Pahuuden
persoonallistuma, Paholainen, Saatana tai Perkele käsitetään etenkin
juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa Jumalan vastustajaksi, joka
viekoittelee ihmisiä syntiin.
Saatana mainitaan Uudessa
testamentissa huomattavasti useammin (33 kertaa) kuin Vanhassa (14 kertaa).
Jälkimmäisessä se on kiinnostanut lähinnä vain Jobia (10 kertaa).
Varhaiset kristilliset
teologit tulkitsivat, että paholainen oli alun perin (siis ajattomuudessa) luotu
hyväksi, mutta langennut myöhemmin (ajassa, mutta kuitenkin ennen ihmistä) ja
asettunut sitten Jumalan viholliseksi. Kehitellyn ajatuksen tueksi haettiin
joitakin Vanhan testamentin kohtia, joissa tosin paheksuttiin lähinnä kirjoitusajankohdan
sellaisia hallitsijoita kuin Tyroksen
kuningasta.
***
Saatanan katsottiin
varhaisina kristillisinä aikoina liittyvän erityisesti pakanoihin (myöhemmin
lähes kaikkiin toisuskoisiin). Kastekaavassa kastettavan (aikuisen – lapsikaste
on tullut myöhemmin) piti siten luvata luopua paholaisesta.
***
Professori Elaine Pagelsin mukaan (ks. The Origin
of Satan, 1995) jo evankelistat aloittivat kristillisen ”saatanallistamisen” (mustavalkoisen
katsannon) kohottaakseen vielä epävakaan oman ryhmittymänsä profiilia muiden suhteen
(aluksi ensisijaisesti juutalaisten).
Evankelista Markus panee (pitkäaikaisin
seurauksin) juutalaiset vaatimaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista, vaikka nykytutkimuksen
mukaan tavallinen kansa pidettiin täysin tietämättömänä koko oikeudenkäynnistä
(kun pelättiin kansan asettuvan Jeesuksen puolelle ja nousevan hänen johdollaan
roomalaisia vastaan).
***
Paholaisen karkottaminen
taivaasta muistuttaa hyvin paljon alkuperäisten ihmisten (tai ihmisrodun)
kohtaloa. Kyseessä saattaakin olla muunnettu allegoria samasta asiasta.
Karkotetulle paholaiselle
piti kehitellä oma asuinpaikkansa. Hänet paikannettiin ensi vaiheessa maan
päälle. Täällä hänen kuviteltiin tietoisesti etsiskelevän ihmisiä, joita voisi
johtaa harhaan.
Vasta keskiajan
skolastikot löysivät paholaiselle oivallisen väli- ja loppusijoituspaikan
helvetistä, johon hänen raamatun mukaan piti tosin joutua vasta viimeisen
tuomion jälkeen (langenneiden ihmisparkojen ja enkelten mukana).
***
Varhaisista kirkkoisistä Origenes ja Gregorius Nyssalainen esittivät, ettei helvettikään ole ikuinen,
vaan aikojen saatossa sinne joutuneet saattaisivat katua ja tulla
pelastetuiksi. Augustinus kuitenkin
asettui (Ilmestyskirjaan sokeasti nojaten) tätä ajatusta vastaan, ja hänen
näkemyksensä sinetöitiin kirkon viralliseksi opiksi Konstantinopolissa v. 553.
Martti Luther hyväksyi keskiaikaisen paholaiskäsityksen lähes sellaisenaan ja katsoi
kristityn koko elämän olevan taistelua paholaista vastaan. Lisäksi hän
kehitteli mielessään ajatuksen, jonka mukaan jopa paavinvirka oli itse
paholaisen keksintöä – ja että paavi edusti Antikristusta, raamatun ennakoimaa
Jumalan vastustajaa.
On enemmän kuin ilmeistä,
että niin paavin kuin kaikkien muidenkin kirkollisten toimijoiden virat ovat
lähtöisin inhimillisestä halusta organisoida joukkoliike laatimalla sille
hierarkkinen vallankäyttöjärjestys.
Joskus kuulee
vitsailtavan kirkollisten toimijoiden ylpeilleen paholaiselle siitä, että he
olivat perustaneet kirkon Jumalan työn tueksi. Tähän paholainen vastaa, että
hän on sen organisoinut!
Kirkon historiaa
tarkasteltaessa voidaan löytää valitettavan runsaita ja brutaaleja esimerkkejä
halusta lisätä keinoja kaihtamatta sekä valtaa että maallista omaisuutta
(viimeisiin liittyvistä ylilyönneistä, Tetzelin
anekaupasta, Luther sai kimmokkeen teeseihinsä).
***
Paholaisen käsittäminen
konkreettiseksi olennoksi tai olemukseksi johtuu suurelta osin ihmisten
tarpeesta löytää jokin ulkopuolinen syyllinen tai syy omiin heikkouksiinsa (ts.
psykologisesta defenssista, projektiosta). Tällainen toimija sijoitettiin jo
paratiisiin käärmeenä, joka houkutteli Eevaa ”omenavarkauteen”, josta koko
myöhemmän ihmispopulaation kärsimysten väitetään saaneen alkunsa. Sanatarkasti
tulkiten kertomus on täysin mieletön (tai sitten jumaluudessa on jotakin vikaa).
Genesiksen omenapuu kuvannee
ulkoista maailmaa (ja siihen samastumista), jonka ”hedelmiä mutustellen”
ihmiskunta voi opiskella ”luomisen alkeita” kehittyäkseen (kehittääkseen
mentaalista olemustaan) niiden avulla joskus (Paavalin mukaan) ”pelkistä elävistä
sieluista (ihmisaihioista) eläväksi tekeviksi hengiksi.”
***
Inhimillinen ajattelu näyttää
yhä tarvitsevan konkreettisia kohteita kuvaamaan puhtaasti periaatteellisia,
ajattomia ja jumalallisia asioita. Ihmisen on helppo ajatella jonkin
konkreettisen tai ainakin persoonallisen (ihmistä muistuttavan) olemuksen
olevan hänen puolellaan tai häntä vastaan.
Kristillisyydessä Kristus katsotaan useimmiten persoonaksi,
joka on ihmisen puolella – on jopa kärsinyt hänen puolestaan (pro nobis). Saatana on sekä ihmisen että Kristuksen
vastustaja (contra nobis).
Paholainen voidaan
kuitenkin perustellusti sijoittaa ihmisten oman tajunnan puitteisiin tai
pikemminkin puutteisiin: sellaisiin sisäisiin asioihin kuin itsekkyyteen,
tietämättömyyteen, taitamattomuuteen, aggressiivisuuteen (ja muihin defensseihin)
välinpitämättömyyteen ja avuttomuuteen.
Tällaiseen tulkintaan
viittaa myös Matteuksen (6:23) ja Markuksen evankeliumien kohtaus, jossa Jeesus
nimitti opetuslapsi Pietaria Saatanaksi, kun tämä ei kyennyt tajuamaan asiaa
elämän itsensä kannalta, vaan nosti yksilön edun sen yli.
***
Uusi kristillinen
teologia on alkanut korvat saatanan pahuuden
prinsiipillä. Tunnettu teologi ja filosofi, Friedrich Schleiermacher jopa hylkäsi koko käsityksen
persoonallisesta paholaisesta.
Filosofi Nietzsche kuvaa
Zarathustrassan kautta sitä, että ”hyvä ja paha”, Jumala ja Paholainen ovat käsitteellisessä
mielessä vain aikaan ja tilaan kuuluvia toisiin verrannollisia asioita, joilla
on merkitystä lähinnä ihmisen järjellisen erotuskyvyn muodostumisessa. Zarathustra
kohtaa sisäisissä tietoisuuden tiloissa ”vanhan vihollisensa, painavuuden
hengen” ja havaitsee sen luomien polaaristen jännitteiden tilapäisen luonteen.
***
Kansanomaiseen
käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet sekä kreikkalainen että germaaninen
mytologia. Yleinen kuva sarvekkaasta sorkkaolennosta ei todellakaan perustu
Uuden testamentin kuvauksiin, vaan muistuttaa lähinnä kelttien ja
arkadialaisten hedelmällisyyden jumalia, Cernunnosta
ja Pania. Saatana sai pukkia muistuttavan hahmonsa vasta myöhäiskeskiajan
taiteissa.
***
Inhimillisen ajattelun
heikkouksiin kuuluu usein kykenemättömyys erottaa toisistaan syitä ja
seurauksia. Perinteisesti on esitetty, että paholainen on olemukseltaan
alkuperäinen (heti luotu) eikä jälkiperäinen (myöhemmän kehityksen tulos).
Asia voitaisiin nähdä
myös niin, että paholainen edustaa lähinnä ilmennyksen puitteissa tapahtuvan kehityksen
vastavoimaa, joka pitää huolen siitä, että muutos pysyy käynnissä ja rakentuu riittävän
vakaalle perustalle.
***
Ihmisten on tavattoman vaikea
käsittää kärsimysten (saatanallisten asioiden) tarkoitusta, koska niiden tarkoitus
ei yleensä ilmene välittömästi. Heitä lohdutetaan usein toteamalla, että
”käsittämättömät ovat Herran tiet.” Tämä ei aina tuo kovin paljon lohtua, sillä
ihminen haluaa tietää syyt, vaikka hänen ymmärryksensä ei niitä kykenisi tai kuullessaankaan
haluaisi käsitellä.
Kärsimyksen kysymys
näyttää lisäksi olevan selvässä ristiriidassa näkemyksen kanssa, jossa Jumala
esitetään kaikkea ja kaikkia syleilevänä rakkautena.
***
Muun muassa taannoisen Turun
terrori-iskun kohteeksi joutuneet ja heidän läheisensä näkemykset ”hyvän
voitosta” ovat joutuneet kovalle koetukselle, koska näin brutaalia väkivaltaa
ei Suomessa ole pitkään aikaan kohdattu.
Ihmisyyden yleinen
kehitys on yhä siinä vaiheessa (ilmenee etenkin nuorilla kapinaikäisillä),
ettei vastuullinen omakohtainen ajattelu ole universaali ominaisuus.
Petomaisuus ja helppo johdateltavuus ovat hyvin opittuja perusominaisuuksia, joita
vallanhaluiset johtajat voivat vaivattomasti käyttää hyväksi.
Riittävän voimakkaasti
motivoiden useimpia ihmisiä voidaan yhä johdatella mitä kauheimpiin tekoihin.
Yksilöityminen ei ole edennyt vielä niin pitkälle (erotuskyvyksi), että se voisi
ehkäistä voimakkaiden suggestioiden vaikutukset. Tähän saakka mentaalinen
kehitys on ”oheistuotteena” myös lisännyt itsekeskeisyyttä ja oman edun
tavoittelua.
Ranskassa suoritetussa
kokeessa (ns. kuolemanpelissä) ainoastaan yksi viidestä osallistujista kykeni
olemaan antamatta ohjaajan ja yleisön kannustamana kohteilleen kuolettavia
sähköiskuja. Koe perustui Stanley Milgramin
USA:ssa Yalen yliopistossa 1960-luvulla suorittamiin testeihin.
***
Filosofi Nietzsche nimitti paholaista
”painavuuden hengeksi”, joka pitää ihmisen mielen kiinnitettynä ulkoisen elämän
virikkeisiin ja velvoitteisiin, hyvään ja pahaan, kunnes tajunta jossakin
vaiheessa on valmis ja vapaa kohoamaan kaiken suhteellisen yläpuolelle. Vasta
silloin paljastuu ”vanhan vihollisen” todellinen, tilapäinen olemus ja tehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti