Raamatussa pahaksi
katsotun henkilön väkivaltaiseen poistamiseen omasta yhteisöstä kehotetaan
lähinnä useissa viidennen Mooseksen kirjan brutaaleissa näkemyksissä. Niissä
määritellään pahaksi kaikki sellainen, joka saattaisi jollakin tavoin kyseenalaistaa
juutalaista käsitystä Jumalasta.
Kristillisissä piireissä
pahoiksi luokiteltujen yksilöiden poistamista on yleisimmin perusteltu apostoli
Paavali yksittäisellä kannanotolla 1. Korinttolaiskirjeessään, jossa hän
kehottaa välttämään kanssakäymistä nimenomaan omassa piirissä esiintyvien kyseenalaisten
persoonallisuuksien kanssa.
Apostoli suosittelee
sitä, että yhteisön ristiriidat ratkaistaan lähinnä yhteisön omassa piirissä,
sen viisaimpien jäsenten avulla (eräänlaisessa hoitokokouksessa).
Samassa yhteydessä
Paavali kehottaa jokaista pitämään huolta oman sisäisen olemuksensa
puhtaudesta, koska sen tulisi olla tai lopulta tulla Pyhän Hengen temppeliksi,
Kristuksen ilmaukseksi.
Saattaa olla jopa niin,
että Paavalin todellisena tarkoituksena oli se, että paha karkotetaan keskuudesta
parhaiten sillä tavoin, että jokainen pyrkii vakavasti karkottamaan
ei-toivottavat sisäiset ominaisuudet itsestään.
***
Kaikissa
järjestäytyneissä ihmisyhteisöissä on kautta aikojen pyritty tavalla tai
toisella eristämään joukosta sellaiset, jotka opastuksista huolimatta
aiheuttavat kohtuutonta vahinkoa tai harmia toisille ihmisille. Poistamisen
tavat ovat vaihdelleet ja vaihtelevat yhä suuresti sekä ajan että yhteisöiden
perinteiden mukaan lievistä ojennuksista aina karkotuksiin ja surmaamisiin
saakka.
On eri asia, onko
pahuudessa kyse vakavasta sosiaalisesta sopeutumattomuudesta, joka aiheuttaa
vahinkoa yhteisön muille jäsenille, vai puhutaanko ainoastaan yleisistä
ajatustavoista poikkeavista näkemyksistä – eräänlaisista ”makuasioista”.
***
Elävä kokemus on osoittanut,
että varsinkin uskonnollisissa ja poliittisissa monokulttuureissa eriäviä
näkemyksiä ei luokitella makuasioiksi vaan paheiksi, joiden tukahduttamisessa
katsotaan oikeutetuksi jopa eriasteisten voimakeinojen käyttö.
Puhdasoppisuuden ajan
Suomessa käsitysten yhtenäisyyttä pidettiin ”hyveenä” sekä valtiovallan että
kirkon piirissä. Samaan aikaan myös Lutherin ulkoisen käyttäytymisen suhteen
varsin vapaamielinen asennoituminen tiukentui hyvin ankaraksi. Yhtenäisyyden takeeksi
säädettiin Konventikkeli plakaatti, jonka nojalla kaikki omatoiminen
eriytyminen – jopa sellaisen harkitseminen – tuli rangaistavaksi.
***
Lähimmästä viiteryhmästä erottamisen
pelko saattaa aiheuttaa sen, etteivät ihmiset uskalla ajatella asioita todella
itsenäisesti tai ainakaan ilmaista omia ajatuksiaan ja oivalluksiaan.
Evankeliumit varoittavat tällaisesta vaarasta selkeästi mm. vertauksissa
leivisköiden (ajattelukyvyn) käytöstä ja leilien (ennakkoasenteiden)
kovettumisesta.
***
Käsitys kristityn
vapaudesta on aiheuttanut lukemattomia kiistoja, joita ei helpottanut Lutherin ristiriitainen
toteamus, että kristitty on täysin vapaa ja kaikkien asioiden herra, mutta
samalla kertaa kaikkien palvelija ja alamainen.
Asiaa on tulkittu mm.
siten, että kristityn omatunto on vapautettu juutalaisen lain alaisuudesta.
Tällaiselle näkemykselle on vaikea löytää pitäviä perusteita, kun itse
omatuntokin koostuu suurimmalta osin yhteisössä muodostuneista sosiaalisista
ehdollistumista.
Toisaalta mm. Psalmi 19
ja Jaakob 1 puhuvat täydellisestä laista, jolla tarkoitetaan elämään itseensä
alun perin sisäisesti kytkeytynyttä, kaikista ehdollistumista vapaata
ydintietoisuutta, jonka omakohtainen saavuttaminen vapauttaa tajunnan kaikesta
katoavaisuudesta.
***
Paavalin Roomalaiskirjeen
sanoma viitannee tällaisen tietoisuuden tavoittaneisiin: ”Ei ole
kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” Toisin sanoen:
joiden tajunta on vapautunut erillisyydessä koetun elämän muodostamista ehdollistumista
antaen sijansa puhtaasti henkiselle tietoisuudelle – suoraan ja välityksettä ylhäältä
tulevalle viisaudelle.
***
On täysin selvää, että
ihmisissä ja heidän yhteisöissään tulee olemaan kiistaa ”hyvästä ja pahasta”
niin pitkään kun ihmiset määrittelevät kyseiset käsitteet suhteutettuina
koettuun elämään. Hyvä on sellaista, joka ei esimerkiksi kyseenalaista
aikaisemmin omaksuttuja asenteita, vaan mieluummin tukee niitä. Pahaa on
sellainen, joka häiritsee pyrkimyksiä mukavuuden täyttämään elämään.
***
Ensimmäinen Mooseksen
kirja määrittelee hyvän ja pahan polariteetin puitteissa elämisen tilapäiseksi
(tosin näköjään pitkäkestoiseksi) olotilaksi (tai keinoksi saavuttaa jotakin
parempaa), josta vasta elämän puun hedelmiin käsiksi pääsy voisi vapauttaa.
Usein saatetaan ajatella
tämän tapahtuvan siten, että ihminen tahtoperäisesti välttää tekemästä mitään
ihmisten (tai heidän kirjoittamien kirjojen) pahaksi luokittelemaa
(syntiluokituksiin kuuluvaa).
Tämän (synnittömyyden) sanotaan
valitettavasti olevan ihmiselle mahdotonta (ainakin jos otetaan huomioon
perisynti), josta syystä hänen uskotaan tarvitsevan sanan ja sakramenttien
lisäksi myös ulkopuolista sovittajaa.
***
Mikäli sellainen tulkinta
on oikea, että Luther olisi käsittänyt ihmisen lihallisen, sielullisen ja
henkisen olemuksen muodostamana kolminaisuutena, joista jopa henkinen voisi
sisältää jotakin pahaa – on näkemyksessä ilmeistä virheellisyyttä.
Lihalliseen olemukseen
voitaisiin liittää ihmisen mieli (aistit, tunteet ja kyky ajatella), joka
samastuu tavallisimmin kokemaansa ulkoiseen elämään (luo siitä tajuntaansa
mielikuvia).
Sielullinen olemus on
jotakin syvempää ja luonteeltaan kestävämpää kuin helposti ehdollistuva mieli. Sananlasku
8:36 viittaa siihen, että Jumalasta harhautuminen aiheuttaa vahinkoa sielulle.
Markus ja Matteus korostavat näkemystä toteamalla, että sielullisen olemuksen
vahingoittaminen ei kannata, vaikka saisi siitä itselleen koko maailman (koska
maailma katoaa ruumiin mukana).
Henkinen olemus
samastetaan valitettavan usein mentaaliseen puoleen (järkeen), vaikka raamattu
toteaa Jumalan olevan henki, jossa ei ole erotusta – ei vaihteen varjoa.
***
Voidaan varsin
perustellusti väittää, että ulkoisesti koettavan elämän tarkoitus – uskonnoista
täysin riippumatta – on se, että tajunta palaisi takaisin alkuperäiseen,
puhtaasti henkiseen tilaansa – Jumalaan (Isänsä kotiin).
Luonnollinen ihminen
haluaisi kuitenkin ottaa siihen mukaan tuntemuksensa persoonallisesta
minäisyydestä.
Paavali kuitenkin vakuuttaa
(samoin kuin evankeliumit), ettei liha, veri tai yleensäkään mikään
tilapäisluonteinen voi saavuttaa taivasten valtakuntaa, koska hengessä ei ole
”sitä tai tätä”.
Kaikesta mielen
tilapäisestä ehdollistumavarastosta irtautuminen on ehtona siihen, että tajunta
voi ajatusten ja tunteiden häiritsemättä kohota alkuperäänsä kohden (tulla
todelliseksi maan hiljaiseksi – maallisesta hiljentyneeksi) ja saavuttaa lopulta
puhtaan, kontemplatiivisen tilan, jossa kaikki erillisyys katoaa.
***
”Poista paha keskuudestasi”
tarkoittanee henkisessä mielessä (todellisuuden kannalta) sitä, että kaikki
mieleen kertyneet ehdollistumat (sekä hyvät että pahat) jätetään taakse
(ylitetään), koska ne molemmat voivat sitoa tajunnan erillisyyden piiriin
(ilmiömaailmaan).
Tietenkin on niin, että
selkeästi paheiksi luokiteltavat asiat (himot) usein muodostavat kiinteämpiä
sidoksia kuin abstrakti hyveellinen ajattelu, minkä takia uskonnollisissa
ohjeissa yleensä kehotetaan pääsemään edes niistä eroon.
***
Raamattu kehottaa
rakastamaan Jumalaa yli kaiken eli varauksetta ja ilman minkäänlaista palkkion
odotusta, koska vähäinenkin pyyde ilmentäisi sitä, että ihminen rakastaa
Jumalaansa yhä kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia (ja siten vielä
kelvottomasti).
Pyyde eli haluluonto
muodostaa sen periaatteellisen tekijän, joka estää ”ahtaan portin ja neulansilmän
läpikäynnin” – usein jopa etenemisen todellisella kaidalla tiellä.
Äärimmillään voitaisiin
sanoa, että jopa halu olla olemassa erillisenä olemuksena koituu yhä esteeksi,
mikäli tavoitteena (tai ainoana mahdollisuutena) on todellinen ja pysyvä ”elämä
itsessään – Jumalassa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti