Inspiraatio tulee latinan sanasta in spiritus = hengessä. Kristillinen teologia on tulkinnut
inspiraation tarkoittavan ainoastaan sitä henkistä virikettä, jonka kautta ja
avulla heidän pyhät kirjoituksensa on tuotettu. Teologiassa spiritukseen lisätään
yleensä vielä sana sanctus, jolloin puhutaan
jumalallisen kolminaisuuden yhdestä aspektista, Pyhästä Hengestä.
Henki itsessään on lähes kaikkien määritelmien (joskaan sitä ei voida
määritellä) mukaan yksi ja jakamaton kaiken ydinolemus. Se on pyhää nimenomaan
siinä mielessä, ettei se sisällä mitään inhimillisen tajunnan erillistämiä ja
ehdollistamia ominaisuuksia. Raamatussa tosin viitataan ihmiseen ”Pyhän Hengen
temppelinä”, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että henki tai henkinen voima voisi
toimia aktiivisena jokaisessa ihmisessä (sillä silloin mikään elävä ei olisi
turvassa).
Paavali kirjoitti 1. Korinttolaiskirjeen 3. luvun 16. jakeessa: ”Ettekö
tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?”
Apostoli totesi ainoastaan sen, että henki asuu (on latenttina) ihmisen olemuksessa,
mutta ei välttämättä toimi aktiivisena voimana, koska ihminen ei pelkän
ehdollistuneen mielensä avulla kykenisi sitä mitenkään hallitsemaan.
***
Inspiraatio todellisimmillaan tarkoittaa siten jotakin suoraan hengestä
tulevaa, joka ei ole käynyt läpi ajallisen ehdollistumisen prosesseja.
Inspiraatio on oikeastaan ajatuksista ja tunteista vapaa tietoisuuden tila,
jossa kaiken sisäinen olemus avautuu ehdollistumattomana – Jaakobin sanoin: ”Ilman
muutosta, vaihteen varjoa.”
”Maallisessa merkityksessään” käsitettä käytetään kuvaamaan lähes kaiken
laatuisia mielen (inspiroituja) toimintoja ja oivalluksia, joista useimpia
voitaisiin nimittää pikemminkin ”perspiraatioiksi = hikoilemisiksi.”
Todellinenkin inspiraatio saattaisi tosin aiheuttaa ”perspiraatiota” – lämmön
synnyttämää hikoilua. Henkisen luovan energian virtausta verrataan usein henkiseen
tuleen, jolla Kristuksen kerrottiin voivan kastaa kasteeseen kelvolliset. Kyseessä
lienee (korkeimmillaan) koko universumin synnyn ja ylläpidon taustalla oleva energia,
jota vain harvat ja valmistautuneet persoonalliset olemukset kykenisivät
kestämään ja käyttämään. Tämän voiman käsittämättömyyteen viittaavat esim.
raamatun maininnat mahdollisuudesta siirtää sen avulla vuoria (usko, eli
pikemminkin jumalalliseksi muuntunut horjumaton tahto, on sen käytön edellytys).
***
Ihmiset puhuvat usein inspiraatiosta, kun he saavat jonkin yllättävän idean
tai päähänpiston. Todellisuudessa mentaalinen virike on erittäin harvoin
peräisin ehdollistumattomasta todellisuudesta. Tavallinen lähde löytyy henkilön
psyyken tunne- tai mentaalisista olemuspuolista.
Inspiraatio on ylitajuinen ilmiö, kun taas tavallisimmat intuitiot ovat
syntyisin alitajunnasta (inhimillisen kokemuksen piiristä).
***
Luova perusvoima toimii tietenkin joka hetki kaiken elävän antajana, mutta
hyvin vaatimattomalla intensiteetillä. Sen ”käyttöehtojen” suhteen voitaisiin esittää
analogia sähkövirrasta: johtimen ollessa epäpuhdas, tulee siitä vastus, joka
kuumenee virran kulkiessa sen kautta. Tästä syystä ihmisen sisäiselle ja
ulkoiselle olemukselle asetetaan lähes kaikissa henkisissä perinteissä ankaria
ehtoja, sillä epäpuhtaana se ei kestäisi todellista henkistä virtausta.
Jatkuva luovan voiman virtaus sellaisen persoonan kautta, joka ei hallitse
täydellisesti oman mielensä liikkeitä, olisi samaan kuin että atomiaseen
laukaisukytkin luovutettaisiin juoppohullun käsiin.
***
Seksuaalisuus on eräs universaalin luovan voiman erilaistuma, jonka
tarkoituksena on pitää huolta siitä, että inhimillisille tajuntayksiköille
syntyy riittävä määrä heijastusvälineitä eli fyysisiä kehoja. Tämä voima käy
viitteeksi todellisesta luovasta voimasta, tosin hyvin heikentyneessä muodossa.
***
Hengestä puhutaan usein turhan keveästi – kuvitellen, että se on äärimmäisen
kevyttä. Henki lienee kuitenkin jotakin,
joka kannattaa ja läpäisee kaiken – ja on siten periaatteessa kaikkein
raskainta.
Henki on kaiken erilaistuneen ja erilaistuvan perustana, alkuna ja loppuna
oleva määrittelemätön ydinolemus. Mikään jakautunut, erilaistunut ja
ehdollistunut ei voi tulla todelliseen kosketukseen sen kanssa kadottamatta
ensin niitä ominaisuuksia (ns. elämäänsä – tavanomaista ehdollistunutta
elämäntajuaan), jotka ovat kääntäneet tajunnan pois ehdollistumattomasta
tilasta.
Mestari Eckhart karrikoi tätä tavanomaista tilaa siten, ettei Jumala (=Universaali
Henki) varsinaisessa mielessä edes huomaa syntistä ihmistä niin kauan kuin
inhimillinen tajunta suuntautuu persoonan puitteissa ulkoisiin asioihin ja
ilmiöihin.
Evankeliumin esittämä ehto ”elämänsä kadottamisesta elämän löytämiseksi”
kuvaa samaa periaatetta, jonka toteutuminen voi parhaimmillaan aiheuttaa hengen
”syntymiseen” inhimillisestä itsestä tyhjentyneeseen tajunnalliseen tilaan – tosin
ei tietenkään ihmisen omasta tahdosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti