Moderni oppimisympäristö (vain oppilaat puuttuvat)
Luvattoman heikon
lukutaidon omaavien osuus on kasvanut jatkuvasti, ja nyt löytyy jo suuri joukko
sellaisia nuoria, joille arkielämästä selviytyminenkin tuottaa tämän takia hankaluuksia.
Nuorilla saattaa kyllä olla
lukutaito, mutta he eivät enää ymmärrä lukemaansa eivätkä saa selvää esim.
laitteiden käyttöohjeista tai osaa asioida viranomaisten kanssa. He eivät
liioin kykene ilmaisemaan itseään selkeästi. Myös lukeminen on hidastunut (puhumattakaan keppikirjoittamisesta), ja
virheellinen lukeminen ja ymmärtäminen ovat tavallista. Nuorten sanavarasto on
kaventunut niin, että ”turmelemisen” tai ”yliopiston” kaltaisia arkisiakaan
sanoja ei tunnisteta tai ainakaan osata selittää niiden merkitystä muille.
Yleissivistyksen suhteen
ei voida olla kovin ylpeitä, jos ala-asteen suorittaneet eivät tiedä, missä
sijaitsee Pariisi, tai että nuoret aikuiset eivät tiedä vaihtoehdoistakaan,
kuka kirjoitti Ryysyrannan Joosepin ja kuka Rautatien?
”Haluatko miljonääriksi”
-ohjelmassa vierailleet valikoidut 10-vuotiaat oppilaat eivät näyttäneet
osaavan laittaa peräkkäisiä lukuja suuruusjärjestykseen. Tilanne vaikuttaa
hieman samalta kuin 70-luvun alussa, jolloin matematiikan tunteja haaskattiin
ns. joukko-oppiin (jossa kyllä tyhmyys tiivistyi).
***
Peruskoulun tarkoituksena
saattoi olla kaventaa eroja oppimistasossa. Nyt näyttää käyneen aivan toisin. Oppilaat
jakaantuvat yhä selvemmin heikkoihin ja hyviin – keskitaso on katoamassa.
Puheenjohtaja Olli
Luukkaisen mukaan suurta osaa poikia ei kiinnosta juuri muu kuin pelaaminen.
***
Opettajat pitävät yhtenä
heikkenemisen syynä älypuhelimia, joiden käyttö vie kaiken sen ajan, jonka
oppilaat voisivat hyödyntää kielitaitoa kohentavien tekstien lukemiseen.
Saattaa hyvin olla niin, etteivät lapset totu lukemiseen edes kotonaan, koska
vanhemmatkin ovat korvanneet kirjat sosiaalisella medialla ja kännyköillä.
Joku vanhemman sukupolven
edustaja ihmettelee, miten lukutaidottoman on ylipäänsä mahdollista läpäistä
koulun? Onhan se mahdollista, kun ehtoja ei enää juuri anneta eikä luokalle
jätetä muuta kuin oppilaan ja vanhempien myötävaikutuksesta (sanallinen
arviointi vienee lopunkin perusta päätellä jotakin oppilaan todellisesta
osaamisesta).
Joku asiaa kommentoinut
piti kielteisin kehityksen perimmäisenä syynä itse peruskoulua, mikä lienee
suurelta osin totta. Peruskoulu ajettiin läpi 70-luvulla täysin poliittisin
perustein väittäen, että kaikki oppimiserot johtuivat pelkästään taloudellisesta
eriarvoisuudesta. Lapset olivat syntyessään ”tabula rasoja”, tyhjiä tauluja,
niin että jokainen saattoi päästä aivan samoihin tuloksiin, kunhan vain
taloudelliset esteet poistetaan.
Lapset ovat kuitenkin
aina olleet ja tulevat myös olemaan erilaisia niin taipumustensa kuin
luontaisten kiinnostustensa suhteen.
Peruskoulu pyrkii (kun
tasokurssitkin on poistettu) työntämään koko ikäluokkaa saman opillisen putken
läpi, joka sopii joillekin, vaan ei hetikään kaikille (edes avustajien
tukemana). Alkuvuosina peruskoulua jopa puolustettiin sillä, että entinen
keskikoulu oli teoreettisuutensa johdosta ajautunut ”pedagogiseen umpikujaan”.
Tosiasiassa peruskoulu muotoutui jo ensi metreillä paljon teoreettisemmaksi (lukuaineiden
osuudella mitaten) kuin ”edesmennyt” keskikoulu.
Monet aikaisemmat opettajat
ovat kaivanneet entistä kansalaiskoulua mahdollisuutena niille, joiden
mielenkiinto suuntautuu vähemmän teoreettisiin asioihin kuin mitä peruskoulu
tarjoaa. Erään opettajan mukaan peruskoulu vie jopa terveen omanarvon tunnon
niiltä, joita teoreettinen opiskelu ei motivoi (heistä voi sen sijaan tulla
syrjäytyneitä häiriköitä).
***
Nykyisessä
Opetushallituksessa ei todennäköisesti enää löydy samaa yltiöpäistä ”vallankumoushenkeä”
kuin Ahon ja Sundqvistin aikaisissa, mutta seurauksista piittaamatonta idealistista
uudistusintoa näyttää yhä löytyvän tuosta ylivertaisesti naisvaltaisesta (80%) virkakunnasta, jonka käytännön opetuskokemus ei välttämättä ole (ainakaan
ehdotuksista päätellen) kovin mittava.
On selvää, ettei
pulpettien korvaaminen säkkituoleilla johda oppimistulosten paranemiseen.
Sellainen vain lisää hieman mukavuutta, joka voi muuttua itsessään
tavoiteltavaksi asiaksi.
***
Digitalisaation uskotaan
olevan yleisavain tulevaan menestykseen, jonka vuoksi kännyköiden (häiritsevääkään)
räpläämistä ei haluta rajoittaa. Onnistuakseen digitalisaatio ja koodaaminen
vaativat kuitenkin todella hyvää kielellistä ja matemaattista osaamista –
muuten ajaudutaan pian kaikissa toimissa Oriolan kaltaisiin
ohjelmointivirheisiin (ensin päivitetään sitten päivitellään).
***
Kaiken ratkaisijaksi
esitetty peliala ei sekään tule menestymään, mikäli ohjelmien ideoijat ja tekijät
eivät hallitse monipuolista kielellistä ilmausta. Sosiaalisen median käyttämä
kieli ei edusta todellista sisällön tuottamista, johon tulevaisuudessa näyttäisi
löytyvän yhä harveneva joukko, jolloin tasa-arvoisuutta lisäämään kehitelty
koulujärjestelmä todellisuudessa tuottaisi pienen eliitin ja suuren joukon
vaativiin töihin kelvotonta ainesta.
Kielellisen tason
heikkeneminen näkyy nyt jo lehtien otsikoinneissa, joissa vilisee virheitä ja
kaikkea muuta kuin selkeää ilmaisutaitoa (jollaista voisi odottaa
yliopistotason koulutuksen saaneilta).
***
Tilanteesta ei kuitenkaan
pitäisi syyttää yksinomaan koululaitosta, jossa opettajat yrittävät sopeutua
alati muuttuviin vaatimuksiin, keinojen puutteeseen ja työtä haittaavien
ilmiöiden lisääntymiseen.
On otettava huomioon se,
että koululaitokselle asetetaan tavoitteet ylhäältä käsin ja että kasvatusvastuuta
on enenevässä ja täysin kohtuuttomassa määrin sälytetty opettajien ja muun
henkilökunnan hartioille.
Koulu ei kuitenkaan ole
pääasiallinen kasvatusympäristö, vaan yleisesti hyödyllisiksi katsottujen perusvalmiuksien oppilaitos. Lasten kasvattaminen ”koulukelpoisiksi” kuuluu vanhemmille
eikä kenellekään muille. Näyttää pahasti siltä, että osa itse ”ensimmäisen
vapaan kasvatuksen aallon uhreiksi joutuneista” ajattelee vapaan kasvatuksen
tarkoittavan vapaata kasvattamattomuutta, jossa lapsille ei aseteta
minkäänlaisia rajoja eikä opeteta ikäkauteen kuuluvia perustaitoja ja
-asenteita. On saatettu jättää huomiotta se, että vapauden lisääminen edellyttää ainakin samanasteista vastuun lisäystä.
On selvää, että yli
viidenkymmenen vuoden takaisessa kasvatusmentaliteetissa sekä kodeissa että
kouluissa oli paljon korjaamisen varaa, koska se johti usein turhaan arkuuteen
ja aloituskyvyttömyyteen.
Niin sanottujen suurten
ikäluokkien kokema ”ahdistus” saattoi olla syy siihen, että vapaan kasvatuksen
ihanteet nieltiin pahemmin pureksimatta ja yksityiskohtiin paneutumatta.
Asiaan ei paneutunut
vakavasti edes vapaan kasvatuksen isä, sveitsiläis-ranskalainen Jean-Jacques Rousseau
(Emilen kirjoittaja), joka sijoitti kaikki omat viisi lastaan
kasvatuslaitokseen vaimonsa vastusteluista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti