Uskonnollisuus käsitetään
usein yhteisölliseksi (joukon) asiaksi, koska sen yleisin ilmentymä nähdään
kirkon tai siitä eronneiden ryhmittymien muodossa.
Uskonnollisuutta on
kuitenkin ollut jo kauan ennen kollektiivisten uskomusjärjestelmien ja
-yhteisöiden syntyä. Se on ilmentynyt mm. ”tietäjinä” pidettyjen yksilöiden
kautta, jollaisiin tosin voitaisiin luokitella myös uskontojen perustajiksi
määritellyt persoonat.
Yhteisöllisyys muodostaa yhden
luonnollisen perustan (hioma-alustan) ihmisyyden kehittymiselle. Sen puitteissa
miellyttäviksi koettujen asioiden arvostus pyrkii ainakin pitkällä tähtäyksellä
nousemaan epämiellyttäviä suuremmaksi (mentaalinen evoluutio).
Kasvaneiden yhteisöiden
elämää on harmonisoitu säännöillä ja tavoilla, joiden tueksi on usein haettu ”henkisiä
ulottuvaisuuksia”, vaikka kyseessä olisi ollut puhtaasti inhimillistä
vallankäyttöä koskevat asiat – kuten kuninkaiden ”jumalalliset valtuudet”.
Isoissa yhteisöissä
inhimillisen toiminnan jonkinasteinen sääntely on tietenkin välttämätöntä.
Ongelmia syntyy lähinnä silloin, jos säätely menee liian pitkälle, koska
sellainen kaventaa liiaksi ihmisten mentaalisen toiminnan puitteita.
Vallanpitäjät ovat usein
kokeneet haitaksi ihmisten ajattelun vapautumisen ja laajentumisen – erityisesti
silloin, jos se muodostuu kriittiseksi. Totalitaarisissa yhteiskuntajärjestelmissä
poikkeavat ajatusmuodot on pyritty (ja pyritään yhä) tukahduttamaan jopa fyysistä
väkivaltaa käyttäen.
***
Henkisissäkin asioissa
voidaan tietenkin käsitteiden kautta antaa joitakin suuntaviivoja ja ohjeita
siitä, miten ja mistä elämän syvimpiä asioita on syytä etsiä. Uuden testamentin
kehotukset ”etsimiseen ja kolkuttamiseen” on usein tulkittu siten, että
tavoitetta tulee hakea ainoastaan elävien tai kuolleiden persoonallisuuksien
kautta tai toisten ihmisten rajaamista puitteista. Näiden ulkopuolelle menevää
etsintää on pidetty harhautumisena – ellei suorastaan kadotukseen johtavana
polkuna.
***
Paavalin aikoina ja vielä
paljon myöhemminkin ”kristityn vapaus” koettiin huomattavasti laajempana kuin
millaiseksi se muotoutui muutaman sadan vuoden aikana muotoutuneiden uskontunnustusten
myötä. Parin ensimmäisen vuosisadan tulkinnallinen monimuotoisuus hävitettiin
varsin nopeasti, kun kirkko järjestyi tiukan lineaariseksi organisaatioksi ja
laati – tosin ankarien riitojen ja keisarin reunaehtojen myötä – sanalliset säännöt
siitä, miten jokaisen tuli uskoa.
***
Ahtaiden tunnustusten synnyn
myötä on lähes välittömästi (jopa samana päivänä) alkanut suvaitsemattomuus
niistä poikkeavaa ajattelua vastaan. Hengellisten asioiden kohdalla on käynyt
jopa niin, että puolustaminen on ollut aggressiivisempaa kuin maallisten
valtajärjestelmien puitteissa, koska hengellisten sääntöjen noudattamisen
valvontaa on perusteltu ”jumalallisena velvollisuutena”. Kristinuskon piirissä
ohjeita on valitettavasti – Uuden testamentin sijaan – haettu aina viime
vuosisatoihin saakka Vanhasta testamentista (erityisesti Mooseksen kirjoista).
***
Uusi testamentti korostaa
monissa kohdin ihmisten omakohtaista valmiutta ja joustavuutta uusien
virikkeiden ja tulkintojen suhteen. Jeesus tulkitsi (tai jopa kumosi) vanhoja
sääntöjä ja ilmaisi lukuisten vertausten muodossa sen, ettei ihmisten pidä
ehdollistua vanhoihin näkemyksiin, koska ne estävät heidän sisäistä
avautumistaan (vanhan ja kovettuneen leilin tapaan) tai ovat merkkeinä ”leivisköiden
hyödyttömästä käytöstä” tai ”siementen putoamisesta kelvottomaan maahan.”
***
Ahtaat käsitykselliset
puitteet estävät yksilöiden luonnollista mentaalista kasvua ja kehitystä
pyrkiessään ”kloonaamaan” kaikki samaan muottiin, joka kuvataan ”ainoaksi
oikeaksi uskoksi ja pelastuksen perustaksi.” Näennäisessä muodossa tämä on
onnistunut hyvin pitkään, koska poikkeamien vaientamiseen on ollut riittävät
valtaoikeudet.
Kirkonkiroukset, maasta
karkotukset, venytyspenkit ja polttoroviot ovat taakse jäänyttä käytäntöä,
mutta muutokset eivät ole kuitenkaan synnyttäneet sellaista ”kristityn vapautta”,
joka pitäisi ihmiset mielellään ja halukkaasti hengellisten yhteisöiden ja
toimintojen piirissä.
***
Vaikka kirkko Suomessakin
vakuuttaa, että sen ”kynnys on matala, katto korkealla ja seinät kaukana
toisistaan”, tulevat rajat kuitenkin vastaan hyvin nopeasti, mikäli joku
kyseenalaistaa julkisesti joitakin uskontunnustuksen osioita (joita kirkon
itsensä olisi pitänyt kyseenalaistaa jo satoja vuosia sitten).
***
Evankeliumi on
tarkoitettu ihmisen sisäisen vapautumisen välineeksi, ilosanomaksi siitä, että
ihminen voi tietoisuutensa osalta kohota tilaan, jossa ajallinen katoavaisuus
menettää otteensa.
Jeesus julisti sisäistä
vapautumista, jonka juutalaiset johtajat tulkitsivat ulkonaisesti niin, että se
olisi muka voinut koitua uhkaksi hataralle rauhalle valtaa pitävien
roomalaisten suhteen.
***
Paavali julisti kristityn
sisäistä vapautta uskonnon ulkonaisiin määräyksiin (Mooseksen lakeihin) nähden ainakin
siinä määrin, missä elämän sisäinen todellisuus (täydellinen laki) oli heissä
avautunut.
***
Evankeliumien ja Vanhan
testamentin sekoituksesta ja tulkinnoista syntyneet kirkolliset tunnustukset
ovat muodostuneet vapauttavuuden sijaan ahdistaviksi ja kaventaviksi, koska ne
on suurelta osin luotu vahvistamaan kirkon otetta ihmisten ajattelun
ohjailussa. Kirkko on vain harvoin pyrkinyt kannustamaan todella henkilökohtaiseen
sisäiseen etsintään, saati etsinnän tulosten esiin tuomiseen, vaan on pitäytynyt
entisten auktoriteettien (etenkin Paavalin) esitysten tulkintoihin.
***
Jotkut harvat yksilöt
ovat mitä ilmeisimmin päässeet kosketuksiin sen ”pohjattoman lähteen” kanssa,
josta uskonnon perustajan (ja kaanoniin kelpuutettujen kirjoittajien) kerrotaan
saaneen kaiken tietonsa ja voimansa. Heidät on usein luokiteltu vääräoppisiksi,
mikäli heidän näkemyksensä ovat vähäisessäkin määrin poikenneet ”kauan sitten yhdessä
sovituista totuuksista”.
***
On kuitenkin varsin hyvin
perusteltua väittää, että rajaton henki vaatii avautuakseen täydellistä
vapautumista kaikista elämän luomista suhteellisista ehdollistumista. Tätä
kutsutaan usein antaumukseksi, joka todellisimmillaan tarkoittaa kaiken
ajattelu ja tunteilun jättämistä taakse niin, ettei erillinen minäisyys estä
yhdentymistä siihen, jossa ei ole mitään erillisyyttä.
***
Kristillisissä piireissä
on ”hengellisiksi harjoituksiksi” esitetty mm. mielen keskittämistä olennaisiin
asioihin (konsentraatiota), asioiden syvällistä pohdintaa (meditaatiota) ja
lopulta sulautumista itse asiaan tai jopa kaikkien asioiden äärimmäiseen perustaan
(kontemplaatiota).
Maallikoille on kuitenkin
suositeltu lähinnä rukouksia, ripittäytymistä ja katumusharjoituksia – ja
tietenkin kirkollisten velvoitteiden suorittamista.
***
Jollakin tavoin sekä
seurakuntalaisten että papiston ”leilien koot ja kovuusasteet” ovat ennalta ja
ulkoa määritellyt niin, ettei niihin ole mahdollista kaataa ”uutta viintä” tai
edes sellaista ”vanhaa”, jota ei ole suodatettu kirkollisen prosessin läpi.
***
Valistusaatteiden ja
Ranskan vallankumouksen jälkeen kristillinen kirkko on suurelta osin menettänyt
tiukimman otteensa ihmisten näkemysten ohjauksessa. Materialismi on anastanut sen
sijan luonnontieteiden ja aineellisen hyvinvoinnin edistymisen myötä.
Materialismi tosin pukee mielellään ylleen sivistyksen valekaavun.
***
Kristillisen kirkon
käyttäytymisessä on koko ajan ollut omituista se, että se ei ole kiinnittänyt
paljonkaan huomiota niihin, jotka eivät ole välittäneet henkisistä asioista ”tuon
taivaallista” (tai ”tämän maallista”) – kun taas henkisyyteen todella vakavasti
suhtautuneet ovat saaneet kokea mitä ankarinta vastustusta.
Nykyisin tilanne on
periaatteellisessa mielessä samantapainen. Materialistien suunnaton joukko saa
tehdä mitä tahtoo, mutta omassa piirissä ei suvaita sellaisiakaan irtiottoja,
joista parhaimmat voisivat johtaa sisällön uudistumiseen ”kuolleen kirjaimen
vankeudesta elävän veden ja leivän ääreen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti