Karhunpainia rakkaimman Iisakin kanssa

Vanhassa testamentissa (1. Moos. 32:23–33) on kertomus Jaakobin yöllisestä painiskelusta tuntemattoman miehen kanssa – jonka hän voitti aamun koitteessa.

Paavali kertoo omakohtaisesta painiskelustaan (Room. 7:19) seuraavasti: ”Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.”

Jeesuksen koettelemus erämaassa (Mark. 1:12–13) kuvaa sisäisen painin ankarimpia otteluita, joissa vastustajana on pahuuden ydinolemus: ”Ja hän oli erämaassa neljäkymmentä päivää, ja saatana kiusasi häntä, ja hän oli petojen seassa.”

***

Edelliset kolme kuvausta sekoitetaan helposti tavallisen ihmisen jokapäiväiseen painiskeluun siitä, missä määrin hän noudattaa niin sanotun omantuntonsa ääntä.

Päällimmäisin omantunnon laji perustuu kuitenkin suurelta osin yhteisön puitteissa vakiintuneisiin sosiaalisiin näkemyksiin, jotka soimaavat aina, kun ihminen on poikennut tai aikoo poiketa niistä.

Tällaisissa ”harjoitusotteluissa” persoonallinen minuus pyrkii voittamaan karkeimmat pyrkimyksensä ja saamaan siitä itselleen jonkinlaista ulkoista tai sisäistä arvostusta ja tyydytystä.

***

Myöhemmässä vaiheessa ihminen joutuu usein jopa tarkastelemaan ja arvottamaan uudelleen kaikki ulkopuolelta omaksumansa asenteet ja ajatusmuodot. Vasta sellaisen ”painin” jälkeen hän saattaa olla valmis ja vapaa kohtaamaan todellisia, edellisten kolmen esimerkin kaltaisia sisäisiä vastavoimia.

Nämä ”ottelut” ovat luonteeltaan huomattavasti kovempia kuin pyrkimykset sosiaalisesti paremmin hyväksyttävään minuuteen. Näiden taisteluiden tarkoituksena on kaivaa esiin todellinen yksilöllisyys – korkeampi minuus, evankeliumien sanoin ”Ihmisen Poika.”

***

Isä Meidän rukouksessa pyydetään, että Jumala ei saattaisi meitä kiusaukseen, vaan päästäisi meidät pahasta. Suoraviivaisesti tulkiten tämä lienee hieman kyseenalainen ja turha pyyntö, sillä ihmisen joutuminen monenlaisiin kiusauksiin on täysin välttämätöntä. Muussa tapauksessa hänen luonteensa ei milloinkaan puhdistuisi ja lujittuisi niin paljon, että se kykenisi vastustamaan kaikkia katoavaisiin asioihin vetäviä voimia (tämän maailman ruhtinaita).

Että pyyntö olisi oikeutettu, siihen tulisi tehdä lisäys, ettei ihmistä saatettaisi sellaisiin kiusauksiin, joista hänellä ei ole sisäisen olemuksensa kehityksen nojalla mitään mahdollisuutta selvitä.

***

Sosiaalisen omantunnon kanssa painiskelu on tarpeen siinä, että ihmisestä tulisi toisten ihmisten näkemyksissä niin sanottu ”hyvä ihminen.”

Mikäli ihmisen sisäinen kaipaus ei tyydy tähän, vaan pyrkii löytämään myös ”todellisen hyvyyden lähteen”, joutuu hän useimmiten ensin ristiriitaan perinteisiin näkemyksiin rajoittuneen ympäristönsä kanssa. Tästä muodostuu hänen yksilöllinen ”painiottelunsa.”

Mikäli hän kykenee nousemaan kollektiivisen paineen yläpuolelle, saattaa hän ajautua eräänlaiseen tyhjyyden tilaan, jossa mistään ulkoisesta ei enää saa turvaa tai tyydytystä.

Nasaretin Jeesus kuvaa tätä yksinäistä tilaa (Matt. 8:20): ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." Ihmisen Poika ei siten ole mikään yhden suuren persoonan nimike, vaan kaikille ”Isän kotiin” pyrkiville välttämätön kehityksen vaihe. Siitä on vielä kohottava ”astetta ylemmäksi”, että voisi olla oikeutettu sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.”

***

Kaikista ulkoisista ehdollistumista irrottautunut ihminen joutuu kohtaamaan kaikkein vaikeimmat ja vahvimmat vastustajansa: samastuksensa omaan erilliseen minuuteensa – rakkaimpaan Iisakkiinsa.

Jaakobin tai Paavalin ”painin finaalissa” voittaja ei enää ole Jaakob tai Paavali, vaan se täysin vieras, ajaton ja ikuinen tekijä, jonka on lopulta määrä astua voittajana erillisen, persoonallisen tajunnan sijaan. Paini ei yleensä ole ohi yhdessä yössä, vaan pitkän ”henkisesti pimeän kauden” jälkeen, josta mm. Ristin Johannes kertoo kirjassaan ”Hengen yö.”

Paavali puhuu ”Kristuksen päälle pukemisesta” silloin, kun persoonallinen olemus on oivaltanut omat rajansa ja aikasidonnaisuutensa – ja antautuu vapaasti ja täydellisesti ”selätettäväksi.”

Jumala ei tunne pistevoittoja eikä tarvitse ulkopuolisia tuomareita.

***

Jaakobin kirje neuvoo henkisiin kokeisiin valmistautuvia seuraavasti (Jaak. 1:2–4): Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset.

Nasaretin Jeesus antaa (Matt. 16:24) ohjeen niille, jotka haluavat voittaa oman painiottelunsa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Kärsimykset ovat elämän itsensä keino ”polttaa” ihmisestä liiallista sidostumista ja samastumista ulkoiseen elämään. Kärsimyksiä ei kuitenkaan tulisi (monien askeettien tapaan) tulkita ”aneiden kaltaisiksi”, joilla ihminen voisi lunastaa itselleen ”taivasosuuden.”

Kärsimys – periaatteessa koko ulkoinen elämä – sisältyy koulun ”opetussuunnitelmaan”, jonka tarkoituksena on korottaa ihmisen sisäinen olemus (Ihmisen Poika) riippumattomaksi kaikista katoavista ilmiöistä.

***

”Jumalaton” filosofi Nietzsche kiteyttää ihmisyyden kolmenlaiset ”Jaakobin painit” niin, että hänen pitää ensin tulla kameliksi, sitten leijonaksi ja lopulta lapsen kaltaiseksi.

”Kameli” kuvaa ”hyvää ihmistä”, joka kantaa voimiaan säästelemättä kaikki kohdalleen osuvat asiat. ”Leijona” tarkoittaa vaihetta, jossa ihminen irrottautuu yhteisön luomista ehdollistumista ja alkaa luottaa omiin kykyihinsä ja näkemyksiinsä ja kantaa siitä täyden vastuun. ”Lapseksi tulo” ei tietenkään merkitse lapsellistumista, vaan tietoisuuden kohoamista asioiden perimmäisen luonteen välittömään oivaltamiseen ja havaitsemiseen itsessään. Raamatullisin käsittein viimeistä vaihetta voidaan kutsua Ihmisen Pojan muuttumiseksi Jumalan Pojaksi – Kristukseksi.

Uskon, toivon ja rakkauden ”kaapu”

Tunnettu karmeliitta, mystikko ja Avilan Teresan työtoveri Ristin Johannes (Juan de Yepes Álvarez 1542–1591) kirjoittaa mitä ilmeisimmin omakohtaisten kokemustensa pohjalta ihmisen hengellisen vaelluksen tärkeimmistä ja vaikeimmista vaiheista. Hän puhuu aistien yöstä ja hengen yöstä, joissa ihmismielen puhtaus ja kestävyys asetetaan niin ankaraan koetukseen (erämaassa), ettei se niissä voi tukeutua tai tarttua mihinkään ulkoiseen.

Uuden Testamentin kirjoitukset kaidasta tiestä ahtaine portteineen ja erämaan kiusauksista käsittelevät täysin samaa sisäistä vaihetta.
Johannes käyttää hyvin vanhaa morsiusmystiikan symboliikkaa kuvatessaan niitä ankaria vaatimuksia, joita ihmisen pitää täyttää voidakseen todella (eikä vain kuvitteellisesti) yhdistyä sisäisesti henkiseen olemukseen, Jumalaan.

Suomalaisissa hengellisissä liikkeissä (esim. laestadiolaisuudessa) morsius on usein käsitetty kollektiivisesti, niin että koko seurakunta olisi potentiaalinen Kristuksen morsian. Tämä lienee teoriassakin ”haasteellista”, koska ihmiset eivät ole sisäisesti ”samaan aikaan samassa tilassa”.

Ristin Johannes, ja monet muutkin mystikot, käsittää asian täysin yksilöllisesti. Katolisen ajattelun taustalta asiaa voitaisiin kuvata siten, että saavuttaakseen jo elinaikanaan ihmisyyden korkeimmat tavoitteet, täytyy yksilön käydä jo eläessään läpi kaikki ne persoonallista olemusta puhdistavat kokemukset, jotka tavallisesti olisi odotettavissa vasta kuoleman jälkeisissä tiloissa, kiirastulessa (jota voitaisiin kutsua psyyken tilapäinen ”kuraeteinen”).

Johannes kirjoittaa, että voidakseen kestää kaikki pitkäaikaiset koettelemukset, tulee ihmisen pukea itsensä sisäisesti uskon, toivon ja rakkauden hyveiden kaapuun. Tämä kaapu auttaa irrottamaan ja pitämään sielun (p.o. mielen) irrallaan kaikesta sellaisesta, joka ei ole Jumalaa. (Seppo A. Teinonen kääntää kaavun espanjasta ”valekaavuksi”, mutta jätän ”valeen” pois, koska tässä vaiheessa ei sisäisessä olemuksessa saa tietenkään enää olla ”valheen häivääkään”).

Apostoli Paavali kirjoittaa näistä kolmesta hyveestä samassa järjestyksessä pitäen korkeimpana niistä rakkautta. Hän kirjoittaa (1. Tess. 5:8): ”Olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.” Korinttolaiskirjeessään apostoli antaa kristillisissä piireissä tunnetuimman rakkauden määritelmän, joka kuitenkin useimmiten ymmärretään väärin – turhan inhimillisesti. Määritelmässä kuvataan sellaista (jumalallista) rakkautta, joka voidaan saavuttaa vasta täydellisessä yhteydessä ja yhdistymisessä rakkauteen itseensä, rakkauden ydinolemukseen.

Johannes antaa kolmelle vaaditulle hyveelle myös värit. Uskon kaapu on valkoinen, toivon vihreä ja rakkauden punainen. Kristillisen kirkon liturgisina väreinä valkoinen liittyy puhtauteen ja autuuteen, vihreä toivoon ja iankaikkiseen elämään, punainen tuleen ja Pyhään Henkeen.

Uskon valkoisen vaatteen pukeminen ylleen, tai pikemminkin sisäiseen olemukseensa, tarkoittaa jotakin muuta kuin sanallisten määritelmien uskomista tai omaksumista. Se kuvaa ensinnäkin täydellistä mielen puhtautta, jossa minkäänlaiset itsekkäät, epäpuhtaat ajatukset tai tunteet eivät enää saa sijaa. Toisaalta se kuvannee mielen yleistä tilaa, jossa ei enää esiinny mitään vaateita tai vetovoimaa ulkoisten asioiden suuntaan, ovat ne sitten aineellisia, tai valtaan ja kunniaan liittyviä. Ainoastaan tällaista uskoa täynnä oleva mieli voi suuntautua vapaasti ja luonnollisesti johonkin sellaiseen, jota ei voi omistaa.

Tällainen mielentila ei tietenkään ole saavutettavissa millään pikakursseilla, vaan se on useimmiten hyvin pitkän luonnollisen kypsymisprosessin tulosta. Tässä prosessissa kaikki maallisen elämän mahdollistamat mielen virikkeet ovat aikojen saatossa menettäneet viehätyksensä ja merkityksensä. ”Tuhlaajapoika” on perusteellisesti kyllästynyt omaan elämäntapaansa ja alkanut etsiytyä jotakin täysin toisenlaatuista kohden.

Yhä syvenevää, käsittämätöntä ja käsitteetöntä kaipausta voidaan kuvata sanalla toivo, jossa ei enää ole mukana mitään toivomusten kohdetta tai omaan minään liittyvää motiivia. Se ei halua omistaa mitään, vaan pikemminkin tulla omatuksi. Toivon vihreä kaapu auttaa ihmistä vetäytymästä takaisin maallisten virikkeiden piiriin, koska kaikki tilapäinen vaikuttaa taivaalliseen toivoon verrattuna kuolleelta ja arvottomalta. Kyseessä on siten puhdas iankaikkisen elämän toivo.

Tästä tullaan käsitteeseen rakkauden punainen kaapu, joka auttaa irrottaumaan kaikesta ”lihallisesta”, kehoon liittyvästä. Hengellisyyden ylevimpien tavoitteiden yhteydessä rakkaus ei enää suuntaudu ulospäin, vaan rakkauden sisäistä lähdettä kohden, johon yksilön on yhdistyttävä sisäisesti tullakseen itse todelliseksi rakkauden puhtaaksi ilmentäjäksi ja lähettilääksi. Paavalin ”rakkauden ylistys” kuvaa hyvin sitä, millaista ehdollistumatonta, kaikkea ja kaikkia syleilevää rakkautta rakkauden lähteeseen yhdistyneeltä olemukselta voidaan parhaimmillaan odottaa.

Sisäinen yhdentyminen rakkauden lähteeseen, Jumalaan, tapahtuu Ristin Johanneksen mukaan nousemalla loppuun saakka kymmenen askelmaa ”salaisia tikapuita” pitkin. Ne kuvaavat sitä sisäistä kohoamista, jonka aikana sisäinen olemus piiloutuu ja irrottautuu kaikesta, mikä on luotua (jälkiperäistä, ei jumalallista). Kaikki siinä oleva oma tahto, muisti ja ymmärrys antavat periksi tullakseen muunnetuksi ja yhdeksi alkuperäisen olemuksensa kanssa.

Mooseksen kirjan kuvaus Jaakobin unessa näkemistä tikapuista, jotka johtivat maasta taivaaseen (ja joita enkelit kulkivat), symboloi mitä ilmeisimmin edellä kuvattuja inhimillisen ja jumalallisen yhdentymisvaiheita.

Sisäisen vaatteen värit ja ominaisuudet, samoin kuin kirkon liturgiset värit, saattavat periytyä hyvin kaukaa menneisyydestä. Ihmiskunnan keskuudessa on aina esiintynyt ja esiintyy yksilöitä, jotka voivat havaita ihmisen ”näkymättömiä olemuksia” värillisinä muotoina. Näkemykset kuitenkin saattavat jonkin verran erota samankin tarkkailukohteen suhteen, koska sisäiseen näkemykseen vaikuttaa myös näkijän oman olemuksen kulloinenkin tila. Parhaiden näkijöiden kerrotaan voivan eritellä useitakin ihmisen sisäisiä olemuksia toisistaan. Olemusten värit ja niiden puhtaus kertovat heille jotakin yksilön sisäisestä tilasta. Asia on kuitenkin liian laaja selvitettäväksi tässä kirjoituksessa.

Ihmisen sisäisten olemusten ylevimpien tilojen määrittelystä löytyy lisäksi piirteitä, joissa saattaisi olla liittymäkohtia itämaisiin näkemyksiin sisäisten energiavirtausten aktivoitumisesta silloin, kun ihminen kohottautuu, tai lopulta kohotetaan kaiken ehdollistuneen yläpuolelle. Itämailla puhutaan sekä sisäisistä verhoista että kolmesta kanavasta, joita pitkin energiat kulkevat ja elävöittävät olemuksen, kunnes ihmisessä piilevänä oleva ”luova tuli”, kristillisen käsitteistön ”Pyhä Henki”, läpäisee eli ”kastaa” tai vapauttaa koko olemuksen henkisellä ”tulella”. Johanneksen evankeliumissa ”ihmisen poika ylennetään kuin käärme erämaassa” – vertaus muistuttaa paljon itämaisia ja egyptiläisiä näkemyksiä, joissa ihmisen olemus yhdentyy selkärankaa pitkin otsalle kohovan luovan energian purkauksessa. Silloin kaikki olemuksia toisistaan erottavat tekijät katoavat, jolloin voidaan vasta sanoa, ”Isä ja minä olemme yhtä”.

Ihmisyyden korkeimpien tavoitteiden saavuttamista kuvataan eri perinteissä eri termein, mutta todellista eroa ei periaatteessa voi edes olla, koska erot kuuluvat ainoastaan ehdollistuneen elämän piiriin, josta hengellisen eheytymisen ja yhdentymisen myötä on määrä päästä sisäisesti vapaaksi. Samalla katoavat tietenkin kaikki uskontoja erottavat tekijät (inhimilliset tulkinnat), koska kaiken moninaisuuden perustalta lienee lopulta löydettävissä ainoastaan yksi, kaikille yhteinen totuus ja vapauttava todellisuus.