Kaitaa polkua kuljetaan peräkkäin ja ilman pelkoa

Ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että henkistä tietä voidaan edetä ajautumalla sen joukon mukana, joka väittää omistavansa koko autuuttavan totuuden. Yhteisöä uskomuksineen voidaan jopa ajatella ”Troijan hevoseksi”, jonka sisällä kulkeudutaan automaattisesti ”ahtaan portin läpi.”

Kristillinen kirkko on historian kuluessa alkanut kutsua itseään pyhäksi yhteiseksi seurakunnaksi, Kristuksen morsiameksi, joka yhteys olennaisesti parantaa jäseniensä mahdollisuuksia osallistua yksilöinä ”taivaallisiin häihin.”

Riitainen ja jopa verinen kirkkohistoria ei anna tukea kirkon ykseydelle – saati pyhyydelle.

Kirkon ydinpersoonan, Nasaretin Jeesuksen, sanotaan kehottaneen ihmisiä seuraamaan jalanjälkiään elämällä todeksi hänen esittämiään ohjeita. Ensimmäisen vuosisadan aikaan Jeesusta pidettiin lähinnä suurena esikuvana. Vainojen aikaan esikuvaa suositeltiin seurattavan hakeutumalla itse konkreettisesti kuolemaan (josta luvattiin palkaksi ikuinen autuus).

***

Niin sanotusta kristologiasta päästiin (ankarien vääntöjen jälkeen) jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen vasta 300-luvulla. Kristuksen sovitustyö ei ollut hyvin pitkään sen jälkeenkään niin keskeisessä asemassa kuin mihin se seuraavien vuosisatojen kuluessa on noussut tai nostettu.

Kristillinen käsitys sijaissovituksesta pohjautuu vanhoihin juutalaisiin synti- ja vikauhreihin, joissa viattomien eläinten surmaamisen katsottiin käyvän korvaukseksi ihmisten pahoista aikeista ja toimista. Kyse oli siten ”kaupankäynnistä Jumalan kanssa”, jollaisesta Jeesus myöhemmin varoitteli, koska ihmisellä ei ole Jumalalle mitään annettavaa.

***

Psykologian valossa uhrikäytäntö luettaisiin ihmisten irrationaalisiin puolustusmekanismeihin – ennen muuta ns. kypsymättömiin defensseihin: todellisuuden kieltämiseen, projektioon ja ulkoistamiseen, joissa omakohtainen vastuu siirretään itsensä ulkopuolelle.

Mikä on tällaisen menettelyn syy? Yhdellä sanalla – pelko!

Mikä sitten on kristillisen pelon perussyy? Sellaisen karrikoidun uhkakuvan luonti ihmisen tulevaisuudesta, joka sisältää ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuisen autuuden tai ikuisen kadotuksen.

***

Uusi testamentti itsessään asettaa hyvin korkeat vaatimukset todelliseen taivaaseen pääsylle todeten ainoastaan harvojen ja valittujen kykenevän sen saavuttamaan. Jeesus tarkoitti taivaalla tai todellisella Jumalan valtakunnalla täysin tietoista ja pysyvää tilaa, jossa on ”elämä – eli kaiken sisin, muuttumaton, ajasta riippumaton olemus itsessään.”

***

Ihmiset ovat pelästyneet yrittäessään soveltaa Vuorisaarnassa ja monissa muissa UT:n kohdissa ilmeneviä vaatimuksia omalle kohdalleen. Pelko on synnyttänyt tarpeen ulkopuoliselle väliintulolle, koska muuten näkemys tulevaisuudesta (helvetin tulessa) olisi ollut liian synkkä ajatellen etenkin seurakuntien jäsenmäärän kasvua.

***

Vanha testamentti tuo esiin Jumalan armoa lähes ”kaksin verroin (233 kertaan)” Uuteen verraten (125 kertaa). Uudessa testamentissa armo-sanaa viljellään etupäässä Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä. Evankelistoista ainoastaan Luukas (4 kertaa) ja Johannes (3 kertaa) käyttävät sitä – jälkimmäisen väittäessä koko käsitteen riippuvaksi ainoastaan Jeesuksen Kristuksen tulosta (armo ja totuus ovat tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta).

