa, vaan pelkästään siitä, että se kuuluu luonnollisena ominaisuutena ymmärtävän mielen toimintaan.
Mikäli otamme vakavasti lauseen loppuosan, täytyy myös alun tulkintaa muuttaa siihen suuntaan, että kyseessä ovat lopullisen ja pysyvän tasapainon saavuttaneet, "ylhäältä uudelleen syntyneet". Ihmiset, jollaisille vasta oikeutetusti voitaneen antaa Jumalan lapsen nimi. Nimi edellyttänee yleensä jonkinlaista "kastetuksi tulemista", joka henkisessä mielessä liittyy kokemusperäiseen yhteyteen itse todellisuuden kanssa.
Kaste, lapsille suoritettavassa muodossa, jollaisena me sen luterilaisessa kirkossamme tunnemme, lienee syytä asettaa lähinnä kauniin perinnäistavan asemaan. Sen merkitys on symbolinen - todellisiin henkisiin tapahtumiin viittaava. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kastetilaisuuksiin usein liittyvillä ylevillä, suojelusta pyytävillä ajatuksilla sinänsä voisi olla myös suotuisia vaikutuksia, mutta ne eivät missään nimessä riitä todellisen autuutuksen takeiksi.
Todellisen yhteyden ja ykseyden vakiintuminen pysyväiseksi olotilaksi on takeena myös rauhasta, jota eivät mitkään asiat tai tapahtumat enää voi järkyttää. Tällaisista mahdollisista rauhan rikkomisyrityksistä kertoo julistusten seuraava lause:
10. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Vainoista puhuminen evankeliumien kirjoitusaikoihin lienee hieman etuaikaista. Toisaalta teksti saattaa kertoa aivan yleistä asiaa siitä ikävästä inhimillisestä piirteestä, että ihmiset eivät halua katsoa suopein silmin sellaista, joka jossakin suhteessa kohoaa selvästi heidän oman suorituskykynsä yläpuolelle.
Monet evankeliumien esittämät vaatimukset ovat juuri sellaisia, joita luonnollinen ihminen ei halua ottaa vastaan. Ihmiset haluavat rakastaa vain rakkaitaan ja vihata niitä, joiden he katsovat olevan uhkaksi omille eduilleen tai itsetunnolleen. He eivät tahdo sisäisesti luopua mistään hankkimastaan asiasta, jota he tällä hetkellä pitävät itselleen arvokkaana. He luopuvat tosin helposti rasitteeksi asti kerääntyneestä tavarastaan etenkin, jos sellainen "anteliaisuus" kohentaa heidän sosiaalista statustaan.
Tämä lausuma sisältää hieman myöhemmin esiintyneiden vainojen aikaista sävyä, jolloin annettiin liian yksinkertaistetun kuva siitä, että pelkkä vainotuksi tuleminen mahdollisine tuomioineen voisi johtaa autuutukseen. Kirkkoisä Tertullianus levitti tällaista tulkintaa vainojen aikoina (valitettavasti).
Saattaa olla niin, että ainakin jonkinasteinen vainotuksi tuleminen usein lankeaa henkisyyteen vakavasti pyrkivien osalle, mutta sellainen voi yhtä hyvin kohdata myös asioihin muodollisesti ja lapsellisen toiveikkaasti suhtautuvaakin, jolla olisi elämältään vielä hyvin paljon tärkeätä opittavaa. Tällaisten kohdalla syöksyminen ehdoin tahdoin kuolemaan - odottaen palkkioksi iankaikkista elämää Herransa yhteydessä - vaikuttaa kovin ennenaikaiselta.
Tuollaiseen ajatukseen sisältyy yhä runsain mitoin itsekkäitä pyyteitä, sitä kauppiaan kaltaisuutta, jonka muualla evankeliumissa sanotaan ehdottomasti sulkevan ikuisen elämän portit. Tämä on eräs asia marttyyrikirkon ajalta, josta muotoutuvan kirkon kiihkeät kannattajat ja tuon ajan toisinajattelijat, gnostilaiset, olivat jyrkästi eri mieltä.
Gnostilaiset väittivät useiden ihmisten heittäytyvän kuolemaan mieleltään ja ymmärrykseltään aivan liian kypsymättöminä, ainoastaan päästäkseen lyhyen tuskan jälkeen osalliseksi jostakin paljon paremmasta. Tuollaisella uhmakkuudella oli toki muotoutuvan kirkon kannalta omat positiiviset seurauksensa siinä, että nämä Kristuksen nimeen vannovat saivat runsaasti huomiota, mikä lienee osaltaan (kirkkoisien kirjoitusten mukaan) kasvattanut liikkeen vetovoimaa.
Voidaan varmaan melko perustellusti sanoa, että itsepintainen hakeutuminen marttyyriuteen, tai muuten vainotuksi todistaa sitä, ettei henkilö vielä ole sisäisesti valmis todelliseen itsestään luopumiseen, koska hän odottaa toiminnastaan palkkiota - yrittää käydä kauppaa Jumalansa kanssa.
Lienee syytä muistaa, että todellisen henkisyyden kriteerit eivät mitä ilmeisimmin perustu ulkoiseen käyttäytymiseen, vaan ne löytyvät sisäisen motivaation alueelta. Konkreettinen itsestään luopuminen kuolemaan heittäytymisen muodossa ei varmaankaan ole sitä, mitä evankeliumin ydinsanoma elämänsä kadottamisella tarkoittaa. Ydin piilee siinä, että ihminen lakkaa ajatuksissaan ja tunteissaan kiinnittämästä huomiota erityisesti itseensä ja kaikkeen siihen läheisesti liittyvään, aina siihen pisteeseen saakka, että mieli ei enää erittele ventovieraan ja kaikkein läheisimmän oikeuksia toisistaan - tai edes omista oikeuksista. Vasta tällainen tapa hahmottaa elämää vastaisi selvästi Vuorisaarnan esittämiä vaatimuksia.
Saarna koettaa esittää todellisen henkisyyden ikuisia perusteita: henki on ikuisesti yhtä ja samanarvoista, se ei tunnista eikä tunnusta eroavuuksia pienimmän ja suurimman välillä, koska siinä itsessään ei ole minkäänlaisia erottavia ominaisuuksia. Eroavuudet ovat syntyneet erillistymisen ja pirstalloitumisen kautta tilassa ja ajassa. Taivaassa kärpänen ja ihminen ovat yhtä ja samaa täydellisyyttä (kunhan ovat sinne palanneet), koska niiden ydinolemus perustuu aivan samaan ikuiseen täyteyteen ja täydellisyyteen.
Tämä on tietenkin hyvin vaikeata käsittää, koska ajattelumme nojaa erilaistuneisiin muotoihin ja ilmiöihin. Ajatus vertailee rajallisia asioita keskenään asetellen niitä järjestykseen sen mukaan, miltä ne aistimusten luoman mielikuvan mukaan näyttävät. Me emme ajattele sitä, antavatko meidän mielikuvamme luotettavaa tietoa todellisuudesta, vai ovatko ne vain meille tyypillisiä ohimeneviä ilmiöitä vailla mitään ehdotonta merkitystä. Me havaitsemme pelkkiä muotoja ja ilmiöitä emmekä ehkä laisinkaan tavoita niiden todellista luonnetta, ydinolemusta.
Saarna jatkuu vainotuksi joutuvien rohkaisun muodossa, mikä viitannee tämän kohdan syntyneen huomattavasti myöhempinä aikoina, ehkäpä vasta toisella tai kolmannella vuosisadalla?
11. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. 12. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.
Valheellisten puheiden liikkeelle saattaminen näyttää valitettavasti olleen ikivanha ihmisten keino saattaa jonkun henkilön tai aatteen edustamat asiat kyseenalaisiksi. Jos ei kyetä puuttumaan itse asiaan, alennutaan usein heittämään varjoa asiaa edustavan henkilön ylle.
Tällainen on meille turhankin tuttua poliittisen valtapelin piiristä, mutta sitä lienee aina esiintynyt myös uskonnollisten liikkeiden yhteydessä, koska niissä on usein kyseessä todellinen tai kuviteltu valta ihmisten suhteen. Mustamaalaus on tavallinen suomalainen käsite toiminnalle, jota pahimmillaan voitaisiin pitää jopa kiroamisena, pahan voimakkaana ja keskitettynä tahtomisena toiselle ihmiselle tai ihmisryhmälle (tai asialle).
Seuraavan, 12. jakeen lupaus suuresta palkasta ei missään nimessä täytä Vuorisaarnan tai evankeliumien ydinsanoman vaatimuksia, vaan edustaa tavanomaista pyyteellistä uskonnollisuutta. Se ei ilmennä Jumalan rakastamista yli kaiken, joka vasta loisi taivaskelpoisuuden, vaan kuvaannollisesti hedelmien (palkkion) rakastamista ja puun (Jumalan) vihaamista - jollainen vertaus on löydettävissä mm. Tuomaan Evankeliumista. Profeettojen vainoamisesta puhuminen lienee tarkoitettu vain toteamukseksi siitä, että henkiseen elämään suuntautuneet saavat usein osakseen ympäristönsä arvostuksen lisäksi myös arvostelua.
Vuorisaarnan suorasanaiset autuaaksi julistukset päättyvät tähän, ja saarna jatkuu seuraavalla toteamuksella:
13. Suolana ja valona maailmassa: Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Tätä voitaisiin pitää varsin luonnollisena henkisen opettajan toteamuksena oppilailleen. Siinä kannustetaan ja varoitetaan. Suolalla lienee lähes sama merkitys kuin hapatuksen kaltaisuudella, jota käytetään taivasten valtakunnan symbolina (Matt .13:33 ja Lk. 13:21). Nykykielellä puhuttaisiin ehkä katalysaattorista, tekijästä, joka auttaa läsnäolollaan erilaisten prosessien alkua tai kulkua, kuten entsyymit ruuansulatusta yms.
Kokemus on osoittanut, että suuretkin kansanliikkeet saavat yleensä alkunsa hyvin harvoista yksilöistä, jotka kykenevät keräämään ajatustensa taakse riittävän voimakkaan kannattajajoukon, joka sitten puolestaan pitää huolen suurten massojen hapattamisesta.
Evankeliumien syntyaikoihin tällainen henkilöltä toiselle suuntautuva vaikuttaminen on luonnollisesti ollut paljon ratkaisevammassa asemassa kuin nykyisen massamedian aikakaudella. Asian tunnetuksi ja hyväksytyksi saattaminen on tuolloinkin vaatinut myös hyvää organisointia.
Tästä selvänä esimerkkinä on parin ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana vähitellen valta-asemaan nousseen kirkon ja sen opillisista ja organisatorisista piirteistä poikenneen toisinajattelijoiden suuren joukon kilpailu kannattajakunnasta.
Kirkko, selkeän hierarkkisesti järjestyneenä ja opillisesti yhtäläistettynä kykeni edistämään ja lujittamaan asemaansa huomattavasti tehokkaammin kuin opillisesti epäyhtenäiset ja vapaamuotoiset gnostilaiset suuntaukset. Kannatusmäärien kasvusta ei tietenkään tulisi vetää suoria johtopäätöksiä itse aatteiden paremmuuksista, sillä laadullisia tekijöitä ei voida päätellä määrien perusteella.
Vaikka evankeliumeissa esiintyykin kehotuksia tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi, löytyy niistä ainakin samassa määrin viitteitä siitä, että todellinen henkinen ydinsanoma on vain harvojen ja valittujen saavutettavissa tai ainakin toteutettavissa. Tällaiseen valikoivaan sävyyn ei nykyisin haluta kiinnittää kirkon piirissä paljonkaan huomiota, koska se on jo hyvin varhain tulkinnut tehtävänsä aivan toisenlaiseksi - suurten joukkojen pelastuslaitokseksi.
Tuo pelastuslaitos tosin ei näytä aina ottaneen vakavasti varoitusta mauttomaksi tulemisesta, vaan on omaksunut varsin jäykän asenteen erilaisten muutospaineiden suhteen, mikä osaltaan lienee aiheuttanut liikkeen pirstoutumisen lukemattomiin suuntauksiin.
Esimerkiksi kiista naispappeudesta ei todellakaan ole mikään tämän vuosisadan asia, sillä ensimmäisinä vuosisatoina naiset olivat täysin yhtäläisessä asemassa useissa kristillisen liikkeen gnostilaissävytteisissä suuntauksissa. Jopa itse Paavalikin puhuu kovin kunnioittavassa sävyssä häntä itseään ennen Kristuksessa olleesta Juniaasta (Room. 16:7) - naisapostolista.
Vasta toisen vuosisadan loppuun mennessä oli useimmissa seurakunnissa saatettu voimaan juutalaiset synagogatavat, jotka sitten ovat lyöneet leimansa kirkkokäyttäytymiseen melkein näihin päiviin saakka (meilläkin oli kirkoissa naisten ja miesten puolet). Paavali aikoinaan arvosteli voimakkaasti tapaa, jolla muut (Keefas, Pietari?) koettivat tuoda seurakuntiin juutalaisvaikutteita (Gal. 2:11-).
Jos ajattelemme mauttomaksi käymisen periaatteellista merkitystä, lienee kyseessä lähinnä todellisen totuuteen pyrkimyksen muuttuminen pelkäksi muodolliseksi seuraamiseksi, puhuttakoon sitten papiston saarnatoimesta tai seurakuntalaisten tavoista harjoittaa henkisyyttä, tai kenen tahansa yksilön henkisestä suuntautumisesta.
Kun katsomme tämän päivän Suomen kirkon tilannetta, jossa säännöllinen hengellinen julistustoimi ei enää kiinnosta muuta kuin erittäin pientä, yleensä varsin ikääntynyttä joukkoa, tulee pakostakin mieleen ainakin jonkinasteinen mauttomaksi käyminen.
Asiaan tietenkin yritetään hakea ratkaisuja, mutta vaikuttaa joskus siltä, että laitos, joka sanoo voivansa antaa ihmisille "elämän leipää" ja korvaa sen muovipussiin pakatulla näkkileivällä, hölkkäkirkoilla, dance-tapahtumilla tai muilla vastaavilla tuotteilla, ei ole aivan täysin todellisten tehtäviensä tasalla.
"Hengellisyys ilman maallisuutta johtaa hengettömyyteen", julistettiin eräässä Suomen kirkon teesitalkoissa (Tulkinna Kehällä, piispa V. Riekkisen osa).Väittäisin kyllä, että vain mauttomaksi käynyt hengellisyys pysyy sellaisena kuin on - todellinen hengellisyys löytää kyllä aina oikeat tavat toimia ja tulla huomioon otetuksi - mikäli sellaiseen tai ainakin sellaisen lähettyville on kerran päästy. Ja jos henkisen ohjaajan virkaa hoitavat kerran ovat muutakin kuin pelkkiä sokeita taluttajia, voidaan saarnan seuraavien lauseiden katsoa koskettavan myös heitä:
14. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki hengellistä ohjaajatointa hoitavat automaattisesti olisivat maailman valoja - he ovat sitä ainoastaan silloin, jos heidän tietoisuutensa ammentaa "ylhäältä vuorelta". Muussa tapauksessahan tuo "kaupunki" joutaisikin pysyä kätkössä, koska sillä ei olisi mitään henkistä merkitystä.
Seuraavan, 15. jakeen lamppu-symboli on meille tavallisempi henkisen tiedon merkki kuin kokonainen vuorelle rakennettu kaupunki. Me kovin usein käytämme tuota lamppua puhuessamme joidenkin lahjakkuuden osa-alueiden esiintuomisesta, mikä tuskin lienee tämän vertauksen todellinen merkitys. Tässä viitataan todelliseen suoraan henkiseen tietoisuuteen, joka on saatettava ilmentymään siten, että kaikki "huoneessa olevat" voivat saada siitä suuntaa ja voimia omiin pyrkimyksiinsä. Huoneessa olijoilla tarkoitettaneen sellaisia, jotka ovat riittävän kypsiä ottamaan sanomaa vastaan.
Seuraava lause laajentaa käsitystä evankelioinnista tarkoittamaan myös elämistä saavutetun tietoisuuden mukaisesti. Kaiken menestyksekkään kasvatustoimen perustana täytyy olla elävä ja opetusten kanssa yhtäpitävä esimerkki. Toiminnan tulisi viimeisen lauseen nojalla olla sellaista, joka kohdistaa seuraajien huomion siihen henkiseen, ei persoonalliseen lähtökohtaan, josta kyseisen esimerkkitapauksen oletetaan tietoisuutensa ammentavan.
Valitettavan monet kansanliikkeiden johtajat ovat kautta aikojen kiinnittäneet seuraajiensa huomion - ja samalla myös itse seuraajat - lähinnä itseensä, eivätkä he näin ole kyenneet toimimaan täysin yleispätevänä lamppuna, joka voisi johdattaa ihmisiä "ikuisen elämän lähteille".
Uuden Testamentin suhtautuminen lakiin - erityisesti Mooseksen lakiin - perustetaan usein seuraavaan Matteuksen tekstikohtaan:
17. Jeesus ja laki: Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18. Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19. Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. 20. Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.
On otettava huomioon se, että Matteus on tietoisesti rakentanut evankeliumitekstinsä siten, että ne näyttäisivät pohjautuvan suoraan Vanhan Testamentin kirjoituksiin. Tästä syystä sen kaikkia sanoja ei ole syytäkään ottaa kovin kirjaimellisesti. Profeetallisille ennustuksille on raamatuntutkimus löytänyt usein selvästi Matteuksen tulkinnoista poikkeavia syntytilanteita ja kohteita, minkä tietenkään ei sinänsä tarvitse millään tavoin vähentää Jeesuksen sanoman ja toiminnan ylevää arvoa.
On varsin luonnollista, että jokainen todella henkinen ihmisyksilö noudattaa ja toteuttaa ikivanhoja ihmisyhteisöjen piirissä vallinneita käyttäytymisihanteita, joita Mooseksen lakikin omalta osaltaan heijastaa. Mutta tämän tekstikohdan tulkitseminen siten, että Jeesus olisi vaatinut niin Mooseksen lain, kuin muidenkin juutalaisten perinnäistapojen kirjaimellista noudattamista, edustaa kyllä turhan pitkälle vietyä "juutalaistamista".
Mutta tekstikohdan viimeinen lause tuo ilmi, millaisen lain tarkkaa noudattamista tässä oikeastaan edellytetään. Lause puhuu Jumalan tahdon noudattamisesta, eikä minkään ihmisten sanalliseen muotoon kirjaaman ulkonaisen ohjeiston mukaan elämisestä.
Jumalan tahdon todellinen noudattaminen edellyttää luonnollisesti sen välitöntä tiedostamista, mihin rinnastus fariseuksiin ja kirjanoppineisiinkin liittyy: nimenomaan nuo juutalaiset lainvalvojathan olivat tarkkoja Mooseksen lakien ja perinnäistapojen kirjaimellisen noudattamisen suhteen, mutta eivät - ainakaan suurin joukoin - olleet kyenneet tunkeutumaan itse elämän sisäisen lain tuntemukseen – tietoisuuteen todellisesta, elämän sisäisestä Jumalan laista.
Se että tämä Vuorisaarnan opetus pyrkii, Jaakobin kirjeen tapaan, tuomaan esiin juuri sisäisen, täydellisen lain tuntemuksen, ja sen noudattamisen tärkeyttä, käy selvästi ilmi saarnan jatkossa:
21. Vihasta ja riidasta: Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. 22. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen. 23. Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, 24. niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi. 25. Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan. 26. Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten.
"Mutta minä sanon teille" jää varsin usein vaille riittävää huomiota. Se merkitsee suoranaista vastahankaisuutta "isien käskyn" tavanomaisen tulkinnan suhteen. Tämä uusi tulkinta joko jätetään huomiotta tai tulkitaan kuvaavan ainoastaan jotakin taivaallista ihannetilaa, joka tuskin on tarkoitettukaan kenenkään ihmisen noudatettavaksi. Kuitenkin se näyttää liittyvän olennaisesti Jumalan tahdon todelliseen tuntemiseen ja noudattamiseen siinä mielessä, että tähtäimenä on ihmisyyden korkein tavoite. Pelkkä kostamisesta pidättäytyminen ei näytä riittävän, vaatimuksena on täydellinen suuttumattomuus tai jopa velvoite toisenkin osapuolen suuttumuksen purkamiseen (jae 23).
Sovinnon tarjoaminen vastapuolelle oikeustoimien välttämiseksi lienee tarkoitettu kuvaannolliseksi: mahdolliset riitatilanteet saattavat aiheuttaa jonkinlaisia näkymättömiä sidoksia, psyykkisiä energialatauksia, jotka jäävät odottamaan myöhempää purkautumistaan muodossa tai toisessa. Ne olisivat siten psyykkisiä velkoja, jotka estäisivät vapautumista tavanomaisen inhimillisen kokemuskentän vastavuoroisesta otteesta.
Tällaisen vastavuoroisuuden periaatteen olemassaolon todistaminen ei tietenkään ole helppoa - ehkä ei edes mahdollista, mutta sellaisesta on eri kulttuureiden uskonnollisessa perinteessä puhuttu kautta aikojen. Parhaiten se lienee otettu todesta itämaisissa uskonnoissa, joissa ns. karman laki katsotaan ehdottomaksi elämässä vallitsevaksi periaatteeksi. Tämän luvun 26. jae näyttäisi varsin selvästi viittaavan käsityksen kristilliseen vastineeseen (Vrt. Gal. 6:7).
Yleisessä kristillisessä opetuksessa tulkitaan syyn ja seurauksen lain mukaisen "jumalallisen lain" tuomion olevan vältettävissä ainoastaan Jeesuksen suorittaman kertakaikkisen sovituksen nojalla, mikä tulkinta tosin on syntynyt huomattavasti tämän saarnan jälkeen - ja näyttäisi olevan selvästi ristiriidassa sen ydinsanoman kanssa.
Vuorisaarna ei lupaa mitään uskonvaraista oikeutusta taivasten valtakuntaan, vaan edellyttää kaikkien inhimillisten heikkouksien ja rajoitusten omakohtaista ylittämistä. Sama tavanomaisen inhimillisyyden ylityksen vaatimus on nähtävissä myös seuraavassa, siveyssääntöihin luetussa kohdassa:
27. Aviorikoksesta: Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta.' 28. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. 29. Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. 30. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin."
Aviorikos tässä tarkoittanee laajemminkin erilaisia inhimillisten himojen toteuttamistapoja. Ehkä se on vain yksi esimerkki siitä, että ihmisen tulee voittaa koko sisäinen himoluontonsa, himokkaat ajatuksensa ja tuntemuksensa, ennen kuin hän on edes itsensä valtias.
Eri ruumiinosien viettelykyky on tietenkin suuressa määrin kytköksissä ihmisen mieleen - ilman ajatuksia ja tunteita ruumis ei voisi saada juuri mitään aikaan. Mutta mielen antaessa mahdollisuuden harjoittaa erilaisia ruumiillisten aistimusten kautta saatavia nautintoja, myös ruumiilliset rauhas- ym. toiminnot pyrkivät voimistumaan. Silloin ne aikaa myöten alkavat ilmentää omia, tavallaan mielestä riippumattomia vaateita. Huumaavien aineiden käyttö, ylenpalttinen seksuaalisuus ja ylensyönti saattavat aiheuttaa sellaista fyysistä riippuvuutta, johon tässä mahdollisesti viitataan (Jaakob: himo on tullut raskaaksi).
Ruumiin joutuminen helvettiin esitetään uusimmassa raamatunkäännöksessä sangen ehdottomassa muodossa, Biblia kääntää englantilaisen raamatun mukaan, "pitäis heitettämän helvettiin", mikä ehkä nykyistä paremmin puolustaisi paikkaansa tässä vertauskuvallisessa yhteydessä. Ruumiin joutuminen helvettiin lienee täysin symbolinen esitys, sillä vain harvalle on nykyisin enää epäselvää, mitä ihmisen fyysiselle ruumiille kuoleman jälkeen tapahtuu - se palautuu luonnon kiertokulkuun. Ilmaus viitanneekin lähinnä siihen, millaiseen tilaan persoonallinen tajunta lihallisesta ruumiistaan erottuaan saattaisi joutua (psyykkisessä kehossaan).
On varsin ymmärrettävää, että sellainen mieli, joka elämänsä aikana on voimakkaasti ehdollistunut fyysisen ruumiin kautta saatavissa oleviin karkeisiin nautintoihin, todella kohtaa helvetillisiä vieroitusoireita joutuessaan ruumiin kuoleman jälkeen tulemaan toimeen ilman aistimusvälinettään. Sellaiselle, joka ei ole totuttanut itseään tämänkaltaisiin virikkeisiin, ei vastaavankaltaista helvettiäkään ole odotettavissa.
Tämä kaikki tietenkin edellyttää tietoisuuden jatkumista ruumiin kuoleman jälkeen. Tulkintaa voitaisiin hakea ehkä fyysisen ruumiin joutumisesta helvettiin vasta "viimeisen tuomion jälkeen", mikä kuitenkin lienee varsin haettu ajatus. Olisi todella ihme, jos ajat sitten maan tomuksi muuttunut lihallinen ruumis luotaisiin uudelleen pelkästään sen vuoksi, että se voitaisiin heittää helvetin tuleen. Ehkäpä meidän pitäisi sittenkin uskoa edes tässä asiassa omia silmiämme ja katsoa ajallisen muodon ilmiselvästi häviäväksi. Meidän tulisi etsiä pysyvyyttä pikemminkin yksilöllisen tietoisuuden suunnasta, ja siihen mahdollisesti vielä kytkeytyvistä, ajattomammista muodosteista.
Vuorisaarnan opetukset avioliitosta ovat mitä ilmeisimmin paljon Jeesuksen jälkeen erilaisista juutalaisista perinteistä seurakunnallisiin tarpeisiin rakenneltuja säännöksiä, joille ei ehkä olisi milloinkaan tullut panna kovin jumalallista painoarvoa.
31. On myös opetettu, että jos mies tahtoo erota vaimostaan, hänen on annettava tälle erokirja. 32. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen. Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.
Ensiksikin, tällaisen erityisen sosiaalisen käyttäytymisen esiin ottaminen näin ylevien opetusten yhteydessä vaikuttaa kovin epäjohdonmukaiselta. Toisaalta näkyy lauseissa liiankin selvästi juutalaisen kulttuurin vaikutus, jollaista vastaan Vuorisaarnan ydinsanoma suuntautuu. Miehen hylkäämän naisen hyväksymisen "kriminalisointi" istuu huomattavasti paremmin juutalaisten kirjanoppineiden ja fariseusten opetuksiin kuin Jeesuksen nimeä kantaviin yleviin ja ylentäviin julistuksiin. On valitettavaa, että vielä tämän päivän papistossa on esiintynyt vastahankaisuutta eronneiden avioon vihkimisen suhteen, mikä saattaa juontaa juurensa tämän onnettoman tekstikohdan sananmukaiseen tulkintaan.
Seuraava, valalle menemistä koskettava Vuorisaarnan kohta lienee sekin havaittu kristillisyyden piirissä soveltumattomaksi yhteisöelämän vaateisiin - jopa siinä määrin, että oikeusistuimissa suoritetaan vala käsi raamatun päällä!
33. Vannomisesta: Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: 'Älä tee väärää valaa' ja 'Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut'. 34. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, 35. älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. 36. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. 37. Kun myönnätte, sanokaa vain: 'Kyllä', kun kiellätte, sanokaa: 'Ei.' Enempi on pahasta.
Tällaista valaa varten olisi varmaan ollut syytä painattaa aivan oma, ainoastaan Vanhan Testamentin käsittävä raamattulaitos. Vanha Testamenttihan puhuu hyvin paljon valoista ja liitoista väittämällä sellaisia tehdyiksi jopa Jumalan kanssa (ks. esim. 2. Moos.13:5).
Vuorisaarna asettuu suoraan kaikkea tällaista vastaan kieltäen kaikki vannomiset. Tietenkin me voimme aina väitellä siitä, mikä on todellista tämän tekstin tarkoittamaa vannomista ja mikä aivan tavanomaista inhimillistä vakuuttelua. Teksti ei kuitenkaan pyri erittelemään vakuutusten voimakkuuksia, vaan viittaa siihen, että ihmisen tulisi aina ja kaikessa toimia parhaan tietonsa mukaan. Tavallisen ihmisen paras tieto osoittautuu hänelle itselleenkin usein myöhemmin tarkasteltuna ainakin puutteelliseksi, usein jopa vääräksi.
Ihmisen ulkoisen kokemuksen kautta saavuttama tieto on lähes poikkeuksetta luonteeltaan suhteellista ja muuttuvaa eikä siten ansaitsisi sellaisenaan tulla valantekojen alaiseksi. Tässä suhteessa saarna on omiaan edistämään täydellistä rehellisyyttä omaa erehtyväisyyttään kohtaan, mitä ilmeisesti myös viimeisen lauseen kehotus myöntämisestä ja kieltämisestä tarkoittaa, vaikka se joskus tulkitaankin merkitsevän äärettömän itsepintaisen asennoitumisen oikeutusta.
Kaikki nämä vannomisten rajoitukset ovat ilmeisesti tarkoitetut lähinnä meille tavallisille ihmisille, sille äärettömän suurelle valtaenemmistölle, joka ei tunne elämän todellista perustaa. Ne harvat, jotka siihen ovat päässeet juurtumaan, eivät enää ryhdy valantekijöiksi. He ainoastaan elävät todeksi itse todellisuutta sellaisena kuin sitä ulkonaisesti ylipäänsä voidaan ilmentää.
Viimeinen lause näyttäisi kieltävän kaikenlaisen selittelyn, joka on ihmiselle niin kovin tyypillistä. Kehotus saattaisi tarkoittaa sitä, että vakavasti henkisyyteen pyrkivän olisi syytä jättää taakseen myös ihmisen tavallisimmat puolustusmekanismit. Monet meistä käyttävät mielellään "parhain päin itselleen selittelyä" .
Tätä ei tietenkään pidä tulkita niin lapsenomaisen orjallisesti, että kaikelle mahdolliselle on löydettävä yksiselitteinen kyllä tai ei vastaus. Ihmisellä on järki tai sen aihio juuri sitä varten, että hän voi sen avulla selittää aidot näkemyksensä asioista. Tässä kiellettäneen ainoastaan järjen väärinkäyttö henkisessä mielessä - sellainen käyttö, joka on omiaan kierouttamaan ihmisen kuvaa omasta itsestään, jolloin se toimisi esteenä todellisen itsetuntemuksen synnyssä.
Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta kristittyjen suhteesta vannomiseen on pappisvala, mikä näyttäisi olevan selvästi Vuorisaarnan sanojen vastaista. Myös avioon vihittäessä vakuutetaan Jumalan ja seurakunnan edessä asioita, joiden pitäminen ei aikaa myöten näytä olevan hetikään kaikille ihmisille mahdollista. Vieläkin merkillisempää kirkon hengellisen toimialan puitteissa on sotilasvalan vastaanottaminen. Nuo kaikki lienevät osaltaan seurausta kirkon tiukasta integroitumisesta yhteiskuntaan ja pyrkimyksestä luoda jonkinasteisia yhteyksiä niihinkin ihmisten sosiaalisiin toimintoihin, jotka eivät ole luonteeltaan suoranaisesti uskonnollisia.
Saarna jatkaa sellaisten tavanomaisen inhimillisen suorituskyvyn ylittävien kriteerien esittämistä, jotka poikkeavat juutalaisesta perinteestä:
38. Rakastakaa vihamiehiänne: Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' 39. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. 40. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. 41. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. 42. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta.
Hammurabin lain kaltainen vastavuoroisuusperiaate ei saa saarnasta tukea, vaan sijaan esitetään täysin toisenlaista tapaa suhtautua ihmisten keskeisiin ristiriitaisuuksiin. Me kutsumme tätä saarnakohtaa usein pahan vastustamattomuuden periaatteeksi.
Sille voidaan löytää puoltavia näkemyksiä käyttäytymistieteistä. Me tiedämme, että jonkin asian voimakas torjuminen aiheuttaa usein vastustusta niin aikuisissa kuin ennen kaikkea itsetuntoaan kasvattavissa nuorissa, tai uhmaikäisissä lapsissa. Tällainen on ihmiselle täysin luonnollista ja kohtuullisena pysyen hyväksyttävää. Toisen tahdon väkivaltainen murtaminen - etenkin jos on kyse nuoresta ihmisestä - jättää helposti omat jälkensä. Sellainen saattaa muovata ihmisyksilöä avuttomaksi tai patouttaa häneen aggressioita myöhempine seurauksineen. Maltillisella suhtautumisella on siten usein omat positiiviset puolensa.
Toisen poskenkin kääntäminen lyötäväksi on kovin vaikeasti omaksuttavissa. Se ei liene tarkoitettu aivan suoraviivaisesti toteutettavaksi, vaan kuvaamaan ennen kaikkea henkisen ihmisen mielentilaa ikävyyksiä aiheuttavaa lähimmäistään kohtaan. Sisäinen tila on tämän saarnan todellinen huomion kohde - ei välttämättä ulkoinen käyttäytyminen. Posken kääntäminen voi helposti muodostua "pahan kostamiseksi hyvällä" - tulla alentavaksi eleeksi, jollaisena sillä ei todellakaan olisi mitään henkistä funktiota. Sellainen voisi myös käydä kompastuskiveksi käyttäjälleen, mikäli hän näin uskoisi olevansa henkisessä mielessä toisten yläpuolella.
Asusteiden luovuttaminen ja painostukseen alistuminen kuvannevat lähinnä henkisen ihmisen luonnollista asennoitumista. Hänen ei enää tarvitse pitää kiinni kaikesta omastaan, koska omistaminen ei ole hänen elämässään keskeinen tekijä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen henkisyyteen pyrkivän tulisi oitis heittää kaikki omaisuutensa lähimmälle tarvitsijalle.
Kaikella ulkoisellakin toiminnalla täällä maailmassa lienee oma tarkoituksensa, ja tuota tarkoituksenmukaisuutta edesauttaa myös se, että ihmiset joutuvat omien ponnistustensa kautta hankkimaan oikeutuksensa erilaatuisten tarpeidensa tyydyttämiseen.
Tämä periaate ei tietenkään poissulje hyväntekeväisyyttä tai vaikeaan tilaan joutuneiden auttamista. Sellainen toiminta sopii oppiainekseksi monille niihin osallistuville. Henkisesti suuntautuvan odotetaan osaavan antaa omastaan silloin, kun toimenpide edistää vastaanottajan sisäistä kasvua, ja pidättyvän silloin, kun pyytäjälle olisi suotuisinta ja mahdollista hankkia tarpeidensa tyydytykset jollakin muilla keinoin.
Sisäinen kasvu kaiken vihaamisen ja kaunan yläpuolelle, mikä edellyttää syvää koettua ihmisymmärrystä, sekä kiintymättömyyden saavuttaminen kaiken ulkonaisen omistamisen suhteen, lienee tämän vaikean saarnakohdan ydin.
Vuorisaarna jatkaa perinnäistapojen vaatimusten korottamista koskettamaan ihmisen sisäistä asennoitumista yhtäläisesti kaikkiin ihmisiin - ehkäpä kaikkeen muuhunkin elämään.
43. Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45. jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.
Vihamiesten rakastaminen on kristillisyyden historiassa osoittautunut kollektiivisesti aivan liian vaikeaksi tavoitteeksi. On tietenkin helppo lausua muodollinen rukous meille vastenmieliseltä tuntuvan henkilön, ihmisryhmän, tai asian puolesta - asettaen mahdollisesti samalla ikään kuin sisäisiä ehtoja ja toivomuksia siitä, että tuo kohde näin muuttuisi meidän mielemme mukaiseen suuntaan.
Tämä kehotus tarkoittaa mitä ilmeisimmin täysin ehdotonta vastapuolen hyväksymistä, mitä kirkko ei yleensä ole ottanut toimintojensa ohjenuoraksi suhtautumisessaan keskeisistä teemoistaan poikkeavasti ajatteleviin yksilöihin tai ryhmiin. Kerettiläisvainot, pannaan julistukset, uskonsodat, eri suuntausten välinen kilpailu valta-asemasta, jne. puhuvat omaa kieltään siitä, että tämän Vuorisaarnan kohdan ei ole katsottu soveltuvan käytännön kirkollisiin tarpeisiin.
Ehkä sitä ei ole tarkoitettukaan tavanomaisen sosiaalisen elämän ohjenuoraksi, vaan ainoastaan niille harvoille, jotka ovat valmiita ylittämään kaikki itsestään selvyydet ja kohoamaan tavallisen luonnollisen ihmisyyden vaateiden yläpuolelle karistamalla itsestään erillisen yksilöllisyyden luomat ajatusmuodot.
Vasta tällaisen mielentilan saavuttaminen voinee luoda perustan kaikkea koskettavuuden, valikoimattomuuden todelliselle syntymiselle inhimillisen erottelun sijaan, ja vasta tällainen tila kuvannee taivaallisen Isän lapseutta - sitä, että todelliseen jumalallisuuteen ehdottomasti liittyvä rajattomuus ja erillistymättömyys on iskostunut ihmismieleen saakka. Edellytyksenä on tietenkin se, että mieli on täysin kadottanut oman aikaisemman, erittelevän laatunsa.
Seuraava jae pyrkii todistamaan, että inhimillisyyteen on jo ammoisista ajoista kuulunut kaikkien itselle läheisten ihmisten ja asioiden hyväksyminen ja rakastaminen. Sellainen ei siten varsinaisesti edes kuulu uskonnollisten opetusten piiriin, vaan on muotoutunut kokemusperäisten tekijöiden vaikutuksesta inhimillisten kulttuurien parissa.
Uskontojen varsinainen tavoite lienee koko inhimillisen tietoisuuden saattaminen lopulliseen kukintoonsa - yhdistymiseen alkutilansa kanssa. Mutta se juuri vaatii tulemista tavalla taikka toisella tuon alkutilan kanssa samanlaatuiseksi, kuten 48. jae yksiselitteisesti kirjoittaa.
46. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? 47. Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? 48. Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.
Vuorisaarna asettaa äärimmäisen tavoitteen saavuttamisen edellytykset niin korkealle, että ihmiset eivät ole halunneet niitä saarnan esittämissä muodoissa hyväksyä, vaan ovat koettaneet etsiä toisenlaisia tulkintoja ja helpompia edellytyksiä. Teksti sinänsä sanoo tiivistäen, ettei rajallinen voi saavuttaa rajatonta millään muulla keinoin kuin kadottamalla oman rajallisuutensa, eli minäisyytensä kaikkine ehdollistumineen.
Me pidämme tietenkin itsestään selvänä, ettei ihminen millään keinoin saavuta täydellisyyttä, mutta meidän tulisi ottaa todesta ainakin se, että ihmisen mahdollisuuksiin kuitenkin saattaisi kuulua omasta epätäydellisyydestä irti päästäminen silloin, kun ihminen on todella havainnut ehdollistuneensa häviäviin ilmiöihin ja kyllästynyt kaikkeen siihen liittyvään.
Evankeliumien monissa kohdin kehotetaan itsensä tai elämänsä kadottamiseen - eräänlaiseen tyhjentymiseen, että jotakin todellista voitaisiin löytää. Ehkä on niin, että vasta täydelliseen luonnollisesta itsestään tyhjentymisen tilaan saattaa ilmetä jotakin täysin inhimillisestä laadusta poikkeavaa - todella henkistä, koska hengen ja aineen sanotaan olevan toistensa vihollisia juuri siinä mielessä, etteivät ne voi sekoittua keskenään. Toisen on aina luovutettava sijansa.
Kuudennen luvun alku luo suuntaviivoja aidolle, sisäiselle uskonnollisuudelle ja varoittaa jäämästä tavallisen ulkonaisen ritualismin asteelle.
1. Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa. 2. Sen tähden, kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin ulkokullatut tekevät synagogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. 3. Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, 4. että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.
Huomio kiinnitetään toiminnan motiiveihin: toisten ihmisten hyväksynnän takia uskonnon harjoittaminen ei välttämättä aikaansaa suotuisia sisäisiä muutoksia. Sellainen voi luoda väärää kuvaa omasta tilasta ja kasvattaa lähinnä ylpeyttä.
Almujen, tai yleensäkin auttamistoiminnan "salaaminen" ei tietenkään ole tarkoitettu kaikissa tilanteissa sananmukaisesti otettavaksi, vaan lähinnä mielen sisäisen tilan "mittariksi". Ihmisen tulisi kyetä suorittamaan eteensä tulevat velvoitteet ajattelematta niiden suorittamisesta mahdollisesti koituvaa vastavuoroista etua tai sosiaalista arvostusta. Muussa tapauksessa hän ei henkisessä mielessä edes anna almuja - hän tosin luovuttaa ulkonaisesti, mutta pitää antamastaan samalla kiinni sisäisesti.
Teksti viittaa siihen, että ihminen saa pyyteettömästä toiminnastaan palkkion, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi olla hyvä juuri tuon odottamansa palkkion johdosta. Saarna nimenomaan varoittaa palkkioiden odottamisesta eli kaikenlaisista itsekkäistä motiiveista.
Hyvää on tehtävä hyvän itsensä vuoksi - ei siitä mahdollisesti koituvien positiivisten seurausten toivossa. Muussa tapauksessa toiminta on periaatteessa yhä kaupankäyntiä - ja siten henkisessä mielessä "kelvotonta". Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö itsekkäällä hyvyydellä olisi laatuisiaan seurauksia tässä ajallisessa elämässä. Mutta saarna ei puhu "tästä elämästä", vaan ikuisesta, ainoasta todellisesta elämästä Jumalassa. Toinen jae sanoo selvästi, että kyseenalaistenkin motiivien nojalla hyvää tekevät saavat palkkansa - ihmisiltä. Mutta tuollainen ei avaa ihmisessä sijaa itse todellisuudelle, niillä hän vain kiinnittyy omiin odotuksiinsa.
Seuraavaksi tulemme Vuorisaarnan eniten siteerattuun kohtaan, "Isämeidän rukoukseen", ensiksikin sitä edeltävään mielenkiintoiseen johdantoon:
6. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. 7. Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. 8. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.
Sen alussa varoitetaan tavanomaisten rukousten konemaisesta toistosta, joka usein vaikuttaa siltä kuin jumalaa yritettäisiin väsyttämällä saada osoittamaan huomiota rukoilijan tarpeita kohtaan. Kuudennen ja kahdeksannen jakeen toiset lauseet jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota: ne kun tavallaan vievät pohjan kaikelta pyytämiseltä.
Vuorisaarnan Jumala on kaiken sisäänsä sulkeva, kaikesta välittömästi tietoinen, joka ei siten kaipaa ihmisten johdattelevaa muistuttelua "hyvyydestään ja laupeudestaan". Periaatteessa tämän ottaminen todella vakavasti johtaisi siihen, että kaikenlainen pyyntöjen esittäminen tulkittaisiin epäluottamukseksi Jumalaa kohtaan. Tällainen tulkinta saattaa tietenkin kauhistuttaa meitä, sillä me olemme ehdollistuneet omiin tapoihimme. Meidän rukouksemme muistuttavat usein lasten kirjeitä joulupukille - aikuisen maun mukaisia toivomuslistoja. Ne liittyvät yleensä tavalla tai toisella tähän tuntemaamme ulkonaiseen elämään. Me pyydämme jotakin omaan tai läheistemme elämään liittyvää, kun taas Vuorisaarna pyrkii johdattelemaan ihmismieltä sisäisesti vapaaksi tästä tavanomaisesta elämästä. Samalla se luonnollisesti edellyttää rukoukseltakin eräänlaista "täältä maallisesta pois" -suuntautumista.
Kuudennen jakeen maininta huoneeseensa sulkeutumisesta voidaan tietenkin tulkita aivan sananmukaisesti ulkonaisen häiriöttömän tilan etsimisenä, mutta se voisi varsinaisesti tarkoittaa häiriötöntä sisäistä tilaa. Tämä sopisi paremmin yhteen saarnan sisällön kanssa, koska sen kuvaamassa rukoustapahtumassa pyrittäneen hiljentämään kaikki tavanomaiset inhimilliset toiminnot ja lähestymään pyyteettömänä sitä, joka on kaiken uskonnollisen elämän äärimmäinen kohde.
Keskiajan dominikaaniluostareissa harjoitettiin mentaalista rukousta, joka voi juontaa juurensa tähän Vuorisaarnan kehotukseen. Tässä saarnassa saatetaan suositella pyrkimystä ns. kontemplatiiviseen rukoukseen, jossa ei enää pyydetä - ainoastaan suuntaudutaan antaumuksellisesti jumaluutta kohden.
Tällaiselta näkökannalta katsoen vaikuttaa varsin merkilliseltä, että saarna ylipäänsä jatkuu tuntemallamme ulkonaisella rukouksella - etenkin kun rukous sisältää pyyntöjen esittämistä.
Meistä saattaisi tuntua jopa kauhistuttavalta ajatella, ettei Jeesus ehkä olisikaan opettanut meille tätä rukousta, vaan että se olisi lisätty myöhemmin seurakunnallisissa piireissä puhtaasti seurakunnallisia seremoniallisia tarpeita silmälläpitäen.
9. Rukoilkaa te siis näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. 10. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. 11. Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. 12. Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. 13. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.
Rukous sinänsä ei sisällä mitään kovin poikkeuksellista. Se eroaa siinäkin mielessä laadullisesti Vuorisaarnan ydinsanomasta. Hyvin samantapaisia rukouksia on löydettävissä monestakin aikaisemmasta lähteestä, jopa Seti I haudasta vuodelta 1300 eKr. Rukouksen sanamuotoihin on tietenkin voinut ajan mittaan tulla huomattaviakin muutoksia. Jopa "jokapäiväinen leipämme", jonka latinankielinen (Vulgatan) muoto on "panem nostrum supersubstantialem", tulisi kääntää "yliaineelliseksi" eli henkiseksi leiväksi, jollaisen pyytäminen istuisi huomattavasti paremmin saarnan sisällön kanssa.
Vapautuksen pyytäminen kiusauksiin joutumisesta tuntuu sekin tässä yhteydessä hieman erikoiselta. Voidaan kysyä, miten ihminen voisi tulla kiusausten voittajaksi, ellei hän milloinkaan sellaisiin joutuisi?
Jaakobin kirje suorastaan käskee iloitsemaan kiusauksiin joutumisesta, koska ihminen niiden kautta saa mahdollisuuden oppia ne voittamaan ja saavuttamaan kärsivällisyyttä.
Velkojen, syntien, eli oman vajavaisuutemme anteeksi pyytäminen on tietenkin hyvin pitkään kuulunut uskonnollisuuden piiriin. On aivan luonnollista, että ihmisen tuleekin kasvaa mieleltään sellaiseksi, joka ei kanna kaunaa omalle kohdalleen osuneista kolhuista. Mutta tässä esitetyn kaltainen "vaihtokaupan teko" myös Jumalan kanssa lienee liian pitkälle vietyä analogiaa.
Seuraava jae toistelee anteeksiantamisen vastavuoroisuuden periaatetta, mikä sekin osaltaan todistaa tekstin joutuneen seurakunnallisten muokkausten ja lisäysten kohteeksi.
14. Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. 15. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.
Lauseista ei kuitenkaan ilmene se, miten määritellään tasapaino anteeksiannettavien asioiden kesken: paljonko minun on annettava toisille anteeksi, että kaikki omat rikkomukseni tulisivat kuitatuiksi?
Kuudennen luvun toisen jakeen nojalla voitaisiin ajatella, että kaikilla vuorovaikutussuhteisiin perustuvilla ihmisten toimilla on kaltaisensa seuraukset lähinnä vain täällä maallisessa elämässä. Ne eivät sellaisenaan voi johtaa äärimmäisten tavoitteiden saavuttamiseen. Vasta kaikista vuorovaikutussuhteiden itsestäänselvyyksistä irtautuminen ja johonkin aivan toisenlaatuiseen suuntautuminen voi tuoda vapautuksen.
Mutta tällainen suuntautuminen lienee yleensä mahdollista vasta silloin, kun ihminen on tyydyttänyt kyllästymiseen asti oman sisäisen elämisen halunsa. Tähän prosessiin saattaa liittyä olennaisena osana myös jonkinlainen anteeksiantamusten tai tasapainotusten periaate, joka tuo yksilön kohdalle omien toimiensa hedelmät aina niin kauan kun hän itse kantaa kaunaa kohtaamistaan loukkauksista. Tällaisesta näkökulmasta katsoen vastavuoroinen anteeksiantaminen loisi edellytyksiä inhimillisen itsensä ylittämiseen, mutta ei sinänsä vielä olisi mikään äärimmäinen tavoite.
Kuudestoista jae kiinnittää huomiota meille Suomen luterilaisille hieman vieraaseen paastoamisen tapaan.
16. Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. 17. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. 18. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
Tässäkin kehotetaan poistamaan mielestä kaikki ulkonaiset motiivit. Teksti kertoo suoraan, että toisten arvostusta hakevat saavat tyytyä ainoastaan tähän ulkonaiseen palkkioon, kun taas puhtautta puhtauden itsensä takia hakevat saattavat edistyä myös korkeammissa pyrkimyksissään.
Tuomaan evankeliumi suhtautuu paastoamiseen ja moniin muihinkin ulkoisiin uskonnollissävyisiin toimiin suorastaan kielteisesti. Siinä kehotetaan opetuslapsia olemaan valehtelematta ja tekemättä sellaista, mitä he vihasivat. Tarkoituksena on ilmeisesti kaikenlaisen valheellisuuden välttäminen niin ulkoisen maailman suhteen kuin myös itsetuntemuksen alueella.
Samankaltaiseen lopputulokseen johdattelee myös tämä Vuorisaarnan kohta vaatiessaan paastoamisen tapahtumista kaikkien muiden ihmisten huomaamatta - ainoastaan omien sisäisten motiivien pohjalta. Tuomaan evankeliumi kehottaa jopa paastoamaan koko maailmasta, mihin tämänkin evankeliumin teksti voisi varsinaisessa mielessä tähdätä.
Me nykyajan ihmiset ajattelemme helposti paastoamisen liittyvän ennen kaikkea terveyden edistämiseen, jopa laihdutukseen. Mutta tällaiset tekijät ovat tuskin olleet huomion kohteina niissä piireissä, joissa paastoamisen merkityksestä on todella jotakin tiedetty.
Paaston ehkä tärkein merkitys henkisten pyrkimysten kannalta on se, että ihminen oppii vastustamaan oman mielensä ehdollistamia haluja. Tässä on kuitenkin syytä ottaa esiin Vuorisaarnan opetus pahan vastustamattomuudesta, johon perustunee Tuomaan evankeliumin kielteinen suhtautuminen ulkonaisia uskonnollisia harjoituksia kohtaan. Pakotettu mieli saattaa menettää osan luontaisesta joustavuudestaan. Ja mikäli se ei vielä ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan mielihaluistaan, se kieroutuu. Tästä syystä paasto ja monet muut vastaavat toimet ovat henkiseltä kannalta joillekin hyväksi, joillekin pahaksi.
Jossakin elämän vaiheessa lienee välttämätöntä saattaa mielen toiminnot täydelliseen tasapainoon, mikä ainakin joidenkin yksilöiden osalla edellyttänee ruumiillisten toimintojen ennakoivaa hillintää paaston tai vastaavien toimenpiteiden avulla.
Ruumiin normaalitkin toiminnot saattavat olla häiriöksi varsinkin silloin, kun ihminen pyrkii rauhoittamaan, harmonisoimaan ja lopulta tyhjentämään oman mielensä kaikista mahdollisista elämän synnyttämistä virikkeistä. Voitaisiin ehkä sanoa, että oikea paastoaminen auttaa mieltä unohtamaan kaikki ruumiilliset seikat, kun taas pakonomaisesti suoritettuna niistä tuleekin huomion pääasiallinen kohde.
Paastolla lienee vielä jokin huomattavasti "mystisempikin" merkitys silloin, kun ollaan tekemisissä aivan äärimmäisten asioiden kanssa. Se liittynee silloin koko ruumiillisen - ja jopa ruumiillisuutta ylläpitävien energioiden täydelliseen puhdistamiseen kokemusperäisen elämän "kuonasta". Tarkoituksena lienee ihmisen aineellisen puolen saattaminen sellaiseen tilaan, että se sietää jumalallisia voimia silloin, kun ihmisestä on sisäisen syntymän kautta tarkoitus tulla todellisen Pyhän Hengen välikappale.
Saarna jatkaa maallisen elämän suhteellisen, häviävän luonteen teroittamista kuvatessaan kaiken maallisen katoavuutta.
19. Jumala ja mammona: Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. 20. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. 21. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Viisaan ihmisen tulisi kerätä aarteensa taivaaseen. Taivaalla tuskin tarkoitetaan tässä mitään täysin äärimmäistä, ajatonta tilaa, koska siellähän on jo kaiken olevaisen perusolemus. Siihen päästäkseen lienee tarpeen pikemminkin luopua kaikesta keräämästään.
Taivas, josta saarna puhuu, lienee jokin yksilölliselle inhimillisyydelle asetettavissa oleva ideaalien sisäisten ominaisuuksien sisäinen "varasto" - todeksi elettyjen "arkkityyppisten ominaisuuksien kertymä", jolla katsotaan olevan toisenlainen kestävyys kuin ihmisten tavanomaisilla keräyskohteilla (mukaan lukien valta ja kunnia).
Me kristityt olemme rakennelleet taivaskuvamme muistuttamaan ehkä liian paljon tätä tuntemaamme elämää. Siitä on vain poistettu tuskaa ja turhautumista tuottavat asiat. Kuvitelmat perustuvat silti erilliseen olemassaoloon, elämiseen rajoitettujen muotojen kautta - välineellisesti.
Tällaista elämää ei kuitenkaan voitane vielä pitää todellisena taivaselämänä, vaikka se sellaiselta meidän mielestämme vaikuttaisikin. Sellainen saattaisi kyllä liittyä joihinkin "paratiisinomaisiin" tiloihin fyysisen elämän tuolla puolen, mutta ei ole "yhtä olemista", josta Johanneksen evankeliumi puhuu - ja joka vasta varsinaisesti voidaan käsitteellisessä mielessä nimetä häviämättömäksi taivaaksi.
Taivaalliset aarteet kuvannevat ihmisen koko elämän periaatteellista tarkoitusta, ja aarrekammion täyttäminen sitä, että ihminen on ulkoisesta elämästä kaiken tarpeellisen kerännyt omaan sisäisyyteensä, josta hän ei tosin itse mitään varmaa tiedä. Sisäisen "täyteen tulemisen" eräänlaisena merkkinä voitaneen pitää sitä, että ihmisen kiinnostus ulkoisia asioita kohden alkaa sammua - ne alkavat tuntua yhdentekeviltä. Mieltä kiehtoo vain outo kaipaus johonkin toisenlaiseen, jonka laadusta ei kuitenkaan vielä ole mitään todellista tietoa.
Saarnan 21. jae toteaa ytimekkäästi sen ilmeisen tosiasian, että ihmisen mieli voidaan paikantaa sinne, mihin se kulloinkin pääasiassa tuntee vetoa. Ihminen, joka yhä hakee erilaisia ulkoisen elämän asioita - vaurautta, valta-asemaa, kunniaa - kerää aarteensa näiden piiriin, maan päälle. Mielen sidostumiskohteiden luonne lienee siten ratkaisevassa asemassa silloin, kun määritellään yksilön ajallista henkisyyttä.
Seuraava jae kuvaa silmää ruumiin lamppuna, eli henkeä inhimillisen tietoisuuden ainoana todellisena valona - kuten Sananlasku 20:27 lausuu: "Ihmisen henki on Herran lamppu, se valaisee sydämen perimmäiset sopet." Tämän sananlaskun mukaan ihmisen henki on samaa olemusta kuin Jumala itse, koska henki tai Jumala on ikuinen ja jakamaton - siinä ei voi esiintyä "sinua ja minua, eikä edes Jumalaa" erillisinä käsitteinä.
22. Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. 23. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Terve silmä tässä tarkoittaa mitä ilmeisimmin sitä, että henki valaisee tietoisuutta. Koko ruumiin valaisun korostaminen kuvannee hengen kaikenkattavuutta tai sitä, että henkinen tietoisuus ulottuu aina fyysisiin aivoihin saakka.
Vertauksen loppuosa vaikuttaa melko vaikeasti ymmärrettävältä. Pimeydellä tarkoitettaneen siinä ihmisen tavallista tiedostamistapaa, joka nojautuu kokemuksiin täällä ilmiömaailmassa. Se on älyyn ja tunteisiin perustavaa asioiden hahmottamista, joka ei näe elämää sen muuttumattomasta ytimestä käsin. Sellainen lienee sitä "pimeyttä", jota Johanneksen evankeliumi kertoo ihmisten rakastavan, ja jonka rakastaminen sitoo ihmisen tähän katoavaan elämänmuotoon.
"Valkeus", jonka Johannes sanoo loistavan pimeydessä, lienee juuri aina ja ikuisesti ihmisen hengen syvyyksissä loistavaa jumalallista valoa, jota kohden ihminen ei kykene kääntymään, koska hän on kiinnittänyt tajuntansa lujasti pelkkiin ulkonaisen elämän ilmiöihin.
Jakeen viimeisen lauseen aikaisempien raamatunkäännösten muoto, "kuinka suuri onkaan pimeys", vaikuttaisi ehkä osuvammalta, jos ajattelemme, että tarkoituksena on verrata tavallisen inhimillisen järjen valon heikkoutta todellisen jumalallisen valon ikuiseen kirkkauteen.
Seuraava jae tiivistää saarnan ydinopetuksen: mikäli ihminen aikoo joskus ylittää oman ilmeisen rajallisuutensa, on hänen kyettävä siitä tavalla taikka toisella itse irrottautumaan.
24. Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
Mikään rajallinen ei voi sellaisenaan kohdata rajatonta muutoin kuin kadottamalla omat rajansa. Tämä lienee jakeen pääasiallinen viesti. Se ei tarkoittane sitä, että ihmisten tulisi heittäytyä pelkästään joihinkin uskonnon harjoituksen muotoihin ja pidättäytyä kaikenlaisista muista aktiviteeteista, kuten on tehty mm. luostarilaitosten piirissä.
Vuorisaarna edellyttää kaikessa todellista sisäistä muutosta, täydellistä asennoitumisen muuttumista koko ulkoisen elämän suhteen. Sellainen ei ole saavutettavissa pelkästään erilaisten menetelmien soveltamisen kautta. Suuntauksen muutokseen pitää löytyä riittävä sisäinen valmius.
Vertaus kahden herran yhtäaikaisen palvelemisen mahdottomuudesta on tietenkin hieman ontuva siinä mielessä, että arkikokemus osoittaa sellaisen onnistuvan verraten hyvin. Kriteerinä tässä lienee täysin jakamaton suuntautuminen (ajattomaan). Normaalissa elämässä (ajassa ja tilassa) me voimme vallan mainiosti jakaa huomiomme jaksottaisesti eri ihmisten ja asioiden kesken, palvellen vaikka kuinka montaa herraa. Mutta tässä vaaditaan täysin jakamatonta tietoisuuden kääntämistä pois kaikesta tuntemastamme. Tuollainen kääntyminen ei saarnan vakuutusten mukaan ole milloinkaan mahdollista ilman täydellistä tyhjentymistä tavanomaisen elämän aiheuttamista ehdollistumista ja sidostumista.
Lause ei kuitenkaan tarkoittane sitä, että palvelussuuntansa kokonaan Jumalaan kääntänyt ei suorittaisi enää mitään toimintaa täällä meidän maallisessa ympäristössämme. Se merkinnee ainoastaan, että pysyvän suunnanmuutoksen jälkeen kaiken toiminnan lähtökohtana on elämän sisin olemus sinänsä eikä enää mikään persoonallinen motivaatio. Toiminta kumpuaa suoraan ja luonnollisen puhtaana itse elämän ytimestä.
Silloin ei enää ole olemassakaan mitään erillistä tahtoa ja toimijaa, koska toimijan voidaan katsoa olevan yhtä olemusta itse elämän perusolemuksen kanssa. Vasta tällaista toimintaa voitaneen perustellusti kutsua "synnittömäksi", sillä se ei enää sisällä minkäänlaisia itsekeskeisiä motiiveja.
Vuorisaarna jatkaa opetustaan kehottamalla olemaan murehtimatta ulkoiseen elämään liittyviä asioita.
25. Jumalan huolenpito: Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 26. Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmänarvoisia kuin linnut! 27. Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? 28. Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 29. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. 30. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
Meille kylmän pohjoisen ilmaston suomalaisille tuollainen kehotus lienee aina tuntunut kovin lyhytnäköiseltä: täällä on aina jouduttu varautumaan esimerkiksi talven ajaksi niin elintarvikkeiden, kuin myös vaatetuksen suhteen. Täällä ei ole ollut luonnonvaraisia hedelmäpuita eikä vähäisen vaatetuksen sallivaa ilmastoa käytettävänämme.
Mutta kun ajattelemme vertausta taivaan lintuihin, huomaamme heti, että kyse ei lienekään mistään täydellisestä heittäytymisestä kädestä suuhun elämisen varaan. Jokainen voi nähdä, miten ahkerasti linnut rakantavat pesiään ja hoitavat poikasiaan - ja myös varautuvat tuleviin muutoksiin lähtemällä muuttomatkalle. Kedon kukkasetkin valmistavat siemenensä ja kokoavat juuristoonsa talvesta selviämiseen tarvittavat ravinteet.
Tämän perusteella vertaus saattaisi vaikuttaa jopa luonnottomalta. Mutta sen todellinen opetus lieneekin asennoitumisessa elämään. Ihmiset alkavat helposti pelätä tulevaisuutta kokiessaan elämässään ikäviä asioita. He projisoivat eilisen kokemuksia huomiseen, mikä ei ole samaa kuin huolehtiminen olosuhteiden vaatimista välttämättömistä asioista. Niistä huolen pitäminen kuuluu tietenkin luonnollisena oppiaineena tähän ulkoiseen elämään, mutta murehtiminen on jotakin aivan toista. Sitä voitaisiin kutsua turhaksi psyykkisen energian tuhlaukseksi, stressiksi, kuten nykyinen kielemme asian ilmaisee. Tämä stressinäkökohta lienee kuitenkin vain yksi luonnollinen sivuseikka saarnan todellisessa opetuksessa. Paljon tärkeämpää olisi mielen suuntauksen muuttaminen kaikkien asioiden muuttumatonta ydintä kohden, missä ei enää ole sijaa eikä tarvetta murehtimisille.
Opetus äärimmillään lienee tuskin tarkoitettu aivan kaikille ihmisille, koska suurimmalle osalle saattaisi olla parasta syöksyä täysin rinnoin kaikenlaisten kokemusten pyörteisiin, vain ani harvojen ollessa kypsiä todella heittäytymään sellaisen syliin, jota heidän mielensä ei ole valmis ottamaan vastaan. Tuollainen heittäytyminen murehtimattomuuteen edellyttänee juuri sitä, että ihminen ei yritä ottaa mukaansa minkäänlaisia tavanomaisen elämänsä kiinnekohtia, vaan on sisäisesti täysin valmis kaikista sellaisista luopumaan.
Tässä tulemme jälleen tekemisiin "uskon" merkityksen kanssa: kykeneekö ihminen todella jättämään taaksensa kaiken ilman alitajuisiakaan varauksia, vai onko hänen yhä käytävä tätä kokemuksen koulua?
Vuorisaarna kertaa kehotuksensa murehtimattomuuteen ja antaa samalla erään vakavasti otettavan määritelmän "pakanuudesta": pakana on henkilö, jonka elämän johtavana periaatteena on kaikenlaatuisten inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen - toisin sanoen - lähes kaikki ovat Vuorisaarnan kriteerien mukaan pakanoita.
31. Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32. Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.
Teksti kertaa vielä sen, että ihmisen kaikki luonnolliset tarpeet ovat joka hetki taivaallisen Isän tiedossa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että voisimme vain jättäytyä toimettomina odottelemaan tarpeidemme automaattista tyydyttämistä jo ennen kuin olemme löytäneet sen, missä kaikki tarpeet tulevat lopullisesti tyydytetyiksi. Tähän antaa suoran kehotuksen saarnan seuraava jae:
33. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
Uusin käännös korostaa vain lievästi etsimisen tärkeyttä (luterilaistaa) sanomalla, "etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan," vanhemmat käännökset tulkitsevat ehdottomammin, "etsikää ensin...", englantilaisen sanoessa, "etsikää ensin Jumalan valtakunta ja hänen vanhurskautensa". Jälkimmäisessä lienee sanoman todellinen merkitys.
Vasta tuon äärimmäisen tavoitteen löytämisen jälkeen sanotaan kaiken muun asettuvan kohdalleen ja tulevan ehdottomasti huolehdituksi - ei sitä ennen. Miksi muutoin olisi tarpeen korostaa etsimisen tärkeyttä? Tämä on meille luterilaisille ehkä vaikeasti sisäistettävä kohta, koska olemme tottuneet korostamaan uskomisen ratkaisevaa merkitystä ja vähätelleet todellisen omakohtaisen etsimisen tärkeyttä. Tällainen etsimisen vähättely voidaan palauttaa jopa Tertullianukseen saakka, joka julisti, ettei etsijälle ollut enää mitään löydettävissäkään, eikä kolkuttajalle ollut ketään avaamassa (koska kaikki oli jo löydetty ja saatavissa Tertullianuksen edustaman ainoan oikean kirkon piiristä).
Vuorisaarna ei millään tavoin lupaa kaiken automaattista saavuttamista niille, jotka samastuvat tähän tuntemaamme elämään, vaan ainoastaan sellaisille, jotka ovat täydellisesti kääntyneet elämän äärimmäisen lähteen suuntaan - ja vain siihen.
Saarnan loppuosa koostuu lähinnä edeltäneiden opetusten kertauksista, mutta sisältää myös joitakin mielenkiintoisia lisäyksiä. Tuomitsemattomuuden merkitystä on käsitelty edellä jo riittävästi. Tässä seitsemännessä luvussa lisätään asiaan varsin olennainen tekijä: roskan ottaminen ensin pois omasta silmästä. Se tarkoittaa mitä ilmeisimmin sitä, että vasta kaikesta inhimillisestä tietämättömyydestä vapautunut ihminen kykenee todella tuomitsemaan oikein - muut arvioivat asioita ainoastaan kokemusperäisten ehdollistumiensa nojalla.
1. Ohjeita ja lupauksia: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. 2. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. 3. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? 4. Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? 5. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.
Periaatteessa juuri ehdollistumat - kokemuksen luomina ennakkoasenteina - värittävät ja vääristävät kaiken inhimillisen havaitsemisen, eikä ihminen kykene tarkastelemaan mitään ilman niitä, ennen kuin hän on todella havainnut niiden rajallisen luonteen ja kohottanut näkemyksensä niistä riippumattomaan tilaan.
Omassa silmässä oleva "hirsi" ei siten välttämättä tarkoita mitään varsinaista pahuutta siinä mielessä kuin me sen yleensä käsitämme, vaan ehdollistunutta, näennäiseen ilmiöllisyyteen perustuvaa arviointia. Sen vastakohtana lienee välitön asioiden todellisen luonteen havaitseminen, joka merkinnee kaiken samanhetkistä (ajatonta) tiedostamista mahdollisine syineen ja seurauksineen sekä ehdottomasti parhaan toimintamallin välitöntä ilmaantumista tietoisuuteen ilman tavanomaisia inhimillisiä ajatus- ja tunneprosesseja.
Kuudennen jakeen sanoja näytetään jossakin määrin välteltävän saarnoissa. Ehkä niiden merkitystä on hieman vaikeata tuoda julki:
6. Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaa niitä jalkoihinsa ja käy teidän kimppuunne ja raatele teitä.
Nämä sanat eivät oikein tunnu sopivan tämän demokratiaa korostavan aikakautemme yleiseen henkeen. Mutta todellisen hengen kanssa niillä lienee sitäkin enemmän tekemistä. Sanat koskevat ainoastaan sellaisia asioita, jotka ovat todella pyhiä. Ja todella pyhää lienevät vain todelliset henkiset, jumalalliset asiat. Kaikki muu on hengen kannalta maallista ja epäpyhää.
Tällaiselta näkökannalta katsoen meillä ei kiellon suhteen liene yleisesti ottaen mitään pelättävää: emmehän me tiedä todella pyhästä mitään ennen kuin itse olemme tuossa pyhässä. Meillä ei sitä ennen ole mitään pyhää heitettäväksikään "sikamaisten lähimmäistemme" tallottavaksi.
Sanoman ydin lieneekin kohdennettu niille harvoille, joilla todella on hallussaan pyhää, eli joiden tietoisuuden keskus on tuossa pyhässä. Heille tuo neuvo on varmasti paikallaan, sillä ihmiskunta ei ole koskaan ottanut varauksetta ja vastustuksetta vastaan mitään sellaista, josta se ei saa välitöntä hyötyä tai nautintoa.
Noiden harvojen on kyettävä välittömästi päättelemään kenelle, milloin ja missä todellinen henkinen sanoma - oli se sitten sanallisessa muodossa tai siirrettävissä suoraan tietoisuudesta toiseen - on paikallaan. Vastaanottokyvyn ylittävä anti joko hylätään tai sitten se pyritään madaltamaan helpommin omaksuttavalle tasolle, mitä "jalkoihin tallaaminen", alentaminen todellisuudessa tarkoittaakin.
Usein saattaa käydä niin, että ihmiset kyllä havaitsevat oman alimittaisuutensa esitetyn sanoman vaatimusten suhteen: ja juuri siitä syystä he pyrkivät vaientamaan itse asian esittäjän, mihin saarnakin voisi viitata.
Seuraavat jakeet antavat lupauksen ja samalla myös kehotuksen siitä, että vakava äärimmäisten asioiden etsintä ei ole turhaa.
7. Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. 8. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. 9. Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? 10. Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? 11. Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.
Jopa pyytämisenkin luvataan johtavan suotuisiin tuloksiin. Tässä ei tosin määritellä sitä, millaisten asioiden anomiset tullaan ottamaan huomioon. Jaakobin kirje antaa viitteitä tästä kertoessaan odotusten valuvan tyhjiin sen johdosta, että ihmiset anovat "kelvottomasti", käyttääkseen saamansa lähinnä omien halujensa tyydyttämiseen.
Asiaa tuskin muuttaisi paljonkaan se, jos me anelisimme jotakin tarpeelliseksi katsomaamme toisille ihmisille, koska meistä yleensä löytyy jonkinasteinen sympatia tai muu kytkentä kohteisiin. Lisäksi me emme voi tietää olisiko pyyntömme toteuttaminen noiden ihmisten henkisen rakentumisen kannalta suotavaa, vai olisiko heidän mahdollisesti käytävä läpi kohdalleen osunut koettelemus. Ehkä juuri tämänkaltaisista syistä Jaakobin kirje suosittelee anottavaksi viisautta, joka auttaa tiedostamaan, mikä on kulloinkin oikein ja tarpeen.
Saarna vakuuttaa monin sanakääntein ja inhimillisestä elämästä poimituin esimerkein sitä, että tosissaan oleva etsijä kerran tulee pääsemään tavoitteeseensa. Mutta teksti ei anna minkäänlaisia aikamääreitä saavuttamiselle. Kaikkein olennaisinta on se, että todellisen etsinnän mielekkääksi toiminnaksi kokeva ihminen jatkaa etsimistään odottamatta mitään nopeita tai helposti saavutettavia tuloksia - saati palkkioita.
Ihmisen mielen asennoitumisessa tapahtuvat todelliset muutokset ovat tavallisimmin verraten hitaita eikä niitä asianomainen aina edes huomaa. Ajatustavat muokkautuvat "paremman tiedon" vastaanottamisen myötä, ja elämänkokemukset hiovat itsekkyyden terävöittämiä särmiä pitkien ajanjaksojen kuluessa.
Me saatamme kuvitella lähentyvämme täydellisyyttä silloin, kun olemme tulleet hyviksi. Kriteeriksi voidaan hakea vaikkapa seuraava, usein Vuorisaarnan keskeiseksi ajatukseksi katsottu jae:
12. Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.
Siinä on laki ja profeetat ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että tämä lause tyhjentää kaikki elämän mysteerit. Tässä on kyllä mitä kattavin ohje ihmisten ulkoisen toiminnan suhteen, joka periaatteessa tekee lähes tarpeettomaksi kaikki muut ulkoista elämää säätelemään kirjatut pykälät, Mooseksen lakia myöten.
Meidän on huomioitava se, että Vuorisaarna on suurelta osin hyvin kriittinen vanhakantaista, muodollista uskonnollisuutta vastaan. Mutta meidän ei liene syytä tulkita tätä lausetta aivan kaikenkattavaksi - ainakaan silloin, jos yhdistämme siihen ihmisille niin tavallista vastavuoroisuuden vaatimista. Vastavuoroisuudella väritettynä tästä ylevästä periaatteesta tulee pelkkää kaupankäyntiä, josta kukin saanee ansaitsemansa palkan, jo täällä maan päällä. Mutta tuolla palkalla ei ole vielä pysyvää merkitystä.
Jaakob kutsuu tätä lausetta "kuninkaalliseksi laiksi", mutta puhuu sen lisäksi vielä "täydellisestä laista", joka lienee jonkinlainen elämän kaikki tarkoitukset ja mahdollisuudet itsessään kantava, ehdoton ideaalisuuksien elävä ja muuttumaton yhdistelmä.
Sitä ei voitane enää pitää minkäänlaisena "nyrkkisääntönä", koska se ei sisältäne yhtään ainoata sanallista säännöstä, vaan ilmenee elämään sisäisesti kutoutuvana periaatteena, joka johtaa kaikkea ilmentynyttä täällä ajassa omaa tarkoitustaan kohden.
Tuollaisen täydellisen lain tunteminen lienee saavutettavissa ainoastaan tulemalla itse sen ilmentäjäksi: uppoutumalla itse siihen äärettömään perustaan ja ydinolemukseen.
Tie tuohon uppoutumiseen - yhdeksi tulemiseen - on Vuorisaarnan seuraavan jakeen kuvauksen kohteena:
13. Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. 14. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!
Ahtaasta portista meille on kerrottu jo lapsesta pitäen, mutta harvat meistä ovat pysähtyneet todella miettimään, mitä se mahtaisi tarkoittaa. Me helposti yhdistämme asian pelkästään valintoihin vaatimattoman tai ylenpalttiset elämäntavan välillä, mikä lienee aivan liian kapea-alainen tulkinta.
Viidennen luvun kolmannen jakeen tulkinnan yhteydessä käsittelimme hengellisen köyhyyden mahdollista merkitystä todeten, ettei käsitteellä ole välttämättä paljonkaan tekemistä omistamisen, tai omaamisen kanssa. Tärkeintä on se, miten ihminen todella suhtautuu kaikkiin ulkonaisiin asioihin ja itseensä.
Ahdasta porttia on joissakin perinteissä koetettu etsiä jopa ihmisruumiin onteloista, mutta sellainen lienee periaatteellisessa mielessä turhanpäiväistä. Ilmaus symboloi ennen muuta sitä, kuinka vaikeata ihmisen on irtautua kaikesta siitä, mihin hän on täällä ajassa kiintynyt ja kiinnittynyt. Kaikkein vaikeinta hänelle on luopua elämisen halustaan ja oman erillisen itsensä tiedostamista (silloin kun todellinen yksilöllisyys on saavutettu), mikä todennäköisesti juuri muodostaa kaidan tien hankalimman kynnyksen - ahtaan portin.
Portti kuvattaneen ahtaaksi senkin takia, ettei ihminen voi ottaa mukaansa edes yhtä ainoata ajatustaan, mikäli hän aikoo astua Johanneksen ilmestyksen kuvaamin "puhtain vaattein" johonkin, joka ei ole mitään tuntemaamme.
Se että portti vie elämään tarkoittaa tietenkin iankaikkista elämää, mikä ei ole samaa kuin ikuinen ajallisuus. Kadotukseen vievä lavea tie ei välttämättä ole tässä mikään "liukurata helvettiin", vaan saattaisi kuvata kaikkein tavallisinta inhimillisen elämän ajallista päätepistettä, jolla kuitenkin voi vielä olla oma ajallisluonteinen jatkumonsa. Mutta tämä saarna pitänee kaikenlaisia ajallisia ja rajallisia jatkumoita pelkkänä kadotuksena, koska saarnan varsinainen tähtäin on ikuisessa, täydellisessä ajattomuudessa.
Seuraavissa jakeissa varoitellaan mahdollisista vääristä profeetoista. Vuorisaarna kokonaisuutena arvostelee ennen kaikkea vanhan juutalaisuuden uskonnollisia käsityksiä. Muissa kohdissa se ei hyökkää poikkeavia opetuksia jakavia kohtaan. Asiana nämä varoitukset lienevät olleet huomattavasti ajankohtaisempia satakunta vuotta tätä saarnaa myöhemmin. Silloin vaikutti kristillisyyden piirissä erilaisia toisistaan poikkeavia suuntauksia, joiden välisessä kamppailuissa käytettiin 15. jakeen kaltaisia, Vuorisaarnan sävyyn todella huonosti sopivia ilmauksia.
15. Väärät profeetat: Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. 16. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. 17. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. 18. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. 19. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. 20. Hedelmistä te siis tunnette heidät.
Julistajan todellisen laadun tunnistaminen "hedelmistään" istuu sen sijaan huomattavasti paremmin saarnan opetukselliseen laatuun. Hedelmillä ei silloin tietenkään tarkoiteta mitään muotoa, saati dogmia, jonka puitteissa opetus tapahtuu, vaan todellisia seurauksia ihmisten sisäisessä luonnossa.
Ulkonaisissa asioissa uskonnollisten aatteiden leviämisen hedelmät eivät aina välttämättä näytä kovin kauniilta. Ne voivat synnyttää monenlaisia ristiriitoja aikaisempien ajatusmallien kanssa. Kirkon historia on selkeä osoitus siitä, että syntyneiden ristiriitojen rauhanomaisen ratkaisun suhteen ei aina ole haluttukaan nähdä kovin paljon vaivaa, vaan on pyritty väkivalloin murtamaan kaikki eteen osuva vastustus. Sellaisen käyttäytymismallin perusteita on turha etsiä tämän saarnan teksteistä, mutta niitä löytyy sitäkin runsaammin Mooseksen kirjoista, joissa ilmenevää suhtautumista toisinajattelijoita kohtaan tämä saarna omalta osaltaan voimakkaasti kritisoi.
Uskonnollisten suuntien välisessä kilpailussa ei useinkaan ole vaivauduttu paneutumaan eri mieltä olevien toiminnan hedelmiin, vaan on suoraan turvauduttu leimaamaan heidät lampaiden vaatteissa kulkeviksi susiksi. Vuorisaarna kertoo kuinka henkisen sanoman julistajia usein pyritään panettelemaan ja leimaamaan siten, että heidän ylleen saataisiin vedettyä epäluotettavuuden varjoja. Tällaiseen on syyllistytty valitettavan yleisesti kristillisen liikkeen sisälläkin jo alkuvuosisadoista lähtien. Vastapuolelle ei ole tarjottu minkäänlaisia mahdollisuuksia osoittaa itseään "terveeksi puuksi", vaan on oitis otettu kirves käteen ja ryhdytty kaatotoimiin.
Huonoja hedelmiä tekevän puun kaato ja tuleen heittäminen lienee tarkoitettu kuvaamaan inhimillistä elämää sinänsä: kaikki puutteellinen ja vajavainen on luonteeltaan häviävää. Vain elämän hitaassa tulessa kokemusten ja kärsimysten tuhkasta nouseva, puhdistunut henkinen kylvö on arvokasta ja luonteeltaan pysyvää.
Hyvät hedelmät kuvannevat aivan samaa kuin taivaaseen koottavat aarteet. Ne eivät siten ole mitään yksittäisiä tekoja, vaan kaiken inhimillisen toiminnan taustana olevia mielen todellisia ominaisuuksia.
Seuraavat lauseet sisältyvät selvästi saarnan ydinsanomaan:
21. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. 22. Monet sanovat minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.' 23. Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: 'En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!'
Jakeen ensimmäisen virkkeen sivulause halutaan usein jättää kovin vähälle huomiolle. Kuitenkin se ilmentää juuri tämän saarnan asettamia vaatimuksia: jumalallisen yhteyteen pääsee ainoastaan sellainen, joka todella kykenee tiedostamaan itsessään jumalallisen - ja siten myös toimimaan sen tahdon mukaisesti. Me voimme tietenkin väittää, että jumalallinen tahto on sanallisesti kirjoitettuna raamatussa ja tiivistettynä uskontunnustuksissa, mutta mitä sitten edustavat nämä Vuorisaarnan vaatimukset?
Ovatko ne Uuteen Testamenttiin "vahingossa" päässeitä gnostilaisia ajatelmia, sillä gnostilaiset - jos ketkään - asettivat henkisyyden ehdot yksilökohtaiseen todelliseen tietoisuuteen? Tämä vaikuttaisi tosin epäjohdonmukaiselta, koska evankeliumeissa esiintyy monissa muissakin kohdin hyvin korkealle nostettuja ehtoja äärimmäisen tavoitteen saavuttamisen suhteen.
Kristittyjen piirissä voitaisiin tietenkin sanoa, että pääsyvaatimukset ovat tulleet täysin muutetuiksi Jeesuksen ristinkuoleman johdosta ja jälkeen. Mutta miten selitetään se, ettei hän - tätä saarnaa, tai sen sisältämiä osia lausuessaan - ollut selvillä kuolemansa jälkeen tehtävistä muutoksista?
Toisaalta nousee esiin puhtaasti filosofinen kysymys siitä, voiko ikuisessa jumalallisessa luonnossa ylipäänsä tapahtua minkäänlaisia muutoksia, jotka heijastuisivat ajallisten asioiden käsittelytapoihin?
Tällaiset ovat vakavia uskonvaraisia asioita, mutta uskonvaraisuuden sinänsä ei enää nykyisin tulisi kokonaan estää ihmisiä ajattelemasta sitä, että näiden perimmäisten asioidenkin suhteen on aikojen kuluessa tapahtunut paljon inhimillissävytteistä tulkintaa, jonka tulosten pohdintaa ei pitäisi enää pyrkiä synnillistämään.
Kristillisen liikkeen historiassa on harjoitettu valitettavan runsaasti syvällisen ajattelun vähättelyä, usein jopa tukahduttamista. Tarkoituksena lienee ainakin osaksi ollut opillisten periaatteiden säilyttäminen siinä muodossa, mihin ne kirkolliskokousten usein myrskyistenkin päätöksentekomenettelyin on kunakin aikana saatettu.
Ehkä olisi syytä pohtia, ovatko käytetyt uskontunnustuksemme todella linjassa Vuorisaarnan opetusten kanssa. Mikäli niissä havaitaan suuria poikkeamia, voitaisiin pyrkiä selvittelemään, milloin ja mistä syystä nuo poikkeamat ovat syntyneet. Pyrkimyksenä tulisi varmaan olla todella alkuperäisen, suuren galilealaisen esittämien opetusten ytimen seulominen siitä aineistosta, johon kirkon historiallinen kehitys on tuonut omat lisäyksensä ja muutoksensa.
Tällaista selvitystyötä on tietenkin suoritettu jo varsin mittavassa määrässä, mutta suurta yleisöä sen tulokset eivät ole saavuttaneet - ainakaan meillä Suomessa. Täällä jotkut tahot haluavat yhä asettaa kaikelle järjen käytölle näissä uskontoon liittyvissä asioissa sellaiset rajoitukset, että tutkimusten lopputulosten on oltava yhdenmukaisia uskontunnustusten kanssa - tutkimusten on tapahduttava "kristillisen esiymmärryksen puitteissa".
Mutta meidän tulisi näitä ennakkokäsityksiä tarkastellessamme ottaa huomioon se, että uskonasioissakin on aikojen kuluessa tehty päätöksiä puhtaasti valtapoliittisten näkökohtien perusteella - joskus jopa osanottajien enemmistön kannan vastaisesti.
Vuorisaarnan loppu koettaa korostaa tämän sanoman suurta merkitystä ja saattaisi sellaisena olla jälkipolvien tekemä lisäys.
24. Kaksi rakentajaa: Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. 25. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. 26. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. 27. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.
Vertauksen luonne on hyvin samantapainen kuin saarnan yleinen sanomakin, joten ei olisi mikään ihme, jos se olisi alun perin lähtöisin samasta henkilöstä.
Kallio kuvannee ikuista henkeä, joka ainoastaan voi antaa todellisen pysyvyyden. Kaikkeen ajalliseen, näyttääpä se kuinka kestävältä tahansa, liittyy aina olennaisena osana häviäminen tai pikemminkin hajoaminen ( sillä onhan täydellinen "tyhjiin raukeaminen" täällä ilmennyksen piirissä periaatteessa yhtä mahdotonta kuin tyhjästä tuleminenkin).
Hiekan voidaan katsoa kuvaavan kaikkea muutoksen alaista - ajallista. Kallion sen vastakohtaa, tilaa, jossa ei ole muutosta, "vaihteen varjoa", kuten Jaakob asian kirjeessään ilmaisee.
Vuorisaarna loppuu kuvaukseen kuulijoiden reaktioista. Sekin saattaa hyvin olla muutamaa polvea myöhäisempää perua, mutta voinee aivan hyvin perustua perimätietoon siitä, kuinka tuon suuren opettajan esityksiin yleensä mahdollisesti oli reagoitu.
28. Vuorisaarnan vaikutus: Kun Jeesus oli lopettanut puheensa, kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan. 29. Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.
Suurten opettajien ominaisuutena lienee aina ollut kyky kiinnittää kuulijoidensa täysi huomio itseensä ja esittämäänsä asiaan. Nykyisin puhumme karismasta, jonka todellisia juuria ei kyetä kovinkaan tarkoin erittelemään. Karismaa joko on tai sitten sitä ei löydy eikä sellaista kyetä harjoituksellakaan suuressa määrin aikaansaamaan.
Vuorisaarna kuvaa Jeesuksen julistuksen voiman olleen siinä, että hänelle oli annettu valta. Se tarkoittanee sitä, että hänen katsottiin puhuvan suoraan kaiken inhimillisyyden ylittävästä tietoisuudentilasta - siihen liittyvine voimineen. Tällaisen rinnalla kaikki muodollinen uskonnollinen opetus tuntunee "kevyeltä", siinä on "toisen käden tiedon" maku.
Ihmiskunnan historian kaikilla suurilla vaikuttajilla lienee ollut ainakin jonkinasteinen kyky tuoda esiin sellaista, jolle ihmismielen syvyyksissä löytyy kosketuspintaa ja vastakaikua. Kosketuspinta voi olla suureksi osaksi alitajuista - jokin sanoma vain resonoi jossakin mielen kerrostumassa.
Psykologi Jung saattaisi kuvata tätä ilmiötä siten, että sanoma on luonteeltaan "peri-inhimillistä", inhimillisyyden todellisista ajattomista perusteista lähtevää, joten sillä lienee jokaisen ihmisen tietoisuuden pohjalta löydettävissä vastaavuutta.
Tietoisuuden pohjalla ei tässä tarkoiteta ns. omaatuntoa, vaan jotakin mahdollisesti vielä syvempää. Omaantuntoon on aina suuressa määrin vaikuttamassa ihmisten ajallinen kokemus ja kulttuurin ehdollistamat näkemykset. Siinä ei välttämättä edes löydetä kovin paljon todella omaa. Todellista omaa tuntoa tulisikin pyrkiä etsimään kaikkien yhteisöllisten ja omien ehdollistumien takaa, missä sen sanotaan olevan alati puhtaana odottamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti