Raamattuopiston
opintopäivillä pitämässään luennossa Göttingenin yliopiston itämaisen
kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko
Martikainen esitti väittään, että Martti
Luther oli kristillisistä mystikoista kaikkein suurin.
***
Tähän voidaan esittää
lukemattomia hyvin perusteltavissa olevia vastaväitteitä lähtien siitä, että
mitä todennäköisimmin Nasaretin Jeesus
oli mystiikassaan (jumalallisten asioiden tiedostamisessa) huomattavasti pitemmällä
kuin Luther. Jeesus kertoo (Johanneksen evankeliumissa) olevan yhtä Isän
kanssa, mikä on mystiikan korkein tavoite (tietoisuuden avautuminen
perimmäiseen olemukseen). Muualla hän sanoo, ettei puhu omiaan, vaan sitä,
minkä hän saa suoraan Isältään (hengestä).
Apostoli Paavalia voidaan myös omakohtaisten kokemustensa
puolesta pitää mystikkona. Selvää mystiikkaa olivat myös hänen kirjoituksiaan
siitä, että ”henki voi tutkia Jumalan salaisuuksia” – kunhan Kristus on ensin ”tullut
puetuksi ylle” (ajallinen tajunta vaihtunut ajattomaksi tietoisuudeksi).
***
Luther oli tutustunut mm.
Bernhard Clairvauxlaisen näkemyksiin,
joissa keskeisenä oli Kristuksen kärsimysten mietiskely yhdistettynä armottomaan
itsensä tutkimiseen.
Myöhemmistä mystikoista
voidaan nostaa esiin (1300-luvun alusta) Mestari
Eckhart, joka kristityistä opettajista selkiyttää ehkä parhaiten mystisten
kokemusten luonnetta, asteita ja edellytyksiä.
Lutherin tiedetään
ottaneen vaikutteita mm. Eckhartia välittömästi seuranneelta Johannes Taulerilta (joka tosin ”ei
paini samassa sarjassa” kuin edeltäjänsä).
Lutherin omalla
vuosisadalla mystikoiksi määriteltäviä olivat mm. Avilan Teresa ja hänen työtoverinsa Ristin Johannes, joista jälkimmäisen näkemykset mystiikasta ovat
huomattavasti syvempiä (henkisempiä) kuin Lutherin kokemat ”esiasteet.”
Pian Lutherin kuoleman
jälkeen esiintyi Jacob Böhme, jonka
mystiset näkemykset vaikuttivat aina tiedemiehiin (kuten Newtoniin) saakka (Suomessa Snellmaniin ja Pohjanmaan mystikoihin).
***
Luther tulkitsi mystisen jumalallistumisen (theosis) tapahtuvan mystisen huokauksen yhteydessä (simul gemitus et raptus) syntyneessä hurmostilassa, eli taivaaseen (?)
tempautumisessa, jossa Kristus oli läsnä.
Lutherin tulkinnat
muistuttavat ns. morsiusmystiikkaa
hänen siteeratessa ”Laulujen laulun” jaetta: ”Rakkaani on minun ja minä olen
hänen.” Hetkellinen kokemus ei kuitenkaan vielä käy vakuudeksi siitä, että
”rakkaani ja minä kuulumme ikuisesti yhteen” (koska todellinen ylhäältä syntyminen edellyttää pysyvää
muutosta koko tiedostamistavan laadussa).
***
Paavali epäili tempautuneensa ”kolmanteen taivaaseen” (ruumiissaan tai siitä
erillään), joten hänen (ja monen muun) näkemyksensä mukaan on olemassa lukuisia sisäisen tietoisuuden tiloja,
joista subjektiivisimmat (tunnetilat) tuskin ansaitsevat taivas-nimikettä.
***
Lutherin mystiikan ongelmallisuus tulee ilmi siinä, että hänen
kokemuksensa ovat lähtöisin paniikinomaisesta pelosta: Luther kokee kauhua omaa jumalattomuudestaan ja toisaalta
samastuu Kristuksen kärsimyksiin (imitate Christi).
Reformaation käynnistäjän
taipumus joutua pelon valtaan näkyi jo v. 1505 ukkosmyrskyn yhteydessä, jolloin
hän lupasi selviytyessään ryhtyä munkiksi. Tämän ”Jumalan kanssa suoritetun,
kuvitteellisen kaupan” ehdot hän myös toteutti.
***
Lutherin korostama psyykkinen yliviritteisyys (kärsimyksen
välttämättömyys) johtaa pakonomaisuudessaan helposti suggestiiviseen (ja
subjektiiviseen) tilaan (jopa hysteriaan), joka saattaa erikoisuudessa tuntua
hyvinkin ”jumalalliselta”, mutta vie (tulosten perusteella) vain harvoin
pysyvään muutokseen yksilön tiedostamistavassa. Asennoitumisessa elämään (ja
kuolemaan) voi tietenkin tapahtua varsin suuriakin muutoksia.
***
Jouko Martikaisen mukaan
Luther kyllä ajatteli, että usko on todellisuudessa mystiikkaa. Tämä on hyvin
kaukana viime vuosisatoijen esim. Karl
Barthin (1886-1968) näkemyksistä, joiden mukaan evankelinen usko ja mystiikka ovat toisilleen kuin tuli ja vesi.
***
Vastaväitettä siihen,
että Martti Luther olisi ollut suurin kristillinen mystikko, voidaan perustella
hänen mm. brutaalilla kielenkäytöllään ”entistä äitikirkkoa” ja erityisesti sen
johtoa (paavia) kohtaan, tai pitäytymisellään raamatun ehdottomaan, kirjaimelliseen
auktoriteettiin (vaikka sen kirjoittajat olivat hänen mielestään ”patologisia
valehtelijoita). Vakavin todiste hänen henkistymistään vastaan löytyy hänen
kirjastaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”, joka sisältää niin silmitöntä
vihaa juutalaisia kohtaan, että sitä voidaan rinnastaa jopa Hitlerin
asenteisiin.
***
Usko – mikäli se on saavuttanut kohteensa – tulee luonnollisesti ja
laatuisenaan ilmi myös ulkoisissa toimissa, koska henkinen tietoisuus ei nojaa
inhimillisiin heikkouksiin ja vastakkaisuuksiin, vaan havaitsee välittömästi
asioiden todellisen luonteen ja tarkoituksen.
***
Pelko synnyttää vihaa – avautuminen henkeen
sen sijaan (mikäli se on tapahtunut) poistaa kaikki inhimillisen tunneolemuksen
vuorovesimäiset heilahtelut, jotka nojaavat erilliseen, itsekkääseen minä-tuntemukseen.
***
Viime vuosisatojen
luterilaisuuden suhtautuminen mystiikkaan on ollut lähempänä saksalaisen Barthin sosialistista materialismia kuin
Lutherin omia käsityksiä.
Suhtautumisen muutos näkyy selvästi myös Suomen kirkon Sakasti-palvelussa esittämissä
tulkinnoissa kristillisestä
meditaatiosta.
***
Ekumeniikan edesmennyt
professori ja Luther-tutkija Tuomo
Mannermaa tulkitsee Lutherin näkemyksen meditaatiosta niin, että se on
ainoastaan keskittymistä johonkin Jumalan ja ihmisen välillä olevaan tekijään.
Oman olemuksen syvyyksiin suuntautuva meditaatio (tai jopa kontemplaatio) ei ole
todellista meditaatiota (koska se Mannermaan ”esiymmärryksen valossa”
muistuttaa liiaksi itämaisia traditioita).
(Oikea) keskittyminen
tulee siten rajata Isä meidän -rukoukseen, uskontunnustuksiin, käskyihin,
Psalmeihin ja raamattuun yleensäkin, jolloin Henki saattaa alkaa saarnata (eli
ollaan yhä erillisyyden tilassa).
Kristillisen mietiskelyn
tulee siten aina olla suhteessa Jumalan kirjoitettuun sanaan (ts. tapahtua
ihmisten kirjoittaman ja tulkitseman kirjan rajoissa).
Mannermaata synkemmän
kuvan ”esiymmärrysten (ennakkonäkemysten) ulkopuolelle kurottavasta”
meditaatiosta antaa ruotsalainen korkeakirkollinen teologi (Åbo akademin
professori) ja kirjailija Christian Braw,
jonka mukaan ilman esiymmärrystä
sisäänpäin kääntyvä ei löydä Jumalan,
vaan Perkeleen kuvan.
***
Luther itse toteaa, että uskoa pitää opettaa niin että ihminen tulee sen kautta
valetuksi Kristukseen – ollen kuin yhtä erottamatonta persoonaa julistaen: ”Minä olen kuin Kristus!”
Viimeinen toteamus on
sama kuin Mestari Eckhartin, joka
väitti, että jokaisella on periaatteellinen mahdollisuus päästä aivan samaan Jumalan Poikuuteen kuin mitä
Nasaretin Jeesus eläessään toteutti.
Mikäli samuus todella
kävisi toteen, ei kyseessä enää olisi mikään keskittyminen tai meditaatio-tila,
vaan kontemplaatio, sisäinen
yhdistyminen (unio mystica) kohteeseen. Silloin kyseessä ei olisi yhdistyminen
johonkin erilliseen olemukseen, vaan universaaliin henkeen, jota henki
havainnoi ja kokee itsessään (kunhan ihminen on ensin tullut tietoiseksi
hengessä).
***
Lutherin mukaan sielun
hiljaisuus on oman tahdon kuolettamista
(elämänsä kadottamista) ja jättäytymistä Jumalalle (jossa todellinen elämä on
löydettävissä), jolloin ihminen kokee kaiken (ulkoisen) yhdentekeväksi.
Tuomaan evankeliumi esittää yhdentekevyyden laajentamista
asennoitumiseksi kaikkia ilmiöitä kohtaan kehottaessaan ”tulemaan ohikulkijoiksi” (jotka eivät sisäisesti takerru katoaviin
ilmiöihin).
***
Ainoastaan harvat
luterilaiset kirjoittajat ovat nostaneet esiin ihmisen mahdollisuutta tutkia
itsessään (hengessään) elämän syvimpiä salaisuuksia. Eräs näistä on
belgialaissyntyinen, Ruotsissa karmeliittaluostarissa elänyt filosofian tohtori
ja hengellinen kirjailija Wilfrid
Stinessen. Kirjassaan ”Kristillinen syvämietiskely” hän toteaa, etteivät
mitkään tekniikat sinänsä tuota positiivisia tuloksia – niiden avulla
ainoastaan poistetaan esteitä, jonka jälkeen ”Jumala tulee, jos on tullakseen!”
Kontemplatiivinen tila ei siten ole itse hankittua, mutta sen edellytyksien
luomisessa ihmisen oma pyrkimys on hyväksi, ellei suorastaan välttämätöntä
(miksi muuten puhuttaisiin ”hengellisestä laiskuudesta” tai ”leivisköiden
tuottamattomasta käytöstä”).
***
Stinessenkin haluaa vannoutuneena
kristittynä luokitella kaikki itämaisen mystiikan muodot alemmiksi toteamalla,
että niissä kokemus rajoittuu
siihen, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi maailmankaikkeuden ja sen
salaperäisen voiman kanssa, joka elää ja toimii kaikessa (ts. Ihminen rajoittuu
rajoittamattomaan). Kristillinen teologi tulkitsee itämaisen mystiikan lähinnä
panteismiksi, jollaista nimikettä se ei kokonaisuutena todellakaan ansaitse.
***
Pastori Jaakko Heinimäki lainaa Mestari
Eckhartia esipuheessaan ”Sielun syvyys” -kirjaan:
”Me emme voi tyytyä
ajateltuun Jumalaan (esim. Vanhan testamentin määrittelemään), sillä kun ajatus
katoaa, katoaa myös Jumala. Jumala on aina paljon suurempi kuin käsityksemme
hänestä – koska Jumala ei ole sitä tai
tätä (käsitteellisesti määriteltävissä).”
Stinessen lainaa erästä trappistimunkkia, joka oli harjoittanut Zen-mietiskelyä,
mutta oli myöhemmin havainnut erehtyneensä. Hän oli päätynyt lopulta Aabrahamin,
Iisakin ja Jaakobin Jumalaan (johon oli jo aikaisemmin ehdollistunut).
On selvää, että monille
ihmistyypeille (kuten Paavalin mainitsemille ”hylikoille ja psykikoille”)
persoonallinen, vanhatestamentin luonnehtima (ihmistä muistuttava) jumaluus on
helpommin lähestyttävä kuin universaali olemus ja oleminen. On myös selvää,
ettei henkisyyden syvimpiä ulottuvuuksia tulisi alentaa näiden ”lasten ruokaa
kaipaavien” mukaisiksi.
***
Lukemattomat kristilliset
tulkitsijat väittävät (omahyväisyydessään tai tietämättömyyksissään), ettei
itämainen ykseyskokemus ole samaa kuin kristillinen, koska itämailla ei kokemusten
yhteydessä puhuta välittävästä tekijästä, Jeesuksesta (ainakaan samalla
nimikkeellä).
On kuitenkin syytä
muistaa, että raamattu sinänsä sisältää hyvin paljon suoria, epäsuoria ja
muuntuneita vaikutteita vanhemmista, itämaisista perinteistä – samoin
Egyptistä.
Tämä ei ole mikään ihme. Aabrahamin uskotaan olleen kotoisin Galdean Urista, sumerien maasta.
Lisäksi juutalaiset viettivät kuutisen kymmentä vuotta Babyloniassa, ja osa
heistä lienee asunut myös Egyptissä (missä Mooseksen sanotaan saaneen oppia ”kaikessa
viisaudessa”).
***
Ykseyskokemusten erilaisuus edellyttäisi sitä, että sekä ihmisen sisäinen olemus että myös äärimmäinen totuus olisivat itämailla erilaiset kuin kristillisissä
puitteissa.
***
Suomalaisessa tulkinnassa
(Sakastissa) Lutherin kontemplaatio-näkemyksistä kerrotaan hänen esittäneen,
että rukoukset ja mietiskely johtavat tentaatioon
eli sisäiseen koetukseen (tenttiin), koska ihminen on loppuun saakka langenneisuutensa vanki ja siten ”tentattavana
Jumalan edessä” (ei siten Jumalassa).
Vasta perille päässeet (ne harvat ja valitut) voivat nauttia
rikkoutumattomasta yhteydestä Jumalaan.
Saattoi käydä jopa niin,
että Luther heijasti ja yleisti omia pelkotilojaan ja ajautui ne kestääkseen uskon
ja armon ylikorostukseen – jota myöhemmät polvet ovat vielä lisäilleet.
”Tentaation” syvimmistä vaiheista (uskon, toivon ja rakkauden kaavun päälle pukemisesta)
voi saada syvällisen kuvan Ristin
Johanneksen kirjasta ”Hengen yö.”
***
Jouko Martikainen on
puhunut ”sielun roudasta”, joka
estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin todellisuuden kanssa – muuta kuin
hetkittäin (tempauksissa). Hänen mukaansa ”routa” on luonnollinen suoja, joka
estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin äärimmäisen pahan kanssa, jota hän pelkää
eikä kestäisi.
Martikainen saattaa hakea
”routansa” turhan syvältä (sielusta saakka), koska se löytyy mielen tietoisesta
tai alitajuisesta puolesta. Niin sanottu puhdistautuminen alkaa tietenkin
tietoisesta olemuksesta (tunteista ja ajattelusta). Alitajuinen aines nousee
luonnollisesti esiin suhteessa tietoisen olemuksen puhdistumiseen (kellarin
villit koirat alkavat huutaa vapautustaan). Raamatun vertaus salatun noususta
esiin viittaa negatiiviselta osaltaan tähän (positiivinen puoli paljastaa
totuuden).
***
Sakastin selityksessä kristillisestä kontemplaatioista todetaan, että sen
täydellinen toteutuminen on meille tässä
elämässä saavuttamaton tavoite, sillä Eedenin porttia vartioi vahvoja
kerubeja ja salamoiva, leimuava miekka!
Toisin sanoen: Uuden testamentin kirjoitukset ja
lupaukset ylhäältä syntymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, taivaallisista
häistä ja ahtaan portin läpäisystä ovat täysin katteettomia!
Jo Jeesus arvosteli
aikansa uskonnollisia johtajia (fariseuksia) siitä, etteivät nämä etsineet
totuutta tosissaan eivätkä sallineet kenenkään muunkaan sitä etsivän. Edellisen
väittämän perusteella kirkko on omaksunut juutalaisten johtajien perinteen.
Suomalaisten teologien
tulkinta näyttää hyväksyvän ainoastaan Kristuksen
avulla ja kautta tapahtuvat ”kaupan”, missä ihminen antaa Kristukselle
lahjaksi syntisen luontonsa, ja hän antaa vastalahjaksi suloisen luontonsa.
Mestari Eckhart sanoisi
tämän kaltaisesta ”Jumalan rakastamisesta”, että siinä rakastetaan Jumalaa kuin
lehmää – siltä odotetun maidon takia (ja siten kelvottomasti, pyyteellisesti).
***
Niin sanottujen tempautumisten tulkintaa pysyväksi
jumalyhteydeksi eivät tue ne mystikot (kautta aikojen), joilla todennäköisesti
on ollut asiasta huomattavasti syvempiä kokemuksia kuin Lutherilla itsellään.
Tunnustettu
dominikaanijohtaja, Tuomas Akvinolaisen
oppituolin haltija, Mestari (maisteri)
Eckhart, luokittelee mystiset kokemukset laadultaan kolmeen kategoriaan:
1. tempautumisiin, 2. Jumalan
Pojan syntymään ja 3. avautumiseen (murtautumiseen) jumalalliseen lähteeseen.
Eckhart ei pidä tempautumisia henkisessä mielessä kovin merkittävinä, koska ne vain
harvoin avaavat kokijansa tietoisuuden pysyvästi tai välittömästi palautettavaksi
ajallisten ehdollistumien (riivaajien tiedon) yläpuolelle.
Eckhart tulkitsee
todellisen ”ylhäältä syntymisen” tapahtuneen
(sielun syvimmässä olemuksessa) vasta silloin, kun tietoisuuden keskus on
siirtynyt (tai on helposti siirrettävissä) asioiden ydinolemukseen – jonka
puoleen kääntyen voi hänen sanojensa mukaan ”saada välittömästi enemmän tietoa kuin mitä maailmasta olisi
milloinkaan saatavissa.”
Samaan ”ehtymättömään ja
erehtymättömään alkulähteeseen” viittaa myös Jakob Böhme todetessaan, että hän saa tietonsa ”omasta kirjastaan”
– ei ulkopuolelta, vaan sisältä tai pikemminkin sisäisimmältä.
***
Paavo Ruotsalainen kärsi samantapaisesta synnintunnosta eli
pelkotiloista kuin Luther. Seppä Höggman
näki syyksi sen, ettei Paavo ollut vielä saavuttanut Kristuksen sisäistä
tuntemusta (ainakaan asian pysyvässä merkityksessä).
Suometar-lehti tosin vesitti asiaa myöhemmin tulkitsemalla, että Paavolta puuttui vain
se, ettei hän ollut ”myynyt kaikkea” eli luopunut omista yrityksistään kelvata
Jumalalle.
***
Eckhart opastaa (Opetuspuheissaan):
”Ihmisen ei pitäisi niin
paljon huolehtia siitä mitä pitäisi tehdä, vaan siitä mitä pitäisi olla.”
Toisin kuin Luther,
Eckhart väittää: ”Voimakkain ja arvollisin rukous lähtee vapaasta mielestä (ei koskaan
pelkotiloista), joka ei häiriinny mistään eikä ole kiinnittynyt mihinkään –
ollen siten kokonaan irtautunut omasta (pyyteellisestä) itsestään.”
Ja että: ”Paras ja
todellisin ja tuloksellisin katumus perustuu täydelliseen pois kääntymiseen
kaikesta, mikä ei itsessä ja luodussa ole Jumalaa tai jumalallista. Meidän on
käännyttävä kokonaan ja täydellisesti kohti Jumalaamme järkähtämättömässä
rakkaudessa, niin että meissä elää suuri hartaus ja kaipaus Jumalaan (tietenkin
ilman toivoa palkkiosta).”
Sillä: ”Jumala tulee ihmiseen samassa suhteessa missä ihminen irrottautuu
kaikista asioista.”
***
Uusi testamentti puhuu mystisistä kokemuksista eli jumalallisten salaisuuksien
avautumisesta hyvin viitteelliseen tapaan, koska näihin asioihin opastaminen
tapahtui aikoinaan pääsääntöisesti yksilöllisen
opetuksen muodossa (Jeesustakin kutsuttiin mestariksi tai opettajaksi).
Uudessa testamentissa puhutaan
ylhäältä syntymisestä (tosin vain Johanneksen evankeliumissa), taivaallisista
häistä, lapsen kaltaiseksi tulemisesta tai ahtaan portin läpäisemisestä kaidan
polun päätteeksi. Kaikki nämä kuvaavat inhimillisen tajunnan
”transponoitumista” jumalalliseksi.
Evankeliumit (tai Paavali) eivät anna kovin
yksiselitteistä kuvaa siitä, onko kyseessä hetkellinen tapahtuma vai
pitkäaikainen prosessi, vai mahdollisesti sekä että. Paavali tosin viittaisi
siihen, että ihmiset eivät ole sisäisesti aivan samalla viivalla, vaan ovat
kuin eriasteiset koululaiset, joista vain ani harvat (teleiokset, täydelliset)
kykenevät suoraan ”tutkimaan Jumalan syvyyksiä”.
Hylikoit (lihalliset,
maalliset) ja psykikoit (psyykkiset) etsivät henkeä (tai sen ilmentymiä) ulkoisista
kohteista tai omista tunteistaan saavuttaen mahdollisesti psyykkisiä kokemuksia
(hengellisiä esiasteita). Kokemukset rohkaisevat heidän pyrkimyksiään, mutta
saattavat väärin (liian lopullisiksi – pelastaviksi) tulkittuina pysäyttää
heidän sisäisen kulkunsa ”kaidan tien alkumetreille.”
***
Ylhäältä syntyminen voitaisiin käsittää myös ”ylhäältä syttymiseksi”,
missä pelkkä kipinä ja leimahdus eivät vielä takaa pysyvyyttä. Liekin tulee
kohota täyteen mittaansa ja polttaa pois (tulella kastaen) kaikki esteet
inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Tätä Eckhart tarkoitti ”murtautumisella
jumalalliseen lähteeseen” (consummatum est, se on täytetty), jossa jumalallinen
”vuodattuu” aina fyysiseen olemukseen (voimiin ja aivotietoisuuteen) saakka.
***
Ihmiset lienevät periaatteessa
tasa-arvoisia siinä, että heidän kaikkien syvyyksissään piilee mahdollisuus
avautua koko elämän syvimpään olemukseen saakka (perimmäisen avulla ja armosta),
kunhan prosessin esteenä olevat tekijät poistuvat (tai tulevat pois eletyiksi) tieltä.
Elämässä vallinnee kuitenkin
käytännössä samankaltainen tilanne kuin entisessä postipankin mainoksessa,
jossa ”jotkut olivat vielä menossa,
toiset jo tulossa!”
Jotkut kaipaavat vielä ulkoisia
virikkeitä kehittääkseen mentaalista olemustaan, toiset alkavat irtautua
ulkoisista asioista sulattaakseen virikkeet sisäiseen olemukseensa ymmärryksenä
ja lopulta suorana havaintona – kaiken ilmenneen ydinolemuksena ilmenemättömässä
ydinolemuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti