Kaiken ilmenevän elämän dynamiikka perustuu polariteetteihin, erilaatuisiin
jännitteisiin, jotka pitävät yllä sekä liikettä että tasapainoa (muutosta ja
järjestystä).
Avioliiton elinaikaista sitovuutta perustellaan usein Matteuksen
evankeliumin 19. ja Markuksen 10. luvun teksteillä, ”minkä Jumala on
yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Luomiskertomuksen mukaan Jumala
tosin jo varhaisessa vaiheessa erotti sukupuolet toisistaan jättäen kuitenkin
heidän olemuksessaan luonnollisen vetovoiman takaamaan ihmissuvun fyysisen
jatkuvuuden.
Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että vetovoima saattaa heikentyä tai
suuntautua uusiin kohteisiin, jolloin syntyy ongelmia, joita ihmiset ovat
pyrkineet ennalta välttämään kehitellessään vähemmän sitovia parisuhteen
muotoja kuin mitä kirkollinen vihkiminen edellyttää.
Avioliiton perustukset voidaan jollakin tavoin luonnehtia jumaluudesta
juontuviksi (ainakin sisäisiksi) silloin, kun pari kykenee luonnollisesti ja
pakotta ylläpitämään suhteessa sisäisen harmonian ja keskinäisen kunnioituksen.
Silloin yhdistäviä tekijöitä täytyy löytyä myös heidän olemustensa syvemmistä
kerrostumista (ei pelkästään fyysisistä olemuksista).
***
Suomen kirkolle näyttää koituvan suuria ongelmia siitä, että ihmisten
parista löytyy yksilöitä, joiden luonnollinen vetovoima poikkeaa
tavanomaisesta. Valtiovallan päätösten mukaan näiden solmimia parisuhteita
tulisi kohdella yhtäläisesti, mutta kirkko laitoksena tuijottaa yhä kaukaiseen
Mooseksen lakiin, jossa sanotaan: ”Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi.”
Kaikkien muiden ilmentymien voidaan väittää lähteneen ”Jumalan ulkopuolelta”
tai olevan ”sairaalloisia tiloja”. Ne aiheuttavat ainakin hämmennystä ja
leventävät jakolinjaa liberaalien ja vanhoillisempien välillä, koska ilmiölle
ei kristillisistä lähteistä löydetä järjellisiä syitä.
”Itämaiden tietäjät” selittäisivät poikkeavuuksien johtuvan siitä, että syntyvän
persoonallisen ihmisyyden sisäisessä (sielullisessa) perustassa tapahtuu
jaksottaisia polaarisia muutoksia, joista johtuen muuttuvaan polariteettiin
(sukupuoleen) syntyvän persoonan tajuntaan heijastuu aikaisemman jakson
erilaatuinen kumulatiivinen vetovoima (virheellinen identiteetti).
Tällainen ajatusmalli edellyttää tietenkin ajatusta ”sielun ennalta olemisesta
(pre-eksistenssiä)”, jollainen (mm. Origeneksen edustama) näkemys kumottiin
kristillisen kirkonkin piiristä lopullisesti vasta Konstantinopolin
kirkolliskokouksessa v. 553.
***
Sielullisen olemuksen ennalta olo ei sinänsä edellytä persoonan jälleen
syntymää. Sielullinen perusta ainoastaan kokoaa ja sisäistää ihmisyyden pitkän
ajan kokemuksia ja antaa aineksia kunkin syntyvän persoonallisuuden sisäiseksi lähtökohdaksi
(erilaisia taipumuksia kehitettäviksi edelleen). Sielulkinen olemus toimisi
siten pitkäaikaisen, jatkuvan tietoisuuden evoluution välineenä.
***
Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät kuitenkaan Uuden testamentin
mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan
ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, jotka kirkko on vasta myöhemmin ottanut
suorittaakseen.
Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon jäsenyyden suhteen
jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on
sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).
***
Katolinen kirkko pitää kaikkein tiukimmin kiinni ajatuksesta avioliiton
elinaikaisuudesta ja tuottaa usein tarpeetonta tuskaa niille, jotka eivät kerta
kaikkiaan sovi elämään yhdessä. Paavi Fransiscus näyttäisi kuitenkin edustavan
hieman aikaisempaa liberaalimpaa kantaa ja törmää tietenkin vanhoillisten
piirien vastarintaan.
***
Hieman edellisen artikkelin kertausta:
Yhdessä olo ja yhteisöllisyys sinänsä ovat tietenkin ihmisille
tarpeellisia, koska ne tarjoavat mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän
monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde
hyvänsä – luo (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle
aineksia ja täydennystä (useimmille yksin oleminen ei sovellu).
Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden
hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten
asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun hengellinen yhteisö kasvaa isoksi
ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat”
säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa
oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).
Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen
pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden
jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin
merkittäviä.
Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin
jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin
yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä
on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja
kastetaan, pelastuu).
Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut
Uuden testamentin hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin,
joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan ylösnousemukseen –
viimeistään viimeisenä päivänä.
Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista
käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan
evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia
siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät
ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle
niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on
kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään
syödä (Tuom. 102).”
Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden
puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai
pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta
silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi
autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).
Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja
ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä,
mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa
sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä
raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen
temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti