Koulutuksesta kohistaan – taas!

Moderni oppimisympäristö (vain oppilaat puuttuvat)

Luvattoman heikon lukutaidon omaavien osuus on kasvanut jatkuvasti, ja nyt löytyy jo suuri joukko sellaisia nuoria, joille arkielämästä selviytyminenkin tuottaa tämän takia hankaluuksia.

Nuorilla saattaa kyllä olla lukutaito, mutta he eivät enää ymmärrä lukemaansa eivätkä saa selvää esim. laitteiden käyttöohjeista tai osaa asioida viranomaisten kanssa. He eivät liioin kykene ilmaisemaan itseään selkeästi. Myös lukeminen on hidastunut (puhumattakaan keppikirjoittamisesta), ja virheellinen lukeminen ja ymmärtäminen ovat tavallista. Nuorten sanavarasto on kaventunut niin, että ”turmelemisen” tai ”yliopiston” kaltaisia arkisiakaan sanoja ei tunnisteta tai ainakaan osata selittää niiden merkitystä muille.

Yleissivistyksen suhteen ei voida olla kovin ylpeitä, jos ala-asteen suorittaneet eivät tiedä, missä sijaitsee Pariisi, tai että nuoret aikuiset eivät tiedä vaihtoehdoistakaan, kuka kirjoitti Ryysyrannan Joosepin ja kuka Rautatien?

”Haluatko miljonääriksi” -ohjelmassa vierailleet valikoidut 10-vuotiaat oppilaat eivät näyttäneet osaavan laittaa peräkkäisiä lukuja suuruusjärjestykseen. Tilanne vaikuttaa hieman samalta kuin 70-luvun alussa, jolloin matematiikan tunteja haaskattiin ns. joukko-oppiin (jossa kyllä tyhmyys tiivistyi).

***

Peruskoulun tarkoituksena saattoi olla kaventaa eroja oppimistasossa. Nyt näyttää käyneen aivan toisin. Oppilaat jakaantuvat yhä selvemmin heikkoihin ja hyviin – keskitaso on katoamassa.

Puheenjohtaja Olli Luukkaisen mukaan suurta osaa poikia ei kiinnosta juuri muu kuin pelaaminen.

***

Opettajat pitävät yhtenä heikkenemisen syynä älypuhelimia, joiden käyttö vie kaiken sen ajan, jonka oppilaat voisivat hyödyntää kielitaitoa kohentavien tekstien lukemiseen. Saattaa hyvin olla niin, etteivät lapset totu lukemiseen edes kotonaan, koska vanhemmatkin ovat korvanneet kirjat sosiaalisella medialla ja kännyköillä.

Joku vanhemman sukupolven edustaja ihmettelee, miten lukutaidottoman on ylipäänsä mahdollista läpäistä koulun? Onhan se mahdollista, kun ehtoja ei enää juuri anneta eikä luokalle jätetä muuta kuin oppilaan ja vanhempien myötävaikutuksesta (sanallinen arviointi vienee lopunkin perusta päätellä jotakin oppilaan todellisesta osaamisesta).

Joku asiaa kommentoinut piti kielteisin kehityksen perimmäisenä syynä itse peruskoulua, mikä lienee suurelta osin totta. Peruskoulu ajettiin läpi 70-luvulla täysin poliittisin perustein väittäen, että kaikki oppimiserot johtuivat pelkästään taloudellisesta eriarvoisuudesta. Lapset olivat syntyessään ”tabula rasoja”, tyhjiä tauluja, niin että jokainen saattoi päästä aivan samoihin tuloksiin, kunhan vain taloudelliset esteet poistetaan.

Lapset ovat kuitenkin aina olleet ja tulevat myös olemaan erilaisia niin taipumustensa kuin luontaisten kiinnostustensa suhteen.

Peruskoulu pyrkii (kun tasokurssitkin on poistettu) työntämään koko ikäluokkaa saman opillisen putken läpi, joka sopii joillekin, vaan ei hetikään kaikille (edes avustajien tukemana). Alkuvuosina peruskoulua jopa puolustettiin sillä, että entinen keskikoulu oli teoreettisuutensa johdosta ajautunut ”pedagogiseen umpikujaan”. Tosiasiassa peruskoulu muotoutui jo ensi metreillä paljon teoreettisemmaksi (lukuaineiden osuudella mitaten) kuin ”edesmennyt” keskikoulu.

Monet aikaisemmat opettajat ovat kaivanneet entistä kansalaiskoulua mahdollisuutena niille, joiden mielenkiinto suuntautuu vähemmän teoreettisiin asioihin kuin mitä peruskoulu tarjoaa. Erään opettajan mukaan peruskoulu vie jopa terveen omanarvon tunnon niiltä, joita teoreettinen opiskelu ei motivoi (heistä voi sen sijaan tulla syrjäytyneitä häiriköitä).

***

Nykyisessä Opetushallituksessa ei todennäköisesti enää löydy samaa yltiöpäistä ”vallankumoushenkeä” kuin Ahon ja Sundqvistin aikaisissa, mutta seurauksista piittaamatonta idealistista uudistusintoa näyttää yhä löytyvän tuosta ylivertaisesti naisvaltaisesta (80%) virkakunnasta, jonka käytännön opetuskokemus ei välttämättä ole (ainakaan ehdotuksista päätellen) kovin mittava.

On selvää, ettei pulpettien korvaaminen säkkituoleilla johda oppimistulosten paranemiseen. Sellainen vain lisää hieman mukavuutta, joka voi muuttua itsessään tavoiteltavaksi asiaksi.

***

Digitalisaation uskotaan olevan yleisavain tulevaan menestykseen, jonka vuoksi kännyköiden (häiritsevääkään) räpläämistä ei haluta rajoittaa. Onnistuakseen digitalisaatio ja koodaaminen vaativat kuitenkin todella hyvää kielellistä ja matemaattista osaamista – muuten ajaudutaan pian kaikissa toimissa Oriolan kaltaisiin ohjelmointivirheisiin (ensin päivitetään sitten päivitellään).

***

Kaiken ratkaisijaksi esitetty peliala ei sekään tule menestymään, mikäli ohjelmien ideoijat ja tekijät eivät hallitse monipuolista kielellistä ilmausta. Sosiaalisen median käyttämä kieli ei edusta todellista sisällön tuottamista, johon tulevaisuudessa näyttäisi löytyvän yhä harveneva joukko, jolloin tasa-arvoisuutta lisäämään kehitelty koulujärjestelmä todellisuudessa tuottaisi pienen eliitin ja suuren joukon vaativiin töihin kelvotonta ainesta.

Kielellisen tason heikkeneminen näkyy nyt jo lehtien otsikoinneissa, joissa vilisee virheitä ja kaikkea muuta kuin selkeää ilmaisutaitoa (jollaista voisi odottaa yliopistotason koulutuksen saaneilta).

***

Tilanteesta ei kuitenkaan pitäisi syyttää yksinomaan koululaitosta, jossa opettajat yrittävät sopeutua alati muuttuviin vaatimuksiin, keinojen puutteeseen ja työtä haittaavien ilmiöiden lisääntymiseen.

On otettava huomioon se, että koululaitokselle asetetaan tavoitteet ylhäältä käsin ja että kasvatusvastuuta on enenevässä ja täysin kohtuuttomassa määrin sälytetty opettajien ja muun henkilökunnan hartioille.

Koulu ei kuitenkaan ole pääasiallinen kasvatusympäristö, vaan yleisesti hyödyllisiksi katsottujen perusvalmiuksien oppilaitos. Lasten kasvattaminen ”koulukelpoisiksi” kuuluu vanhemmille eikä kenellekään muille. Näyttää pahasti siltä, että osa itse ”ensimmäisen vapaan kasvatuksen aallon uhreiksi joutuneista” ajattelee vapaan kasvatuksen tarkoittavan vapaata kasvattamattomuutta, jossa lapsille ei aseteta minkäänlaisia rajoja eikä opeteta ikäkauteen kuuluvia perustaitoja ja -asenteita. On saatettu jättää huomiotta se, että vapauden lisääminen edellyttää ainakin samanasteista vastuun lisäystä.

On selvää, että yli viidenkymmenen vuoden takaisessa kasvatusmentaliteetissa sekä kodeissa että kouluissa oli paljon korjaamisen varaa, koska se johti usein turhaan arkuuteen ja aloituskyvyttömyyteen.

Niin sanottujen suurten ikäluokkien kokema ”ahdistus” saattoi olla syy siihen, että vapaan kasvatuksen ihanteet nieltiin pahemmin pureksimatta ja yksityiskohtiin paneutumatta.

Asiaan ei paneutunut vakavasti edes vapaan kasvatuksen isä, sveitsiläis-ranskalainen Jean-Jacques Rousseau (Emilen kirjoittaja), joka sijoitti kaikki omat viisi lastaan kasvatuslaitokseen vaimonsa vastusteluista huolimatta.