On täysin virheellistä väittää, että Vanha testamentti olisi Jumalan armosta kirjoittaessaan viitannut ainoastaan Jeesuksen toiminnan (tai pikemminkin kuoleman) kautta kaikkien (tosin vain uskovien) ihmisten puolesta ”maksettavaan” armoon.

***

Johanneksen (ja vain hänen) evankeliumi julistaa: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Johannes ei esitä, että Jumala olisi tietoisesti lähettänyt Poikansa surmauttaakseen hänet uhrina itselleen (niin kuin asia usein tulkitaan). Hellenistinen evankelista rakentaa omaa teologista symboliikkaansa, joka viittaa universaaliin hierarkkiseen järjestykseen ”armon laskeutumisessa.”

Siinä ihminen tarvitsee Jumalan Pojan, eli universaalin rakkauden, apua ja läsnäoloa voidakseen kohota tietoisuudessaan ”Pyhän hengen tilaan” – kaikesta ajallisesta ja katoavasta vapauttavaan ”sisäiseen, objektiiviseen ja pysyvään todellisuuteen, jossa on elämä itsessään.”

***

Luukkaan evankeliumissa Jeesus viittaa siihen, että niin sanottu paratiisi ei olekaan sama kuin taivas, vaan sinne voi jopa sisäisesti paheistaan irrottautuva ryöväri parhaimmillaan siirtyä välittömästi kuolemansa jälkeen (vielä tänä päivänä – tai ainakin sopeutumisvaiheiden kautta).

Johanneksen evankeliumi myös kertoo, että ”Isän kodissa on monta asuinsijaa” – ei siis ainoastaan kahta äärimmäistä, joita myöhemmät tulkinnat tarjoavat ”loppusijoituspaikoiksi.”

***

Korinttolaiskirjeessään Paavali puhuu (todennäköisesti omasta) tempaamisesta ”kolmanteen taivaaseen”, mikä viittaa selkeästi siihen, että elämän näkymättömässä puolessa on lukuisia sisäisen olemisen tiloja, jotka eivät ole sidoksissa fyysiseen olomuotoon (jota useat tiedemiehet pitävät tietoisuuden synnyttäjänä ja ylläpitäjänä).

***

Vanhassa testamentissa (kuten monissa muissakin perinteissä – tosin eri nimikkein) luonnehditaan kuoleman jälkeisiä tiloja tuonelaksi 65 kertaan. Uusi testamentti mainitsee sanan ainoastaan 10 kertaa, evankelistoista Matteus ja Luukas kumpikin vain pariin kertaan.

Vanha testamentti ei tunne helvettiä lainkaan, Uudessa se mainitaan 12 kertaan, joista 7 löytyy Matteukselta (Markus 3, Luukas ja Jaakob 1).

***

Taivas sen sijaan on hyvin suosittu käsite sekä Vanhassa (425 kertaa) että Uudessa testamentissa (260 kertaa).

***

On erikoista, että helvetistä (juutalaisten Gehennasta) on näiltä pohjilta voinut muodostua niin suosittu sijoituspaikka kuin se historiassa näyttää olleen ja yhä on.

Tutkijoiden (esim. professori Elaine Pagelsin) mukaan jo evankelistat rakensivat tietoista kontrastia alkavan kristillisen liikkeensä ja sen ulkopuolella olevien (alussa juutalaisten, myöhemmin roomalaisten) välille.

Helvetti (tolkuttomasti värittäen) oli erinomainen paikka kuvaamaan liikkeen laajenemisen kannalta uhkaksi koettujen hirvittävää tulevaisuutta. Myöhemmin se toimi erinomaisena pelotteena niille, jotka eivät halunneet sovittaa ajatteluaan ja toimiaan ”ainoan oikean uskon ja sitä edustavan laitoksen puitteisiin.”

***

Kuitenkin Johanneksen evankeliumin tulkinnan mukaan ”Isän käsky on iankaikkinen elämä” – ei ainoastaan ”ruohon kaltainen lyhyt kukoistus, joka loppuu ensimmäiseen tuulenpuuskaan.”

Mikäli kuitenkin ”siemenet ovat pudonneet hyvään maahan”, ja ”leiviskät tulleet asiallisesti käytetyiksi”, ja kun vielä ”aarteet on koottu oikeaan paikkaan”, niin lyhyeksikin jäävä elämä on osaltaan vienyt salatun sisäisen olemuksen kehitystä lähemmäksi todellista, kestävää tavoitetta – niin sanottua ylösnousemusta.

***

On varsin todennäköistä, että vain harvat todella astuvat niin sanotulle kaidalle tielle elämänsä aikana. Valtaosa ihmisistä elää toki yhteisön asettamien normien (lavean, mutta tiukasti aidatun tien) puitteissa pyrkien minimoimaan elämästään epämiellyttäviä tekijöitä ja lisäämään niin sanottua hyvinvointia.

”Ikuinen hyvinvointi” vaikuttaa useimmista turhan abstraktilta ja epäuskottavalta asialta, joten sillä ei kannata vaivata päätään sen enempää kuin osallistumalla mahdollisesti joihinkin kirkollisiin tilaisuuksiin.

Tiettyyn rajaan saakka tällainen ”maallinen”, rationaaliseksi katsottava suhtautuminen on täysin luonnollista ja hyvää, koska ihmisen lienee määrä oppia tärkeimmät asiat ulkoisten ilmiöiden lainalaisuuksista ennen kuin hän on kypsä ottamaan niihin etäisyyttä. Ulkoisten virikkeiden myötä ihmisyyden mentaalinen olemus (olennainen osa ”ihmisen poikaa”) voi kehittyä ”täyteen mittaansa.”

***

Ihmisen ”sisäinen tulevaisuus” ei liene kovinkaan paljon sidoksissa siihen, millaisia uskomuksia hän on pinnallisesti omaksunut. Sisäisissä ”maailmoissa” (niissä monissa asuinsijoissa) lienee oman laatuiset psyykkiset olosuhteet (sisäisen luonnon lait), jotka vetävät puoleensa itsensä kaltaisia tajunnallisia olemuksia – ruumiista irtautuneita persoonallisuuksia.

Periaatteessa ihmisen tajunta toimii fyysisen elämänkin aikana laatunsa mukaisissa subjektiivisissa puitteissa, mutta hänen päivätietoisuutensa ei sitä havaitse.

Unitilassa ihminen on hieman lähempänä kuoleman jälkeisiä tajunnallisia tiloja (joihin tosin kehon toiminnot ja päivätietoiset kokemukset heijastuvat).

***

Voitaisiin väittää, että etenkin kristinuskon ja islamin piirissä tapahtunut ihmisyyden tulevaisuuskuvan kaventuminen tai tietoinen supistaminen kahteen äärimmäiseen vaihtoehtoon on – käytännön valtapoliittisista eduista huolimatta – ollut eräänlainen ”rikos ihmisyyttä vastaan”.

Se on luonut lähinnä pelkoja, samoin suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ”joilla ei (väärin tulkitun) Paavalin mukaan toivoa ole.”

***

Parikymmentä vuotta sitten suomalainen pastori Antti Kylliäinen antoi kyytiä helvetille ja väitti, että kaikki ihmiset pääsevät taivaaseen. Kylliäinen itse ei uskonut edes sovitukseen, vaan katsoi Jeesuksen ansion olleen siinä, ettei ihmisillä olisi ilman häntä vieläkään tietoa Jumalan armosta.

Kuitenkin Vanha testamentti nostaa esiin Jumalan armoa enemmän kuin Uusi – eikä jälkimmäinen todellakaan päästä kaikkia taivaaseen, vaan edellyttää pyrkijöiltä (kolkuttajilta), että nämä ovat riisuneet sisäisestä olemuksestaan kaiken ”maasta peräisin olevan” (jonka jälkeen Kristus voidaan vasta pukea heidän ylleen).

Taivaan suhteen Kylliäinen saattaa kyllä olla täysin oikeassa, mikäli otetaan huomioon kristinuskoa paljon vanhemmat perinteet, joissa mainitaan useita erilaatuisia olotiloja, joihin kukin tajuinen olemus armollisesti ohjautuu todellisen laatunsa (ei sattuman) nojalla.

Esimerkiksi Patanjalin sutrat kuvaavat 14 luonnollista sisäistä tilaa, joista puolet on hyviä ja toinen puoli ”vähemmän hyviä” (eli enemmän maallisen elämän kaltaisia).

Niistä ainoastaan kaikkein äärimmäisiä ja harvinaisimpia tiloja voitaisiin kutsua taivaaksi ja helvetiksi, joista edellinen merkitsee tajunnan muuttumista ajattomaksi (ylösnousemusta) ja jälkimmäinen yksilöllisen tajuisuuden sammumista (ei kuitenkaan – Jumalan kiitos – ikuista kärsimystä helvetin tulessa).

***

Fyysisen olemuksen menettämisen jälkeisille tiloille on tietenkin hyvin vaikea löytää täysin vakuuttavia todisteita – huolimatta siitä, että niiden olemassa olosta on lähes kaikissa kulttuureissa puhuttu jo tuhansia vuosia.

Käsitys, että olisi ainoastaan kaksi mahdollisuutta, on hieman samantapainen kuin jos elämä koostuisi vain syntymästä ja kuolemasta ilman pitkää välivaihetta, jota kutsutaan elämäksi, mutta joka itsessään saattaa olla välivaihe johonkin kestävämpään – jopa ajattomaan – olotilaan.

Sijoitatko paratiisiin?

Julkisuuteen on vuotanut runsaasti tietoja siitä, että jotkut yksityiset henkilöt ja organisaatiot ovat sijoittaneet varojaan niin kutsuttuihin veroparatiiseihin. Useissa tapauksissa tarkoituksena on oman sijaintimaan huomattavasti korkeamman verotuksen välttely.

Suomessa näitä veroparatiisiin pyrkijöitä ei kovin paljon näyttäisi olevan. Syy saattaa olla siinä, että ylimääräistä varallisuutta on vain harvoilla sijoitettavaksi, muiden on tyytyminen Vuorisaarnan lupauksiin ”köyhyyden autuuttavuudesta” (joka tosin lienee väärä tulkinta).

Toisaalta suomalaiset näyttävät suhtautuvan verotukseen sillä tuotettavien palveluiden takia varsin myönteisesti – ainakin kun ei kysellä siltä vajaalta kymmenentä prosenttilta, joka maksaa yli neljäkymmentä prosenttia koko veropotista.

***

Veroparatiisit ja -helvetit ovat kuitenkin ”taakse jäävää elämää” silloin, kun kansalaisen fyysinen keho lopullisesti irtisanoo yhteistyösopimuksensa. Jälkipolvet saattavat tosin vielä joutua vääntämään kättä sekä verottajan että usein myös rakkaiden sukulaistensa kanssa.

***

Kuoleman kysymyksessä saatetaan myös törmätä ajatukseen paratiisista, mikäli ihmiskunnan kautta aikojen ja -paikkojen ylläpitämä ajatus tajuisen elämän jatkumisesta otetaan todesta.

Wikipedia määrittelee paratiisin yliluonnolliseksi maailmaksi, johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisi kuvataan hyvin ihanteelliseksi ja yltäkylläiseksi onnen tyyssijaksi lähes kaikissa perinteissä. Se sijoitetaan usein ihmiskunnan alku- ja lopputilaksi.

Paratiisit luonnehditaan useimmissa teologioissa varsin abstrakteiksi tiloiksi, kun taas kansanomaiset tulkinnat kuvaavat ne ihanteellista maallista ympäristöä muistuttaviksi, hyvin konkreettisiksi paikoiksi.

Sumerit kuvasivat paratiisia yli 4000 vuotta sitten maalliseksi jumalien asuttamaksi paikaksi, josta puuttuivat kaikki epämiellyttävät asiat.

Paratiisi-nimitys (paridaida) on tullut persialaisilta, joiden keskuudessa se tarkoitti muurien ja puiden erottamia vehmaita puistoja.

Juutalaiset lainasivat paratiisinsa ainekset persialaisilta, mikä tulee ilmi esim. siinä, että paratiisikertomuksen Eufrat ja Tigris joet virtasivat sumerilaisten asuinalueen läpi. Juutalaisten paratiisi sijaitsee maan päällä, mutta ei ole helposti löydettävissä. Varsinainen taivas on ylimaallinen olotila. Lisäksi löytyy myös näitä kahta alempi tila.

Kristillinen paratiisi-käsitys nojaa osaksi Johanneksen ilmestykseen, jossa paikka kuvataan loisteliaana, kullasta ja jalokivistä rakennettuna ”uutena Jerusalemina” – valittujen kotina tai pikemminkin kaupunkina.

Alkukirkon jäsenet eivät mieltäneet paratiisiaan puhtaana henkimaailmana, taivaana, vaan Jumalan hengen siunaamana maanpäällisenä paikkana.

Maanpäällisen paratiisin ajatus siirrettiin kuoleman jälkeiseen tilaan vasta 800-luvulla, koska vasta silloin alettiin korostaa ristiinnaulitsemisen merkitystä. Ensimmäinen säilynyt krusifiksi on vuodelta 965.

***

Paratiisiin pääsylle on useimmissa perinteissä asetettu jonkinasteisia ehtoja:

Saamelaiset eivät asettaneet tunturin tai järven pohjan alla olevaan paratiisiinsa pääsylle juuri mitään ehtoja – noidat saattoivat käväistä siellä jopa elinaikanaan.

Skandinaavien Valhallassa soturit taistelivat huvikseen myyttistä sutta vastaan, söivät porsasta ja juovat simaa naispuolisten valkyyrien palvellessa auliisti.

Kelttien paratiisissakin metsästeltiin ja juhlittiin.

Muinaiset egyptiläiset tarvitsivat paratiisinsa mukavuuksien turvaamiseen myös hautajaismenoihin osallistuneet palvelijansa.

Hindulaiset ja buddhalaiset kansanomaiset, ulkokohtaiset kuvaukset paratiisista ovat ihanteellisia tiloja, joissa nymfit täyttävät kaikki toiveet. Sisimmät näkemykset puhuvat yhdistymisestä nirvaanassa henkiseen alkuperäänsä.

Asteekkien paratiisissa asukkaat voivat halutessaan ottaa perhosen muodon.

Islamilaisten paratiisi on täydellinen ja ikuinen puutarha, jossa ainakin miehet saavat nauttia neitsyiden seurasta, mikäli ovat eläneet Allahin tahdon mukaisesti tai kokeneen marttyyriuden.

***

Islamin näkemys marttyyriuden autuuttavuudesta lienee suora (tosin paisuteltu) laina kristityiltä, joiden johtajat (mm. Irenaeus ja Tertullianus) tulkitsivat marttyyriuden ”varmaksi oikotieksi iankaikkiseen elämään” (koska marttyyrius lisäsi kirkon suosiota).

Vielä ensimmäisen ristiretken aikaan Paavi Urbanus II kuvasi paratiisin paikaksi, johon Pyhässä sodassa kuolleet pääsivät palkaksi juutalaisten ja muslimien ansiokkaasta tappamisesta.

***

Paratiisista puhuttaessa ei aina huomata, ettei käsite välttämättä ole sama kuin todellinen taivas, jossa ” ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30), tai jossa ”Isä ja minä olemme yhtä” (Joh. 10:30).

Paratiisi saattaa todellisuudessa tarkoittaa tilaa, jonka varsin monet ”riittävän hyvät ihmiset” (ellei jopa suurin osa) saavuttavat kuolemansa jälkeen (karistettuaan tajunnastaan pahimmat maalliset sidokset) – kun taas taivastilaan yltäminen edellyttää koko ”ihmisyyden oppimäärän” loppuun saattamista (consummatum est) maallisen elämänsä aikana, jollaista sisäistä tilaa evankeliumit kuvaavat ”elämänsä kadottamiseksi, ylhäältä syntymiseksi tai taivallisiksi häiksi.”

Matteus 7:14 viittaa selkeästi siihen, että todellinen ajallisuuden voittaminen on ihmisyyden tässä vaiheessa hyvin harvinaista:

”mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Paratiisin ”alempiasteisuuteen” taivastilaan nähden viitannee mm. Jeesuksen lupaus toiselle ryövärille Luukkaan evankeliumin 23:43.

”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”

***

Paratiisiin, tai jopa taivaaseen pääsyn sisäisiä ehtoja löytyy Uudesta testamentista useita:

Matteuksen 6. luvussa todetaan: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaavat ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (eli tietoisuuden keskus).

Samaan ”pitkän tähtäimen hyötynäkökohtaan” paneutuu myös Matteus16:26. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”

***

Varsin suuri yhtenäisyys uskontojen piirissä vallitsee siinä, että todella hyviin tiloihin pääsy edellyttää elämän aikaisia ansioita, mutta niiden laadun ja määrän suhteen on syntynyt runsaasti tulkintaeroja.

Katolisen kirkon historian alkuvaiheissa yhdeksi kynnyskysymykseksi asetettiin mm. kirkon jäsenyys, josta piispa Kyprianus lausui kuuluisat sanansa ”extra ecclesiam nulla salus”, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta – ja jonka paavi Innocent III vahvisti v. 1215 ja Bonifacius VIII v. 1303.

Kirkon piirissä laadittiin jo varhain ”syntikategorioita”, joissa erotettiin vakavat, sisäisen olemuksen tuhoon johtavat synnit ”kuolemansynneiksi” ja toiset lievemmiksi ”veniaalisynneiksi”, joista saattoi vapautua kirkon osoittamin toimenpitein.

Jossakin vaiheessa näissä ”vapauttavissa toimissa” mentiin jopa niin pitkälle, että paratiisiin pääsy voitiin ostaa rahalla (Tetzelin anekauppa kirkon rakennustöiden rahoittamiseksi).

***

Suomen kirkon historiassa on organisaation rakentumisen ja laajentumisen jälkeen yleensä edellytetty koko väestön osallistumista kirkollisiin tilaisuuksiin (kuten rippiin) ja talouteen (kymmenyksiin). Osallistumisesta on pidetty kirjanpitoa, joka on hyödyksi ainakin tämän päivän sukututkijoille.

Uusien tutkimusten mukaan väestön ja papiston hengellinen suuntautuminen ei aina ollut kovin syvällistä. Maallikot kerääntyivät kirkollisiin tilaisuuksiin tapaamaan toisiaan, käymään kauppaa ja myös ”ottamaan enemmän tai vähemmän kohtuulliset kirkkokännit”.

1700-luvun Pohjanmaalla syntyi liikehdintää, jossa vaadittiin papistolta huomattavasti vakavampaa suuntautumista hengen asioihin – ja kun sellaista ei havaittu, niin sitä haettiin omin keinoin (ns. Pohjanmaan mystikot).

Seuraavalla vuosisadalla virinneet herätysliikkeissä saatettiin nostaa paratiisiin pääsyn muodolliset kriteerit toisaalta hyvin konkreettisiksi, jolloin mm. ulkoinen asu ja asumisen tavat muodostuivat hyvin vaatimattomiksi ja värittömiksi. Lisäksi alettiin vaatia myös sisäisiä merkkejä niin sanotun heräämisen muodossa, jotka ilmeisesti samastettiin – tosin usein asiaa kovin ylhäältä ymmärtämättä – Johanneksen evankeliumin ”ylhäältä syntymiseen”.

***

Mitä sitten ”paratiisiin sijoittaminen” saattaisi periaatteelliselta kannalta tarkoittaa?

Uuden testamentin vertaus ”leivisköiden tuottavasta käytöstä” antaa jonkinlaisen vihjeen siitä, että ainakin jonkin ihmisyyteen liittyvän olemuspuolen olisi tarkoitus ”kasvaa korkoa” elämän aikana.

Tässä tuskin odotetaan mitään persoonalle kuuluvaa aineellisten, tai valtaan ja kunniaan liittyvien asioiden lisääntymistä, vaan kehitystä tietoisuuden eri osa-alueilla, erityisesti ymmärryksessä.

Sisäisten ”sijoitusten” suhteen tilanne on paradoksaalinen siinä mielessä, että suuri osa inhimillistä elämää koostuu ehdollistumisessa ulkoisiin ilmiöihin, aistein, tuntein ja ajatuksin koettavissa olevaan elämään. Se on eräänlaista ”rikkaaksi tulemista”, jonka tarkoituksena lienee ihmisyyden mentaalisen olemuksen kehittäminen täyteen mittaansa.

Jossakin vaiheessa eteen tulee tila (ns. etsikkoaika), jossa ulkoisten impulssien lisääminen ei enää hyödytä sisäistä olemusta, jolloin suunnan on tarkoitus vaihtua sisäänpäin. Tätä kuvannee raamatun vertaus tuhlaajapojan kääntymisestä takaisin Isänsä kodin suuntaan.

Maailma lienee tietoisuuden avautumista varten tarkoitettu ”koulu”, joka on periaatteessa työnsä tehnyt silloin, kun sen opetukset on sisäistetty niin, että niitä voidaan käyttää elämän ylentämiseen – mitä se sitten koko ihmisyyden oppimäärän lopullisen suorittamisen jälkeen lieneekään!

Vuorisaarnan mainitsema ”köyhyyden ihanne” tarkoittaa mitä ilmeisimmin ”keventymistä kaikesta turhasta ja tilapäisestä”. Paavalin ”väkevyys heikkoudessaan” kuvannee sekin sitä, että ”maallisen väkevyyden ote” on hänen mielensä suhteen heikentynyt.

”Paratiisiin sijoittaminen” saattaa siten tarkoittaa mielen toimintojen kehittämistä, joka edellyttää sen pitämistä erotuskyvyn kehittymisen kannalta riittävän avoimena (ettei oma leili pääse kovettumaan vastaanottokyvyttömäksi).

Toisaalta sijoittaminen merkinnee kaiken ulkoisen sisäistämistä niin, että ”kaikkein sisin” voisi joskus saada ilmennyksen myös ulkoisen olemuksen kautta. Paavali toivoikin seurakuntalaistensa suhteen, että ”Kristus saisi heissä muodon.”

Ihmisetön taivas ja helvetti

Ihmiset ovat aikojen saatossa luoneet taivaasta mielikuvia, jotka perustuvat heidän parhaisiin kokemuksiin fyysisen ja psyykkisen elämän puitteissa.

Mielikuvien luomisessa ei ole otettu huomioon sitä, että todellinen taivas – puhtaasti henkisenä olotilana – ei koostu erillisistä fyysisistä tai psyykkisistä asioista, vaan poikkeaa luonteeltaan kaikesta aikaan ja tilaan liittyvästä.

Kaikki synoptiset evankeliumit esittävät Jeesuksen sanomaksi sen, että ylösnousemuksessa ei naida eikä mennä miehelle, vaan ollaan niin kuin enkelit taivaassa.

Johanneksen evankeliumi kuvaa taivastilan luonnetta toteamalla, että siinä ollaan yhtä eli sisäisesti samaa olemusta Isän kanssa. Tämän näkemyksen mukaan kaikki kuvaukset ihanteellisesta erillisestä elämästä ovat inhimilliseen kokemukseen rajoittuneen mielikuvituksen tuotteita.

Tavanomaiset taivaskuvaukset saattavat kuvata erilaisia psyykkisiä olemisen tai kokemisen tiloja, joissa on mukana käsitys ajasta sekä erillisistä muodoista ja olemuksista.

Filosofi Nietzsche väitti, että taivas on julma, ihmisetön maa.

Samaa voitaisiin ajatella esitettävän myös evankeliumien kohdissa, joissa taivaaseen astumisen ehdoksi asetetaan itsensä unohtaminen ja elämänsä kadottaminen. Tämä ei tietenkään tarkoita fyysistä kuolemaa – saati sellaiseen hakeutumista – vaan tajunnan irrottautumista ilmiöistä, jotka ovat luonteeltaan katoavia.

Köyhäksi tai lapsen kaltaiseksi tuleminen kuvaavat nekin inhimillisistä ehdollistumista vapautunutta mieltä tai puhdasta olemusta, joka voi ajallisuuden kahleista sisäisesti vapautuneena päästä ahtaan portin tai neulansilmän läpi.

Nietzsche tarkoitti ihmisellä jotakin projektinomaista, joka on ylitettävä, että sen tarkoitus tulisi toteutetuksi. 

Evankeliumien tai Paavalin sanoman nojalla tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, koska nekin kehottavat taivaallisen Isän täydellisyyteen syntymällä uudelleen ylhäältä – ja antamalla sen kautta muoto Kristukselle. Evankeliumit puhuvat Kristuksesta, joka saavutetaan ylentämällä ihmisen poika. Nietzsche puhuu yli-ihmisestä, joka saavutetaan ylittämällä kaikki inhimilliset heikkoudet eli virheelliset samastukset, joita kristillisessä terminologiassa kutsutaan synniksi.

***

Taivas on ihmisetön maa tai pysyvän olemisen tila siinä mielessä, ettei se sisällä ajallisten, peräkkäisten kokemusten aiheuttamia rajoitteita ja puutteita, vaan on kaiken sellaisen perusta ja ydinolemus, joka ei kaipaa täydennystä.

Synoptisten evankeliumien rikas mies -vertauksien yhteydessä opetuslapset kauhistelevat pelastumisen vaikeutta juuri siitä syystä, että ihmisen tulee olla sisäisesti valmis luopumaan kaikesta siitä (hyvästä ja pahasta), mihin hänen mielensä on ehdollistunut.

Jeesus toteaa tähän, että ihminen itse ei kykene saamaan aikaan sisäistä muutostapahtumaa, vaan siihen tarvitaan henkisen olemuksen myötävaikutusta, jota yleensä kutsutaan armoksi.

Periaatteessa lienee niin, että armo sisältyy olennaisena tekijänä kaikkeen elämään ja erityisesti kehitykseen niin, että prosessin tuotoksen kohoaminen astetta korkeammalle tasolle edellyttää alkutilaa kahta astetta korkeamman tekijän läsnäoloa, myötävaikutusta eli ”hapatuksen kaltaista toimintaa.”

ks. Ihmisen kehitys energioiden muutoksina

Johanneksen evankeliumi esittää muutosprosessin loppuvaiheita asettamalla Jeesuksen edustamaan jumalallisen rakkauden olemusta, jonka (sisäinen tai ulkoinenkin) läsnäolo voi kohottaa ajalliseen ehdollistuneen, mutta siitä vapautumassa olevan tajunnan ehdollistumattoman todellisuuden välittömään tiedostamiseen – vapauttavaan totuuteen.

***

Voitaneen ehkä todeta, että todellinen taivas – kaiken alkuna ja loppuna – on inhimillisistä rajoitteista ja puutteista vapaa, pysyväisluonteinen tila.

***

Miten lienee sitten helvetin laita?

Kuvaukset helvetistä ”toisena mahdollisuutena” on tarkoitettu pelotteiksi ja erinomaisiksi vallan käyttövälineiksi erityisesti niitä vastaan, joilla on asioista poikkeavia ajatuksia.

Helvetin ”esikuvana” on Jerusalemin eteläpuolella oleva laakso (Gehenna), jossa Aahaan ja Manaksen aikana uhrattiin Moolokille lapsia ja johon myöhemmin toimitettiin rikollisten ja itsestään kuolleiden eläinten ruumiit. Kristityt rakensivat tämän pohjalta näkemyksen kuolemantakaisesta rangaistuspaikasta, joka ei ollut vain elinkautinen, vaan jopa iankaikkinen.

***

Helvetille voidaan löytää vastaavuuksia jopa itämaisista näkemyksistä – tosin ei vain toisena mahdollisena ”loppusijoituspaikkana”, vaan ainoastaan kaikkein äärimmäisenä – taivaan tapaan ”ihmisettömänä” tilana.

Puranoissa luokitellaan seitsemän hyvää ja seitsemän vähemmän hyvää tietoisen olemisen tilaa. Hyvistä ainoastaan kolme korkeinta – kristillisenkin näkemyksen mukaista (Isä, Poika ja Pyhä Henki) – takaavat pysyvän (ei katkonaisen) olemuksen ja olemisen.

Huonommista tiloista kolme alinta ovat sellaisia, joista on vaikea nousta – alinta niistä (Atalaa) voidaan luonnehtia ihmisettömäksi, koska siinä koko sielullinen olemus katoaa. Tilaa pidetään kuitenkin hyvin poikkeuksellisena – ja siinäkin ainoastaan ”ihmisyyden projekti” raukeaa tyhjiin, kun taas sen sisin, henkinen itu palaa alkutilaansa.

Puranoiden mukaan taivas on inhimillisyyden ylittävä, helvetti (Atala) sen alittava tila, kun taas rajallinen inhimillisyys kasvaa, kukoistaa tai degeneroituu lukuisissa ajattomien ääripäiden välisissä tiloissa.

Lisätietoa "välitiloista"

Uusi testamentti saattaisi Johanneksen evankeliumissa viitata näihin ”luonnollisiin, laatukohtaisiin, mutta vielä väliaikaisiin tiloihin” Isäni monina asuinsijoina (uusin raamatunkäännös puhuu huoneista).

Paavalikin kirjoittaa (todennäköisesti omasta kokemuksestaan) kolmannesta taivaasta, joka olotilana muistuttaa huomattavasti intialaisten Puranoiden ”kolmatta taivasta” – Svarlokaa.