Kaatuuko kirkko omiin uskomuksiinsa?

Tuleva arkkipiispa Tapio Luoma on huolestunut kirkon jäsenkadosta – joka tosin on yleistä muissakin Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa.

Luoman mukaan hengellinen ilmasto on Suomessakin muuttunut muutamassa vuosikymmenessä niin, että Jumalaan uskomisesta on tullut valtaenemmistölle vieras asia.

Luoman mielestä on kuitenkin harhaluulo, että seurakunta olisi vain palkattua henkilöstöä ja aktiivisia jäseniä varten. Seurakunta on tarkoitettu kaikille jäsenille.

***

Tilanteen korjaamiseksi Luoma esittää, että paikallisissa seurakunnissa on vain jatkettava hyvän työn tekemistä.

***

Näyttää kuitenkin siltä, ettei kaavamainen hyvän tekeminen riitä hillitsemään jäsenkatoa. Epätoivoiset tempauksetkaan eivät muuta suuntausta, koska todellinen repeämä on tapahtunut jo ajattelutavoissa ja asenteissa.

Lienee niin, että tavallisin nykyinen uskonto länsimaissa on materialismi. Kehitys sen suuntaan on tapahtunut muutaman sadan vuoden aikana. Keskiajan ahdas uskonnollisuus synnytti vastapaineen, joka alkoi vapautua Valistusaatteiden ja Ranskan vallankumouksen siivittämänä. Tieteellisen maailmankuvan vahvistuminen ja kriittinen raamatuntutkimus antoivat lisää pontta muutoksille.

***

Muutokset eivät sinänsä olisi ongelma, mikäli kirkko olisi ottanut ne huomioon, eikä vain jääräpäisesti pitäytynyt omissa näkökannoissaan. Raamattu varoittelee kovettuvista leileistä, kuolleesta kirjaimesta ja mauttomaksi käyvästä suolasta.

Kirkon piirissä ei kuitenkaan haluta myöntää erehdyksiä, koska sen näkemykset ja tulkinnat on jossakin vaiheessa julistettu ainoiksi oikeiksi – jopa jumalallisiksi.

***

Luoman mukaan Jumalaan uskominen on hieno ja elämää tukeva voimavara.

Monet kuitenkin mieltävät, että seurakuntien puitteissa Jumalaan tulee uskoa sillä tavoin kuin sitä on vanhastaan opetettu – niin että siihen yhdistetään Vanhan testamentin antama kuva veriuhreja ja etnisiä puhdistuksia vaativasta persoonallisesta, maskuliinisesta jumaluudesta.

Kun kuuntelee Helsingin yliopiston Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikan professoreita, Martti Nissistä ja Matti Myllykoskea, saa kuvan siitä, miten vähäistä on heihin verraten seurakuntien ydinjäsenistön yleinen tietämys oman uskontonsa perusteista ja historiasta.

Teologian tohtori Kari Kuula pahoitteli 1990-luvulla sitä, että papit eivät uskalla jakaa saamaansa tietoutta kuulijoilleen, jotka helposti asettuvat vanhoja näkemyksiä puolustaviin poteroihin, mikäli törmäävät uusiin.

Monet seurakuntalaisista saattavat yhä ajatella, että evankeliumit ovat apostolien laatimia. Ne ovat nykytutkimuksen mukaan syntyneet vasta vuosien 70 ja 110 välisenä aikana ja sisältävät varsin runsaasti kirjoittajiensa omaan syntyaikaan ja liikkeen profilointiin soveltuvia tulkintoja.

***

On helppo sanoa, että seurakuntien piirissä seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Käytännössä seinät kuitenkin tulevat yleensä varsin pian vastaan, mikäli joku esittää (jopa hyvin perustellen) tunnustuksista turhan paljon poikkeavia näkemyksiä.

***

Hengellisyyden, tai elämän syvimpien tarkoitusten ja tavoitteiden ymmärtämisen tarve, ei ole kadonnut minnekään – se on vain hieman hämärtynyt tämän päivän ulkoisen viriketulvan ja liian ristiriitaisten näkemysten vuoksi.

Jo Platon esitti, että yhteisön tasapainoisen kehityksen takia perusnäkemykset elämästä tulisi pysyä hedelmällisen vuorovaikutuksen kannalta riittävän yhtäläisinä.

Osa kristityistä pitäytyy yhä tiukasti vanhatestamentillisessa luomisnäkemyksessä ja kiistää evoluution (eli tarkoituksenmukaisen muutoksen) mahdollisuuden. Turhan monet väittävät, että koko raamattu on Jumalan erehtymätöntä ilmoitusta, vaikka tutkijoiden enemmistö ja myös nykyinen arkkipiispa Kari Mäkinen tuovat esiin aivan toisenlaisia näkemyksiä.

***

Periaatteessa saattaisi olla niin, että jumaluuteen uskominen voisi luoda kelvollisen perustan ajattelulle ja asennoitumiselle, mikäli käsitteestä karsittaisiin suuri osa vanhan juutalaisen kulttuurin luomista peri-inhimillisistä näkemyksistä.

Edesmenneen Steven Hawkingin kaltaiset tiedemiehet eivät näe mitään funktiota persoonalliselle jumaluudelle, koska he katsovat universumia lakien alaisena prosessina – ei valmiiksi luotuna kokonaisuutena.

Muinaiset sumerit ja Jakob Böhmen kaltaiset osasivat kuitenkin yhdistää jumaluuden lähes nykyistä tieteellistä näkemystä vastaavaan kuvaan, jossa ajaton jumaluus on kaiken taustalla oleva ikuinen ja muuttumaton ydin, josta kaikki ilmennyksen lait ja niiden puitteissa syntyvät ja häviävät ajalliset muodot (aika mukaan lukien) ovat lähtöisin.

Jumalakuvaa voidaan siten laajentaa ja syventää, kunhan ei taas erehdytä rajaamaan sitä (rajoittamatonta) ahtaisiin käsitteellisiin puitteisiin, joiden puolesta sitten pian ”taistellaan.”

***

Lähes kaikkien ns. pyhien kirjoitusten nojalla voidaan päätellä, että absoluuttinen totuus on olemassa, mutta että ajallisuuden, käsitteiden ja ajatusmuotojen puitteissa kaikki on suhteellista ja viitteenomaista.

Johanneksen evankeliumi (8:32) vakuuttaa, että vasta totuuden omakohtainen tuntemus voi vapauttaa ihmisen olemuksen katoavuuden ja tajunnan katkonaisuuden kahleista.

Mikään ajattelutapa ei sellaisenaan kelvanne ”vanhurskauden merkiksi” – koska henki on luonnostaan jakamatonta ja eriytymätöntä, joten tajunnan yhdistyminen siihen edellyttää sen irrottautumista ”tästä ja tuosta”, koska muutoin ei voi muodostua riittävää kaltaisuutta.

***

Kirkon piirissä on turha kuvitella, että sen sanoman suhteen pätee sama kuin useiden muotivirtausten – niin että kärsivällisesti odotellen sanomaa tullaan taas suurin joukoin kuulemaan. Tällainen odottelu saattaa kestää ainakin yhtä kauan kuin Jeesuksen lihallisen toisen tulemisen 2000 vuotinen turha odotus.

Yhtä turhaa on pelkkien ulkoisten toimintojen modernisointi, markkinointiponnistusten lisääminen tai jopa toimintojen liberalisointi.

Tuomaan evankeliumin (89) Jeesus kysyykin: ”Miksi pesette maljan ulkopuolen? Ettekö tiedä, että sama, joka on tehnyt sisäpuolen, on tehnyt ulkopuolenkin.”

***

Moni nykyinen ihminen etsii todellista sisältöä, joka voisi avata ymmärrystä elämän kokonaisuuden suhteen.

Ihminen kaipaa ”elävää leipää”, sitä Isä Meidän Rukouksen ”(latinan) panem supersubstantialemia ja (kreikan) arton epiousionia” ­ – ei siis jokapäiväistä, vaan yliaineellista leipää, joka tyydyttää sisäistä olemusta.

Sakramentit, seremoniat ja kirjaimellisena esitetty sana ovat liian viitteenomaisia, että ne resonoisivat suoraan ihmisen sielullisen olemuksen kanssa. Näin on etenkin niiden yksilöiden kohdalla, jotka suuntautuvat asioihin mentaalisen olemuksensa kautta.

***

On kuitenkin aina syytä suhtautua tulevaan positiivisesti. Viisas Siirak (39:34) vakuutteli, että ”aikanaan kaikki osoittautuu hyvin kelvolliseksi!”

Siirak näyttää siten luottaneen sellaiseen evoluutioon, jossa toimii sisäinen, eteenpäin tähtäävä ohjaus, eräänlainen ”jumalallinen feedback.”

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisen itsensä tarvitse tehdä mitään asioiden tai itsensä edistämisen ja parantamisen suhteen.

Ihminen on saanut järjellisen olemuksen ilmeisesti harjoittamista varten, että hänestä joskus tulisi luova, eläväksi tekevä henki (viimeinen Adam), Kristus, eikä hän jäisi keskeneräiseksi sielulliseksi olemukseksi (ensimmäiseksi Adamiksi).

Silloin kun Raamattuongelma ulos kaapistaan tuli

Suomen Eksegeettisen Seuran kuukausikokouksessa 8.11.1971 oli läsnä 56 henkeä. Silloisen Vt. apulaisprofessori Heikki Räisäsen esitelmän aiheena oli Raamattu-kysymys, jota seurasi pöytäkirjan mukaan tavallista vilkkaampi ja kiivaampi keskustelu. Jälkikäteen voitiin todeta, että kyseessä oli seuran historian kohutuin esitelmä, eikä keskustelu jäänyt Säätytalon sisälle.

Räisänen esitti tuolloin mm. sen, että ajatus Jeesuksen kuoleman sovittavasta voimasta oli alkuaan (ensimmäisillä vuosisadoilla) ainoastaan yksi tulkinta muiden joukossa. Lisäksi historian kulku oli mitätöinyt sekä Jeesuksen itsensä että Paavalin apokalyptisen (maailmanlopullisen) tulevaisuudenkuvan. Näin ollen ei ollut mahdollista omaksua Raamatun pelastushistoriaa muuten kuin tulkitsemalla sitä uudelleen.

***

Räisänen siirtyi esitelmässään käsittelemään erilaisia kristologioiota, joita hän oli kosketellut aikaisemmissakin esitelmissään. Hän kysyi, miksi juuri Johanneksen omintakeista Kristus-tulkintaa, joka alkuaan oli vain yksi monista, olisi pidettävä arvovaltaisena myöhäisemmille polville?

Räisänen siteerasi sitten arvostettua amerikkalaista teologian professori Langdon Gilkeytä, joka väitti, että useimmat Raamatussa kerrotuista Jumalan teoista olivat osoittautuneet pelkiksi heprealaisiksi uskontulkinnoiksi – ja että tutkijat olivat varmoja, etteivät ne todellisuudessa olleet tapahtuneet. Ei edes exodusta, Jumalan ratkaisevinta tekoa Vanhassa testamentissa, voida lukea aidoksi Jumalan työksi.

Gilkey jatkaa: ”On kiistämätön tosiasia, ettemme enää usko kirjaimellisesti sellaisiin Jumalan tekoihin kuin pojan odottamattomaan syntymään Aabrahamin ja Saaran vanhoilla päivillä, Jumalan tai enkelien vierailuihin ihmisten luona, patriarkkojen saamiin jumalallisiin ohjeisiin, Egyptin vitsauksiin, israelilaisten Jahven strategisella avulla saavuttamiin ihmeellisiin voittoihin taisteluissa, jne.”

***

Räisänen toteaa myöhemmin, että monet hänen esittämistään näkökannoista löytyivät jo Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) käynnistämän Raamatun auktoriteetti-projektin aineistosta eivätkä ne siten edustaneet mitään yksityisajattelua.

Hän jatkaa vielä, ettei hän nähnyt Raamattua yliluonnollisen ilmoituksen dokumenttina, vaan inspiraation lähteenä ja virikkeiden antajana.

***

Esitelmän jälkeen piispa E.G. Gulin lausui ilonsa esitelmästä, mutta totesi kuitenkin, että ihminen on juuri esitelmöitsijän iässä kaikkein kriittisimmässä vaiheessaan ja toivoi, että kyseessä olisi välivaihe. Raamatussa on historialliset tapaukset hänen mukaansa tulkittu ja tulkinta on aina uskonvarainen. Tulkinnat ovat kuitenkin niin homogeenisia, että voidaan puhua Jumalan ilmoituksesta.

***

Entistä kiihkeämpi keskustelu käynnistyi keväällä 1972, kun Reijo Arkkila, SLEYn tuleva nokkamies, toimitti muistiinpanonsa kirkolliskokouksen kummasteltavaksi. Hän myös toi asian laajaan tietoisuuteen mielipidekirjoituksessa Kotimaa-lehdessä.

Arkkila kysyi, ollaanko kirkossa selvillä, millaista kristinuskon perusteet järjestelmällisesti kieltävää opetusta teologit saavat heti opintojensa alussa. Tähän asiaan Räisänen kommentoi, että hän opettaa sitä, mitä Uusi testamentti sisältää, mutta selitys näytti kaikuneen kuuroille korville.

Kotimaan pääkirjoitus puhuikin sitten liberaaliteologisesta myrkynkylvöstä ja siitä, että kirkon oli väistämättä selvitettävä itselleen kuinka sen pappi kasvatus hoidetaan.

***

Keskustelu sai uusia kierroksia ja siirtyi pois kirkon kotikentältä, kun nuori teologi Risto Cantell, tuleva kirkkoneuvos, haastatteli Heikki Räisästä Suomen Kuvalehteen. Lehden toimitus otsikoi Räisäsen teologisen tiedekunnan kauhukakaraksi.

Cantellin kysyessä, oliko Jeesuksen hauta (pääsiäisaamuna) tyhjä, Räisänen toisti ajatuksen, että Jeesuksen ylösnousemuksen odotettiin olevan yleisen ylösnousemuksen alku. Oli tyhjän haudan kanssa sitten niin tai näin – mitä se oikeastaan merkitsee sen jälkeen kun niistä (eskatologisista) kehyksistä, joihin asia liittyy, on täytynyt luopua?

Tietysti tämä osaltaan johti Räisästä vihjaamaan siihen suuntaan, että tuskin hauta oli tyhjä.

Tämä oli se kohta, jossa professori astui peruuttamattomasti ”sallitun rajan” yli. Suomalaisessa teologiassa sai tuolloin kyllä epäillä monia asioita, mutta ei Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta. Moni sellainen, joka hylkäsi neitseestä syntymisen, painotti sitäkin voimakkaammin ylösnousemuksen historiallisuutta.

Risto Cantell oli astunut julkisesti Räisäsen rinnalle ja altistanut itsensäkin hyökkäyksille. Miehet pelkistivät asian niin, että keskusteluissa oli otettu esiin kaikille eksegeeteille tuttu kysymyssarja:

Mitä seurauksia Raamatun arvovallalle oli sillä, että 1) monet Raamatussa kuvatut Jumalan teot eivät olleet koskaan tapahtuneet; 2) että Raamattu sisälsi samoista asioista erilaisia tulkintoja ja 3) että sen sanoma liittyi meille outoihin edellytyksiin ja toteutumattomiin odotuksiin?

***

Kysymyssarja oli Räisänen mukaan vielä vuosikymmeniä myöhemminkin (2013) ajankohtainen. Keskustelusta puuttui lisäksi eettinen kritiikki: miten esimerkiksi sellaiset VT:n tekstit, joissa Jumala määrää Mooseksen suorittamaan raakoja etnisiä puhdistuksia, ylipäänsä voisivat olla Jumalan puhetta?

***

Lehtikirjoituksissa alettiin nyt puhua häikäilemättömistä Raamatun arvovallan vihollisista, jotka tekevät Raamatusta silppua. Samoin ylpeästä raivosta, joka kohdistuu Jumalan sanan luotettavuuteen, sekä paholaisen ovelasta strategiasta kirkkojen turmelemiseksi sisältä päin.

Piispa Osmo Alaja leimasi Räisäsen sääliä herättäväksi traagiseksi henkilöhahmoksi ja valitti keskeneräisten asioiden tuomista kyselyvaiheessa suureen julkisuuteen – joten ero pappisvirasta olisi hänen kohdallaan rehellinen johtopäätös.

Debatin kestäessä ilmestyi pääsiäisenä 1972 piispojen (Martti Simojoki, Eero Lehtinen, Olavi Kares, Hannes Leinonen, Osmo Alaja, Aarre Lauha, Erkki Kansanaho ja John Vikström)  julkilausuma 12 teesiä Raamatusta, joka ei juuri kajonnut konkreettisiin ongelmiin. Siinä toistettiin väite Raamatusta kokonaan Jumalan sanana ja kokonaan ihmissanana. Raamattuun haluttiin soveltaa kristologista kaksiluonto-oppia: kuten Jeesuksella, myös Raamatulla on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen.

Räisäsen mielestä voitiin aivan yhtä hyvin (tai huonoin) perustein väittää toisen klassisen kaavan sanoin, että Raamattu on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen!

***

Myrskyn laineet eivät laantuneet vielä tähän. Räisänen totesi, että kirkon raamattuongelma oli kuitenkin tullut kaapista ulos. Missä määrin juuri tämä esitelmä oli vaikuttanut kehitykseen, ei ollut hänen arvioitavissaan.

Kiista olisi hänen mukaansa joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin murtautunut esiin.

Dogmaatikkotriokin totesi, ettei Räisänen ole luonut nykyistä tilannetta, vaan ainoastaan rikkonut padon.

Jotkut kriitikotkin antoivat Räisäsen esitelmälle yllättävän painoarvon, jota he tietenkin pahoittelevat. Muun muassa Timo Eskolan mielestä se on vaikutusvaltaisin teksti suomalaisen raamatuntulkinnan historiassa (Teologisen instituutin tutkija Eskola oli tosin omasta mielestään lähes kaikissa asioissa eri mieltä opettajansa, Heikki Räisäsen kanssa).

***

Näyttävän ulostulon teki edesmennyt aasialaisten kielten professori ja teologian kunniatohtori Jussi Aro. Aro ilmaisi huolensa Kotimaan pääkirjoituksesta, jonka pelkäsi johtavan uuteen henkilötragediaan, jossa henkilö ajetaan niin seinää vasten, että hänestä pakostakin tulee kielteisesti vaikuttava radikaali. Aron mukaan olisi ollut toivottavaa, että lehdessä olisi sen sijaan asiallisesti selvitelty tri Räisäsen esiintuomia ongelmia.

Koska: Entä jos tri Räisänen on tosiaan oikeassa? Aron mielestä hän olikin oikeassa, sikäli kuin tarkoitettiin aineellisen maailmamme tosiseikkoja.

***

Kun toimitus sitten vastasi Räisäsen jo itse tehneen itsensä kielteisesti vaikuttavaksi radikaaliksi, Aro kirjoitti uudelleen otsikolla, Uskoni ja epäuskoni, lausuen muun muassa seuraavaa:

”Raamatun kohdalla on minuun voimakkaasti vaikuttanut se seikka, että vaikka arkeologit ja muut tiedemiehet ovat tehneet kaikkensa löytääkseen edes yhden kouriintuntuvan näytteen Raamatun ihmeistä, sellaista ei ole koskaan löytynyt. Todennäköisyyden valossa lienee katsottava, että Jumala ei toimi maailmassa näkyvällä tavalla, vaan aina salattuna.”

***

Kuriositeettina mainittakoon, että silloinen abiturientti Esa Saarinen (nykyisin Aalto-yliopiston professori) ja muuan hänen luokkatoverinsa, jotka suunnittelivat teologisia opintoja, kokivat Kuvalehden haastattelun todellisena stimulanssina:

”Olemme vaeltaneet ajoittain suuressakin epätoivossa sen yksinäisen aseman johdosta, johon olemme ajautuneet. Etsiessämme totuutta meitä ei katsottu suopein silmin kirkon nuorten parissa. Pidettyämme muutaman esitelmän mm. Raamatun ristiriitaisuuksista, meitä syytettiin repijöiksi, ja muutenkaan ilmapiiri ei innostanut jatkamaan tätä linjaa. Olimme hyvin masentuneita.”

Kolmas abiturientti Risto Uro (nykyisin HY:n teologian ja uskontotutkimuksen opettaja ja kandiohjelman johtaja) luki opiskelijaystävältä saamansa Teologisen Aikakauskirjan artikkelin kohta sen ilmestyttyä. Hän kertoo: ”Tuntuu uskomattomalta, etten torjunut sen ajatuksia suoralta kädeltä. Niin paljon se poikkesi siitä raamattuopetuksesta johon oma seurakuntaympäristöni oli minut kasvattanut. Yksi selitys voi olla artikkelin konstailematon suoruus ja suurien asioiden yksinkertainen selittäminen. Kenties toinen puhutteleva seikka on ollut se, että kaikessa radikaaliudessaan artikkeli tulkitsi luterilaista armon teemaa hyväksytyksi tulemisen kokemuksena. Joka tapauksessa tämä artikkeli sai minut kiinnostumaan eksegetiikasta.

***

Parisenkymmentä vuotta myöhemmin ”raamattuongelman kaapin ovet” avautuivat entisestään, kun Matti Myllykoski (nykyisin HY:n Uuden testamentin eksegetiikan dosentti) julkaisi teoksensa ”Jeesuksen viimeiset päivät”, jossa esitettiin, että Jeesus oli kuolemansa jälkeen todennäköisesti joukkohaudattu.

Myllykoski on toiminut aktiivisesti siinä, että kirkon opetusta uudistettaisiin nykytiedon valossa. Hän on kuitenkin toivonut ymmärrystä myös konservatiivisille ryhmille (kuten naispappeuden vastustajille).

Myllykosken lisäksi myös teologian tohtori Kari Kuula (nykyisin Kauniaisten srk-pastori) kirjoitteli (HY:n dosenttina), että VT:n kertomukset eivät olleet historiallisia, eikä Jeesuksen historiallinen olemus lepää kovin vankalla perustalla – puhumattakaan neitseestä syntymisestä, kristologisista tulkinnoista tai luterilaisesta sakramentologiasta.

Kuulan mukaan nykytutkimuksen tuloksiin vakavasti suhtautuva teologi (lähinnä pappi) voi joutua kertomaan seurakuntalaisilleen, että kristinusko ei perustu suoraan Raamattuun, vaan se on valikoitujen teemojen ja teologien vuosisataisten opetusten kirkollis-poliittisissa myllerryksissä syntynyttä sekoitusta.

***

Teologisen tiedekunnan dekaani, Aila Lauha, kirjoittaa Vartija-lehdessä Heikki Räisäsen kuolinpäivänä 30.12.2015, että Räisänen oli pappi kuolemaansa saakka, vaikka hänen tutkimuksensa ravistelivatkin perinteisiä käsityksiä, ja vaikka häntä vastaan tehtiin kanteluita harhaoppisuudesta.

Kirkko oli hänelle kuitenkin tärkeä viitekehys, vaikkakaan ei ongelmaton.

Räisänen halusi virittää keskustelua raamatusta ja antaa eväitä tekstien ymmärtämiseen ja tulkintaan. Hän ei kohdistanut sanojaan ainoastaan teologian ammattilaisille, vaan myös tavallisille seurakuntalaisille, jotka halusivat itse paneutua asioihin. Monet löysivätkin hänen kirjojensa välityksellä raamatun aivan uudella ja tuoreella tavalla. Näin he saattoivat löytää uudestaan myös kirkon.

Yleinen valmius keskustella kirkon piirissä avoimesti myös vaikeista raamatun teemoista on lisääntynyt pitkälti juuri Heikki Räisäsen aloitteesta.

Totuus on tärkeä, eikä kirkko voi elää valheessa – näin Heikki ajatteli.