Sisäinen hyppy tuntemattomaan

Nasaretin Jeesus Kristus kantoi ristinsä loppuun saakka ja toivoi, että myös hänen seuraajansa kantaisivat itsensä kadottaen omat ristinsä. Hänellä ei kuitenkaan ollut mielessä kaupankäynti Jumalan kanssa, jossa ihminen kuvittelee ostavansa itselleen autuuden luopumalla fyysisestä kehostaan – siitähän hänen on joka tapauksessa luovuttava. Ihmisen pitäisi luopua psyykkisistä kiinnikkeistään voidakseen vapauttaa tilaa henkiselle, joka ei itsenään voi ilmetä samaan aikaan ”lihan (ehdollisen mielen) kanssa.”

Marttyyrikirkon johtajat tulkitsivat Jeesuksen seuraamisen aivan liian konkreettisesti – heidän toisinajattelijansa (gnostikot) pitivät tietoista kuolemaan hakeutumista elämän tarjoamien sisäisten kasvumahdollisuuksien hukkaan heittämisenä.

Suuren hengen mestarin vapaaehtoinen uhrautuminen saattaa olla hyvin eri asia kuin tavallisen inhimillisen olemuksen, joka ei tunne kosmisia lakeja.

Todellinen ”pelastava uhri” lienee kuitenkin oma ego tai siihen piintynyt ominaisuus, joka sitoo ihmisen mielen ajallisiin, ulkoisiin ilmiöihin ja itsekeskeiseen näkemykseen. Niin kauan kuin ihminen pysyy tällaisessa tajunnallisessa tilassa, ei mitään todellista muutosta tietoisuuden laadussa – saati vapautumista – voi tapahtua.

Jokaisen on jossakin vaiheessa ”asetuttava ristille”, kulminaatiopisteeseen, jossa kaikkien ulkoisen elämän (”perisynnin”) synnyttämien kiinnekohtien on määrä menettää merkityksensä ja vapauttaa tilaa jollekin täysin määrittelemättömälle.

Ihmisen on turha luoda mielikuvia Jumalasta tai jumalallisista asioista. Mielikuvat ovat hänen oman mentaalisen olemuksensa tuotteita ja saattavat jopa estää todellisuuden avautumisen, mikäli ihminen pysähtyy niihin ja tulkitsee ne varmoiksi pelastuksensa merkeiksi.

Jumala on henki, joka on jakamattomana niin pienessä kuin suuressa – mutta ei rajoitu mihinkään eikä ole määriteltävissä miksikään. Paavalin mukaan ”Hänessä me elämme, liikumme” – ja parhaassa tapauksessa lopulta myös olemme, kunhan ensin vapaaehtoisesti päästämme irti ”jonakin erityisenä olemisesta, tulemisesta ja menemisestä.”

Inhimilliseksi ihmiseksi oppiminen on hidasta – sen rajoituksista pois oppiminen on vielä paljon vaikeampaa ja sisältää useimmiten kärsimyksen tuskaa. Viisas Jaakob ei turhaan kehottanut iloitsemaan kärsimyksistä, jotka auttavat ihmistä irrottautumaan tilapäisistä ja katoavaisista asioista – oma persoonallisuus mukaan lukien.

Ihminen pitää kuitenkin lujasti kiinni siitä, mihin hän on tottunut ja ehdollistunut, sillä ”tuttu helvetti” tuntuu usein turvallisemmalta kuin ”vieras taivas.” Todellisuudessa taivas onkin täysin vieras asia erillisyyteen ja ulkoisiin ilmiöihin tottuneelle inhimilliselle tajunnalle. Taivasta ei edes havaita (valkeus loistaa pimeydessä …) vaikka sen sanotaan olevan kaikkialla ja kaikessa – Luukkaan 17:21 mukaan myös sisällisesti teissä.

Tuomaan evankeliumi 77 kirjoittaa:

Jeesus sanoi: ”Minä olen valo heidän kaikkien yläpuolellaan. Minä olen kaikkeus. Minusta kaikkeus on lähtenyt, ja minun luokseni se on jälleen palannut. Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

Ihmiset pyrkivät tekemään ulkoisen elämänsä yhä mukavammaksi ja uskovat sen parhaimmillaan johtavan pitkäkestoiseen onnen tunteeseen. Ihmisen mielessä on ominaisuus, joka aiheuttaa sen, että kaikki saavutukset menettävät ajan mittaan merkityksensä. Tämä ominaisuus on tietoisuuden evoluution kannalta välttämätön – raamatun vertauksissa sitä kuvataan mm. tuhlaajapojan pitkänä matkana ja kääntymisenä lopulta kaikkeen kyllästyneenä ”Isänsä kodin suuntaan.”

Tuomaan evankeliumi 28 kirjoittaa samasta asiasta (meistä kaikista tuhlaajapojista ja -tytöistä):

Jeesus sanoi: ”Minä asetuin seisomaan keskelle maailmaa ja ilmestyin ihmisenä. Näin, että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan ketään janoista.  Sieluni tunsi tuskaa ihmisten tähden, sillä he olivat sisäisesti sokeita eivätkä nähneet. Tyhjinä he ovat tulleet maailmaan, ja tyhjinä he aikovat kerran lähteä maailmasta. Nyt he kuitenkin ovat juopuneita.  Kun he luopuvat viinistään, silloin he kääntyvät.”

On täysin selvää, ettei Tuomas puhu liiallisesta alkoholin nauttimisesta, vaan samastumisesta ulkoisen elämän ilmiöihin ja omaan persoonalliseen itseensä. Tällainen samastuminen on hengen kannalta ”tyhjyyttä” – mikäli ymmärrys ei ole avautunut ilmiöiden ja oman itsensä ydinolemukseen (kääntynyt sisään – mieluiten kaikkein sisimpään).

Jaakob (se vanhurskas) ymmärsi selvästi, että todellinen viisaus on luonteelta jotakin aivan muuta kuin kirjoista, kouluista ja kokemuksista opittavissa oleva, jota hän kutsui yhä ”riivaajien viisaudeksi.” Todellinen viisaus on kaikkien asioiden ja ilmiöiden ydinolemuksen suoraa ja välitöntä havaitsemista siinä itsessä, joka on sisäisesti yhtä Suuremman Itsen kanssa.

Ainoastaan sellaisesta viisaudesta käsin asiat voidaan nähdä muuttumattomina perusolemuksinaan ja ”tuomita oikein” – johon Joh. 5:30 selvästi viittaa:

”En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niin kuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt.”

Voimme tietenkin puolustella omaa kykenemättömyyttämme sillä, että me tavalliset ihmiset emme ole Isän lähettämiä – mutta siinä saatamme olla täysin väärässä:

Johannes 10:34 kirjoittaa (Psalmia 82 siteeraten): Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?

Ihmisyytemme henkinen alkutila ja -olemus lienevät aivan samoja kuin Nasaretin Jeesuksella (tai jollakin hindulla, buddhalaisella tai muslimilla), mutta me emme yleensä ole siitä tietoisia, koska emme ole sellaiseen tilaan vielä ”syntyneet ylhäältä”, vaan samastumme yhä (hengen kannalta) pimeyteen (suoritamme korpivaellustamme).

”Kristuksen päälle pukeminen” ei liene mikään ”helppo aamutoimi”, johon valmistaudutaan (armeijan tapaan) parissa minuutissa. Ongelma on siinä, että meidän pitää riisua olemuksemme kaikista ehdollistumistamme, että me tarjoisimme Paavalin toiveiden mukaan ”Kristukselle muodon” – oman puhtaan kokonaisolemuksemme ilman elämän synnyttämiä vääristymiä.

Keskiaikainen kristillinen opettaja, dominikaani Johannes Tauler, vertasi ”ahtaan portin läpäisyä” käärmeeseen (jolla kuvataan usein myös viisautta). Käärme etsii kaksi toisiaan vasten nojaavaa kiveä ja tunkeutuu niiden ahtaasta välistä päästäkseen eroon entisestä nahastaan.

Ihmiset saattavat kyllä etsiä ja kolkutella, mutta etsiessään he samalla kiinnittävät huomionsa kaikkeen tuntemaansa ja haluamaansa – kolkuttaessaan pitävät toisella kädellä (tai sydämellään) kiinni kaikesta, mitä he maallisessa elämässään arvostavat.

Kustaa Hallio, varsin suvaitsevainen pappi

Kustaa Hallio (1868–1936) valmistui papiksi parhain arvosanoin v. 1892. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Pohjanmaalle, Vähänkyrön pitäjän väliaikaiseksi kappalaiseksi. Hän kiinnostui tämän pitäjän Merikaarron kylässä toimineista Pohjanmaan mystikoista ja lainaili heiltä käsinkirjoitettuja kirjoja suuren kokoelman, toistasataa nimikettä – tosin palauttamatta alkuperäisille omistajilleen. Kirjat ovat nykyisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.

Vaikka Hallion puutteellista palautusintoa voidaan paheksua, pelasti se todennäköisesti suuren osan kirjoista tuhoutumiselta niitä mahdollisesti vähemmän arvostavien jälkipolvien käsissä.

Hallio oli yksi harvoista aikansa kirkon edustajista, joka oli myönteisessä mielessä kiinnostunut seurakunnassaan ilmenneistä poikkeavista uskonnollisista tulkinnoista. Hallion omien sanojen mukaan mystikot olivat ”laajatietoisia, syvällisesti ajattelevia kristittyjä”, ja hän jopa pahoitteli heidän pidättymistään uskonkäsitystensä levittämisestä. 

Oppi-isänsä, tukholmalaisen Anders Collinin tavoin he eivät kuitenkaan pyrkineet suurten joukkojen opettajiksi, vaan rajoittuivat vakaviin etsijöihin. Jälkipolvien antama ”mystikko-nimitys” antaa tosin harhaanjohtavan kuvan tunteenomaisiin hurmostiloihin pyrkijöistä. Sellainen ei kuulunut ainakaan heidän kirjallisten esikuviensa: Jakob Böhmen, Johannes Taulerin ja näiden kahden taustavaikuttajan, Mestari Eckhartin opetuksiin.

Taulerin (n. 1300-1361) kristillisyyden avainkäsite oli Jumalan haltuun jättäytyminen – antaumus. Hänen mukaansa siihen liittyi kolme puolta: (1) maailmasta eroaminen, (2) omasta tahdosta ja tunteista luopuminen ja (3) lopulta jopa Jumalan jättäminen. Viimemainitulla ajatuksella Tauler tarkoitti sitä, että ihmisen tulee luopua omista Jumala-kuvitelmistaan (jotka edustavat ainoastaan ihmisen omia mentaalisia ehdollistumia). 

Taulerin oppi-isä, Mestari Eckhart piti (Paavalista poiketen) antaumusta rakkauttakin korkeampana ominaisuutena, sillä ”antaumus on vapaa kaikesta luodusta eikä ota vastaan mitään muuta kuin Jumalan.” Eckhart tosin tulkitsee maailmasta eroamisen pikemminkin mielen irrottautumisena maallisista ehdollistumistaan (haluista ja ajatusmuodoista).

Pohjanmaan mystikot etsivät hengelliseen nälkäänsä kirjallisia virikkeitä, joissa ohjattaisiin välittömään ja välityksettömään Jumalan tuntemukseen. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että he olisivat halveksineet Nasaretin Jeesuksen elämää ja opetuksia.

***

Eckhart esittää joulusaarnassaan: ”Me olemme juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä juma­lan toimesta alati ta­pah­tuu ajattomuu­dessa, sillä tuo sama syntymä on nyt tapahtunut myös ajassa, inhimillisessä luonnossa.

Pyhä Augustinus (pitäisi olla Angelus Silesius) sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää, että tuo syntymä ta­pahtuu ikui­sesti, jollei se tapahdu mi­nussa! Vasta sen tapahtumi­nen mi­nussa on merkit­tävää.’

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi ta­pahtua meissä sekä saavut­taa täytty­myksensä hy­veellisessä sie­lussa aina kun Isä jumala lau­suu Ikuisen Sa­nansa täydelli­sessä sielussa. Sillä kaikki tämä sanottu kos­kee ymmärrettävästi jo­kaista hy­vää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kul­kee Jumalan teitä. Se ei tieten­kään koske luon­nollista, kuri­tonta ihmistä, koska hän on vielä kau­kana ja täysin tietämätön tästä synty­mästä.

Eräs viisas on sanonut: ’Kun kaikki asiat vaipuivat hiljaisuu­teen, laskeutui mi­nuun korkeuk­sista, ku­nin­kaalliselta valtaistui­melta sa­lainen sana.’”

Johannes Tauler mukailee omassa joulusaarnassaan Eckhartia: ”Tänä päivänä pyhä kristikunta muistaa kolmea syntymää, joiden pitäisi ilahduttaa ja riemastuttaa jokaista kristittyä. Ensin maailman luomisen hetkellä Isä ikuisuudessa synnyttää Pojan, joka on Sanaa ja Järkeä. Toinen syntymä on se, mikä teki Mariasta äidin kaikkein puhtaimmassa ja koskemattomimmassa neitseydessä. Kolmanneksi Jeesus syntyy lakkaamatta jokaisen uskovan neitseellisessä sielussa.

Lienee selvää, että näiden molempien opettajien näkemysten ajatuksellisena painopisteenä oli pikemminkin Christus in nobis (Kr. minussa) kuin Christus pro nobis (Kr. puolestani).

***

Parisataa vuotta ennen Halliota uskonnollinen suvaitsevaisuus oli Suomessa varsin harvinaista. Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achreniusta voidaan pitää yhtenä edelläkävijänä. Lähes 150 vuoden ajan niin sanottu Konventikkeliplakaatti kielsi kirkon ulkopuoliset saarnat, mutta salli sentään virrenveisuun. Achrenius kiersi lain laatimalla todella pitkiä virsiä (Zionin Juhla-Wirret).

Hänen jälkeensä ”liberaaleja” pappismiehiä löytyi sieltä täältä. Lapuan pitäjänapulainen Johan Gummerus nuorempi ja Kauhavan kappalaisen apulainen Samuel Birling olivat ystävystyneet böhmeläistä oppia edustavan, isokyröläissyntyisen lasimestari Jaakko Wallenbergin kanssa (tämä oli jopa Gummeruksen pojan kummi). Nuoret papit joutuivat kuitenkin myöhemmin vaikenemaan, kun vanhempi papisto (omat lähisukulaiset) ryhtyivät vastatoimiin. Wallenberg tuomittiin kuolemaan ”väärien uskonnollisten oppien levittämisestä” (muutettiin työpalvelukseksi Hämeen linnassa, joka tarkoitti hänenkin kohdallaan ”viivästettyä kuolemantuomiota”).

Vastakohtien suhteellisuus

Ihmisen olemukseen on aikaan ja tilaan samastumisen (ns. syntiinlankeemuksen) myötä syntynyt tajunnallinen piirre, jonka johdosta hän vertaa ja paikantaa asioita erilaisten vastakohtaisuuksien kentässä.

Tavallisimmat vertailukohteet liittyvät ”luonnolliseen elämään” – esim. kylmyyden ja lämmön, kosteuden ja kuivuuden, pimeyden ja valon suhteelliseen osuuteen ja sen synnyttämiin vaikutuksiin yksilöissä. Näkemykset eivät ole ihmisten keskenkään yhtäläisiä, saati eri lajeilla. Etelä-mantereen pingviinit pitäisivät Suomen olosuhteita aivan liian lämpiminä.

Yksittäisten ihmisten ja eri ihmisryhmien välille on erilaisten etunäkökohtien tai ennakkoasenteiden mukana syntynyt jakoa ystäviin tai vihollisiin. Asetelmille ei kuitenkaan aina löydy kovin järkiperäisiä perusteita – varsinkaan jos ne nojaavat kauan sitten muodostuneisiin mielikuviin, joista halutaan syystä tai toisesta pitää kiinni. ”Yhteinen vihollinen” saattaa käydä esim. kansallisia asenteiden yhtenäistämiseen ja vahvistamiseen. ”Yhteinen sielunvihollinen” voi kiinteyttää ja profiloida hengellistä organisaatiota.

Kaikkein tavallisin vastakohtaisuuksien kenttä ilmenee käsitteissä ”hyvä ja paha.” Tavallisimmin ihmiset sijoittavat asioita näiden väliselle akselille joko hetkellisen tuntemuksensa tai lyhyen tähtäimen etunäkökohtiensa perusteella.

Vanhan testamentin viisas Siirak (34) varoitteli asioiden liian hätäisestä luokittelusta ääripäihin: ”Älköön sanottako, ’tämä on huonompi kuin tuo’, sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.” Hän tarkoitti sitä, että moni pahalta tuntuva asia saa myöhemmin aikaan ”kelvollisia tuloksia” – on ollut hyväksi.

Filosofi Nietzsche toteaa (Zarathustrassa): ” Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta. Kaikki olevaiset on kastettu iäisyyden lähteellä, hyvän ja pahan tuolla puolen. Mutta itse hyvä ja paha ovat vain välivarjoja ja kosteita ikävyyksiä ja kulku-pilviä.”

***

Hengellisissä puitteissa ”luokitusohjeita” on haettu pyhistä teksteistä. Markus 9:40, ”Sillä joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme, ” on saatettu kääntää toiseen suuntaan ja tulkita perusteeksi viholliskuvan muodostamiselle.

Evankeliumit ja Paavalin kirjeet sisältävät lukuisia viittauksia ”Hengen ja lihan (aineellisuuden, maallisuuden)” vastakkaisuudesta, kuten (Room. 8:13): ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.”

”Lihan ja Hengen” ehdoton vastakkaisuus saattaa itsessään olla perusteltavissa siitä syystä, että toisena puolena ovat aikaan ja tilaan liittyvät, käsitteellisesti määriteltävissä olevat asiat, kun taas toinen on luonteeltaan ajaton, rajaton ja määrittelemätön (Lausumaton).

Lähes kaikkien uskontojen korkeimpana tavoitteena lienee kuitenkin juuri tämän inhimillisen ja jumalallisen välisen vastakkaisuuden hävittäminen. Hävittämisen ”oikeista” tavoista on sitä vastoin syntynyt mitä ankarimpia kiistoja.

Kristillisyyden piirissä on alusta saakka taisteltu mm. uskon ja tekojen osuudesta ihmisen pelastumisessa. Jaakob (vanhurskas, Herran veli) kirjoittaa (2:17–18):

”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’, näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.”

Jaakob tarkoittaa mitä ilmeisimmin sitä, että todellinen usko – välitön tietoisuus jumalallisesta – synnyttää kyllä luontonsa perusteella myös kelvolliset ja moitteettomat teot. Teot sinänsä eivät tietenkään kelpaa todellisen henkisen tietoisuuden mittareiksi, koska ne voivat olla (ja yleensä ovat) lähtöisin tavallisen (maallisen) mielen tasolta ja motiiveista.

Toinen kiistakysymys on ollut armon ja ansioiden merkitys – mikä sekin on varsin pitkälle sovitettavissa.

On hyvin todennäköistä, ettei kukaan voi millään keinoilla tai käyttäytymisellä ”ostaa” itselleen taivaspaikkaa, ikuista olemista ja olemusta. Katolisen kirkon piirissä keräiltiin tosin aikoinaan varoja väittämällä, että heidän pyhimyksiltään oli jäänyt kirkon omistukseen niin paljon ylimääräisiä ansioita, että kirkko saattoi niitä jopa myydä ihmisten syntien sovitukseksi.

Niin sanotun marttyyrikirkon aikaan johtajat (Ireanaeus ja Tertullianus) esittivät, että ihmiset voivat ”vaihtaa tunnin tuskan iankaikkiseen autuuteen” hakeutumalla konkreettisesti ”veritodistajaksi.”

***

Hyvillä teoilla ja ajattelun syvenemisellä on oma roolinsa siinä, että yksilö jossakin vaiheessa voisi tulla ”todelliseen armon laskeutumiseen” kelvolliseksi – ja lisäksi sen (tulikasteen) kestäväksi.

Tuomaan evankeliumi symboloi ihmiseltä vaadittaa astetta ”Johanneksen kaltaisuudeksi” sanonnassa 46:

”Yksikään naisesta syntynyt, Adamista aina Johannes Kastajaan saakka, ei ole Johannes Kastajaa suurempi eikä voi olla laskematta katsettaan hänen edessään. Olen kuitenkin sanonut, että jokainen teistä, joka tulee lapseksi, on tunteva valtakunnan ja näin oleva Johannesta suurempi.”

”Lapseksi tulo” ei tietenkään tarkoita lapsellistumista tai muutakaan taantumaa, vaan inhimillisen, ehdollistuneen mielen täydellistä ylittämistä (evankeliumissa ”kadottamista”), sisäistä muutosta, metanoiaa, jota evankeliumissa kutsutaan ”ylhäältä (Hengestä) syntymäksi.”

Inhimillinen ihminen ei voi saada tällaista muutosta aikaan, sillä se edellyttää ensivaiheissa persoonallisuutta korkeamman tekijän ”hapatuksen kaltaista toimintaa” (etsikkoaikaa) ja viime vaiheissa muutoksen mahdollistamista (vetoa ylhäältä, Hengestä).

Hengellisen muutoksen symboliikkana käytetään myös ”alapuolisen ja yläpuolisen, ulkoisen ja sisäisen yhdentämistä.”

Yksi vakava kristillinen kiistanaihe on syntynyt (ja yhä voimissaan) Jeesuksen Kristuksen osuudesta ihmisten pelastumisessa.

Näkemykset ovat jakaantuneet karkeasti ottaen kahteen suuntaan: (1) Kristus pro nobis (Kr. puolestamme) ja (2) in nobis (Kr. meissä). Edellinen nojaa täydelliseen sovitukseen Jeesuksen ristinkuolemassa – jälkimmäinen edellyttää yksilökohtaista Kristuksen ”pukemista ylle” eli sisäiseksi olemukseksi (tietoisuuden keskukseksi).

Kummallekin näkemykselle voidaan löytää raamatullisia perusteita. Näennäisesti ajatukset saattavat vaikuttaa toisensa (valitettavasti myös toistensa kannattajat) pois sulkevilta, mutta pohjimmiltaan ne molemmat kertovat henkisen elämän universaaleista lainalaisuuksista.

Niiden mukaan koko ihmisyyden ”läksyn” täyttänyt ”uhrautuu” seuraajiensa edestä jättäen heille samalla perinnöksi sen osan olemuksestaan, jota hän itse ei enää tarvitse (koska on kohonnut sitä ylemmäksi).

Seuraajilla täytyy luonnollisesta olla sisäinen valmius ottaa vastaan tällainen henkinen uhri, jota kristillisyydessä kuvataan Kristuksen ruumiiksi. Se taasen edellyttää valmiutta luopua omasta ehdollistuneesta minäkäsityksestään (elämänsä kadottamista).

”Pro ja in” liittyvät siten molemmat olennaisina osina suureen henkiseen muutokseen – Hengen neitseelliseen syntymään ihmisen sielun korkeimmassa olemuksessa.

Tuomaan evankeliumissa löytyy sanonta 18, joka yhdistää universumin ääripäät, alun ja lopun toisiinsa:

0ppilaat sanoivat Jeesukselle: ”Kerro meille, millainen loppumme on.” Jeesus sanoi: ”Oletteko jo löytäneet alun, kun kerran kysytte lopusta? Missä on alku, siellä tulee loppukin olemaan. Autuas se, joka tavoittaa alun. Hän saa tuntea myös lopun eikä ole näkevä kuolemaa.”

Parasta on olla vannomatta mitään ja organisoimatta liikaa

Mikäli tänään laadittaisiin jokin yhteinen sanallinen uskontunnustus, löytyisi sen oikeista tulkinnoista huomenna jo erilaisia näkemyksia. Ennemmin tai myöhemmin tulkintaerot johtaisivat lahkoutumisiin – pahimmillaan jopa uskonsotiin.

***

Nasaretin Jeesus itse kehotti olemaan vannomatta mitään (koska ihmisen ymmärrys on puutteellinen). Mitä muuta sanalliset tunnustukset sitten ovat kuin vannomista joidenkin ajatusmuotojen ehdottoman oikeellisuuden nimeen.

Jollakin tavoin tunnustukset saattavat lujittaa ihmisten turvallisuuden tunnetta ja identiteettiä, mutta poissulkevat samalla kaikki sellaiset ajatukset – valitettavan usein myös henkilöt – jotka sisältävät on poikkeavia (mahdollisesti jopa paremmin perusteltuja) käsityksiä.

Siellä missä on organisaatio, syntyy todennäköisesti kilpailua asemasta ja arvonannosta. Oman luontonsa kanssa kilvoittelu saattaa silloin jäädä taka-alalle. Evankelista Markus viitannee tähän suuntaan (asian hengellisessä mielessä) kirjoittamalla: ”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava kaikista viimeinen ja kaikkien palvelija.”

Ihmisten asettaminen muodollisten perusteiden nojalla arvojärjestykseen organisaatioissa on erityisesti hengellisissä puitteissa usein johtanut siihen, että henkisistä asioista ammattinsa takia tietävät, mutta niitä puutteellisesti ymmärtävät tuntevat jokaisen asioita syvemmin hallitsevan uhkaksi itselleen.

Tällaisiin lukeutuvat sellaiset papit tai teologit, jotka kyllä tuntevat pyhien kirjoitusta sanalliset ilmaukset, mutta eivät välttämättä niiden sisältöä. He ovat pääasiassa kiinnostuneita omista valtuuksistaan ja määrällisistä asioista ja vaivaantuvat jokaisesta viitteestä heidän omat näkemyksensä ylittävien asioiden suuntaan. Nämä ihmiset pyrkivät usein mitätöimään tai tuhoamaan kaiken sellaisen, jota he eivät ymmärrä.

Kirkonkiroukset eli pannaan julistukset – puhumattakaan kidutuksista ja polttorovioista – edustavat ahtaiden tulkintojen vihamielistä puolustamista ja muodollisen valta-aseman keinoin. Niissä on etäännytty hyvin kauaksi Jeesuksen ydinopetuksista.

***

Vallitsevien näkemysten puolustamista ilmenee helposti myös ihmisen sisäisessä olemuksessa. Ellei mieli ole oikein harjoitettu Hengen edellyttämään nöyryyteen ja vakauteen, se haluaa määrällistää ja alentaa sellaisen korkean tason, joka uhkaa mielen itsensä ylivaltaa ja kontrollia. Tällainen mieli suuntautuu alituisesti analysointiin ja oletuksiin tai yli-innokkaaseen uskomiseen tai epäilyksiin. Se haluaa julistaa, myydä tai tuhota kaiken, joka tulee suoraan ylhäältä.

***

Suuret ihmisjoukot eivät ole hengellisessä mielessä vaarallisia. Ne eivät ymmärrä eivätkä välitä – ja ovat lisäksi helposti johdettavissa suuntaan jos toiseen. Todella tuhoisa voima ilmenee niiden toimissa, jotka kyllä ymmärtävät jossakin määrin omien tunteidensa tai ajattelunsa rajoissa. Tämä kävi ilmi mm. juutalaisten pappissäädyn (kirjanoppineiden ja fariseusten) alituisena vihana Jeesus Kristusta kohtaan.

***

Organisoitumisen ongelmat tunnisti myös tunnettu intialainen opettaja, Jiddu Krishnamurti. Hän hajotti oman persoonansa varaan rakennetun kirkon (Idän tähti -järjestön) toteamalla, ettei hän halunnut olla luomassa ihmisille uusia häkkejä, koska totuutta ei voida organisoida!

***

Organisaatio oli vielä kirkon alkuaikoina hyvin löysä ja perustui lähinnä ”henkiseen kypsyyteen.” Kirkoksi kehittyneen suuntauksen rinnakkaismuodoissa (ns. gnostikoissa) tiukkaa organisointia yritettiin usein vältellä valitsemalla eri tehtävien hoitajat vasta ”paikan päällä.” Epäilemättä heidän keskuudessa tunnustettiin se, että yksilöt olivat sisäisesti (ymmärryksensä suhteen) eritasoisia, vaikka ihmisten henkinen lähtökohta onkin yksi ja sama.

Erilaisuus on dynaaminen tekijä, joka pitää huolta siitä, että kehitys ei pysähdy (kuten helposti kävisi liian samanlaisten keskuudessa). Essealaiset tunnistivat ja tunnustivat jäsenistönsä erilaisuudet, samoin Paavali – kuin myös Jeesus itse.

Reformoiduista kristillisistä suuntauksista (organisaation kannalta) lähimpänä gnostikoiden ajattelua lienevät baptistit, joilla on yleinen pappeus eikä lainkaan uskontunnustuksia (muuta kuin koko raamatun ehdoton auktoriteettiasema).

***

Kristillisten käsitysten juutalaistaminen alkoi jo ensimmäisellä vuosisadalla (Paavalin aikaan) ja saattoi osaltaan olla syynä hierarkkisten (patriarkaalisten) organisaatioiden muodostumiseen. Varsin pian ei enää johtajien henkis-moraalisella asteellakaan ollut kovin suurta merkitystä, vaan valinnoissa alkoi näkyä tavallisen maallisen politiikan piirteitä: valittiin (nimenomaan) miehiä, jotka eivät asettaneet seurakuntalaisilleen (eivätkä aina edes itselleen) rajoja, vaan sallivat ihmisten tyydyttää vapaasti karkeitakin halujaan (esim. Rooman piispa Calixus I ”Pyhä”).

Yleisesti ottaen demokratia toimii politiikassakin varsin kelvollisesti aina niin kauan kun ihmiset ymmärtävät valita asioiden hoitajiksi parhaimmistoaan. Kun he alkavat etsiä vain kaltaisiaan, ollaan pian suurissa vaikeuksissa.

***

Tärkeintä tietenkin lienee se, että me kukin kohdallamme pyrimme kasvamaan sisäisesti omaan täyteen mittaamme, niin että meistä joskus olisi muuhunkin kuin sokeiden sokeiksi taluttajiksi.

Sisäisen vapautumisen ehdoista

Ph. D. Ravi Ravindra

Evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa ihmisen mahdollisuudesta vapautua katoavuudestaan. Sanallisia viestejä on kuitenkin aina tulkittu eri tapaan. Niiden varaan rakentunut hengellinen organisaatio on jo varhain pyrkinyt yhtenäistämään (katolistamaan) ja tiivistämään näkemykset tunnustusten rajoihin.

Intialaissyntyinen, Kanadassa toimiva vertailevan uskontotieteen emeritus professori, Ravi Ravindra on kirjoittanut hienon tulkinnan kristillisestä Johanneksen evankeliumista. Sen ensimmäisen painoksi nimi oli ”Kristuksen Jooga”, viimeisin on saanut muodon ”Johanneksen evankeliumi Intian mystiikan valossa.”

Tässä joitakin otteita kyseisestä kirjasta:

Ravindra toteaa, ettei ole olemassa tietä ”täältä Sinne” (maasta taivaaseen), ellei se ensin ole rakentunut ”Sieltä tänne.”

Jeesus Kristuksen opetukset pyrkivät hänen mukaansa aivan samaan tavoitteeseen kuin kaikki muutkin aidot opastukset: osoittamaan ihmisille tien olemuksen muutokseen, niin että elämämme siirtyisi itsekeskeisyydestä Jumala-keskeisyyteen.

Professori tiivistää: taivaasta alas johtavat ikuiset tikapuut, joita pitkin kaikki nousemaan kykenevät voivat ylentyä. Jeesus Kristus on Jumalan apostoli, joka vuorostaan valmistelee apostoleja muiden opettajiksi jatkuvana ketjuna. Jumalan Poika ei ole täällä tuomitsemassa tai rankaisemassa maailmaa, vaan auttamassa niitä, jotka etsivät valoa.

Todellinen hengen valo voi kuitenkin löytyä ainoastaan silloin, kun mieli on täysin hiljentynyt ja ihminen on tietoisuudessaan ”Siinain vuorella”, voi ajaton alku saavuttaa kaikki ajalliset alut ja tulla koetuksi.

Valitettavasti ainoastaan harvat ihmiset suorittavat tarvittavia ponnistuksia ja saavuttavat Sanan vastaanottamisen kannalta välttämättömän herkkyyden, puhtauden, viisauden ja armon.

Ravindra esittää, että Johanneksen evankeliumin mukaan meidän täytyy valmistautua totuuden vastaanottoon. Tämä ei koske ainoastaan sen ymmärtämistä, vaan myös sen kestämistä. Tällaisessa totuudessa ei ole kyse jostakin ajatuksesta, jonka me hyväksymme ja uskomme sokeasti. Kyseessä on suora ja välitön havaitseminen ja kokemus itsessämme, sekä sen todeksi eläminen. Ilman asiallista valmistautumista korkeamman todellisuuden ja sitä vastaavien energioiden avautuminen voisi olla vaaraksi keholle ja psyykelle.

Evankeliumien mainitsema Kristuksen kaste on luonteeltaan hyvin vaativa. Sen kestäminen edellyttää kurinalaisuutta ja voimaa, eikä se siten ole monien saavutettavissa.

Ravindra esittää tässä varoituksen, että energioiden olemassaolo on todennettu myös tietoisuutta muuttavien huumeiden käytössä: meille voidaan niiden kautta antaa hetkellinen näky inhimillisen olemuksen todellisuudesta, joka oli meiltä salassa. Ilman valmistelua me emme kuitenkaan kestä sellaista, koska me reagoimme todellisuuteen aivan liian persoonallisesti. Näissä (varsin usein paranoidisissa) tapauksissa henkilö todennäköisesti menettää tasapainonsa ja sairastuu psyykkisesti.

***

Johanneksen evankeliumin ilmentämä Jumalan Karitsa (Jeesus Kristus) ei ole kiinnostunut ulkonaisen lampaan uhraamisesta, vaan itsensä antamisesta uhriksi. Kristusta kiinnostaa kunkin opetuslapsen kehon ja mielen puhdistaminen niin, että tästä voisi tulla sovelias välinen Pyhälle Hengelle. Uhrilammas kuvaa tässä evankeliumissa sitä sidosta, jolla me olemme kiinni maailmassa. Vasta sisäinen vapautuminen siitä on todellinen uhri.

Me voimme vaatia itsellemme todellista itseämme vasta sen jälkeen, kun olemme vapautuneet maallisesta itsestämme. Maallinen itsemme on kauppias, joka yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa.

***

Jo evankeliumin alku kuvaa ihmisjoukkojen tuomion olevan siinä, että he suuntautuvat luonnostaan pimeyteen eivätkä ota vastaan henkistä valoa. Me voimme kohota sitä ylemmäksi valoa kohden, mitä paremmin kykenemme taistelemaan alaspäin vetäviä virikkeitä vastaan. Suurin vastuksemme syntyy siitä, että me teemme oman tahtomme emmekä Jumalan tahtoa. Tällä tavalla me pysymme karkotettuina Jumalasta ja kärsimme omatekoisessa helvetissämme.

***

Ravindra oikaisee sovituksen liian helppoa tulkintaa tiivistäen, että he, jotka toivovat syntiensä anteeksi antoa ilman syntisen egonsa uhriksi luovuttamista, eivät voi tulla Jeesuksen Kristuksen edustajiksi. Meidän pitää muuttua toisenlaisiksi olemuksiksi voidaksemme tulla toisenlaisten lakien alaisiksi ja vapautua alempien kahleista. Kristuksen rakkaus ja armo eivät puutu kosmoksen lakeihin. Kustannuksistaan ja kärsimyksistään välittämättä hän yrittää opettaa meille tietä uuteen syntymään.

Ravindran ja monen muun opettajan (kuten Gurdjieffin) mukaan henkinen kehitys on vastoin ulkoista, yhä laajenevaa kehityskulkua, joka on vielä tyypillistä koko luomakunnalle.

Kaikki ulkonainen julistus lähtee käsitteistä ”minä olen sitä tai tätä”, kun taas sisäinen polku merkitsee yritystä saattaa kaikki tuollaiset ”minä olen” -lausumat lakkaamaan jumalallisessa MINÄ OLEN -tilassa. Todellinen henkisyys on jatkuvaa kuolemisen harjoitusta egon ja maailmallisuuden laajentumista vastaan – se on kääntymistä ainoastaan Jumalan suuntaan.

Jumalasta kaukana oleminen ei kuitenkaan vie ihmisiä yhtä paljon harhaan kuin itsensä kuvittelu lähellä Jumalaa olevaksi. He, jotka tiedostavat olevansa kaukana todellisuudesta, voivat pyrkiä siihen ja tulla opastetuiksi, kun taas ne, jotka kuvittelevat perusteettomasti olevansa totuudellisia, jäävät aivan oikeutetusti matkalle, eikä heitä voida auttaa. Ihmiset, jotka ovat täynnä itseään, eivät varaa tilaa Jumalalle.

Havahtuminen siihen, että olemme itse henkisesti kuolleessa tilassa, on ensimmäinen tärkeä askel (eräänlainen kääntyminen) vapautumisessamme kuoleman vallasta.

Takertuminen maalliseen elämään, sen pelkojen ja halujen valtaan, aiheuttaa henkisessä mielessä kuolleen tilan. Vastaavasti kaipuu henkiseen elämään ja pinnallisen, syntisen elämän inho muodostaa kaksinaisen virtauksen radikaalin muutoksen ja kuolemasta irtautumisen suuntaan, jota kutsutaan metanoiaksi.

Tietoisuus henkisestä kuolemasta antaa meille ymmärryksen, voiman ja rohkeuden kuolla itsekkään itsemme suhteen, joka pitää meidät pimeyden ja murheen piirissä. Kuoleminen tämän itsen suhteen tarkoittaa kuolemista oman tärkeilynsä, itsekkäiden vaatimusten, pelon, oman tahdon ja kaikkien sellaisten tapojen suhteen, jotka sitovat meidät suunnattoman käärmeen tapaan siihen itseen, josta meidän pitäisi päästä vapaaksi.

Vapaus tai pelastus ei ole vapautta oman itsemme takia, vaan se on pikemminkin vapautta omasta itsestämme.

Ainoastaan he, jotka kykenevät kuolemaan tämän itsen suhteen, voivat herätä ikuiseen Itseen, Atmaniin ja Kristukseen. Jumalan Poika (Kristus) tuli erityisesti kutsumaan niitä, jotka kuulisivat kutsun osallistua hänen olemukseensa ja jakaa hänen kasteensa sekä kuolettaa Jeesuksen tapaan oman tahtonsa niin, että hekin voisivat ottaa osaa ylösnousemukseen.

Me voimme kohdata Jumalan Pojan vasta silloin, kun meidät on korotettu pinnallisen itsemme yläpuolelle Ihmisen Poikaan.

Ihmisjoukolle annetaan evankeliumissakin valittavaksi joko Jeesus tai Barabbbas, jonka nimi tarkoittaa ”isän poikaa.” Jokainen meistä on itseensä tullessaan ristillä ja risteyksessä. Muutaman hetken ajan me voimme valita, seuraammeko Barabbasta, isän poikaa, vai Kristusta, Isän Poikaa.

Kumman sinä valitset?

Voit lukea koko kirjan tästä linkistä

Are we hypocrites?

A few people of today have time and will to seek for the purposes and aims of life in any other than in its most formal and natural form. People are interested in the welfare of their own and of their close relations, maybe of their possibilities of getting wealth and honor. They leave life after physical death – if they still believe in it – as a faraway headache.

As to “the endgames”, many people seem to rely on the idea that a Christian baptizing, confirmation and a socially decent lifestyle give shelter against the kind of condemnation or destruction about which the Christian belief is talking.

It is very likely that the ideas of both good and bad endings – heaven and hell – have been overemphasized by leaving out all possible places, spaces or locations between these two extremes.

In their minds, people have developed a fantastic image of heaven where they could live happily as separate persons (not connected with God). Hell is performed as an everlasting place of torture – in spite of the fact that Gospels are talking about destruction – in other words – fading of individual consciousness.

***

The Gospel of Thomas (99) says:

The disciples said to him, “Your brothers and your mother are standing outside.” He said to them. “Those here who do the will of my father are my brothers and my mother. It is they enter the kingdom of my father.”

It is quite clear that doing or filling the will of God requires full and direct knowledge of the will, which is eternal in nature – so that it contains no worldly distortions.

***

Matthew 23:25 states:

Woe unto you, scribes and Pharisees, hypocrites! for ye make clean the outside of the cup and of the platter, but within they are full of extortion and excess.

Thomas (89) conforms the same:

Why do you wash the outside of the cup? Do you not realize that he who made the inside is the same one who made the outside?

Both of these texts emphasize the idea that conquering or transcending the ordinary human nature requires a process of inner change. Of course, it is necessary to establish some outer discipline, so that the most unrefined sensuality and desires do no longer dominate in one’s mind.

However, one must remember that by forcing the mind into some mode does not usually lead to any deepening of understanding nor to inner peace. There is a warning in Matthew 5:39.

“But I say unto you, That ye resist not evil.”

This request is not meant to apply in every case. Probably it points at a state of mind in which hate or any other defensive behavior have room and power no more.

This advice fits well to inner processes – so that it is not wise to use excess force to oneself against one’s own nature. In fact, there is a danger that the mind does a nasty trick by bypassing the controlled gate of vices and using an unguarded one (as is the case in the celibacy of some catholic priests) instead.

***

The need to deal with one’s inner being comes up clearly in Matthew 7:5.

Thou hypocrite, first cast out the beam out of thine own eye; and then shalt thou see clearly to cast out the mote out of thy brother's eye.

“Seeing” means here an understanding that has freed itself from its prejudices and ignorance. It is easier for a person to see the kind of vices in another people that he has in his own nature.

Matthew 15:7–8 emphasizes the need for understanding (heart) in writing:

Ye hypocrites, well did Esaias prophesy of you, saying, This people draweth nigh unto me with their mouth, and honoureth me with their lips; but their heart is far from me.

Today some psychologists might interpret this as an emotional intelligence – a kind of balanced state between feelings and reasoning. However, the “heart” in this connection denotes to a much higher intelligence or wisdom than what common feelings and logical thinking represent.

The Gospel of Luke (12:56) also brings forth the conditional meaning of ordinary thinking and research:

Ye hypocrites, ye can discern the face of the sky and of the earth; but how is it that ye do not discern this time?

By “this time”, Luke denotes to the inner significance and nature of the present moment. Many clever people are aiming their efforts at outer phenomenon or past events.

***

Matthew 6:5 and 6:16 warns about showing one’s religious acts to other people:

Therefore when thou doest thine alms, do not sound a trumpet before thee, as the hypocrites do in the synagogues and in the streets, that they may have glory of men. When ye fast, be not, as the hypocrites, of a sad countenance: for they disfigure their faces that they may appear unto men to fast.

To follow common manners in streets and churches is not, of course, any failure or sin, if a person does not think that by doing so he earns “heavenly credit points” to himself.

***

Luke 17:20–21 makes a seldom-used statement:

The kingdom of God cometh not with observation: Neither shall they say, Lo here! or, lo there! for, behold, the kingdom of God is within you.

The text might be understood to deal with the end of times but it is quite certain that it point to the idea that the Spirit and Divine Being are the inmost essence of all that there is in this universe – and that it is the ultimate task of a human being to dig and bring it forth (for himself and others).

John 3:3 denotes to the way of “bringing this forth”:

Verily, verily, I say unto thee, Except a man be born again, he cannot see the kingdom of God.

We can find “evidence” to this statement also in the first letter of Peter (1:23):

Being born again, not of corruptible seed, but of incorruptible, by the word of God, which liveth and abideth for ever.

In this letter “the word of God, living forever” does not mean only verbal expressions but rather a direct state of consciousness that opens the (freeing) truth in its ultimate essence.

***

Matthew 23:13 lashes with hard words the religious leaders of the time (or any time):

Woe unto you, scribes and Pharisees, hypocrites! for ye shut up the kingdom of heaven against men: for ye neither go in yourselves, neither suffer ye them that are entering to go in.

The Gospel claims that even the leaders were not very honest in their spiritual efforts and that they did not allow any nonprofessionals see and search the sources that they had in their possession (if they had not yet lost them).

***

The Gospel of Thomas (22) brings forth the need for a perfect co-operation and unity of one’s inner and outer being – so that it could work as a temple of the Holy Ghost:

Jesus saw infants being suckled. He said to his disciples, “These infants being suckled are like those who enter the kingdom.” They said to him, “Shall we then, as children, enter the kingdom?” Jesus said to them, “When you make the two one, and when you make the inside like the outside and the outside like the inside, and the above like the below, and when you make the male and the female one and the same, so that the male not be male nor the female female; and when you fashion eyes in place of an eye, and a hand in place of a hand, and a foot in place of a foot, and a likeness in place of a likeness; then will you enter the kingdom.”

The main point of this saying lies in likeness. The human (secular, temporal) and the divine (timeless, eternal) beings are so different in nature that they cannot be united unless one of them loses his former nature. Of course, this former being must be the human part, which has identified itself with temporal phenomenon in time and space (which is sometimes called as the original sin).

Taipumus asioiden tahalliseen vääristelyyn

Ihmisillä lienee aina ollut taipumus vääristellä itselleen vieraita tai vastenmielisiä asioita korostaakseen omaksumiensa näkemysten ylivertaisuutta.

Tällaista harjoitetaan yhtä ahkerasti niin tavallisissa ihmisten välisissä asioissa kuin politiikassa, uskonnollisissa tulkinnoissa, kuin myös tieteiden puitteissa.

Vääristelijät tekevät usein hallaa myös itselleen, koska he sulkevat pois mahdollisuuden tarkastella kohteena olevia asioita entistä laajemmalta (ehkä jopa syvemmältä) kannalta.

Ihmisissä ilmenee lisäksi taipumus ”hengelliseen laiskuuteen” niin, että he eivät vaivaudu pohtimaan elämän syvimpiä asioita, vaan tyytyvät niiden kohdalla toisilta lainaamiinsa ajatustiivisteisiin – tarjoustuotteisiin.

***

Uskontojen piirissä vääristelyt ja kärjistämiset ovat johtaneet eriytymisiin ja ankariin kiistoihin oikeaoppisuudesta jopa yhden ja saman perinteen sisällä.

Eri aikoina syntyneiden uskontojen välisessä vuorovaikutuksessa (siinä määrin kun sitä ilmenee) on havaittavissa sellainen piirre, että nuoremmat tulkinnat pyrkivät profiloitumaan esittämällä aikaisemmat jossakin määrin negatiivisessa valossa (vanhassa ei ole vara parempi!).

Kristityt ovat usein tulkinneet esim. hindulaisuuden ja buddhalaisuuden olevan hyvin elämänkielteisiä uskontoja, joissa tavoitteena on ”raukeaminen tyhjiin.” He eivät aina huomaa omien evankeliumiensa sanomaa, jonka mukaan vasta tavanomaisen, katoavaisen elämännäkemyksensä kadottaminen voi johtaa todelliseen, katoamattomaan elämään. Monet kristityt opettajat luonnehtivat tätä katoamatonta myös ”tyhjyydeksi” (koska se ei ole käsitteellisesti määriteltävissä – ”sitä tai tätä”).

***

Jokin aika sitten (v. 2002) Fullerin teologisen seminaarin tohtori, Warren S. Brown kirjoitti artikkelissaan ”Psychoneuroimmunology and Western Religious Traditions”, että hindulaiset ja buddhalaiset ajattelevat elämän olevan vailla tarkoitusta, jopa tarpeetonta. Tohtorin mukaan hindujen suurin pelko on maallisen elämän loputon jatkuminen syntymisten ja jälleensyntymisten ketjuna. He sitä vastoin haluavat löytää pakotien tästä elämästä ja yhtyä universaaliin henkeen, joka on kaiken tarkoituksettomuuden ja tarkoituksen yläpuolella oleva persoonattomuus.

***

Vertailevan uskontotieteen emeritus professori, Ravi Ravindra, haluaa laatimassaan kirjeessä oikaista Brownin tulkintaa todeten ensiksi, ettei juuri kukaan hindulaisuuden tai buddhalaisuuden vakavasti otettava yliopistotutkija hyväksyisi tällaista näkemystä.

Ravindran mukaan hinduille koko elämä on suurta juhlaa ja iloa (utsava). Ihmiseksi syntymisen sanotaan olevan niin tärkeätä, että jopa jumalat haluaisivat sellaisen syntymän voidakseen saavuttaa todellisen vapautumisen (mokshan tai nirvanan), joka edellyttää täydellistä muutosta koko inhimillisen olemuksen suhteen. Vasta sen kautta yksilö voi yhdistyä ikuiseen jumalalliseen energiaan, joka on luonteelta sekä persoonallinen että universaali.

Pelkkä ajan pidentäminen loputtomien ruumistusten ketjuksi ei johda ihmistä Jumalan luo, ellei hänessä tapahdu periaatteellista olemuksellista vallankumousta. Itämaisten käsitysten mukaan ajallisen elämän venyttäminen päättymättömäksi ei sinänsä ole mielekäs tavoite – päämääränä on sitä vastoin iankaikkinen, ajaton elämä – jollaiseen maailman kaikki suuret mystikot, kristityt mukaan lukien, ovat pyrkineet ja pyrkivät.

Hindu saattaisi siten oikeutetusti pelätä juuttumista ajallisiin jatkumoihin, ellei hänessä tapahtuisi sellaista laadullista muutosta, joka voi johtaa universaaliin jumalalliseen henkeen (Isän yhteyteen).

***

Tämä on tietenkin aivan sama muutos, jota evankeliumit kutsuvat ”uudelleen syntymäksi.” Jeesus itse lausui: ”Jumala on henki, joten häntä täytyy palvoa hengessä ja totuudessa.”

Ei ole edes tarpeen sanoa, että hindulaisten ja buddhalaisten elämäntavoissa kaikki ei ole suurta, ihmeellistä tai kunniakasta. Lisäksi kaikista asioista – etenkin hienoimmista – löytyy useita erilaisia tulkintoja.

Ihmisten ei ole koskaan ollut helppo toteuttaa kohdallaan suurten jumalallisten yksilöiden esimerkkiä ja elämää. Tämä pätee yhtä hyvin kristittyihin, muslimeihin kuin hinduihin. Me emme voi yleistää mafiosoja hyvien kristityiden malleiksi. Jokaisen hyvään pyrkivän ihmisen on tehtävä parhaansa palvellessaan Korkeinta Hyvää. Lisäksi hänen tulee mahdollisuuksiensa mukaan auttaa siinä, että paras hyvä pääsisi kasvamaan myös toisissa ihmisissä.

***

Näkemykseni mukaan kukaan henkilö tai mikään uskonto ei voi yksinoikeuksin omistaa Korkeinta Hyvää, mutta meidät kaikki on voitu kutsua pyrkimään sitä kohden.

Jos sallitte, niin lainaan tässä Johanneksen evankeliumia, joka esittää täydellisesti sen, mistä edellä oli puhe vain osittain (Ravi Ravindra 19.6.2002):

”Vaimo, usko minua! Tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Hämärästä valoon!

Johanneksen evankeliumi julistaa: ”Ja valkeus loistaa pimeydestä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Kristityt yhdistävät kyseisen valkeuden ainoastaan oppinsa ydinpersoonaan, Nasaretin Jeesus Kristukseen. Evankelista tarkoitti mitä todennäköisimmin sitä, että Henki on aina läsnä (koska se on ikuinen), mutta tavallinen inhimillinen tajunta ei kykene sitä havaitsemaan. Ihmisen mieli on samastunut ulkoisiin ilmiöihin ja erilliseen itseensä (”langennut syntiin”), jotka ovat Hengen kannalta ”pimeyttä, kuollutta, hengetöntä.”

Ulkoisten ilmiöiden objektiivinen kokeminen erillisen persoonallisuuden kautta (ns. tuhlaajapojan matka) lienee kuitenkin kaikille tarpeellinen, että sisäinen subjektiivisuus voisi muuttua objektiiviseksi tietoisuudeksi ja tulla sen jälkeen välitetyksi myös ajan ja tilan puitteisiin (Kristuksen saadessa ihmisessä ”kelvollisen muodon”).

”Tuhlaajapojan veli” (saattaisi tarkoittaa ”taivaallisia sotajoukkoja”, enkelikuntia) ei ollut koskaan poistunut kodistaan (olotiloistaan) aineellisten elementtien raskaiden kokemusten piiriin, joten Isä järjesti ne läpikäyneelle (ja voittaneelle ihmiselle) juhlallisen vastaanoton.

Ihminen oppii kokemustensa myötä luomisen alkeita (luoden ja tarkastellen omaa elämäänsä). Mestari Eckhart väitti, että Jumalakaan ei voisi tehdä mitään ilman ihmistä. Hän tarkoitti sitä, että täällä ajan ja tilan puitteissa olevat tajuiset olennot toimivat jumalallisten lakien puitteissa, eikä Jumala itsenään, omassa ajattomuudessaan, suoraan puutu ”asioiden luonnolliseen kulkuun.”

Ihmiset toimivat täällä maan päällä usein parantaakseen (tai huonontaakseen) omaa ja toisten olentojen olosuhteita. He saattavat oppia toimintansa tuloksista – ovat ne sitten miellyttäviä tai vastenmielisiä. Oppiminen tosin koskee lähinnä ilmiöitä sinänsä – harvemmin niiden todellisia syitä ja perusteita.

Ihmiskunnan piirissä on silti aina ollut pyrkimyksiä etsiä ja löytää tietoa ilmennyksen ja olemassaolon syistä sekä tajuisen elämän mahdollisuudesta tulla häviävistä fyysisistä tekijöistä riippumattomaksi.

Monet ovat havainneet, että havaintojen, tunteiden tai ajattelun kautta voidaan löytää ilmiöiden lainalaisuuksia, mutta ei voida päästä selville elämän syvimmistä tarkoituksista. Hyvin monet ovat lisäksi päätelleet, ettei ihmiselle ole edes mahdollista ylittää rationaalisia näkemyksiä muuta kuin hyödyttömien, harhanomaisten kuvitelmien muodossa.

Uskontojen piirissä löytyy kuitenkin runsaasti näkemyksiä siitä, että ihmisen tajunta voi päästä selkeän tietoiseen tilaan, johon tunne ja ajatus eivät yllä.

Vanhan testamentin profeetat toivat esiin sisäisiä näkemyksiään olevasta ja tulevasta.

Nasaretin Jeesus opetti sitä, jonka oli ”kuullut Isältään.” Tuskinpa hän kuulemisella tarkoitti mitään sanallista (kovin rajallista) viestintää (selväkuuloa), vaan asioiden todellisen luonteen välitöntä havaitsemista omassa (henkisessä) tietoisuudessaan.

***

Niin sanottu mystiikka on erityisesti reformoiden kristillisen liikkeen piirissä joutunut kielteiseen valoon – tosin varsin heikoin perustein.

On selvää, että Jeesus Kristus itse oli todellisen mystikon peri- ja ihannekuva. Hän oli tyhjentynyt omasta itsekkäästä persoonallisuudestaan (kadottanut elämänsä) niin täydellisesti, että jokin aivan toisen laatuinen (Isä) saattoi täyttää ehdollistumista (egosta) vapautuneen tietoisuuden. Tällöin oli oikeus sanoa: ”Isä ja minä olemme (sisäisesti) yhtä.”

Mystikko nähdään usein hengellisiä asioita pohtivana tai tunteisiin uppoutuvana erikoisena persoonana (hieman hämäränä). Todellinen mystikko kuitenkin pyrkii täydelliseen selkeyteen, asioiden todellisen luonteen avautumiseen hänen tietoisuudessaan ja tietoisuudekseen.

Mystikon tavoitteena on mysteereiden, eli tavalliselta tajunnalta salattujen asioiden, avautuminen tiedostettaviksi itsessään.

Apostoli Paavali kirjoittaa 1. Korinttolaiskirjeessä (2:7): ”Me puhumme salattua Jumalan viisautta.” Alkuperäinen sanamuoto puhuu Jumalan mysteereistä (Dei sapientiam in mysterio), joita 1. Korinttolaiskirjeen (2:10) mukaan ihminen voi tutkia Hengen kautta (eli henkisen tietoisuuden kautta – kunhan se ensin on avautunut).

Paavali tosin toteaa välittömästi edellisen lausumansa jälkeen (Johanneksen evankeliumin alun tapaan), ettei luonnollinen (tavallinen) ihminen voi ottaa vastaan todella henkistä sanomaa, sillä sellainen on hänelle ”hullutusta”, koska hänen sisäinen olemuksensa (ymmärryksensä) ei ole siihen riittävän kehittynyt ja puhdistunut.

***

Vielä nykyisinkin saatetaan ajatella, että mitä enemmän ihminen hankkii itselleen lisää tietoa ulkoisista ilmiöistä, sitä parempi on hänen ymmärryksensä. Nasaretin Jeesus toi kuitenkin moneen kertaan esiin sitä, ettei pelkkä ulkoinen oppineisuus (kirjanoppineisuus ja farisealaisuus) sellaisenaan voi synnyttää perimmäisten asioiden ymmärtämistä – tarvitaan koko tiedostamistavan muutos, ”ylhäältä syntyminen.”

Mystiikan keskeisin edellytys on siinä, että ihmisen on tavalla tai toisella sisäisesti tyhjennyttävä (päästettävä irti) kaikista ajallisen kokemuksen synnyttämistä ehdollistumista (maailmasta, mammonasta, katoavasta), että Jumala (katoamaton) voisi löytää hänessä tilaa.

Mestari Eckhart väitti, ettei Jumala todellisuudessa (muuta kuin ulkoisten ja sisäisten lakien kautta) edes näe ”syntistä ihmistä” – ennen kuin tämä alkaa irtautua ehdollistumistaan (maallisista sidoksistaan).

***

On selvää, että ihminen voi luoda sanallisia käsitteitä ainoastaan käyttämällä ajallisen kokemuksen tuottamia ajatusmuotoja. Ajallisen ylittävistä tiloista voidaan siten rakentaa ainoastaan karkean symbolisia viitteitä, jotka hyvin helposti synnyttävät vääriä käsityksiä (pahimmillaan uskonsotia).

***

Puhdas tieto ja tietoisuus vaativat myös vastaanottajalta puhtaan olemuksen. Näkemysten saattaminen puhtaana käsitteelliseen muotoon edellyttää lisäksi varsin kehittynyttä mentaalista olemusta (missä muodollinen sivistys voi olla hyvänä apuna).

***

Raamatusta on vaikea löytää yksityiskohtaista tietoa ihmisen tajunnan erilaisista asteista. Paavali mainitsee ihmisten ymmärryksessä olevista eroista (kolme luokkaa). Jeesus suuntasi opetuksensa valikoidulle joukolle opetuslapsia. Hän ilmaisi ”ahtaan portin läpäisyn ehdoiksi” sen, että ihminen ”kadottaa elämänsä, unohtaa itsensä, ottaa ristinsä ja seuraa (sisäisesti) hänen esimerkkiään.”

Hieman tarkempia määritelmiä voidaan hakea mm. keskiaikaiselta dominikaanijohtajalta, Mestari Eckhartilta. Hän esittää, että on periaatteessa kolmenlaisia sisäisiä kokemuksia: (1) tempautuminen, (2) Jumalan Pojan syntymä sielun korkeimmassa olemuksessa, ja (3) murtautuminen Jumalalliseen Lähteeseen.

Näistä ensimmäinen ei ole kovin merkittävä, koska se ei vielä synnytä mitään pysyvää olemisen ja olemuksen tilaa. Vasta todellinen ”ylhäältä syntyminen” voi johtaa pysyvään tietoisuuteen kaiken ydinolemuksesta. Ihmisyyden korkein aste (consummatum est) saavutetaan silloin, kun kaikki erottavat tekijät inhimillisen ja jumalallisen välillä katoavat. Eckhart sanoo tästä, että ”Jumala on tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös.”

***

Katolisen ajan toinen merkittävä mystikko oli Ristin Johannes, Juan de Yepes Alvarez (1542 – 1591). Hän kuvaa varsin seikkaperäisesti niitä vaiheita, joihin todellinen etsijä yleensä joutuu tullakseen koetelluksi ja sisäisesti puhtaaksi kaikesta turhuudesta. Johannes kuvaa kirjassaan ”Pimeä yö” monin viittauksin raamattuun niitä sisäisiä prosesseja, jotka alkavat ”aistien yöllä” ja johtavat ”hengen yöhön”. Pitempien tai lyhempien tyydytyksen ja kärsimysten kausien tarkoituksena on vieroittaa tajunnan kaikki olemuspuolet aikaisemmista sidoksista katoavaan elämään ja koetella samalla saavutetun tilan kestävyys.

Todelliset henkiset mysteerit eivät tietenkään ole alitajuisia, vaan ylitajuisia. Ne nousevat (Hengen armosta) eteen vasta sitten, kun päivätietoiset ja alitajuiset ”mysteerit” (epäpuhtaudet) on paljastettu itselle ja voitettu.