Ihminen saattaa erehtyä
luulemaan, että henkistä tietä voidaan edetä ajautumalla sen joukon mukana,
joka väittää omistavansa koko autuuttavan totuuden. Yhteisöä uskomuksineen
voidaan jopa ajatella ”Troijan hevoseksi”, jonka sisällä kulkeudutaan
automaattisesti ”ahtaan portin läpi.”
Kristillinen kirkko on historian kuluessa alkanut kutsua itseään pyhäksi yhteiseksi seurakunnaksi,
Kristuksen morsiameksi, joka yhteys olennaisesti parantaa jäseniensä
mahdollisuuksia osallistua yksilöinä ”taivaallisiin häihin.”
Riitainen ja jopa verinen
kirkkohistoria ei anna tukea kirkon ykseydelle – saati pyhyydelle.
Kirkon ydinpersoonan, Nasaretin Jeesuksen, sanotaan
kehottaneen ihmisiä seuraamaan jalanjälkiään elämällä todeksi hänen esittämiään
ohjeita. Ensimmäisen vuosisadan aikaan Jeesusta pidettiin lähinnä suurena esikuvana.
Vainojen aikaan esikuvaa suositeltiin seurattavan hakeutumalla itse konkreettisesti
kuolemaan (josta luvattiin palkaksi ikuinen autuus).
***
Niin sanotusta kristologiasta päästiin (ankarien
vääntöjen jälkeen) jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen vasta 300-luvulla. Kristuksen
sovitustyö ei ollut hyvin pitkään sen jälkeenkään niin keskeisessä asemassa
kuin mihin se seuraavien vuosisatojen kuluessa on noussut tai nostettu.
Kristillinen käsitys sijaissovituksesta pohjautuu vanhoihin
juutalaisiin synti- ja vikauhreihin, joissa viattomien eläinten surmaamisen
katsottiin käyvän korvaukseksi ihmisten pahoista aikeista ja toimista. Kyse oli
siten ”kaupankäynnistä Jumalan kanssa”, jollaisesta Jeesus myöhemmin
varoitteli, koska ihmisellä ei ole Jumalalle mitään annettavaa.
***
Psykologian valossa uhrikäytäntö luettaisiin ihmisten irrationaalisiin puolustusmekanismeihin – ennen muuta
ns. kypsymättömiin defensseihin: todellisuuden kieltämiseen, projektioon ja
ulkoistamiseen, joissa omakohtainen vastuu siirretään itsensä ulkopuolelle.
Mikä on tällaisen menettelyn syy? Yhdellä sanalla – pelko!
Mikä sitten on kristillisen pelon perussyy? Sellaisen karrikoidun uhkakuvan luonti ihmisen
tulevaisuudesta, joka sisältää ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuisen autuuden
tai ikuisen kadotuksen.
***
Uusi testamentti itsessään asettaa hyvin korkeat vaatimukset todelliseen taivaaseen
pääsylle todeten ainoastaan harvojen ja valittujen kykenevän sen saavuttamaan.
Jeesus tarkoitti taivaalla tai todellisella Jumalan valtakunnalla täysin tietoista
ja pysyvää tilaa, jossa on ”elämä – eli kaiken sisin, muuttumaton, ajasta
riippumaton olemus itsessään.”
***
Ihmiset ovat pelästyneet
yrittäessään soveltaa Vuorisaarnassa
ja monissa muissa UT:n kohdissa ilmeneviä vaatimuksia omalle kohdalleen. Pelko
on synnyttänyt tarpeen ulkopuoliselle väliintulolle, koska muuten näkemys
tulevaisuudesta (helvetin tulessa) olisi ollut liian synkkä ajatellen etenkin
seurakuntien jäsenmäärän kasvua.
***
Vanha testamentti tuo esiin Jumalan
armoa lähes ”kaksin verroin (233 kertaan)” Uuteen verraten (125 kertaa).
Uudessa testamentissa armo-sanaa viljellään etupäässä Apostolien teoissa ja
Paavalin kirjeissä. Evankelistoista ainoastaan Luukas (4 kertaa) ja Johannes (3
kertaa) käyttävät sitä – jälkimmäisen väittäessä koko käsitteen riippuvaksi
ainoastaan Jeesuksen Kristuksen tulosta (armo ja totuus ovat tulleet Jeesuksen
Kristuksen kautta).
On täysin virheellistä
väittää, että Vanha testamentti olisi Jumalan armosta kirjoittaessaan viitannut
ainoastaan Jeesuksen toiminnan (tai pikemminkin kuoleman) kautta kaikkien
(tosin vain uskovien) ihmisten puolesta ”maksettavaan” armoon.
***
Johanneksen (ja vain hänen) evankeliumi julistaa: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo,
hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Johannes ei esitä, että
Jumala olisi tietoisesti lähettänyt Poikansa surmauttaakseen hänet uhrina
itselleen (niin kuin asia usein tulkitaan). Hellenistinen evankelista rakentaa omaa
teologista symboliikkaansa, joka viittaa universaaliin hierarkkiseen
järjestykseen ”armon laskeutumisessa.”
Siinä ihminen tarvitsee
Jumalan Pojan, eli universaalin rakkauden, apua ja läsnäoloa voidakseen kohota
tietoisuudessaan ”Pyhän hengen tilaan” – kaikesta ajallisesta ja katoavasta
vapauttavaan ”sisäiseen, objektiiviseen ja pysyvään todellisuuteen, jossa on
elämä itsessään.”
***
Luukkaan evankeliumissa Jeesus viittaa siihen, että niin sanottu paratiisi ei
olekaan sama kuin taivas, vaan sinne voi jopa sisäisesti paheistaan
irrottautuva ryöväri parhaimmillaan siirtyä välittömästi kuolemansa jälkeen (vielä
tänä päivänä – tai ainakin sopeutumisvaiheiden kautta).
Johanneksen evankeliumi myös
kertoo, että ”Isän kodissa on monta asuinsijaa” – ei siis ainoastaan kahta
äärimmäistä, joita myöhemmät tulkinnat tarjoavat ”loppusijoituspaikoiksi.”
***
Korinttolaiskirjeessään Paavali puhuu (todennäköisesti omasta) tempaamisesta ”kolmanteen
taivaaseen”, mikä viittaa selkeästi siihen, että elämän näkymättömässä puolessa
on lukuisia sisäisen olemisen tiloja, jotka eivät ole sidoksissa fyysiseen
olomuotoon (jota useat tiedemiehet pitävät tietoisuuden synnyttäjänä ja
ylläpitäjänä).
***
Vanhassa testamentissa (kuten
monissa muissakin perinteissä – tosin eri nimikkein) luonnehditaan kuoleman jälkeisiä tiloja tuonelaksi 65
kertaan. Uusi testamentti mainitsee sanan ainoastaan 10 kertaa, evankelistoista
Matteus ja Luukas kumpikin vain pariin kertaan.
Vanha testamentti ei
tunne helvettiä lainkaan, Uudessa se mainitaan 12 kertaan, joista 7 löytyy
Matteukselta (Markus 3, Luukas ja Jaakob 1).
***
Taivas sen sijaan on hyvin suosittu käsite sekä Vanhassa (425 kertaa) että Uudessa
testamentissa (260 kertaa).
***
On erikoista, että
helvetistä (juutalaisten Gehennasta) on näiltä pohjilta voinut muodostua niin
suosittu sijoituspaikka kuin se historiassa näyttää olleen ja yhä on.
Tutkijoiden (esim.
professori Elaine Pagelsin) mukaan jo
evankelistat rakensivat tietoista kontrastia alkavan kristillisen liikkeensä ja
sen ulkopuolella olevien (alussa juutalaisten, myöhemmin roomalaisten) välille.
Helvetti (tolkuttomasti värittäen)
oli erinomainen paikka kuvaamaan liikkeen laajenemisen kannalta uhkaksi
koettujen hirvittävää tulevaisuutta. Myöhemmin se toimi erinomaisena pelotteena
niille, jotka eivät halunneet sovittaa ajatteluaan ja toimiaan ”ainoan oikean
uskon ja sitä edustavan laitoksen puitteisiin.”
***
Kuitenkin Johanneksen
evankeliumin tulkinnan mukaan ”Isän käsky on iankaikkinen elämä” – ei
ainoastaan ”ruohon kaltainen lyhyt kukoistus, joka loppuu ensimmäiseen
tuulenpuuskaan.”
Mikäli kuitenkin
”siemenet ovat pudonneet hyvään maahan”, ja ”leiviskät tulleet asiallisesti
käytetyiksi”, ja kun vielä ”aarteet on koottu oikeaan paikkaan”, niin
lyhyeksikin jäävä elämä on osaltaan vienyt salatun sisäisen olemuksen kehitystä
lähemmäksi todellista, kestävää tavoitetta – niin sanottua ylösnousemusta.
***
On varsin todennäköistä,
että vain harvat todella astuvat niin sanotulle kaidalle tielle elämänsä
aikana. Valtaosa ihmisistä elää toki yhteisön asettamien normien (lavean, mutta
tiukasti aidatun tien) puitteissa pyrkien minimoimaan elämästään
epämiellyttäviä tekijöitä ja lisäämään niin sanottua hyvinvointia.
”Ikuinen hyvinvointi” vaikuttaa useimmista turhan abstraktilta ja
epäuskottavalta asialta, joten sillä ei kannata vaivata päätään sen enempää
kuin osallistumalla mahdollisesti joihinkin kirkollisiin tilaisuuksiin.
Tiettyyn rajaan saakka
tällainen ”maallinen”, rationaaliseksi katsottava suhtautuminen on täysin
luonnollista ja hyvää, koska ihmisen lienee määrä oppia tärkeimmät asiat
ulkoisten ilmiöiden lainalaisuuksista ennen kuin hän on kypsä ottamaan niihin
etäisyyttä. Ulkoisten virikkeiden myötä ihmisyyden mentaalinen olemus (olennainen
osa ”ihmisen poikaa”) voi kehittyä ”täyteen mittaansa.”
***
Ihmisen ”sisäinen tulevaisuus” ei liene
kovinkaan paljon sidoksissa siihen, millaisia uskomuksia hän on pinnallisesti
omaksunut. Sisäisissä ”maailmoissa” (niissä monissa asuinsijoissa) lienee oman
laatuiset psyykkiset olosuhteet (sisäisen luonnon lait), jotka vetävät puoleensa
itsensä kaltaisia tajunnallisia olemuksia – ruumiista irtautuneita
persoonallisuuksia.
Periaatteessa ihmisen
tajunta toimii fyysisen elämänkin aikana laatunsa mukaisissa subjektiivisissa
puitteissa, mutta hänen päivätietoisuutensa ei sitä havaitse.
Unitilassa ihminen on
hieman lähempänä kuoleman jälkeisiä tajunnallisia tiloja (joihin tosin kehon
toiminnot ja päivätietoiset kokemukset heijastuvat).
***
Voitaisiin väittää, että etenkin
kristinuskon ja islamin piirissä
tapahtunut ihmisyyden tulevaisuuskuvan kaventuminen tai tietoinen supistaminen
kahteen äärimmäiseen vaihtoehtoon on – käytännön valtapoliittisista eduista
huolimatta – ollut eräänlainen ”rikos ihmisyyttä vastaan”.
Se on luonut lähinnä
pelkoja, samoin suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ”joilla ei (väärin tulkitun)
Paavalin mukaan toivoa ole.”
***
Parikymmentä vuotta
sitten suomalainen pastori Antti
Kylliäinen antoi kyytiä helvetille ja väitti, että kaikki ihmiset pääsevät
taivaaseen. Kylliäinen itse ei uskonut edes sovitukseen, vaan katsoi Jeesuksen
ansion olleen siinä, ettei ihmisillä olisi ilman häntä vieläkään tietoa Jumalan
armosta.
Kuitenkin Vanha
testamentti nostaa esiin Jumalan armoa enemmän kuin Uusi – eikä jälkimmäinen
todellakaan päästä kaikkia taivaaseen, vaan edellyttää pyrkijöiltä
(kolkuttajilta), että nämä ovat riisuneet sisäisestä olemuksestaan kaiken
”maasta peräisin olevan” (jonka jälkeen Kristus voidaan vasta pukea heidän
ylleen).
Taivaan suhteen Kylliäinen
saattaa kyllä olla täysin oikeassa, mikäli otetaan huomioon kristinuskoa paljon
vanhemmat perinteet, joissa mainitaan useita erilaatuisia olotiloja, joihin
kukin tajuinen olemus armollisesti ohjautuu todellisen laatunsa (ei sattuman) nojalla.
Esimerkiksi Patanjalin sutrat kuvaavat 14
luonnollista sisäistä tilaa, joista puolet on hyviä ja toinen puoli ”vähemmän
hyviä” (eli enemmän maallisen elämän kaltaisia).
Niistä ainoastaan kaikkein
äärimmäisiä ja harvinaisimpia tiloja voitaisiin kutsua taivaaksi ja helvetiksi,
joista edellinen merkitsee tajunnan muuttumista ajattomaksi (ylösnousemusta) ja
jälkimmäinen yksilöllisen tajuisuuden sammumista (ei kuitenkaan – Jumalan kiitos – ikuista kärsimystä
helvetin tulessa).
***
Fyysisen olemuksen
menettämisen jälkeisille tiloille on tietenkin hyvin vaikea löytää täysin
vakuuttavia todisteita – huolimatta siitä, että niiden olemassa olosta on lähes
kaikissa kulttuureissa puhuttu jo tuhansia vuosia.
Käsitys, että olisi
ainoastaan kaksi mahdollisuutta, on hieman samantapainen kuin jos elämä
koostuisi vain syntymästä ja kuolemasta ilman pitkää välivaihetta, jota kutsutaan
elämäksi, mutta joka itsessään saattaa olla välivaihe johonkin kestävämpään –
jopa ajattomaan – olotilaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti