Vain kelvoton on katoavaa

Ulkoista elämää tarkkaillen voidaan väittää otsikkoa vastaan esittelemällä haisevia kaatopaikkoja, rikostilastoja tai sitä, että moni hyvältä näyttävä asia ja olemus näyttävät yhtä selvästi katoavaisilta.

Ihmiset ovat usein hakeneet pysyvyyttä sieltä, missä sitä ei voi olla – ajan ja tilan puitteista. Jopa kehollinen olemus on haluttu nähdä ikuistamiskelpoiseksi, vaikka lihallisen ruumiin palautuminen perusaineksikseen on selvästi havaittava ilmiö, jota eivät parhaimmatkaan balsamoinnit ole estäneet.

Palautuminen myönnetään myös kristillisessä ruumiin siunauksessa: ”Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman (1. Moos. 3:19, Ps. 146:4, Jer. 44:14).”

Valitettavasti siunauksessa kehoon samastetaan koko minuus – oikeampaa olisi puhua ainoastaan ruumiin siunauksesta.

Melko suuri osa persoonallisesta tajuisuudesta toimii tietenkin ajallisten ilmiöiden puitteissa ja saa niistä virikkeitä. On kuitenkin todennäköistä, että ruumiinsa menettänyt tajunta ei voi kovin kauan takertua sellaisiin impulsseihin, jotka edellyttävät aistivaa kehoa. Persoonalliseen tajuntaan sisältyy paljon ominaisuuksia, joita se ei voi harjoittaa fyysisen kuoleman jälkeen, koska fyysiset aistinelimet ja hermosto puuttuvat.

Kuolema ei kuitenkaan hävitä tunteita tai ajattelua, ne ainoastaan joutuvat sopeutumaan aivan erilaisiin olosuhteisiin, jotka tosin ovat niille kaikkein ominaisimmat.

Katolinen kirkko uskoo ns. kiirastuleen, joka voisi tarkoittaa liian aistillisesti suuntautuneen ihmisen kehon menettämisen jälkeisiä tilapäisiä sopeutumisvaikeuksia.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, ettei tajunta kokisi olevansa erillinen olemus erillisessä hahmossa. Olemuksesta kuitenkin puuttuvat fyysisen kehon tuottamat aistimukset ja alituisen ylläpidon tarpeet.

Uni ja kuolema ovat koettavina tiloina siinä mielessä samantapaisia, että ne rakentuvat lähes täysin yksilön oman tajunnan sisällön varaan. Unet tosin ovat huomattavasti sekavampia, koska tajunnan tila vaihtelee muistista nousevien ja kehon aiheuttamien impulssien johdosta.

Fyysisen elämän aikana ulkoinen ympäristö tuottaa hyvin monipuolisia virikkeitä, joita tajunta käsittelee ja työstää persoonallisiksi mielikuviksi, tunteiksi ja ajatusmuodoiksi.

Kuoleman jälkeinen olotila ei enää samassa määrin tuota uusia impulsseja ja mahdollisuuksia, se vain laajentaa elämän aikana syntyneiden psyykkisten toimintamallien ilmenemiskenttää. Psyykkinen ympäristö mukautuu aineellista monin verroin helpommin persoonan ajatusmuotojen mukaan nopeuttaen samalla tajunnan kyllästymistä näihin itsesyntyisiin ilmiöihin.

Kyllästyminen on fyysistä elämääkin eteenpäin vievä inhimillisen tajunnan ominaisuus. Kuoleman jälkeen prosessi nopeutuu niin, että muistista kumpuavien virikkeiden halu katoaa karkeimmista alkaen.

Tajunnassa voidaan ajatella tapahtuvan eräänlaisia ”jatkokuolemia”, kun se hitaasti ajautuu yhä hienovaraisempien virikkeiden piiriin. Samalla tajunta etääntyy aineellisen elämän tuottamista, vastakkaisuuksiin nojaavista sidostumistaan.

Persoonallisesta tajunnasta katoaa luonnollisen prosessin kautta kaikki sellainen, jolla on merkitystä ainoastaan fyysisen elämän kannalta. Siitä ei siten katoa mitään sellaista, jolla on todellista merkitystä elämän itsensä suhteen.

Sisäisen prosessin aikana tajunta säilyttää ja puhdistaa niitä ominaisuuksia, jotka muistuttavat sen alkuperäistä henkistä olemusta. Psalmi 126:6 kuvaa prosessia ”riemulliseksi paluuksi oman lyhteen kanssa, jonka siemenet oli raskaaseen ajalliseen elämään itkien kylvetty.”

Sisäistymisprosessi johtaa lopulta siihen, että tajunta kadottaa erillisyyden tuottamat jännitteensä siinä määrin, että se kokee ainoastaan sellaista, joka sen elämässä on ollut puhtainta ja eniten iloa tuottavaa.

Kristillinen käsitteistö puhuisi tällöin paratiisinomaisesta tilasta, jota ei kuitenkaan tulisi samastaa ajallisuudesta ja erillisyydestä täysin vapaaseen taivastilaan.

***

Uusi testamentti puhuu taivaasta tilana, johon pääseminen edellyttää ”kaidan tien omakohtaista kulkemista loppuun saakka, sekä lopulta ahtaan portin läpäisemistä”, minkä sanotaan olevan mahdollista ainoastaan harvoille ja valituille (tai valikoituneille – ettei mukaan tule predestinaation omituista makua).

Evankeliumi puhuu tässä koko ihmisyyden korkeimmasta saavutuksesta, jossa tietoisuus kohoaa jo elinaikana pysyvästi kaiken ajallisen yläpuolelle, jolloin mitään sisäistä irrottautumisprosessia ei enää kuolemankaan jälkeen tarvita.

Kuoleman jälkeiset kokemukset ovat yleisimmin luonteeltaan subjektiivisia ja suhteessa yksilön elämänsä aikana saavuttaman tietoisuuden laatuun. Ainoastaan jo elinaikanaan ”ylös noussut tietoisuus” voi säilyttää täydellisen itsetietoisuuden ja tahdon, joka tosin poikkeaa luonteeltaan tavanomaisista mentaalisista toiminnoista, koska se on aikasidonnaisuuksista vapaa.

***

Ihmiset voivat ajatella, että heidät on lunastettu iankaikkiseen elämään tai että usko ja kaste riittävät pelastuksen takeiksi.

Johanneksen evankeliumin (12:50) Jeesus toteaa, että hänen Isänsä käsky on iankaikkinen elämä. Elämä voidaan kokea ajallisesti ja välillisesti fyysisen kehon kautta tai sisäisemmin psyykkis-mentaalisessa olemuksessa.

Ajallisuus saa alkunsa jostakin periaatteellisesta, Johanneksen evankeliumin ”in principiosta”, jonka henkistä ydinolemusta ajallisen ja rajallisen on tarkoitus ”pukea muodoiksi ja ilmiöiksi.”

Tuomaan evankeliumi (n:o 11) toteaa: ”Kun söitte kuollutta, teitte sen eläväksi.” 

Sanonta kuvaa tietoisuuden kehitystä sinänsä kuolleiden ilmiöiden avulla aina siihen asteeseen saakka, missä se voi vapautua virheellisistä ehdollistumistaan ja soveltua yhdeksi koko ihmisyyden kentän yhdistäväksi osaksi.