Sen sai huomata Helsingin
kuplassa kasvanut, terveistä elämännäkemyksistä ja -kokemuksista hieman syrjään jäänyt (siitäkin
huolimatta kaupunginvaltuutettu) Fatim
Diarra maaseutua koskevan kommentointinsa saamansa palautteen jälkeen.
Helsinkiläisten omanapaisuudessa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta vain
harvoin kyseisen kulttuurin tuotokset nousevat Fatim Diarran esittämään
kukintoon, jossa maaseudulla asuminen rinnastetaan insestiin ja vaimojen
pahoinpitelyyn.
On tietenkin totta, että
harvaan asutuilla paikoilla avunhuudot eivät kuulu (= häiritse naapuria) yhtä
hyvin kuin Helsingin kerrostaloissa, joissa poliisit joutuvat joka päivä
selvittelemään perheväkivaltaa.
Maaseudulla
todennäköisesti ilmenee vain ani harvoin tarvetta huutaa apua (naapuri kyllä auttaa) – Helsingissä sen
sijaan pelkästään perheväkivaltaan liittyviä kotihälytyksiä on vuodessa noin
3 000.
***
***
Tämä vuosi tulisi
pyhittää Suomen ja suomalaisten
yhtenäisyyden edelleen rakentamiselle, jossa myös niin sanotulla
monikulttuurisuudella (jollaista Diarra edustaa) voisi olla oma sijansa –
kunhan se ei tuota Diarran edistämää, erilaisuutta perusteettomasti halventavaa
ainesta.
Fatima Diarra yrittää
jälkikäteen pehmentää esitystään toteamalla, että kaupunki ei tule toimeen
ilman maaseutua, eikä maaseutu ilman kaupunkia. Historia on kuitenkin osoittanut
useaan kertaan, että ainakin maaseutu tulee varsin hyvin toimeen ilman
kaupunkia.
***
***
Kärjekäs asioiden ilmaisu
tai niiden humoristinen kääntely ylösalaisin (englantilaisittain) ei sinänsä
ole mikään ”kuolemansynti” – sitä on harjoitettu kautta aikojen ja
kulttuureiden.
Lasten ja nuorten
opettajaksi aikovalta (saati jo toimivalta) voidaan kuitenkin odottaa
huomattavasti parempaa harkintaa – jopa niin sanottua maalaisjärkeä (urbaanin typeryyden sijaan) – ennen kuin hän hätäisesti
lataa julkisuuteen epäkypsiä (murrosikään paremmin istuvia) ajatuksiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti