Vastakohtien suhteellisuus

Ihmisen olemukseen on aikaan ja tilaan samastumisen (ns. syntiinlankeemuksen) myötä syntynyt tajunnallinen piirre, jonka johdosta hän vertaa ja paikantaa asioita erilaisten vastakohtaisuuksien kentässä.

Tavallisimmat vertailukohteet liittyvät ”luonnolliseen elämään” – esim. kylmyyden ja lämmön, kosteuden ja kuivuuden, pimeyden ja valon suhteelliseen osuuteen ja sen synnyttämiin vaikutuksiin yksilöissä. Näkemykset eivät ole ihmisten keskenkään yhtäläisiä, saati eri lajeilla. Etelä-mantereen pingviinit pitäisivät Suomen olosuhteita aivan liian lämpiminä.

Yksittäisten ihmisten ja eri ihmisryhmien välille on erilaisten etunäkökohtien tai ennakkoasenteiden mukana syntynyt jakoa ystäviin tai vihollisiin. Asetelmille ei kuitenkaan aina löydy kovin järkiperäisiä perusteita – varsinkaan jos ne nojaavat kauan sitten muodostuneisiin mielikuviin, joista halutaan syystä tai toisesta pitää kiinni. ”Yhteinen vihollinen” saattaa käydä esim. kansallisia asenteiden yhtenäistämiseen ja vahvistamiseen. ”Yhteinen sielunvihollinen” voi kiinteyttää ja profiloida hengellistä organisaatiota.

Kaikkein tavallisin vastakohtaisuuksien kenttä ilmenee käsitteissä ”hyvä ja paha.” Tavallisimmin ihmiset sijoittavat asioita näiden väliselle akselille joko hetkellisen tuntemuksensa tai lyhyen tähtäimen etunäkökohtiensa perusteella.

Vanhan testamentin viisas Siirak (34) varoitteli asioiden liian hätäisestä luokittelusta ääripäihin: ”Älköön sanottako, ’tämä on huonompi kuin tuo’, sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.” Hän tarkoitti sitä, että moni pahalta tuntuva asia saa myöhemmin aikaan ”kelvollisia tuloksia” – on ollut hyväksi.

Filosofi Nietzsche toteaa (Zarathustrassa): ” Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta. Kaikki olevaiset on kastettu iäisyyden lähteellä, hyvän ja pahan tuolla puolen. Mutta itse hyvä ja paha ovat vain välivarjoja ja kosteita ikävyyksiä ja kulku-pilviä.”

***

Hengellisissä puitteissa ”luokitusohjeita” on haettu pyhistä teksteistä. Markus 9:40, ”Sillä joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme, ” on saatettu kääntää toiseen suuntaan ja tulkita perusteeksi viholliskuvan muodostamiselle.

Evankeliumit ja Paavalin kirjeet sisältävät lukuisia viittauksia ”Hengen ja lihan (aineellisuuden, maallisuuden)” vastakkaisuudesta, kuten (Room. 8:13): ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.”

”Lihan ja Hengen” ehdoton vastakkaisuus saattaa itsessään olla perusteltavissa siitä syystä, että toisena puolena ovat aikaan ja tilaan liittyvät, käsitteellisesti määriteltävissä olevat asiat, kun taas toinen on luonteeltaan ajaton, rajaton ja määrittelemätön (Lausumaton).

Lähes kaikkien uskontojen korkeimpana tavoitteena lienee kuitenkin juuri tämän inhimillisen ja jumalallisen välisen vastakkaisuuden hävittäminen. Hävittämisen ”oikeista” tavoista on sitä vastoin syntynyt mitä ankarimpia kiistoja.

Kristillisyyden piirissä on alusta saakka taisteltu mm. uskon ja tekojen osuudesta ihmisen pelastumisessa. Jaakob (vanhurskas, Herran veli) kirjoittaa (2:17–18):

”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’, näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.”

Jaakob tarkoittaa mitä ilmeisimmin sitä, että todellinen usko – välitön tietoisuus jumalallisesta – synnyttää kyllä luontonsa perusteella myös kelvolliset ja moitteettomat teot. Teot sinänsä eivät tietenkään kelpaa todellisen henkisen tietoisuuden mittareiksi, koska ne voivat olla (ja yleensä ovat) lähtöisin tavallisen (maallisen) mielen tasolta ja motiiveista.

Toinen kiistakysymys on ollut armon ja ansioiden merkitys – mikä sekin on varsin pitkälle sovitettavissa.

On hyvin todennäköistä, ettei kukaan voi millään keinoilla tai käyttäytymisellä ”ostaa” itselleen taivaspaikkaa, ikuista olemista ja olemusta. Katolisen kirkon piirissä keräiltiin tosin aikoinaan varoja väittämällä, että heidän pyhimyksiltään oli jäänyt kirkon omistukseen niin paljon ylimääräisiä ansioita, että kirkko saattoi niitä jopa myydä ihmisten syntien sovitukseksi.

Niin sanotun marttyyrikirkon aikaan johtajat (Ireanaeus ja Tertullianus) esittivät, että ihmiset voivat ”vaihtaa tunnin tuskan iankaikkiseen autuuteen” hakeutumalla konkreettisesti ”veritodistajaksi.”

***

Hyvillä teoilla ja ajattelun syvenemisellä on oma roolinsa siinä, että yksilö jossakin vaiheessa voisi tulla ”todelliseen armon laskeutumiseen” kelvolliseksi – ja lisäksi sen (tulikasteen) kestäväksi.

Tuomaan evankeliumi symboloi ihmiseltä vaadittaa astetta ”Johanneksen kaltaisuudeksi” sanonnassa 46:

”Yksikään naisesta syntynyt, Adamista aina Johannes Kastajaan saakka, ei ole Johannes Kastajaa suurempi eikä voi olla laskematta katsettaan hänen edessään. Olen kuitenkin sanonut, että jokainen teistä, joka tulee lapseksi, on tunteva valtakunnan ja näin oleva Johannesta suurempi.”

”Lapseksi tulo” ei tietenkään tarkoita lapsellistumista tai muutakaan taantumaa, vaan inhimillisen, ehdollistuneen mielen täydellistä ylittämistä (evankeliumissa ”kadottamista”), sisäistä muutosta, metanoiaa, jota evankeliumissa kutsutaan ”ylhäältä (Hengestä) syntymäksi.”

Inhimillinen ihminen ei voi saada tällaista muutosta aikaan, sillä se edellyttää ensivaiheissa persoonallisuutta korkeamman tekijän ”hapatuksen kaltaista toimintaa” (etsikkoaikaa) ja viime vaiheissa muutoksen mahdollistamista (vetoa ylhäältä, Hengestä).

Hengellisen muutoksen symboliikkana käytetään myös ”alapuolisen ja yläpuolisen, ulkoisen ja sisäisen yhdentämistä.”

Yksi vakava kristillinen kiistanaihe on syntynyt (ja yhä voimissaan) Jeesuksen Kristuksen osuudesta ihmisten pelastumisessa.

Näkemykset ovat jakaantuneet karkeasti ottaen kahteen suuntaan: (1) Kristus pro nobis (Kr. puolestamme) ja (2) in nobis (Kr. meissä). Edellinen nojaa täydelliseen sovitukseen Jeesuksen ristinkuolemassa – jälkimmäinen edellyttää yksilökohtaista Kristuksen ”pukemista ylle” eli sisäiseksi olemukseksi (tietoisuuden keskukseksi).

Kummallekin näkemykselle voidaan löytää raamatullisia perusteita. Näennäisesti ajatukset saattavat vaikuttaa toisensa (valitettavasti myös toistensa kannattajat) pois sulkevilta, mutta pohjimmiltaan ne molemmat kertovat henkisen elämän universaaleista lainalaisuuksista.

Niiden mukaan koko ihmisyyden ”läksyn” täyttänyt ”uhrautuu” seuraajiensa edestä jättäen heille samalla perinnöksi sen osan olemuksestaan, jota hän itse ei enää tarvitse (koska on kohonnut sitä ylemmäksi).

Seuraajilla täytyy luonnollisesta olla sisäinen valmius ottaa vastaan tällainen henkinen uhri, jota kristillisyydessä kuvataan Kristuksen ruumiiksi. Se taasen edellyttää valmiutta luopua omasta ehdollistuneesta minäkäsityksestään (elämänsä kadottamista).

”Pro ja in” liittyvät siten molemmat olennaisina osina suureen henkiseen muutokseen – Hengen neitseelliseen syntymään ihmisen sielun korkeimmassa olemuksessa.

Tuomaan evankeliumissa löytyy sanonta 18, joka yhdistää universumin ääripäät, alun ja lopun toisiinsa:

0ppilaat sanoivat Jeesukselle: ”Kerro meille, millainen loppumme on.” Jeesus sanoi: ”Oletteko jo löytäneet alun, kun kerran kysytte lopusta? Missä on alku, siellä tulee loppukin olemaan. Autuas se, joka tavoittaa alun. Hän saa tuntea myös lopun eikä ole näkevä kuolemaa.”