Tuonen maiden kartoitusta

Sanatarkasti ottaen Johanneksen evankeliumin (14:2) Jeesus puhuu Isänsä kodin ”monista asuinsijoista”, joihin hän oli menossa suorittamaan valmisteluita seuraajiaan varten. Jeesus ei todennäköisesti puhunut mistään kaikkeuden perustana olevasta taivaasta, todellisen ylösnousemuksen tilasta – sellaisessahan ei ole mitään valmistettavaa (koska siinä ei ole muutosta, ”vaihteen varjoa”). Todellisen taivaan sisäinen saavuttaminen edellyttäisi täydellistä muutosta tietoisuudessa, eikä olemuksessa enää saisi olla minkäänlaista ajallisen kokemuksen tuottamaa erillisyyden tuntemusta. Kyseisessä tilassa ei synoptisten evankeliumien mukaan ”naida eikä mennä miehelään.”

Kaikki kuviteltavissa olevat kuoleman jälkeiset tilat edustavat ”monia asuinsijoja”, psyykkis-mentaalisia olotiloja, joiden pääasiallinen tarkoitus on ”puida maallinen sato sielun vilja-aittaan kelpaavaan muotoon” (kuten Psalmissa 126:6 todetaan).

Vanha testamentti mainitsee tuonelan 65 kertaa, Uusi testamentti ainoastaan 10. Tuonela on kristinuskoa paljon vanhempi käsite, joka ymmärretään helposti samantapaiseksi, kaikille yhtäläiseksi olotilaksi kuin fyysinen maailma. Tuonela, vainajien psyykkisten olemusten tilana, saattaisi kuitenkin koostua juuri noista ”monista asuinsijoista”, joihin ruumiista poistuvat tajunnat ajautuvat pääasiassa luonnollisen affiniteettinsa mukaisesti.

On luonnotonta ajatella, että persoonallinen tajunta ruumiin kuollessa muuttuisi joksikin täysin toisen laatuiseksi. Tajunta säilyttää ominaisen laatunsa ja sisältönsä myös unen aikana, jolloin se on hieman erillään kehollisista aistivirikkeistään.

Kuolemassa vain karkein aistillinen olemus (maan aineksista koostunut) jää pois, jolloin tajunta toimii vapaammin omien tunteidensa ja ajatustensa luomissa puitteissa – ja niiden laatua vastaavassa ympäristössä. Vanhimpien näkemysten mukaan kehonsa menettänyt saattaa tosin ajautua alemmalle tasolle kuin mihin hänen sisäinen olemuksensa kuuluisi silloin, jos kuolema on täysin yllättävä tai hän itse on kuollessaan liiallisen pelon vallassa.

Yllättäen kuollut ei ehkä tajua tilaansa, vaan jää aivan liian lähelle fyysistä olotilaa ja mahdollisesti ihmettelee, miksi kukaan ei häntä enää huomaa (muuta kuin ehkä koirat).

Pelko tai traumaattinen tapahtuma on vetovoima (affiniteetti), joka pidättää tajunnan kaltaisiinsa tunnetiloihin, kunnes se jossakin vaiheessa vapautuu peloistaan.

Katolisen kirkon piirissä on (ainakin ollut) käsityksiä, joiden mukaan eloon jääneet voivat helpottaa kuolleen tilaa esim. sielunmessujen avulla. Jossakin määrässä elävien ihmisten tietoinen mentaalinen toiminta saattaa resonoida kuolleen (etenkin lähelle jääneen) tajuntaan ja rauhoittaa tai suunnata sitä uudelleen. Lienee kuitenkin selvää, ettei kuolleelle kukaan voi ostaa autuaallista tilaa – taivaallisesta tilasta puhumattakaan.

Fyysisen elinympäristön yksi erikoisuus on siinä, että se on kaikille siinä oleville tajuisille olennoille sama. Toinen ominaisuus on se, että siinä tajunta joutuu suuressa määrin mukautumaan fyysisiin olosuhteisiin.

Psyykkiset tilat – ne monet asuinsijat – poikkeavat fyysisestä molemmissa suhteissa. Persoonallinen tajunta ajautuu pääsääntöisesti sille ominaisiin psyykkisiin olosuhteisiin, jotka lisäksi jossakin määrin muuntuvat vastaamaan tajunnan sisältöä, kuten unessakin tapahtuu.

Kristillinen kirkko on mahdollisesti kadottanut alkuperäiset näkemykset kuoleman jälkeisistä tiloista ja korvannut ne kahden ääripään, taivaan ja helvetin, käsityksellä. Monipuolisempia näkemyksiä kuoleman jälkeisistä tiloista joudutaan hakemaan kristinuskoa paljon vanhemmista, kuten intialaisten Puranoista, joihin voi tutustua mm. seuraavan linkin kautta:

Tietoisen olemisen erilaisia tiloja

Kuollut tuntee kyllä elävänsä erillisenä, hahmollisena olemuksena, jolla ei tosin ole kehollisuuteen liittyviä välittömiä tarpeita muuta kuin alussa, jolloin ne johtuvat aikaisemman kokemuksen tuottamista ehdollistumista joita uudessa olomuodossa ei voi enää tyydyttää (muuta kuin kuvitteellisesti).

On tosin viitteitä siitä, että esim. kuollut alkoholisti saattaa ajautua tai hakeutua kaltaistensa elävien ihmisten läheisyyteen yrittäen saada heidän ”atmosfääristään” edes jonkinasteista tyydytystä entisiin tarpeisiinsa. On myös esitetty, että todella paatunut rikollinen voisi kuoltuaan lähestyä vastaavia taipumuksia omaavia ja yllyttää heitä tekemään rikoksia – jolloin puhutaan demonisesta tai elementaarisesta vaikutuksesta.

Joidenkin näkemysten mukaan kuolleet jäävät läheistensä lähettyville eräänlaisiksi ”suojelusenkeleiksi.” Tämä ei liene mikään sääntö, vaan poikkeuksellinen tila, joka johtuu erityisen voimakkaasta tunnesidoksesta (yleensä huolehtimisen tarpeesta tai eloon jääneiden kaipauksesta).

Traumaattiset tapahtumat (kuten väkivaltainen kuolema) saattavat pidättää tajunnan tapahtumapaikkaan, samoin liiallinen kiinnittyminen (omistamisen halu).

Voimakkaita tunteita sisältävät tapahtumat tuottavat myös kaltaisiaan energiakoostumia, jotka eivät hajoa välittömästi, vaan jäävät jollakin tavoin aistittaviksi. Esimerkiksi onnettomuuspaikoille suremaan tai uteliaisuuttaan tyydyttämään kerääntyvät ihmiset saattavat vahvistaa kyseiseen paikkaan muodostuvaa psyykkistä ominaislaatua (mikä ei ole hyvä asia).

Jonkin paikan, esineen tai rakennuksen palvonta ja ihailu parantavat sen psyykkistä atmosfääriä, kun taas kauhistelu ja ikäviin tapahtumiin samastuminen pahentavat tilan laatua.

Esimerkiksi ortodoksit suorittavat (muita enemmän) erilaisten tilojen ja esineiden siunaamista parantaakseen niiden psyykkistä puolta ja poistaakseen niistä mahdollisia ”näkymättömiä negatiivisia jäämiä.”

Vain kelvoton on katoavaa

Ulkoista elämää tarkkaillen voidaan väittää otsikkoa vastaan esittelemällä haisevia kaatopaikkoja, rikostilastoja tai sitä, että moni hyvältä näyttävä asia ja olemus näyttävät yhtä selvästi katoavaisilta.

Ihmiset ovat usein hakeneet pysyvyyttä sieltä, missä sitä ei voi olla – ajan ja tilan puitteista. Jopa kehollinen olemus on haluttu nähdä ikuistamiskelpoiseksi, vaikka lihallisen ruumiin palautuminen perusaineksikseen on selvästi havaittava ilmiö, jota eivät parhaimmatkaan balsamoinnit ole estäneet.

Palautuminen myönnetään myös kristillisessä ruumiin siunauksessa: ”Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman (1. Moos. 3:19, Ps. 146:4, Jer. 44:14).”

Valitettavasti siunauksessa kehoon samastetaan koko minuus – oikeampaa olisi puhua ainoastaan ruumiin siunauksesta.

Melko suuri osa persoonallisesta tajuisuudesta toimii tietenkin ajallisten ilmiöiden puitteissa ja saa niistä virikkeitä. On kuitenkin todennäköistä, että ruumiinsa menettänyt tajunta ei voi kovin kauan takertua sellaisiin impulsseihin, jotka edellyttävät aistivaa kehoa. Persoonalliseen tajuntaan sisältyy paljon ominaisuuksia, joita se ei voi harjoittaa fyysisen kuoleman jälkeen, koska fyysiset aistinelimet ja hermosto puuttuvat.

Kuolema ei kuitenkaan hävitä tunteita tai ajattelua, ne ainoastaan joutuvat sopeutumaan aivan erilaisiin olosuhteisiin, jotka tosin ovat niille kaikkein ominaisimmat.

Katolinen kirkko uskoo ns. kiirastuleen, joka voisi tarkoittaa liian aistillisesti suuntautuneen ihmisen kehon menettämisen jälkeisiä tilapäisiä sopeutumisvaikeuksia.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, ettei tajunta kokisi olevansa erillinen olemus erillisessä hahmossa. Olemuksesta kuitenkin puuttuvat fyysisen kehon tuottamat aistimukset ja alituisen ylläpidon tarpeet.

Uni ja kuolema ovat koettavina tiloina siinä mielessä samantapaisia, että ne rakentuvat lähes täysin yksilön oman tajunnan sisällön varaan. Unet tosin ovat huomattavasti sekavampia, koska tajunnan tila vaihtelee muistista nousevien ja kehon aiheuttamien impulssien johdosta.

Fyysisen elämän aikana ulkoinen ympäristö tuottaa hyvin monipuolisia virikkeitä, joita tajunta käsittelee ja työstää persoonallisiksi mielikuviksi, tunteiksi ja ajatusmuodoiksi.

Kuoleman jälkeinen olotila ei enää samassa määrin tuota uusia impulsseja ja mahdollisuuksia, se vain laajentaa elämän aikana syntyneiden psyykkisten toimintamallien ilmenemiskenttää. Psyykkinen ympäristö mukautuu aineellista monin verroin helpommin persoonan ajatusmuotojen mukaan nopeuttaen samalla tajunnan kyllästymistä näihin itsesyntyisiin ilmiöihin.

Kyllästyminen on fyysistä elämääkin eteenpäin vievä inhimillisen tajunnan ominaisuus. Kuoleman jälkeen prosessi nopeutuu niin, että muistista kumpuavien virikkeiden halu katoaa karkeimmista alkaen.

Tajunnassa voidaan ajatella tapahtuvan eräänlaisia ”jatkokuolemia”, kun se hitaasti ajautuu yhä hienovaraisempien virikkeiden piiriin. Samalla tajunta etääntyy aineellisen elämän tuottamista, vastakkaisuuksiin nojaavista sidostumistaan.

Persoonallisesta tajunnasta katoaa luonnollisen prosessin kautta kaikki sellainen, jolla on merkitystä ainoastaan fyysisen elämän kannalta. Siitä ei siten katoa mitään sellaista, jolla on todellista merkitystä elämän itsensä suhteen.

Sisäisen prosessin aikana tajunta säilyttää ja puhdistaa niitä ominaisuuksia, jotka muistuttavat sen alkuperäistä henkistä olemusta. Psalmi 126:6 kuvaa prosessia ”riemulliseksi paluuksi oman lyhteen kanssa, jonka siemenet oli raskaaseen ajalliseen elämään itkien kylvetty.”

Sisäistymisprosessi johtaa lopulta siihen, että tajunta kadottaa erillisyyden tuottamat jännitteensä siinä määrin, että se kokee ainoastaan sellaista, joka sen elämässä on ollut puhtainta ja eniten iloa tuottavaa.

Kristillinen käsitteistö puhuisi tällöin paratiisinomaisesta tilasta, jota ei kuitenkaan tulisi samastaa ajallisuudesta ja erillisyydestä täysin vapaaseen taivastilaan.

***

Uusi testamentti puhuu taivaasta tilana, johon pääseminen edellyttää ”kaidan tien omakohtaista kulkemista loppuun saakka, sekä lopulta ahtaan portin läpäisemistä”, minkä sanotaan olevan mahdollista ainoastaan harvoille ja valituille (tai valikoituneille – ettei mukaan tule predestinaation omituista makua).

Evankeliumi puhuu tässä koko ihmisyyden korkeimmasta saavutuksesta, jossa tietoisuus kohoaa jo elinaikana pysyvästi kaiken ajallisen yläpuolelle, jolloin mitään sisäistä irrottautumisprosessia ei enää kuolemankaan jälkeen tarvita.

Kuoleman jälkeiset kokemukset ovat yleisimmin luonteeltaan subjektiivisia ja suhteessa yksilön elämänsä aikana saavuttaman tietoisuuden laatuun. Ainoastaan jo elinaikanaan ”ylös noussut tietoisuus” voi säilyttää täydellisen itsetietoisuuden ja tahdon, joka tosin poikkeaa luonteeltaan tavanomaisista mentaalisista toiminnoista, koska se on aikasidonnaisuuksista vapaa.

***

Ihmiset voivat ajatella, että heidät on lunastettu iankaikkiseen elämään tai että usko ja kaste riittävät pelastuksen takeiksi.

Johanneksen evankeliumin (12:50) Jeesus toteaa, että hänen Isänsä käsky on iankaikkinen elämä. Elämä voidaan kokea ajallisesti ja välillisesti fyysisen kehon kautta tai sisäisemmin psyykkis-mentaalisessa olemuksessa.

Ajallisuus saa alkunsa jostakin periaatteellisesta, Johanneksen evankeliumin ”in principiosta”, jonka henkistä ydinolemusta ajallisen ja rajallisen on tarkoitus ”pukea muodoiksi ja ilmiöiksi.”

Tuomaan evankeliumi (n:o 11) toteaa: ”Kun söitte kuollutta, teitte sen eläväksi.” 

Sanonta kuvaa tietoisuuden kehitystä sinänsä kuolleiden ilmiöiden avulla aina siihen asteeseen saakka, missä se voi vapautua virheellisistä ehdollistumistaan ja soveltua yhdeksi koko ihmisyyden kentän yhdistäväksi osaksi.

Kuoleman voittamisesta

Yllä komeileva juliste löytyy Vantaankosken seurakunnan Myyrmäen kirkon muurilta (MTV:n kuva). Se on seurakunnan kanttorin oivallus tämän päivän ”kirkollisesta huumorista.”

Huumori on vaikea laji varsinkin kun sitä yritetään soveltaa kuoleman vakaviin teemoihin.

***

Tämä lyhyt kirjoitukseni liittyy Pääsiäisen ydinteemaan, ylösnousemukseen – tosin ei sentään ”lihallisessa muodossa tapahtuvaan”, jollaisen mahdollisuudesta suuri osa nykyisistä uskontotutkijoista toteaisi: aprillia! (koska se on varsin myöhäinen tulkinta)

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Jeesus olisi noussut ylös (ajattomaan tietoisuuteen), vaan sitä, että hänen sisäinen yhdentymisensä Isään oli tapahtunut jo hänen elinaikanaan (Isä ja minä olemme yhtä).

Mutta  - kuten kirkkoisä Augustinuksen väitetään todenneen: "Mitä se minua hyödyttää, että minulla on täydellinen veli, jos minä itse olen mielipuoli!"

***

Pääsiäiseen liittyvässä ortodoksien troparissa toistetaan sanoja: ”Kuolemallaan kuoleman voitti”, viitaten Nasaretin Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen, jotka kristillinen kirkko on tulkinnut kaikkien uskovien vapautuksen ehdoiksi.

***

Lause voidaan tulkita myös universaalina, kaikkia yksilöitä (ja uskontoja) koskevana periaatteena. Siinä edellytetään (Uuden testamentin mukaan), että jokaisen yksilön tulee jossakin vaiheessa ”kuolla pois kuolevaisesta luonnostaan kadottamalla katoaviin ilmiöihin suuntautuva elämänkäsityksensä.”

***

Kuolemalla ja kuolleella tarkoitetaan silloin kaikkea sellaista tavallista elämää, joka nojaa pelkästään aisteihin, tunteisiin ja ajatteluun sekä kokemukseen erillisestä minuudesta.

Paavali kuvasi tällaista katoavaa elämäntapaa kirjoittamalla: "Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää."

Myös hänen kuvaamansa "Kristuksen ympärileikkaus", "lihan ruumiin poisriisuminen" voidaan tulkita täydellisenä tietoisuuden muutoksena, jossa samastuminen ulkoisen elämän ilmiöihin ja omaan minäänsä katoaa – jolloin siltä vapautuvaan tilaan ”puetaan” universaali, ajaton tietoisuus, jota uskonnossamme kutsutaan Kristukseksi.

***

Tällaisen universaalin tulkinnan yhteydessä ristille antautuminen tarkoittaa eräänlaista kulminaatiopistettä, jossa yksilön ajallisiin asioihin ehdollistunut tajunta havaitsee omat rajansa ja luopuu sidoksistaan niin vapaasti ja täydellisesti, että jokin ajaton ja rajaton voi armollisesti täyttää ajallisuudesta tyhjentyneen tilan.

Risti on siten leikkauskohta, jossa ”kuollaan sisäisesti” kaiken katoavan suhteen (ei tietenkään fyysisesti). Sen jälkeen ”synnytään (parhaassa tapauksessa) uudelleen ylhäältä” – pakonomaisesta ulkoisen elämän kokemisen halusta puhtaan tietoisuuden ja olemisen tilaan, pysyvään sisäiseen elämään itsessään – Hengessä.

Tämä merkitsee ajattelun kautta syntyneiden ehdollisten mielikuvien ylittämistä ja ylittymistä niin, että yhdentynyt ja ”yhdeksi tullut tietoisuus” havaitsee välittömästi ja välityksettömästi itsessään kaikkien asioiden ydinolemukset. Sellaisesta tietoisuudesta käsin ei enää ”puhuta omiaan” eli persoonallisen, ehdollistuneen mielen tuotoksia (Jaakobin mukaan riivaajien viisautta).

Tällaiseen tilaan päässeellä ei itsensä kannalta ole tarvetta jakaa ja eritellä mitään ajatuksellisiin ja käsitteellisiin puitteisiin. Ajattomuudessa koettavaa ei voida sellaisenaan siirtää kehenkään toiseen. Se joudutaan suodattamaan ja kutistamaan käsitteellisiin muotoihin, jolloin tulkinnat yleensä värittyvät sekä suorittajansa että vastaanottajansa aikaisemmin omaksumista käsitteistä ja kiintoajatuksista.

"Leilin eli mielen kovettumisen välttäminen" on tarpeen ensiksikin siitä syystä, että periaatteellinen sisäinen muutos tajunnassa olisi mahdollista – toiseksi siitä, että sen hedelmät voitaisiin suodattaa ulkoisen ilmennyksen piiriin riittävän puhtaissa muodoissa.

HUPAELMA ELÄMÄN JA KUOLEMAN KYNNYKSELTÄ

Yli yhdeksänkymmentävuotias Matti on siirretty keskussairaalasta kotikuntansa vanhainkodin sairasosastolle, missä hän on viettänyt joitakin viikkoja vaihtelevassa kunnossa ja tunnelmissa. 

Hoitajat suorittavat rutiininomaiset tehtävänsä, eikä muita vierailijoita käy Matin luona, koska hänellä ei ole ketään niin läheistä sukulaista tai tuttavaa, joka vaivautuisi hänen luokseen.

Matti alkaa puhella itsekseen:

Jumalauta, täällä minä makaan kunnan sairasosastolla kuin raato, enkä osaa edes kuolla pois toisten vaivoista. Kukaan ei kuuntele, tuovat vain hätäisesti sapuskaa ja pillereitä nenän eteen ja kysyvät vointia.

Kuinka sitä nyt voidaan – kun ei voida juuri kuinkaan. Seinille ne puhuvat, eivät ne ihmisestä välitä – ainakaan tällaisesta entisestä ihmisestä.

Pahempaa tämä on kuin silloin kannaksella. Vaikka tuli vettä ja rautaa vuorotellen ja yhtä aikaa, niin kuitenkin toivottiin, että pysyttäisiin hengissä ja päästäisiin pian kotiin.

Nyt tekisi mieli kirota ja huutaa kuin Tuntemattoman Lahtinen, tähtää alemmaksi, että kaikki tuska ja turhuus loppuisivat.

Samassa Matti kuulee naisäänen, joka lausuu:

- Matti, ole hiljaa ja kuuntele!

- Mitä helvettiä, minä kuulen omiani!

- Niin kuuletkin, minä olen sinun parempi minäsi - Maija.

- Älä puhu hulluja, ei minulla ole parempaa minää – ainakaan naispuolista.

- Jokaisella on parempi puoliskonsa, ja se on eri sukupuolta ja eri tavalla varautunut, että vetäisivät toisiaan puoleensa.

- Höpö höpö, perhanan hoitajat pelleilevät minun kustannuksellani, yrittävät ajaa kotiin kuolemaan, että tulisi halvemmaksi kunnalle. Kyllä minä heille Maijat näytän!

- Ei täällä ole ketään hoitajaa.

- Sitten tuo ääni tulee kaiuttimesta. 

- Ei täällä ole kaiuttimia.

- Voi helvetti, ne ovat syöttäneet minulle salaa huumeita – ei tämä muuten olisi mahdollista. 

- Et sinä ole saanut muuta kuin kaurapuuroa ja aspiriinia.

- Nyt tulee loppu – piru kun tuli eilen ajetuksi pappikin ehtoollisineen ulos huoneesta. 

- Minä olen sinun pappisi, et sinä muita tarvitse, eikä sinulla muita ole.

- Piru tässä minua kiusaa naisen äänellä – kuin Eeva Aatamia. 

- Ihmiset kutsuvat omia heikkouksiaan piruiksi.

- Kyllä pahuutta on aina ollut olemassa.

- Pahuus on hyvyyden esiastetta, kaikki maallinen on kovin suhteellista. 

- Nyt sinä kyllä valheen murjaisit.

- Minä näen sinussa paljon enemmän kuin sinä minussa. Sinä olet maailman kaaoksen sokaisema. 

- Minun näössäni ei ole mitään vikaa, ajokorttikin uusittiin ilman mutinoita.

- Sinä et erota metsää puilta etkä tunne elämän tarkoitusta.

- Ei tässä enää ole mitään tarkoitusta, pelkkää kuoleman odotusta päivästä toiseen. 

- Siinäkin on jo riittävä tarkoitus.

- Kuolema tallaa alleen kaiken tarkoituksen.

- Kuolema vain tiivistää ja kirkastaa elämän tarkoitukset.

- Erottelee jyvät akanoista ja heittää ihmisparan ties minne?

- Ei kukaan joudu hukkaan, jokainen siirtyy omaan huomaansa. Sinäkin tulet pian minuksi. 

- Ja minusta kun ei kuolemakaan saa aikaan naista!

- Sinun maallinen identiteettisi on kovin pinnallista, suurin osa siitä haihtuu pois paljon ennen kuin sulaudut minuun.

- On sinulla puheet, sanot pian olevasi minun Jumalani.

- Minä olen sinun polkusi Jumalaan. Vain se osa sinusta, joka nousee minuun, voi kohdata taivaallisen isänsä.

- Puhuisin kyllä mieluummin sen taivaallisen isän kanssa – kuin mies miehelle.

- Ei kukaan voi kuulla tai nähdä Jumalaa muutoin kuin kadottamalla persoonallisen minänsä. 

- Vanhan Testamentin profeetat kuulivat Jumalaa.

- Hekin kuulivat omaa parempaa tai parasta minäänsä – usko pois.

- Sinun oppiesi mukaan olisi parasta kiertää Jumala kaukaa, ettei persoona haihtuisi tyhjään?

- Ei ihminen voi ymmärtää elämän suurinta mysteeriä. Täydellisyys on lihalliselle ihmiselle tyhjyyttä, hullutusta, kuten Paavali oikein sanoi.

- Tuollainen taivas ei houkuttele ketään.

- Ihminen saa vain sen, mitä hän parhaimmillaan kykenee ottamaan vastaan.

- Sinä ainakin puhut suurempaa palturia kuin mitä minä kykenen ottamaan vastaan.

- Minä olen paljon lähempänä totuutta kuin sinä. Sinä olet vain minun hetkellinen heijastumani maan pimeydessä.

- Isäni ja äitini ovat minut vahingossa panneet alulle ja kasvattaneet aikuiseksi, ei siinä sen kummempia heijastuksia ole tarvittu.

- Vuoteessa riutuva lihallinen olemuksesi on kyllä heidän tekoaan, samoin monet mielesi ehdollistumat, mutta todelliset taipumuksesi sinä olet saanut minulta, vaikka ne usein hautautuvat ja sekoittuvat tämän maailman päällimmäisten virtausten alle.

- Kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää.

- Minä olen sentään melkein sata kertaa vanhempi kuin sinä. 

- Voi pyhä jysäys.

- En toki niin vanha, että muistaisin pyhän jysäyksen.

- Mitä sinä sitten teet, kun minä pian potkaisen tyhjää?

- Minä vedän sinut hitaasti puoleeni, ei sinulle mitään pahaa satu.

- Vai ettei satu, kun tulee vedetyksi tuhatvuotisen akan hameen alle!

- Minä olen ikinuoren henkesi heijastuma, et voi kuvitellakaan minun kauneuttani.

- Seireenien puhetta, ruma ryppyinen akka minua odottaa helvetin porteilla, kun en pappiakaan kuunnellut.

- Minä olen sinun pappisi, ei tässä muita pappeja kaivata.

- Jeesusta se pappi kauppasi ainoana pelastajana syntiselle ihmiselle – viisumina autuuteen. 

- Älä nyt ventovierasta vedä omiin asioihisi. Kuolema on sinun ja minun välinen asia.

- Mistä sinä sen voit tietää?

- Minä olen nähnyt monta kuolemaa, sinulle se on tuossa olemuksessasi uutta.

- Minä kutsun pian papin puhumaan sinulle järkeä kuolemasta ja viimeisestä tuomiosta.

- Kirkko on kadottanut alkuperäisen tietonsa kuolemasta ja korvannut sen epämääräisillä sanallisilla  tunnustuksillaan, joiden kautta voivat pitää ihmismieliä pelon vallassa.

- Sinä johdat minua harhaa, että voisit heittää minun sieluni helvettiin, kun pian lähden täältä.

- Minä olen sinun sielusi ja vien sinut lepäämään omaan taivaaseeni, kunhan olet ensin karistanut itsestäsi karkeimmat maalliset ominaisuutesi.

- Vai viet minut Jumalan luo?

- Sinun oman Jumalasi autuuden rikkumattomaan lepoon. Ei se ole vielä absoluuttista olemista. Sellaiseen me emme yhdessäkään ole vielä valmiita.

- Siihen vaadittaisiin varmaan lujempaa uskomista.

- Uskominen ei ratkaise mitään – todellisuus rakentuu todellisen varaan. 

- Eli silmä silmästä pätee kuoleman jälkeenkin.

- Armokin kuuluu todellisuuteen kaikessa elämässä pienimmästä suurimpaan. 

- Minä en ole juuri armoa anellut.

- Ihmiset anovat armoa usein juuri silloin, kun he ovat suuren armon kohteina. 

- Tuota minä en ymmärrä.

- Armo antaa myös raskaita koettelemuksia, joiden tarkoituksena on vahvistaa, kohottaa ja valmistaa ihmismieli todellisen armon kohtaamiseen.

- Jumala ikään kuin piruilee meille.

- Minä sinua johdatan omaa täyttymystäsi kohden, ei siihen Jumalaa kannata sotkea. Kaikki syyt löytyvät minun menneisyydestäni, koska kaikki tarkoitukset ovat alati läsnä ihmisen sielun syvyyksissä.

- Jos syyt ovat sinussa, niin silloin minä olen vain sinun sijaiskärsijäsi?

- Sinun ajalliselta näkökannalta katsoen asia voidaan tulkinta noinkin, mutta pitemmällä  aikavälillä kaikki asettuu kohdalleen. Sinäkin saat runsaan hyvityksen kaikista niistä kärsi-

myksistäsi, joita et ole itse aiheuttanut. 

- Kun näkisi vain.

- Ken kuolee, hän näkee. Älä pelkää, minä olen sinun turvasi. 

- Naisen ääni tyhjyydestä – on siinä minulla huteran puoleinen turva.

- Minussa on koko sinun pitkän menneisyytesi kukinto ja sato, ei sinulle mitään pahaa satu. 

- Minun menneisyyteni ei ole paljon kukkia tuottanut - muuta kuin vyöruusun.

- Et sinä tiedä mitään menneisyydestäsi.

- Minulla on erinomainen muisti – älä lausu väärää todistusta!

- Sinä muistat vain tämän lyhyen elämäsi kokemuksia, et sinä tiedä mitään oman sisäisyytesi pitkästä korpivaelluksesta.

- Minun sisäisyyteni muhii tässä ruumiissa kuin pieru suolessa.

- Vain pieni heijastus sisäisyydestäsi hankkii ulkonaista kokemusta lihallisen olemuksen kautta. Sinä olet minulle kuin pilkkiviehe, joka houkuttelee hyviä kaloja vedettäväksi ylös minun korkeuksiini.

- Kaikkea sitä kuulee, kun tulee vanhuuden höperöksi. 

- Et sinä näin viisasta ole ennen kuullutkaan.

- Sinäkö minua syytät sillä viimeisellä tuomiolla?

- Sinä olet minun syytäni, miksi minä sinua syyttäisin? Unohda jo viimeiset tuomiot. Jokainen ajallisen elämän ilmentymä tulee aikanaan kohdelluksi armollisesti, oikein ja tasapainoisesti. Älä siitä murhetta kanna.

- Mutta viimeinen tuomio kuitenkin tulee.

- Oletko nähnyt ensimmäisen, kun viimeisestä kyselet. Ajallisen inhimillisen ilmentymän kannalta on olemassa vain ensimmäinen tuomio, ja sekin merkitsee vain kaiken turhan purkautumista alkutekijöihinsä.

- Eli ihminen kuihtuu ja häviää kuin pieru Saharaan.

- Se osa ihmisestä, jolla ei ole henkistä merkitystä. Turha sellaisen perään on haikailla. 

- Mutta jos minussa ei muuta olisikaan.

- Silloin minä en saisi sinusta mitään itseeni. 

- Entäpä minä?

- Luonto on tuhlailevainen – ei kaikki kasvu johda kukintoon. Silloin sinusta jäisi vain aihioita jotakin tulevaa kasvua varten. Mutta älä lannistu, en minä sinua ole turhaan maailmaan heittänyt, enkä turhaan kaitsellut elämäsi varrella. Riemuiten minä otan vastaan sinun lyhteesi, kunhan ensin saat satosi lajiteluksi.

- Niin että melkoinen riihi minua odottaa kuoleman jälkeen?

- Sadonkorjuu on maailmassakin riemullisempaa kuin kivisen pellon kyntäminen ja kylvö – ei sellaista tarvitse pelätä.

- Ihminen arastelee kaikkea vierasta.

- Kuolema ei ole sen vieraampaa kuin öinen unikaan, se vain iskee kohdalle hieman harvemmin. 

- Niin että ehtii unohtaa.

- Unohdus sinänsä on jo eräänlaista kuolemista, ja tarpeellista ihmismielen tasapainon kannalta.

- Ellei unohda tärkeitä asioita.

- Ihminen unohtaa kaikkein tärkeimmät asiat, kunnes hän niihin törmää tai kompastuu. 

- Kuten nyt, kun kuolema on minun edessäni.

- Niin, vain harvat vaivautuvat ajattelemaan elämän ja kuoleman tarkoitusta silloin, kun ne eivät  ole vielä näköpiirissä.

- Eihän ne ajattelemalla selviä.

- Kyllä ajattelu voi tuoda selvyyttä vaikeisiinkin asioihin. 

- Mutta ei se niitä muuksi muuta.

- Ajattelu ei muuta todellisuutta, mutta se voi muuttaa ihmisen suhtautumista kohtaamiinsa asioihin. 

- Parasta lienee vain uskoa vankasti siihen, mitä on kuullut.

- Usko ei muuta todellisuutta. 

- Mutta uskohan siirtää vaikka vuoria.

- Sellaisella uskolla tarkoitetaan aivan muuta kuin uskottelua, muutoin yksikään vuori ei pysyisi hetkeäkään paikoillaan.

- Kaiken voi kuitenkin jättää Herran huomaan. 

- Kaikki on aina Herran huomassa.

- Mikäli Herra sattuu huomaamaan.

- Todellisempi puoli ihmisessä kyllä huomaa kaiken tarpeellisen. 

- Ja minussa se olet sinä.

- Niin juuri, minä huomaan kaiken, mitä sinussa ja sinulle tapahtuu, koska sinä olet minun syytäni. 

- En minä vieläkään oikein usko ja käsitä tätä.

- Jos sinä todella käsittäisit, olisin minäkin paljon lähempänä omaa tarkoitustani. 

- Mikä on sinun tarkoituksesi?

- Minun tarkoitukseni on johdattaa ihmisen sielu kaiken kokeneena takaisin ikuiseen alkuperäänsä.

- Onpa jumalaton tehtävä.

- Jumalattomalle se olisikin mahdotonta, mutta sellaiselle, joka on peräisin olevaisen ytimestä,  kaikki on lopulta mahdollista.

- Eli ani harvoille.

- Jokainen ihminen on pohjimmiltaan jumalallinen. 

- Eivät he sellaiselta vaikuta, aika pirulaisia ovat, jos vähän raapaistaan pintaa syvemmältä.

- Ihmiskunta kulkee hitaasti omaa tuhlaajapojan taivaltaan, iloiten ja kärsien, sokeana onnesta ja onnettomuudesta, kunnes kukin aikanaan oivaltaa oman tarkoituksensa ja kääntää katseensa sinne, missä aurinko ei koskaan laske.

- Puhut hämäriä.

- Totuus on hämärää valheen täyttämille korville. Se on vaikeasti siedettävää kuin uusi viini vanhoille astioille.

- Vanhaksi ja lahoksi tynnyriksi tässä jo itsensä tunteekin.

- Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa.

- Turhuutta tämä on pohjimmiltaan.

- Kaikki ajallinen on pohjimmiltaan turhuutta, mutta kaikessa turhuudessakin on tarkoitus, että pohjimmainen kerran saavutettaisiin.

- Ja sinä olet siellä perillä odottamassa.

- Minä olen aina sinussa ja sinä minussa – elämä erottaa meitä paljon enemmän kuin kuolema. 

- Pian tuo nähdään, rintaakin ahdistaa niin hitosti.

- Ole levollisella mielin, minä tiedän kaiken, mitä sinä tarvitset. 

- Kai sinulla on konjakkipullo varattuna tuliaisiksi.

- Konjakit saavat jäädä, et sinä sellaista kauan kaipaa. 

- Totta helvetissä kaipaan.

- Helvetissä voisit kaivatakin, jos sellaisen itsellesi kuvittelisit. Monet kuvittelevat kuoltuaan, että he yhä tarvitsevat ruumiillisia nautintoja. Silloin he itse tekevät omat helvettinsä - tosin vain tilapäiset.

- Ikuisen kärsimyksen tulen.

- Ei vaan ohimenevän puhdistavan tilan. 

- Kiirastulen.

- Jos sitä niin haluat kutsua.

- Nyt tuo rintakipu yltyy niin kovaksi, että minun pitää hälyttää hoitajia.

- Et sinä enää hoitajaa tarvitse. Tule tänne, minä vien sinut kotiin.

- Maija, sinäkö se siinä?

YouTube-äänite edellisestä:

https://www.youtube.com/watch?v=wCDNYKhU2_Q&t=979s

MUISTOLAUSEITA SURUUN

On Kalervo Mieltyn v. 2002 kirjoittama kokoelma runomittaisia lauseita, 

jonka painos on loppunut v. 2005.

Uusintapainosta ei toistaiseksi ole tulossa,

joten lauseet julkaistaan oheisena.

Yksittäisten lauseiden ei-kaupallinen käyttö on sallittua.

Epäselvissä tapauksissa voitte tiedustella

osoitteesta: kalervo.mielty@netikka.fi

tai 0400-562157

A. Kohdentamattomia:

1. Maa taakse jäi, jo valot loistaa

Nyt aamu saa, ja varjot poistaa.

2. Poissa on päivät elävät, hyvät,

jäljellä lyhde, korret ja jyvät.

Poissa on taakka, huolien häivät,

aukeni hengen valoisat päivät.

3. Sisällä meissä on sielu niin kaino

sitä ei satuta kuolo ei vaino.

Kaiken se antaa ja säilyttää,

täynnä on ikuista elämää.

4. Kerran astumme rajojen yli

yksin ja hartaana aivan.

Siellä on vastassa sielumme syli,

lohtu mi’ poistavi vaivan.

5. Herramme kädet mi’ kaiken kantaa

elämän ottaa ja elämän antaa.

Niissä on kaikkeuden ikuinen kohtu

jokaisen ihmisen loputon lohtu.

6. Ihmisen osa kuin siemenen hyvän

siin’ tietoinen elämä herää.

Salassa kasvattaa sielussaan jyvän

ja viisautta itseensä kerää.

Kerran on aika jokaisen meistä

maljamme pohjahan juoda.

Luopua raskaista maailman teistä

aarteemme sielulle suoda.

7. Kuin syksystä jouluun käy ihmisen tie,

pian päättyvi elämän koulu.

Maailman valkeus pimeyttä lie,

kun valaisee henki ja joulu.

8. Tuonen uneen kun nukkua saat

ja herätä sielusi valoon.

Kauas on kaikonneet tuskien maat,

oot matkalla Isäsi taloon.

9. Kuin hetken heijastus pinnalla kiven

on matkamme maailman kyliin.

Se haihtuvi pois, ja vain henkinen hiven

jää muistona sielumme syliin.

10. Hetkessä haihtuvat maalliset päivät,

kuolo kun silmämme sulkee.

Hälvenee synkeät pilvien häivät,

sielu taas vapaana kulkee.

11. Tule lähelle meitä sä hetkinä illan,

kun tuntomme taivasta kohtaa.

Tule kuiskaten lävitse elämän sillan

sun sanasi meitä voi johtaa.

12. Kaikki mi’ parasta elossa lie,

on kotoisin taivasten teiltä.

Sinne sen sielumme takaisin vie,

ei pakene rakkaus meiltä.

13. Tuuli soi lempeä siellä,

mis’ sielumme lohtunsa saa.

Ei taivasten kulkijan tiellä

lie karu ja korpinen maa.

14. Kuin höyhen mi’ hienona tuulessa käy,

on ihminen sielunsa vöissä.

Siel’ valkeus aina - ei murheita näy,

ei tuskia synkissä öissä.

15. Vakavat silmäs ja vakava suus,

ne meille nyt muistoja tuovat.

Sielusi koti on paikkasi uus,

sinne enkelit valoaan luovat.

16. Henkemme ydin ja sielumme valo,

on aivan lähellä meitä.

On ikuinen elämän kehto ja talo,

se ketään ei unholaan heitä.

17. Kuolossa kaikki ei päättyä voi,

mikä kulkenut täällä on ajat.

Sielussa välkkyy jo aamun koi,

kun murtuvi maaelon rajat.

18. Ihmisen päivä ja ihmisen yö,

eletty aika ja raskas työ.

Milloinkaan vaivu ei varjoihin maan,

henki mik' on ajaton luonnoltaan.

19. Hengessä kaikki ain kaunista ois,

kun huolet ja tuskat on riisuttu pois.

20. Mennyt aika kauneinkaan

ei ikiajaks taivu.

Henki henges yhtä vaan,

siihen sä iäksi vaivu.

21. Sinun turvasi, lamppusi siellä on ain,

missä siintävi sielusi niityt.

Sinne kuljet kuin liitäen vain,

siellä henkesi helmaan sä liityt.

22. Hengessä kaikki on lähellä aina,

suru ei koske, huolet ei paina.

Siihen kun nousevi ihmisen mieli,

kiitosta täynnä on henki ja kieli.

23. Kammio pieni ja mittaamaton,

on sielujen oikea kohtu.

Sen tuntea saa, kun rikkumaton,

on päivien, iltojen lohtu.

Täältä ken lähtee se porttina lie,

ja hengen valkeutta hohtaa.

Siellä käy sielujen salainen tie,

se oikeaan elämään johtaa.

24. Elo maallinen varmaankin sielulle ois

kuin pitkä matkamme kodista pois.

25. Nouse lintusen lailla yli laaksojen vuorten,

yhä ylemmäs henkesi teille.

Me matkaasi siunaamme keralla nuorten,

vaik’ kaipuu on raskasta meille.

26. Hengessä kaikki on mukana aina,

täällä mi’ siruina kulkee.

Maassa on jokainen hetkisen laina,

sielu sen itseensä sulkee.

27. Ain' yhtä on hetkemme jokaiset siellä,

missä aika ei hetkiä jakaa.

Kohtaamme kerran sen elämän tiellä,

jok’ alkaa tä’än näkyvän takaa.

28. Eikä sun sielusi syntymämaata

vierahat vallat voi voittaa.

Siellä saa tuskat ja murehet laata,

henkesi rauha jo koittaa.

29. Sielujen maassa on paikka niin hieno,

mis’ kerran me kulkea saamme.

Siellä soi sävel - käy tuuli niin vieno,

ja onnemme kaikille jaamme.

30. Untako lienee tuonelan päivä,

vai kirkkaampi maailman aikaa.

Siellä ei kosketa huolien häivä,

kiitos vain puhtaana kaikaa.

31. Hengessä henkemme isä ain vuottaa

lastansa luoksensa johtaa.

Kaikessa Häneen aina voi luottaa

aika kun määränsä kohtaa.

32. Niin lyhyt on kulkumme maailman teillä

ja haihtuva päivämme juuri.

Mut mittana sielujen matkalla meillä

on ymmärrys syvä ja suuri.

33. On kaiken sisällä arvoitus pyhä,

ratkaista saamme sen kerran.

Se sielumme pohjalla vartovi yhä,

kätköissä elämän Herran.

34. Taakse salatun sielun verhon

käy sisältö elämän terhon.

Ken vois' lausua runoa uutta,

kaikki on yhtä ikuisuutta.

35. Yli tähtien tarhain ja enkelten maan

sielusi siivin liidät nyt vaan.

Maailman kautta sä kuljit vain hetken

vain alkua on se sielusi retken.

36. Jää hyvästi hetkeks' kun aistimme heikot

ei toiselle puolelle yllä.

Vaan paremmin lausuvat siskot ja veikot,

kun sanovat - tapaamme kyllä.

37. Sielumme maistaa koetun virtaa

pian siltä jo silmänsä sulkee.

Sulamme suuren sisäisen pirtaan

miss’ henkemme askel ain kulkee.

38. Sydän lämmin jo sykkeensä sulki

käy katseensa sisäisiin oviin.

Askeleen pienen, viimeisen kulki

astui jo isänsä hoviin.

39. Vaikeni huulet vaikeni kieli,

ne lohtua antoivat kerran.

Vakaasti uskon et’ ihmisen mieli,

kädes' on elämän herran.

40. Valo sammumaton on sielumme kohde

täältä kun lähdemme kerran.

Siellä on rakkauden ainainen hohde

mi' lähtee kädestä Herran.

41. Kaik’ kaunis vain hetkisen loistaa,

pian kiertää jo sielujen kerää.

Luonto viel’ mennehen uudeksi toistaa

kuin kevät, mi’ talvesta herää.

B. Ystävälle:

42. On ystävä poissa ja kaipuumme syvä.

Hän taivaan on koissa, mis’ olla on hyvä.

43. Käy luoksemme unessa ystävä hyvä,

on kaipuumme suuri, surumme syvä.

44. Rauhassa ikuisen Isämme hovin

lepää nyt ystävä siunatun tovin.

Vaalimme muistoas rakasta meille,

siunaamme matkaasi taivasten teille.

45. Tulkaa ja tuokaa kukkanne tänne,

myös kauniit ja kallihit muistot.

Siellä mis’ nyt on tää ystävänne,

aukenee autuuden puistot.

46. Kiitos nousee nyt puhdas aivan

sinulle ystävä elämän laivan.

Siunaamme muistoas, antejas ajan,

tapaamme luona taivaisen majan.

47. Ikuisiin käsihin laskemme armaan,

päättynyt pitkä on työ.

Siellä on rauha ja ilokin varmaan,

milloinkaan koita ei yö.

48. Kerran ol ’aikaa elämän verran,

aikaa ja mahdollisuutta.

Nyt hän on kädessä ikuisen Herran,

siellä mis’ kaikki on uutta.

49. Mene sielusi kotiin kulkija maan,

se on henkesi syntymämailla.

Olit hetkisen meillä lainassa vaan,

tääl’ oikeaa kotia vailla.

50. Sielumme kätkössä maja niin hieno,

sinne kun siirtyä saamme.

Hengen kosketus siinä on vieno,

se oikea on kotimaamme.

51. Käy sielujen kotihin silkkinen tie,

niin hieno, et’ nähdä en voi.

Sen kulkija onnensa lähellä lie,

mis’ on ikuinen aamunsa koi.

52. Ystävä kaikessa elämän työssä,

arjessa, juhlassa maailman yössä.

Kaivaten jätämme kukkamme tähän,

katsahda ylhäältä meitäkin vähän.

53. Ystävä, kumppani elämän ajan,

niin hetken hän kanssamme kulki.

Kohta jo siirtyvi ylitse rajan,

mi’ yhteyden selkeän sulki.

Kuitenkin meillä on luonnostaan,

oman sielumme pohjalla usko.

Päivät kun loppuvat päällä maan,

on vastassa aamun rusko.

54. Kirkkohon kannamme ystävän hyvän,

siunaten hautaan - ihmisen luomaan.

Aika saa lievittää kaipuumme syvän,

Ajaton nostaa Herramme huomaan.

55. Kerran me vielä kohdata voimme,

siellä mis’ esteet on poissa.

Hiljaiset kiitokset tässä me toimme,

vaik’ ootkin jo sielusi koissa.

56. Vie sielujen maahan tää viestimme yhä,

sinne kun ääni ei yllä.

Hengestä henkeen käy kuiskaus pyhä,

kerran me kohtaamme kyllä.

57. Rauha ja rakkaus, ehtoja vailla

on elämän sisäinen laki.

Ei päivää ei yötä, taivasten mailla,

sinn’ rakkaus ystävän haki.

58.Tule rakkaus lähelle meitä,

on ystävä poistunut juuri.

Ylhäällä kaitsee taivasten teitä,

lohtumme ikuinen, suuri.

59. Käy lyhdettäs kantain sä ystävä hyvä,

kun henkes taas uutena herää.

On sielulla paikka niin kaunis ja syvä,

siel’ ikuisuus siemenet kerää.

C. Ikääntyneelle:

60. Turhaa, niin turhaa on tuskat ja surut,

sielu jo rauhassaan lepää.

Käyty on elämän raskahat turut,

nyt taivas ei armoaan epää.

61. Jo raukeni elämän juoksu,

ja hiljaisuus haudalle laski.

On edessä hienompi tuoksu,

ja elämän henkinen kaski.

62. Maailman äänet ne kauaksi haihtuu,

sielu kun vapaana kulkee.

Polkumme raskahat keveiksi vaihtuu,

murheet pois mielestä sulkee.

63. Oli valmis ja vakaa sun sielusi syvä,

kun lähtösi hetki tuli.

Niin eestä kuin takaa sen korsi ja jyvä,

henkesi valoon suli.

64. Ken kulkea saa yli maailman siltain

ja saapua sielunsa tyveen.

Siellä saa ilon ja rauhansa iltain,

kehdossa onnen ja hyveen.

65. Niin kevyt on liidellä enkelten lailla,

ken täällä on nääntynyt vaivaan.

Riemuita jälleen henkien mailla,

valossa ikuisen taivaan.

66. Hyvä on jättää elämän näytös,

kypsynyt mieli kun taipuu.

Kaunista katsella ystävän käytös,

henkensä helmaan kun vaipuu.

67. Hän poissa on täältä, mut lähellä aivan,

kodissaan, jälkeen tuskan ja vaivan.

Kaipaus meillä niin suuri ja syvä,

sinulla lepo ja rauha niin hyvä.

68. Päättyi työ ja viimeinkin

jo loppui raskas retki.

Sielun siivin kantavin

nyt alkoi lepohetki.

69. Aika on tulla ja lähteä pois,

aika on luopua kerran.

Hengessä kaikki yhtä ain ois,

keralla elämän Herran.

70. Elämän ilta vie lepoon niin lauhaan,

takaisin suuren luojamme rauhaan.

71. Mennyttä aikaa kaipaisko kukaan,

tuskatkin siitä jos lasketaan mukaan.

Seuraava hetki tuo armonkin uuden,

suunnaksi otamme kun ikuisuuden.

72. Takaisin kääntyiskö yksikään meistä,

kun päässyt on maailman pimeistä teistä.

73. Sielunsa valoon ihminen vaipuu,

täältä kun aika on päästä.

Tuska ja synkeys ilohon haipuu,

taivas ei siunaustaan säästä.

74. Ei kuolema tehnyt oo tähtien teitä,

ei henkistä karttaa, mi’ johtavi meitä.

Kaikki on kädestä elämän Herran,

meidänkin perintöosamme kerran.

75. Katsomme taakse huomaten juuri,

muutosten jäljet julmat.

Mielemme valtaa pelko niin suuri,

koemme pimeät kulmat.

Mut’ sielumme kaiken kokoaa yhteen,

muovaten valmiiksi elämän lyhteen.

76. Tule lähelle Herra ja nosta teiltä,

ken tässä nyt lepää niin hiljaa.

On poissa niin paljon, salattu meiltä,

kun sirppi on leikannut viljaa.

77. Aika on jättää maalliset aatteet,

niin turhaa niihin on luottaa.

Aika on pukea henkiset vaatteet,

sielu kun kulkijaa vuottaa.

78. Menneet on päivät ja menneet yöt,

kaukana tuskat ja raskahat työt.

Sielusi liitää nyt henkesi teitä,

ehkäpä siellä sä muistat myös meitä.

79. Aine on hauras vain henki on pyhä,

niin turhaa on kaikki tää työ.

Parhain meistä on jäljellä yhä,

kun viimeinen hetkemme lyö.

80. Kalliita hetket maallisen ajan,

kalliita katseet niin syvät.

Niissä on tarpehet sielumme pajan,

henkemme kypsyvät jyvät.

81. Kuolon uni ei ikuinen lie,

vaik’ siltä niin usein näyttää.

Jonnekin täältä käy salattu tie,

se sielumme kaipauksen täyttää.

82. Elämän liekki on hiipunut hiljaa,

enää ei naurusi helää.

Jossakin katselet henkesi viljaa,

se ainiaan kanssamme elää.

D. Äidille:

83. Äitimme armas, niin korvaamaton,

sun lähtösi aika jo koitti.

Kaipuumme määrä on mittaamaton,

sen hengen kutsu vain voitti.

84. Äitini emoni armahin tässä,

nyt jalkaini juuressa lepää.

Hyvyyden kehtona elämässä,

ei siunaustaan milloinkaan epää.

E. Isälle:

85. Isämme, turvamme vankkumaton,

jo rannalla uudella kulkee.

Sinne nyt sanamme lausumaton,

hänet henkensä huomahan sulkee.

86. Isäni kallio elämän myrskyin,

nyt lähtöäs kellot soittaa.

Minua autoit ylitse tyrskyin,

yhdessä saatoimme voittaa.

F. Aviopuolisolle:

87. Puoliso kuin osa itseään,

tyhjyyteen jättää niin suureen.

Paljon viedä voi mennessään,

elämän yhteiseen juureen.

88. Sielusi kotiin mun mieleni halaa,

paikkaan mis’ onni on aina.

Sinne mä unessain hiivin niin salaa,

sieltä kun olit sä laina.

89. Vielä hetkinen oota, ja minäkin retken,

luo sielusi portille lennän.

Käy vastaani armas ja kanna sen hetken,

kun kerran taas luoksesi ennän.

90. Lennä mun lauluni sielujen pesään,

sinne miss’ kultani elää.

Siellä on tarpehet ikuiseen kesään,

siellä ain’ laulumme helää.

91. Jos suruni siivet mua kantaa nyt vois,

niin kauaksi täältä jo lentäisin pois.

Sun luokses ma saapuisin salaa,

siel' missä nyt liekkisi palaa.

Mutta periks' en vielä voi antaa,

vain ristini perille kantaa.

92. On sammunut silmäsi loisto,

enää lohtua niistä en saa.

Mut muistosi lämpimän toisto,

luo uskoa rajojen taa.

93. Kerran löydämme salaisen lehdon,

mis’ rakkaamme sielu jo lepää.

Silloin kun täytämme ikuisen ehdon,

ei kuolema pääsyä epää.

94. Poissa on maailman himmeät valot,

sieltä miss' rakkaani elää.

Siintävi sielujen valkeat talot,

henkiset soinnut ain helää.

95. Vain hiljainen kuiskaus sielussain soi,

kun rakkaamme läksi jo meiltä.

Sen yksin ja yölläkin kuulla nyt voi,

kaikuna taivasten teiltä.

G. Lapselle:

96. Pienoinen lapsi kuin lintunen vaan,

hetken tääl’ kanssamme lensi.

Sitten jo takaisin ylitse maan,

hän sielunsa kotihin ensi.

97. Enkelin siivin luoksemme tulit,

hetkenä onnen niin suuren.

Enkelin siivin taas sieluusi sulit,

sylihin elämän juuren.

98. Niin vaikea päästää on lastansa pois,

sen uskoo kai jokainen varmaan.

Vain Jumala yksin nyt lohtua tois,

ja valaisee hetkemme harmaan.

99. Lapseni lahjani parhain,

kovin nuorena siirryit sä pois.

Hetkesi koitti niin varhain,

kunpa uskomme lohtua tois.

100. Enkeli lapsosen siivillään kantoi,

virran tuon salaisen yli.

Sinne mis’ Jumala elämän antoi,

siellä on ikuinen syli.

101. Poikani, ainoa elämän lohtu,

viipynyt kauan et täällä.

Raskas on rinnassain surujen kohtu,

vain tyhjyyttä paikkasi päällä.

Vielä mä kerran sun äänesi kuulen,

katseesi kohdata saan.

Jossain on paikka henkien tuulen,

mis’ kestävää kaikki on vaan.

102. Enkeli aamulla elämään kantoi,

jo illalla takaisin nousi.

Sielu vain lyhyen näytöksen antoi,

hetkisen ajassa sousi.

103. Niin raskast' on laskea lastansa pois,

viipyi kun vain hetken verran.

Kuitenkin hälle ain' parasta ois,

kädessä elämän Herran.

104. Kun pieni ja viaton vaipua saa,

taas huomahan henkensä kohdun.

Vain sielunsa ohuen verhon taa,

se antaa meille myös lohdun.

105. Mene lapsonen sinne mist’ elämä nousi,

henki kun hengestä suli.

Siel’ oikea isäsi purttansa sousi,

kun kaikkehen kaikeksi tuli.

106. Lapsonen pieni ja koskematon,

hän synnin ja maailman vihan.

Suuntana jälleen on tuntematon,

luo taivasten kaunihin pihan.

107. Niin kaunis on liukua henkensä kohtuun,

äsken kun sieltä hän tuli.

Niin raskas on tyytyä ihmisten lohtuun,

kun toivomme tuhkaksi suli.

Mut’ jossakin lähellä kuitenkin on,

se paikka mis kohtaamme kerran.

Tie sinne vie salattu, tuntematon,

siellä koti on elämän Herran.

108. Enkelit toivat ja enkelit veivät,

valmiiksi kypsyivät elämän leivät.

H. Isoäidille:

109. Mummi niin hyvä ja hellä,

rauhaan jo saapunut on.

Taivaassa on ihmisellä,

turva niin vankkumaton

I. Isoisälle:

110. Nyt jo päättyvi vaarin päivä,

katkesi askel niin vakaa.

Sieluhun sarasti uusi häivä,

aikamme rajojen takaa.

J. Tädille:

111. Tätimme lämmin ja ystävä hyvä,

me sinua kaipaamme aina.

Tekosi kauniit ja katseesi syvä,

ne ylhäältä olivat laina.

112. Tätimme tuskat on pyyhitty pois,

on takana antaumus syvä.

Kiitosta suurta nyt sydänkin sois,

olkoon sun rauhasi hyvä.

K. Sedälle:

113. Setämme, ystävä kaikissa töissä,

polkusi muistamme hyvät.

Rauhasi saat nyt tähtien vöiss,ä

siel’ arjetkin aina on pyhät.

L. Enolle:

114. Enomme, ystävä turvallinen,

et jättänyt lohtua vaille.

Kukkamme, mielemme kiitollinen,

sinut saattavat henkesi maille.

***

M. Itsetuhoon ajautuneelle:

115. Raskas on päivä viel' raskaampi yö,

edessä tuskaa ol' vain.

Pimeät hetket ja toivoton työ,

ei valoa löytynyt lain.

Väsymys viedä voi jokaisen kerran,

luovutusaatosten mukaan.

Kädessä kaikki on elämän Herran,

tuomita voisko nyt kukaan.

116. Hälvene pilvi tuskan niin suuren,

aukene iloinen päivä.

Poistuu jo vaikutus kipujen juuren,

lähenee onnesi häivä.

117. Huomaako kukaan kun laulu ei helää,

missä on lohtujen tuoja.

Nostaako mikään, kun jaksa ei elää,

kaikessa henkii ain luoja.

118. Elämän ahdistus viedä voi nuoren,

uusien tilojen hakuun.

Piilottaa koettaa tuskien vuoren,

suurien tunteiden makuun.

Rinnassa suuren elämän Herran,

oikean levon saamme.

Siinä on onnemme, ilomme kerran,

siinä me autuuden jaamme.

119. Tää maailman polku niin kivinen lie,

ja katkerat lastensa mielet.

Joskus se väsyneen tilahan vie,

jot’ kuvata ei voi kielet.

Ymmärrys suurin siellä on varmaan,

mis’ sisäinen matkamme kulkee.

Siellä on valoa tilalla harmaan,

siell’ henki pois tuskamme sulkee.

120. Ken tuomita vois jos raskaus maan,

vei rakkaamme täältä nyt pois.

Se puntari yksin on Jumalan vaan,

mi' tekomme arvella vois.

Meidän turvamme vankkumaton,

on uskossa armon tähteen.

Sen suojassa jokainen ihminen on,

kätköissä taivaisen lähteen.

121. Emme ymmärrä vielä,

sä miksi oot poissa,

et jaksanut kanssamme elää.

Sen tiedämme kerran,

siel’ toisessa koissa,

mis’ laulumme uutena helää.

122. Rakkauden liekki mi lämpöä vaan

toi tunteiden suureen paloon,

kohtasi tuskan ja kylmyyden maan

ja hiekkaa sai hehkuunsa jaloon.

Liekki niin puhdas ja tahraamaton,

jo tuhon suuntahan taipui.

Elämän usko vankkumaton,

se öiseen pimeyteen vaipui.

Mut käsissä henkemme ikuisen isän

on ymmärrys suurempi meitä.

Se kaiken kantaa - se lohdun antaa

ei yhtäkään luotansa heitä.