Kollektiivista sananeuroosiako?

Silloin kun kaikki asiat ovat varsin hyvällä mallilla näyttää pienistäkin asioista paisuvan valtakunnanallisia kysymyksiä.

Viime vuosisadan puolenvälin tienoilla kansasta yritettiin karsia ns. voimasanojen käyttöä uhkailemalla lapsia sillä, että taivaan Isä saattaisi heittää kuumilla kivillä, jos sattuisi kuulemaan näitä sanallisia lipsahduksia, jotka eivät tosin yleensä kohdistuneet kehenkään henkilöön, saati jumalallisiin asioihin (joista kahta ei raamatun mukaan voitane edes sanallisesti loukata).

Viime vuosikymmeninä voimasanat ovat suurelta osin korvautuneet naispuoliseen kehoon liittyvällä, lyhyellä ilmauksella, jonka suosio saattaa osaksi johtua englantilaisten sarjojen ja elokuvien runsaasta ”fuckittelusta”.

Kyseisen luonnollisen elimen fysiologinen sanoittaminen näyttää tuottavan ongelmia ja kiistoja, kun vanhemmat etsiskelevät yhä nätimmältä vaikuttavia kiertoilmauksia, joista viimeisin viritelmä oli ”etupylly”. Jokaiselle lienee selvää, että toiset lapset opastavat kyllä takapihalla auliisti sanan tavanomaisemman vastineen käytössä.

Edellistä vakavammaksi on muodostunut rodullisten asioiden sanallinen ilmaisu. Media näyttää visusti karttavan ilmauksia välttääkseen syyllistymästä rasismiin. Tummaihoisesta uskalletaan vielä kirjoittaa, vaikka se ei kerro onko kyseessä eteläisten maiden edustaja vai pari viikkoa Kanarialla maannut savolainen.

Jos kerran ihonväristä voidaan puhua, niin ehkä olisi selvyyden vuoksi laadittava jonkinlainen sävyasteikko, ettei syyllistyttäisi kiellettyihin ilmauksiin, joiden negatiivinen lataus on suurelta osin siirtynyt tänne sellaisista maista, joissa rodullisia ongelmia on esiintynyt.

Romaaneista kyllä saadaan puhua, mutta usein jää epäselväksi, ovatko kyseessä Suomen vai Romanian romaanit vai pelkät kaunokirjalliset tuotteet.

Uusimpia kauhistuksen kohteita ovat sukupuoleen liittyvät ilmaukset, jotka ovat pitkän historiallisen käytännön tuotoksia. Nimismiehet, lakimiehet, puhemiehet, lautamiehet, metsämiehet, sotamiehet ja lukemattomat muut aikaisemman elämäntavan itsestään selvyydet ovat nyt suuria ongelmia, joille pitää kiireesti etsiä neutraaleilta vaikuttavia vastineita.

Vielä ei ole huomattu, että ruotsinkielisissä sukunimissä on valtava määrä sosiaaliseen ja sukupuoliseen eriarvoisuuteen liittyviä sanoja. Edelman-nimen molemmat osiot ovat kyseenalaisia, joten se pitäisi välittömästi korvata ilmauksella Vanligperson. Toisaalla mm. pohjalaisten sukunimien Ala- ja Yli-liitteet saattavat pian joutua pannaan joko halventavalta tai ylimieliseltä kalskahtavan sävytteensä vuoksi (Väli-etuliite kiellettäisiin, koska se saattaisi herättää sukupuoleen liittyviä mielikuvia).

Yleisessä mielessä ongelmat paisuvat usein siitä syystä, että kulttuuri on vanhastaan kiinnittänyt enemmän huomiota asioiden sanallisiin ilmauksiin kuin ilmausten todellisiin tarkoitusperiin ja motiiveihin. Tämä on osaksi synnyttänyt teeskentelyn kulttuuria, jossa sosiaalinen hyväksyttävyys ”ostetaan” sievistellyn käytöksen kautta.

On selvää, että lähes kaikki sanat herättävät erilaisia mielikuvia – se kun on niiden tarkoitus. Stereotypioiden välttäminen ei ole mahdollista vaikka kieltäisimme sellaistenkin ilmausten kuten savolaisen, pohjalaisen tai hämäläisen käytön korvaten ne pelkällä kansalaisella. Liiallinen varovaisuus johtaa kielellisen ilmaisun köyhtymiseen, jollaista on muutenkin kuultavissa sellaisissa mitään sanomattomissa äänessä olemisissa kuten: ”itse asiassa musta tuntuu sillee niin ku että …”

Esimerkkinä hieman terveemmästä suhtautumisesta voitaneen mainita eräs Isonkyrön pitäjän 1800-luvun kirkkoherra Oskar Forsman (nyk. ilmeisesti Koskipersoona), joka oli hakemassa virkaa Etelä-Suomesta. Hän kysyi kuitenkin sitä, osataanko kyseisellä paikkakunnalla tehdä rehellisesti syntiä, juopotella ja kiroilla – kielteisen vastauksen saatuaan Forsman totesi, ettei halunnut pyrkiä sellaisten tekohurskaitten ja kelvottomien nahjusten joukkoon!