Usko on harvoin
vilpitöntä, vielä harvemmin pyyteetöntä, äärimmäisen harvoin täysin puhdasta kaikista
ajallisuuden ja erillisyyden luomista luonnollisista vääristymistä – niin
sanotusta perisynnistä.
***
Vain harvat sulkeutuvat
kammioonsa (omaan sisäisyyteensä) luottaen siihen, että jostakin sen kätköistä
löytyy sellaista, jossa on kaikki tieto tarpeistamme ja elämämme tarkoituksesta.
Me saatamme kuvitella
Jumalan ikivanhaksi, hajamieliseksi mieheksi, jota pitää jatkuvasti muistutella
(kuin lapset joulupukkia) meille tärkeistä asioista.
Meillä on myös taipumus
anoa jokapäiväisiä asioita, joista meidän tulisi itse pitää huolta, että
oppisimme jotakin ainakin tämän maailman lainalaisuuksista.
Todellisuudessa (ja oikein
käännettynä) Isä Meidän rukous kehottaa pyytämään taivaallista, henkistä leipää
(arton epiousion, panem supersubstantialem) – sitäkin mieluiten täysin
pyyteettömästi niin, että suoritamme kaikki toimemme parhaan tietomme mukaan ja
jätämme sitten muun ja itsemme ”Herran haltuun.”
***
Varsin yleisen käsityksen
mukaan Jumala sekaantuu jopa perimmäisessä olemuksessaan suoraan ulkoisen
elämän ilmiöihin. Tämä saattaa kuitenkin olla harhaluulo. Ilmenneessä
kosmoksessa on omat jumalalliset ulkoiset ja sisäiset lainalaisuutensa,
affiniteettinsa ja hierarkiansa, jotka pitävät huolta jokapäiväisen elämän
luonnollisesta juoksusta (vaikka juoksu ei siltä aina näytäkään).
Elämässä sekä
apu että koetukset tulevat pääsääntöisesti toisten olentojen ja luonnonilmiöiden
kautta.
Mooseksen kirjan
luomiskertomuksessa Jumala näyttää olleen tyytyväinen luomuksiinsa. Uutisia
seuraten moni voisi todeta, että ainakin ihmiskunnan osalta Hän tyytyi turhan
vähään.
Kristillisen tulkinnan
mukaan Jumala joutui kertaalleen tuhoamaan lähes kaikki luomuksensa ja korjailemaan
myöhemmin virheitään uhraamalla oman Poikansa parantaakseen ihmiskunnan
olemattomia mahdollisuuksia toteuttaa itsessään alkuperäinen Jumalan kuva.
Mooseksen kirjan luomista
on kuitenkin saatettu tulkita virheellisesti niin, että on katsottu sen
tapahtuneen ajan ja tilan puitteissa, joissa vielä nykyisinkin löytyy selvää haasteellisuutta.
Mestari Eckhart valaisee
asiaa siten, että alkuperäinen luominen on ollut virheistä vapaata, mutta se on
tapahtunut ajattomuudessa. Ajan ja tilan (ilmennyksen) puitteissa luominen on vielä
pahasti puolitiessään. Ihminen on siinä vain yksi olennainen luova tekijä, joka
vasta totuttelee alempien välineiden (etenkin järkensä) käyttöä.
Paavali esitti ihmisyyden
pitkän yleisen kehityskulun ”elävästä sielusta eläväksi tekeväksi hengeksi.”
***
Jokaisen yksilön
sisäiseen olemukseen lienee jo ennen syntymää ”ajettu” eräänlainen (sekä
tajunnallinen että geneettinen) ohjelma, joka tuo hänen koettavakseen erilaisia
virikkeitä, mutta ei tietenkään määrää hänen suhtautumistaan tai reagointejaan niihin.
Astrologi on eräänlainen
meteorologi, joka voi viitteenomaisesti esitellä erityistä aikaperspektiiviä
elävän yksilön kohdalle mahdollisesti tulevia ”kosmisia sääilmiöitä.”
Astrologian nojalla ei kuitenkaan voida päätellä sitä, miten kukin erilaisiin
sisäisiin ”tuuliinsa” reagoi.
Ihmisellä on jonkin
verran ns. vapaata tahtoa, jonka toiminta-alan laajuus tai kapeus
(kohtalonomaisuus) riippuu yksilön sisäisistä valmiuksista ja vahvuuksista.
Vapaan tahdon suhteellinen luonne sinänsä johtuu siitä, että ihmisen tajunta on
ehdollistunut ajallisiin kokemuksiinsa, jotka automaattisesti värittävät
kaikkea mitä hän kohtaa.
***
Matteus 6:34 toteaa:
”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen
itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”
Lause ei kehota uskomaan
fatalismiin, ehdottomaan kohtaloon, vaan ainoastaan välttämään aikaisempien
ikävyyksien projisointia tulevaisuuden odotuksiksi. Elämä tuo eteen sen mitä se
tuo. Ihminen voi vastata kohtaamiinsa virikkeisiin vain tässä ja nyt.
Suunnittelu ja järjen käyttö ovat eri asioita kuin turhanpäiväinen
murehtiminen, joka lähinnä kuluttaa energioita (lahjaksi saatuja ”leivisköitä”).
***
Ajatuksillaan,
tunteillaan ja toiminnoillaan ihminen ”luo” ainakin omaa elämäänsä ja toimii
samalla ”hiomakivenä” kohtaamiensa ihmisten (ja muun luonnon) suhteen. Luonto
tietenkin tuhoaa aikanaan kaikki näkyvät luomukset, joita tehden ja
tarkastellen ihmiset ovat voineet harjoittaa tajunnallisia kykyjään sisäisiksi
(sielullisiksi) ominaisuuksikseen.
***
Monet ovat elätelleet
kuvitelmia siitä, että tästä ulkoisesta maailmasta muodostuisi erillisille
psyko-fyysisille olennoille joskus ”taivaallinen elintila”, josta kaikki kärsimystä
tuottavat tekijät ovat poistuneet.
Tämä toive ei ehkä
milloinkaan toteudu, sillä maailma on ”yhtenäiskoulu”, jossa ilmenee
tulevaisuudessakin harmonian rikkovaa erilaisuutta.
Luukkaan 12:51 esittää
ilmenneen maailman dynamiikkaan kuuluvan ristiriitaisuuden seuraavasti:
”Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? Ei, sanon minä
teille, vaan eripuraisuutta.”
Toisaalla kuitenkin Johannes
14:27 kirjaa Jeesuksen ylevät ja ylentävät jäähyväiset: ”Rauhan minä jätän
teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin
maailma antaa.” Tällainen rauha on kuitenkin mahdollista ainoastaan niille,
jotka ovat sydämissään jättäneet taakseen maailman rauhattomuuden ja avautuneet
tilaan, jota mikään ulkoinen ei voi järkyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti