Todellisesta inspiraatiosta

Inspiraatio tulee latinan sanasta in spiritus = hengessä. Kristillinen teologia on tulkinnut inspiraation tarkoittavan ainoastaan sitä henkistä virikettä, jonka kautta ja avulla heidän pyhät kirjoituksensa on tuotettu. Teologiassa spiritukseen lisätään yleensä vielä sana sanctus, jolloin puhutaan jumalallisen kolminaisuuden yhdestä aspektista, Pyhästä Hengestä.

Henki itsessään on lähes kaikkien määritelmien (joskaan sitä ei voida määritellä) mukaan yksi ja jakamaton kaiken ydinolemus. Se on pyhää nimenomaan siinä mielessä, ettei se sisällä mitään inhimillisen tajunnan erillistämiä ja ehdollistamia ominaisuuksia. Raamatussa tosin viitataan ihmiseen ”Pyhän Hengen temppelinä”, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että henki tai henkinen voima voisi toimia aktiivisena jokaisessa ihmisessä (sillä silloin mikään elävä ei olisi turvassa).

Paavali kirjoitti 1. Korinttolaiskirjeen 3. luvun 16. jakeessa: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” Apostoli totesi ainoastaan sen, että henki asuu (on latenttina) ihmisen olemuksessa, mutta ei välttämättä toimi aktiivisena voimana, koska ihminen ei pelkän ehdollistuneen mielensä avulla kykenisi sitä mitenkään hallitsemaan.

***

Inspiraatio todellisimmillaan tarkoittaa siten jotakin suoraan hengestä tulevaa, joka ei ole käynyt läpi ajallisen ehdollistumisen prosesseja.

Inspiraatio on oikeastaan ajatuksista ja tunteista vapaa tietoisuuden tila, jossa kaiken sisäinen olemus avautuu ehdollistumattomana – Jaakobin sanoin: ”Ilman muutosta, vaihteen varjoa.”

”Maallisessa merkityksessään” käsitettä käytetään kuvaamaan lähes kaiken laatuisia mielen (inspiroituja) toimintoja ja oivalluksia, joista useimpia voitaisiin nimittää pikemminkin ”perspiraatioiksi = hikoilemisiksi.”

Todellinenkin inspiraatio saattaisi tosin aiheuttaa ”perspiraatiota” – lämmön synnyttämää hikoilua. Henkisen luovan energian virtausta verrataan usein henkiseen tuleen, jolla Kristuksen kerrottiin voivan kastaa kasteeseen kelvolliset. Kyseessä lienee (korkeimmillaan) koko universumin synnyn ja ylläpidon taustalla oleva energia, jota vain harvat ja valmistautuneet persoonalliset olemukset kykenisivät kestämään ja käyttämään. Tämän voiman käsittämättömyyteen viittaavat esim. raamatun maininnat mahdollisuudesta siirtää sen avulla vuoria (usko, eli pikemminkin jumalalliseksi muuntunut horjumaton tahto, on sen käytön edellytys).

***

Ihmiset puhuvat usein inspiraatiosta, kun he saavat jonkin yllättävän idean tai päähänpiston. Todellisuudessa mentaalinen virike on erittäin harvoin peräisin ehdollistumattomasta todellisuudesta. Tavallinen lähde löytyy henkilön psyyken tunne- tai mentaalisista olemuspuolista.

Inspiraatio on ylitajuinen ilmiö, kun taas tavallisimmat intuitiot ovat syntyisin alitajunnasta (inhimillisen kokemuksen piiristä).

***

Luova perusvoima toimii tietenkin joka hetki kaiken elävän antajana, mutta hyvin vaatimattomalla intensiteetillä. Sen ”käyttöehtojen” suhteen voitaisiin esittää analogia sähkövirrasta: johtimen ollessa epäpuhdas, tulee siitä vastus, joka kuumenee virran kulkiessa sen kautta. Tästä syystä ihmisen sisäiselle ja ulkoiselle olemukselle asetetaan lähes kaikissa henkisissä perinteissä ankaria ehtoja, sillä epäpuhtaana se ei kestäisi todellista henkistä virtausta.

Jatkuva luovan voiman virtaus sellaisen persoonan kautta, joka ei hallitse täydellisesti oman mielensä liikkeitä, olisi samaan kuin että atomiaseen laukaisukytkin luovutettaisiin juoppohullun käsiin.

***

Seksuaalisuus on eräs universaalin luovan voiman erilaistuma, jonka tarkoituksena on pitää huolta siitä, että inhimillisille tajuntayksiköille syntyy riittävä määrä heijastusvälineitä eli fyysisiä kehoja. Tämä voima käy viitteeksi todellisesta luovasta voimasta, tosin hyvin heikentyneessä muodossa.

***

Hengestä puhutaan usein turhan keveästi – kuvitellen, että se on äärimmäisen kevyttä.  Henki lienee kuitenkin jotakin, joka kannattaa ja läpäisee kaiken – ja on siten periaatteessa kaikkein raskainta.

Henki on kaiken erilaistuneen ja erilaistuvan perustana, alkuna ja loppuna oleva määrittelemätön ydinolemus. Mikään jakautunut, erilaistunut ja ehdollistunut ei voi tulla todelliseen kosketukseen sen kanssa kadottamatta ensin niitä ominaisuuksia (ns. elämäänsä – tavanomaista ehdollistunutta elämäntajuaan), jotka ovat kääntäneet tajunnan pois ehdollistumattomasta tilasta.

Mestari Eckhart karrikoi tätä tavanomaista tilaa siten, ettei Jumala (=Universaali Henki) varsinaisessa mielessä edes huomaa syntistä ihmistä niin kauan kuin inhimillinen tajunta suuntautuu persoonan puitteissa ulkoisiin asioihin ja ilmiöihin.

Evankeliumin esittämä ehto ”elämänsä kadottamisesta elämän löytämiseksi” kuvaa samaa periaatetta, jonka toteutuminen voi parhaimmillaan aiheuttaa hengen ”syntymiseen” inhimillisestä itsestä tyhjentyneeseen tajunnalliseen tilaan – tosin ei tietenkään ihmisen omasta tahdosta.

Onko ainoastaan kaikki vanha todella inspiroitua?

Kristillisen teologian mukaan inspiraatio edustaa Pyhän Hengen vaikutusta, jollainen löytyy sekä perinteisten kirkollisten ajatusmuotojen että koko raamatun synnyn perustalta.

Apostoli Paavalin mukaan raamattu (Uutta testamenttia ei hänen aikanaan vielä ollut olemassa) on syntynyt Jumalan hengen vaikutuksesta.

Henki vaikuttaa tietenkin joka hetki ihmisen alkuperäiseen ja puhtaaseen henkiseen olemukseen, josta se saattaa otollisissa olosuhteissa heijastua sielulliseen ja psyykkiseen puoleen, mikäli ne eivät ole täynnä ulkoisen elämän luomia kiinnikkeitä.

Lienee itsestään selvää, että todellinen Pyhän Hengen vaikutus on mahdollista ja puhdasta vasta silloin, kun ihmisen tajunta on murtautunut ja vapautunut psyykkisen toiminnan (ajatusten ja tunteiden) luomista rajoituksista. Silloin se havaitsee itsessään kaiken muuttumattoman perusolemuksen.

Täytyy ensin syntyä hengestä, tietoisuudessa pitää tapahtua periaatteellinen muutos, että hengen kautta voitaisiin tutkia Jumalan syvyyksiä (psyyken avulla tutkimuksen tulokset ovat lähinnä epämääräisiä heijastumia).

Pyhä Henki sekoitetaan valitettavan usein psyykkisiin kokemuksiin ja tiloihin, vaikka se on ja toimii itsessään niiden kaikkien yläpuolella – hengessä. Todellinen Pyhän Hengen virtaus (tulella kastaminen) poistaa kaikki esteet inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Se ei siten ole pelkkä hetkellinen hurmostila, jollainen koetaan tavallisimmin oman psyykkisen olemuksen (yleensä tunteiden) puitteissa ja rajoissa.

Miten on ymmärrettävissä saati selitettävissä, että Pyhän Hengen vuodatukset loppuivat lähes kokonaan siinä vaiheessa, kun raamatun kaanon ja tunnustukset oli saatu määriteltyä? Eikö enää tarvittu tai jopa sallittu jumalallista johdatusta, kun vaalein valittu kirkollinen hierarkia oli tullut hengelliseen johtoon?

Kirkkoisä Tertullianus (eli n. 155 – 230) viittasi tällaiseen näkemykseen jo toisella vuosisadalla todetessaan, ettei enää kannattanut etsiä tai kolkutella, sillä mitään ei ollut löydettävissä (kirkon ulkopuolelta) eikä ketään (edes Jeesusta) avaamassa.

Oliko tapahtunut niin, että opin käsitteelliset määritelmät olivat muotoutumassa niin ahtaiksi, ettei millekään ”tuoreelle viinille” ollut enää käyttöä – saati sietohalukkuutta? Oliko johtajien muodollisesta asemasta tullut niin vahva, ettei henkilökohtaista inspiroitumista eli henkistymistä enää tarvittu?

***

Kaikki sanallinen ja kuvallinen on kuitenkin periaatteessa psyykkistä heijastumaa, jota ei sellaisenaan tulisi pitää äärimmäisenä totuutena. Sanallisissa ilmauksissa saattaa tietenkin olla mukana henkistä vaikutusta, mutta se sekoittuu välittömästi kokijansa psyyken sisältöön (ennakkoasenteisiin), ellei psyykkinen olemus ole läpikäynyt perusteellista puhdistautumista (jollaiseen ns. uskonnollisilla harjoituksilla pitäisi pyrkiä).

Syvemmissä sisäisissä tiloissa (kontemplaatiossa) kaikki erillisyyden tuntemus katoaa ja tietoisuus havaitsee välittömästi itsessään kaiken muuttumattoman ydinolemuksen.

***

Katolinen ja ortodoksinen kirkko puhuvat lisäksi yhteisöllisestä inspiraatiosta. Se saattaa osaksi nojata Matteuksen yhteen erilliseen lauseeseen: ”Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä”, tai perusteettomaan ylitulkintaan pyhäin yhteisöstä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seurakuntien kanssa. Pyhäin yhteisö muodostuu luonnostaan niistä harvoista ja valituista, jotka ovat tajunnallisesti kohonneet hengen jumalalliselle tasolle (pyhäin yhteyteen) – ainoaan pyhään ja yhteiseen, ajasta ja tilasta riippumattomaan olemukseen ja olemiseen.

***

Johanneksen evankeliumin tapa ilmaista Pyhän Hengen vuodatus konkreettisena puhalluksena kaikille opetuslapsille (Joh. 20:22) on hätäisesti kyhätty, varsin myöhäinen seurakunnallinen tulkinta, jonka tarkoituksena oli korostaa apostolien (ja samalla muodostuvan kirkon johtohenkilöiden) suoraan Jumalasta (tai Kristuksesta) juontuvaa auktoriteettia.

Yhteisiin tunnustuksiin sitoutunut joukko luo kyllä jäsenissään turvallisuuden tunnetta, jota valitettavasti on ollut tapana puolustaa keinoja kaihtamatta (karkotuksin, polttorovioin ja uskonsodin) vähänkin poikkeavia näkemyksiä vastaan.

Joukko pitää myös yleensä huolen siitä, että uusi inspiraatio tulee torjutuksi, mikäli se jossakin suhteessa poikkeaa (etenkin vaativuudessaan) perinteisistä näkemyksistä.

***

Hieman järkeistetty käsitys inspiraatiosta on ns. asiainspiraatio, jossa raamatun katsotaan tuovan riittävän selkeästi julki Jumalan keskeisen sanoman erityisesti pelastuksen osalta.

Raamatusta tulisi kuitenkin uskaltaa nostaa esiin keskeinen sanoma ja seuloa pois turha pesuvesi, virheelliset tulkinnat ja selvät väärennökset. Saattaisi olla myös korkein aika jättää puhtaasti juutalainen perinneaines veriliittoineen yms. kansallista identiteettiä korostavine episodeineen ainoastaan heidän omaan käyttöönsä. Viisauskirjallisuudesta ja psalmeista voitaisiin tosin valikoiden ottaa mukaan parhaita paloja.

***

Sanainspiraation mukaan raamatun jokainen sana edustaa ikuista totuutta. Tämä on järjen käytön täydellisesti hyydyttävä päätelmä – ja järjen kehittäminen ja jalostaminen ymmärrykseksi lienee lähes tärkein osio ihmiselle annettujen ”leivisköiden” oikeasta käytöstä.

Niin sanotut Mooseksen lait (kymmenen sanaa) katsotaan Jumalan itsensä sanelemiksi (jopa kirjoittamiksi), mutta ei oteta huomioon, että täysin vastaavia oli kirjattu vanhemmissa kulttuureissa ja uskonnoissa jo paljon aikaisemmin.

Abrahamin sanotaan olleen kotoisin Kaldean Urista, jossa jo oli säännöin järjestetty yhteisökulttuuri – kuten myös Egyptissä, josta Mooseksen väitetään johtaneen kansansa ”luvattuun maahan.”

***

Profeetoista sanotaan, että Jumala oli antanut heidän kerrottavakseen sanomia, mikä muistuttaa nykyisiä näkemyksiä ”kanavoinneista”.

Millä perusteilla sitten nykyiset unet ja kanavoinnit tulkitaan harhoiksi ja hallusinaatioiksi, kun taas juutalaisten ikivanhat näyt katsotaan erehtymättömiksi jumalallisiksi viesteiksi?

Mitä tekemistä todellisella henkisellä Jumalalla on Toisen Mooseksen kirjan lukemattomien teurasmenojen ja heilutusuhrien kanssa?

Miten inspiroitua on Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomus siitä, kun Juuda haluaa yhtyä miniäänsä? Kuinka henkistä onkaan Hesekielen umpikateellinen kuvaus egyptiläisten miesten ylivertaisista seksuaalista kyvyistä ja harrastusvälineistä?

***

Periaatteessa ulkoiset lait ja säännökset ovat tulosta yhteisöllisestä järjestäytymisestä. Sosiaalista käyttäytymistä koskevat säännöt esitettiin jumalallisina siinä tarkoituksessa, ettei niitä uskallettaisi kyseenalaistaa (muuta kuin Jeesus aikanaan: mutta minä sanon …).

Jumalallinen (täydellinen) laki on jotakin aivan toisen laatuista. Se ei tarvitse sanoja, vaan on kudottu elämään itseensä. Kaikella ulkoisellakin on ajan mittaan taipumus rakentua jotakin sisäistä mallia ja tavoitetta kohden. Tärkeintä lienee kuitenkin tajunnallinen kehityksen suunta älyn ja ymmärryksen kautta viisauteen ja sen ajattomaan lähteeseen.

***

Wikipedia rohkeaa esittää (virheellisesti), että evankeliumikertomukset ovat apostoleiden kirjaamia ja että Pyhä Henki lähinnä varmisti kertomusten totuudellisuuden ja tarkkuuden. Vakavasti otettavien tutkijoiden ”totuus” on kuitenkin se, että evankeliumien kirjoittajat eivät olleet apostoleita, vaan useita vuosikymmeniä myöhemmin perinteiden jäännöksiä tulkinneita, täysin tuntemattomiksi jääneitä henkilöitä omine tarkoitusperineen.

***

Keskiaikana hengellinen ahdistavuus taikauskomusten täydentämänä saattoi mennä niin pitkälle, että auktoriteettien vallan rapistuessa Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen myötä suuntaus eteni nopeasti toista ääripäätä, arkipäiväistä ja tieteellistä materialismia kohden.

Keskiaika näki henkeä ja henkiä kaikkialla – uusi aika ei missään – ja tieteellisen maailmankuvan eräs edustaja, Steven Hawking katsoo, ettei Jumalalle ole maailmankaikkeudessa edes mitään tarvetta. Hänkään ei tosin huomaa kysyä, mistä ne luonnon hienot lait – tietoinen ohjaus ja suuntaus – ovat lähtöisin?

***

Suomen kirkko hapuilee suuntaa nopeasti muuttuvassa asenneympäristössä. Päällimmäiseksi ovat nousseet sosiaaliset (naispappeus, homoparit, maahanmuuttajat yms.) ja taloudellisen kysymykset, eikä yli- ja alilyönneiltä ole vältytty.

Kirkon tehtävänä on henkistäminen, joka on saatettu korvata hölkkäkirkkojen hengästymisellä. Kilvoittelun sijasta alttarille on raahattu videoscreeni, jolta on voitu seurata jääkiekkoa nauttien samalla Herran ehtoollista.

***

Varsinaisessa hengellisessä sanomassa pitäydytään tiukasti siihen, joka poikkeaa kaikkein eniten muista uskonnoista ja filosofioista ja on raamatunkin pohjalta heikoiten perusteltavissa: kertakaikkiseen historialliseen sijaissovitukseen.

Ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi lainkaan käsittäneet sijaissovituksen ajatusta. Sen tueksi esitetään otteita etenkin Paavalin Efesolaiskirjeestä, joka ei todellakaan ole Paavalin itsensä laatima, vaan hänen nimissään kirjoitettu myöhäisempi väärennös, jonka tarkoituksena on ollut tukea vanhan juutalaisen perinteen pohjalta kehiteltyä ajatusta ulkopuolisen sovituksen mahdollisuudesta.

Kirkko on rakentanut omituisen opin Jeesuksesta Jumalan Itselleen suorittamana vikauhrina (Jumalan karitsana), jolla ei ole juuri mitään tekemistä Jeesuksen itsensä antaman opin kanssa.

***

Nasaretin Jeesus ei kehottanut uskomaan pelkästään hänen olemukseensa ja esimerkkiinsä, vaan hänen opetuksiinsa, joita kunkin tuli tutkia ja elää todeksi omassa elämässään niin, että myös he itse voisivat joskus lausua: ”Isä ja minä olemme yhtä.”