Et ole tosissasi!

Otsikon huudahdus liitetään useimmiten tilanteeseen, jossa joku lausuu jotakin odottamatonta tai uskomatonta.

Toteamus voidaan sovittaa myös siihen, ettei ihminen suhtaudu johonkin asiaan niin vakavasti kuin asian luonne edellyttäisi.

***

Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen ”toisinajattelijat” arvostelivat laitostuvan suuntauksen edustajia siitä, etteivät nämä etsineet henkisiä totuuksia aivan tosissaan, vaan tyytyivät niihin sanallisiin vakuutteluihin, joita heidän johtajansa esittivät.

Nag Hammadin löytöihin kuuluva ”Arvovaltainen opetus” esittää, että tällaiset ihmiset kyllä kuulevat kutsun, mutta eivät ymmärtämyksensä puutteiden takia tiedä, mihin heidät on kutsuttu (Pagels: Gnostilaiset evankeliumit s. 165).

***

Tosissaan oleminen oli vaikeata myös kirkkoisä Augustinukselle, joka kyllä pyysi Jumalaa antamaan hänelle puhdas ja siveä sydän – mutta ei aivan vielä:

koska lihalliset nautinnot näyttelivät yhä suurta osaa hänen elämässään (Tunnustukset VIII. 7 s. 270).

***

Liian vähäisiin henkisiin ponnisteluihin tyytymisestä huomauttaa myös Jeesus Tuomaan evankeliumin sanonnoissa. Niissä nostetaan esimerkeiksi fariseukset, joista ainakin jotkut olivat ”kuin koira härkien seimessä, joka ei syö itse, eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

***

Tosissaan oleminen ei tietenkään ole tosikkona olemisen synonyymi, joista jälkimmäinen johtuu yleensä siitä, että ihminen suojaa ja sulkee mielensä torjumalla kaikki poikkeavat näkemykset.

Tosissaan olemisen tulokset riippuvat paljon siitä, että mieli pysyy avoimena, mutta ei takerru pysyvästi mihinkään tilapäisiin ”totuuksiin”. Tuomaan evankeliumi (n:o 42) kehottaa pysymään liikkeellä, mutta ”tulemaan lopulta ohikulkijaksi (kaiken tilapäisen suhteen).”

***

Monet humoristit suhtautuvat todellisuudessa elämään hyvin vakavasti (ellei heidän huumorinsa ole pelkkä torjuntakeino).

***

Yksi ei-tosissaan olon ilmentymä käy julki saksalaisessa sananparressa: ”Morgen morgen nur nicht heute sagen alle faulen Leute.” Huomenna, huomenna, vaan ei tänään, sanovat kaikki laiskat ihmiset.

Psykologit nimittäisivät välttämis-lähestymis -gradientiksi tällaista ikäviksi koettujen asioiden siirtelyä kauemmaksi tulevaisuuteen. Pahimmillaan se johtaa siihen, että ihminen kuvittelee alkavansa tosissaan elää vasta joskus tulevaisuudessa, kun olosuhteet ovat siihen tätä hetkeä otollisemmat.

Tosissaan oleminen kuitenkin edellyttää valmiutta kohdata todellisuus sellaisena kuin se tulee, tässä ja nyt. Kukaan ei voi elää eilistä eikä huomista muuta kuin omassa kuvitteellisessa, virtuaalisessa maailmassaan.

Toisaalta jotkut ottavat niin tosissaan eilisensä, että heijastavat siinä omaksumansa pelot automaattisesti huomiseensa – ja unohtavat samalla elää nykyisyyttään.

***

Uskonnolliseen elämään keskittyvät luostarilaitokset tarjoavat tietenkin tarvittavaa rauhaa mielen hiljentämiseen, mutta voivat toisaalta olla monille pakopaikkoja, joissa tajunnan avartumisen sijaan tapahtuu sen kaventumista ja supistumista, koska rajoitettu ulkoinen virikeympäristö ei aseta riittävälle koetukselle mielen sisältöä (heikkoudet jäävät tiedostamatta).

***

Nykyisin on etenkin nuorten keskuudessa havaittavissa taipumusta olla tosissaan ainoastaan niissä toimissa, jotka kiinnostavat. Tämä saattaa suurelta osin johtua yleisestä elämäntavan ja kasvatusmallien pehmentymisestä, joka kasvattaa ”välttämis-gradientin” motivaatiota ja voimaa.

Elämässä ei tietenkään ole tarpeen tietoisesti hakea ikävyyksiä – niitä tulee yleensä vastaan pyytämättäkin, mutta liiallinen ehdollistuminen pelkkiin mukavuuksiin madaltaa ihmisten sietokykyä (lisää lyhytjänteisyyttä) antaen samalla väärän kuvan elämän luonnollisesta kulusta ja tarkoituksista.

Vanhurskaaksi mainittu Jaakob kehotti olemaan iloisia koetuksista, koska ne saattavat synnyttää kärsivällisyyttä, joka on ihmisyyden kehityksen kannalta hyvin tarpeellinen ominaisuus (Jaak. 1:3).

***

Eräs syvällisesti nykysaksalaiseen kristillisyyteen perehtynyt totesi kaikkien sen haaraumien olevan jäykkiä ja dogmaattisia – sekä yksittäisten edustajien (pappien) kommunikoivan niin neutraalisti, ettei kukaan pääse käsiksi heidän todellisiin ajatuksiinsa tai tunteisiinsa.

Sata viisikymmentä vuotta sitten filosofi Nietzsche arvosteli aikansa saksalaista kristillisyyttä ”tosissaan olemisen puutteesta” todeten, että ”heidän polvensa palvovat, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään (ote Zarathustrasta).”

Nietzsche tarkoitti todennäköisesti sitä, että tavallinen uskonnollisuus oli vain joukko rituaaleja ja sanallisia ajatusmuotoja, jotka eivät sellaisinaan avanneet yksilöiden ymmärrystä ja tietoisuutta (sydäntä).

Mestari Eckhart olisi sanonut asiaan liittyen, että ”he ovat löytäneet tien, mutta kadottaneet Jumalan, joka on siihen kätkettynä (QT, saarna 6, Sielun syvyys).” He eivät siten ole ”oikealla tavalla tosissaan!”

***

Muuan pastori totesi tutustuttuaan Jakob Böhmen kirjaan ”40 kysymystä sielusta”, ettei se perustu mihinkään, vaan kaikki on temmattu ilmasta eikä siten edusta mitään ”todesta otettavaa.”

Pastori tarkoitti varmaan sitä, että kaiken pitää perustua raamattuun ja erityisesti siitä kirkollisten prosessien kautta laadittuihin tulkintoihin. Böhme kuitenkin kertoo saaneensa ymmärryksensä ja tietonsa ”omasta kirjastaan”, joka oli avautunut hänelle samaan tapaan kuin monille muillekin henkisille opettajille.

Pastori ei ottanut huomioon sitä, että myös Uuden testamentin keskushahmo, Nasaretin Jeesus kertoi ammentavansa kaikki tietonsa ja ymmärryksensä suoraan ja välityksettä ylhäältä, samasta lähteestä, josta kaikki ”todesta otetut ja otettavat profeetat” ovat näkemyksensä saaneet.

***

Paavalia pidetään ensimmäisenä kristillisenä teologina siitäkin huolimatta, että hän oli alun alkaen juutalainen fariseus, jollaisia Jeesus itse kelpuutti lähinnä ”huonoiksi esimerkeiksi”, koska näistä turhan monet edustivat kaavamaisuuteen ja sanallisuuteen näivettynyttä uskonnollisuutta (kuollutta kirjainta).

Paavali tosin lienee ollut niin ”tosissaan”, että oli saavuttanut jonkinasteisia sisäisiä kokemuksia, jotka syvensivät hänen näkemyksiään katoavaisten asioiden takana olevan todellisuuden luonteesta.

”Farisealainen koulutus” oli tietenkin hyväksi siinä, että Paavali kykeni ilmaisemaan abstrakteja asioita elävästi – tosin niin monitulkintaisesti, että niiden myöhempiin tulkintoihin jäi ehkä turhankin paljon ”vapausasteita” (joihin väärennetyt kirjeet antoivat vielä oman lisänsä).