Yli 700 vuotta vanha kynttilänpäivän saarna

Nimitys kynttilänpäivä juontaa keskiaikaisesta tavasta vihkiä kyseisenä sunnuntaina vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät.

Juhlan raamatullisena aiheena on Jeesus-lapsen tuominen temppeliin ja jumalallinen kirkkaus, joka hänessä tuli maailmaan ja ilmestyi meille.

Siunatessaan lasta ja hänen vanhempiaan vanha Simeon ylistää Jumalaa pelastuksesta, jonka hän on valmistanut kaikille kansoille, ja valosta, jonka hän on antanut loistaa kansalleen Israelille.

Keskiajan dominikaaninen opettaja, Mestari Eckhart, saarnaa aiheen liittyen seuraavasti:

SAARNA 20 (Pfeifferin järjestys 20, Josef Quintin järjestyksessä 44)

POSTQUAM COMPLETI ERANT DIES, PUER JESUS PORTABATUR IN TEMPLUM. ET ECCE, HOMO ERAT IN JERUSALEM, CUI NOMEN SIMON ETC. (Lk 2:22-25)

Pyhä Luukas kirjoittaa evankeliumissaan: ”Päivien täytyttyä Kristus tuotiin temppeliin. Ja katso, siellä oli Simeon niminen mies Jerusalemista. Hän oli hurskas ja jumalaa pelkääväinen ja odotti Israelin kansan lohdutusta. Hän oli Pyhän Hengen täyttämä.”

”Katso”: tämä pieni latinan sana et viittaa yhteyteen, yhteen sitomiseen ja mukaan lukemiseen. Kaikki täysin yhteen sidottu ja mukaan luettu merkitsee yhdistymistä. Tarkoitan tässä sitä, että ihminen tulisi sitoa yhteen ja sisällyttää ja yhdistää Jumalaan.

Opettajamme sanovat, että yhdistyminen edellyttää samankaltaisuutta. Yhdistymistä ei voi tapahtua ilman kaltaisuutta. Kaikki yhteen sidottu ja -luettu muodostaa yhtymän. Pelkkä läheisyys ei muodosta samankaltaisuutta – sellainen että istun jonkin asian vieressä tai samassa tilassa sen kanssa.

Vastaavasta asiasta sanoo Pyhä Augustinus: ”Herra, löytäessäni itseni kaukana sinusta, ei se johtunut paikallisesta kaukaisuudesta, vaan siitä erilaatuisuudesta, jonka havaitsin itsessäni.”

Eräs opettaja sanoo: ”Se, jonka olemus ja toiminta ovat kokonaan ikuisuudessa, ja se, jonka olemus ja toiminta ovat kokonaan ajallista, eivät milloinkaan ole sopusoinnussa keskenään eivätkä koskaan yhdisty.”

Opettajamme sanovat, että ikuisuudessa ja ajallisuudessa olevien ja työskentelevien asioiden välillä täytyy olla olemassa jokin välittävä tekijä. Mikäli Jumalan ja sielun on määrä yhdistyä, täytyy sen pohjautua kaltaisuuteen. Siellä missä ei ilmene erilaisuutta, täytyy vallita ykseys. Ei ole kyse pelkästään yhteen lukeutumisesta, vaan yhdeksi tulemisesta – ei pelkästään kaltaisuudesta, vaan samuudesta. Tästä syystä sanomme, ettei Poika ole pelkästään Isän kaltainen, vaan pikemminkin hän on tuo kaltaisuus, hän on yhtä Isän kanssa.

Parhaat opettajamme sanovat, että mikäli kivestä tehty tai seinään maalattu kuva ei sisältäisi mitään lisäyksiä, olisivat ne kuvina yhtä sen kanssa, jota ne kuvaavat. Tämä on osuva opetus siihen, kun sielu tulee kosketuksiin sellaisen kuvan kanssa, jossa ei ole sille mitään vierasta. Siinä on ainoastaan se kuva, jonka kanssa se on yhtä ja samaa kuvaa.

Jos ihminen asetetaan siihen kuvaan, jossa hän on Jumalan kaltainen, silloin hän ottaa vastaan ja löytää Jumalan. Jumalaa ei voida löytää sieltä, missä on jakautumista. Silloin kun sielu astuu omaan kuvaansa ja havaitsee siinä pelkästään itsensä, se löytää tuossa kuvassa Jumalan.

Itsensä ja Jumalan löytäminen ovat sama, ajaton tapahtuma, jossa sielu löytää Jumalan. Niin kauan kuin sielu pysyy tuossa kuvassa, on se yhtä Jumalan kanssa. Kirjoittaja tarkoittaa, että niin kauan kuin ihminen kuuluu sinne, missä sielu on Jumalan kuva. Siellä olemisen ajan hän on jumalainen ja Jumalassa - ei mukaan luettuna tai yhdistettynä - vaan todella yhtä.

Eräs opettaja sanoo kaiken muotoperäisen merkitsevän syntymää. Hän jatkaa, että luonnossa ei olisi minkään kaltaisuutta ilman syntymistä. Opettajamme sanovat, että tuli kaikessa voimassaankaan ei milloinkaan syttyisi, ellei se toivoisi syntyvänsä. Kuinka tahansa kuiva puunpalan siihen asetetaankaan, ei se syttyisi palamaan, ellei se kykenisi tulemaan raskaaksi tulen kaltaisuudesta. Tuli tahtoo juuri tulla synnytetyksi puussa, tulla kokonaan tuleksi ja ylläpidetyksi ja kestäväksi. Jos se sammuisi ja häviäisi, ei se enää olisi tulta: tästä syystä se tahtoo tulla ylläpidetyksi.

Sielun luonto ei milloinkaan synnyttäisi omaa kuvaansa, ellei se haluaisi Jumalan syntymää itsessään. Sielu ei olisi koskaan astunut eikä halunnutkaan astua omaan luontoonsa muutoin kuin että se odottaa tätä Jumalasta lähtevää syntymää.

Eikä Jumala suorittaisi sitä, ellei Hän tahtoisi sielun syntymistä Itsessään. Jumala työskentelee ja sielu halajaa. Jumala suorittaa työn, ja sielussa on halu ja voima saada Jumala syntymään itseensä ja itsensä Jumalaan. Jumala suorittaa tämän siksi, että sielu voisi tulla Hänen kaltaisekseen.

Sielun täytyy odottaa Jumalan syntymistä itsessään, että sielun turva olisi Jumalassa, ja sen pitää haluta yhdistymistä, että se voitaisiin ylläpitää Jumalassa. Jumalainen luonto virtaa sielun valoon, ja siinä sielu on ja pysyy.

Tässä Jumalan tarkoituksena on sielussa syntyminen ja sen kanssa yhdistyminen ja siinä pysyttäytyminen.

Miten tuo on mahdollista? Voimme varmasti sanoa, että Jumala on Itse oma tukipilarinsa. Kun Hän vetää sielun tuohon tilaan, sielu havaitsee Jumalan olevan Itsensä tulipilarin, ja siinä sielu on pysyväinen, muussa tapauksessa sielu ei pysyisi.

Augustinus sanoo: ”Miten rakastatte, sitä olette. Jos rakastatte maata, olette maallisia; jos rakastatte Jumalaa, olette jumalaisia.”

Tuleeko minusta sitten Jumala, mikäli rakastan Jumalaa? Minä en sitä sano, vaan vetoan pyhiin kirjoituksiin. Profeettojen kautta Jumala sanoo: ”Te olette jumalia ja Korkeimman lapsia” (Ps. 81:6)’. Ja siksi sanon, että juuri kaltaisuudessaan Hän antaa tämän syntymän tapahtua.

Ellei sielussa olisi lainkaan tämän kaltaisia odotuksia, ei se koskaan tahtoisi tulla siihen. Sielu haluaa löytää pysyvyytensä Jumalassa – sen elämä riippuu Hänestä. Jumalalla Itsellään on tuki ja turva, pysyvä paikka omassa ydinolemuksessaan. Tästä syystä ei sielulle ole muuta mahdollisuutta kuin riisuutua ja varistaa pois kaikki sille itselleen kuuluva: elämänsä, voimansa, luontonsa. Kaiken tuollaisen täytyy antaa mennä, ja sielun tulee astua puhtaaseen valoon, missä se yhtä ainoata kuvaa Jumalan kanssa: juuri tässä se löytää Jumalan.

Jumalalle on luonteenomaista se, ettei Häneen voi tunkeutua mitään laadultaan vierasta, Häneen ei voi tehdä minkäänlaisia lisäyksiä. Sielussakaan ei siten saisi olla mitään vieraita vaikutelmia eikä ylimääräisiä ja lisättyjä asioita. Tämä tuosta ensimmäisestä sanasta.1

”Ja katso”: ecce. Ecce, pieni sana, joka sisältää itsessään kaiken tuohon Sanaan kuuluvan, eikä siihen voida mitään lisätä. Sana on Jumala ja Jumala on Sana, Jumalan Poika on Sana.

Hän2 tarkoittaa, että koko elämämme ja halumme tulisi täysin sisältyä ja olla riippuvaista Jumalasta ja suuntautua Häntä kohden. Tästä syystä Paavali sanoo: ”Minä olen se mitä minä olen Jumalan armosta” (1. Kor. 15:10), ja jatkaa: ”Minä elän, en kuitenkaan minä, vaan Jumala elää kokonaan minussa”(Gal. 2:20).

Mitä seuraa jatkossa?

”Homo erat”. Hän sanoo: ”Katso, ihminen”. Me käytämme sanaa homo tarkoittamaan sekä nais- että miespuolista, mutta latinalaiset kielsivät sen naiselta hänen heikkoutensa takia.3 Homo tarkoittaa samaa kuin ’täydellinen, puutteista vapaa’. Homo, ’ihminen’ tarkoittaa ’maasta tullutta’, merkiten nöyryyttä.4

Maa on alhaisin elementti ja sijaitsee keskellä taivasta. Se on kokonaan taivaan ympäröimä, ja samalla täysin avoin taivaan vaikutukselle. Kaikki taivaan tuottama ja ulosvirtaama otetaan vastaan keskustassa, maan kamaralla.

Homo tarkoittaa toisessa mielessä ’kosteutta’5 , ja merkitsee ’sellaista, joka on saanut armon kasteen’, joka tarkoittaa sitä, että nöyrä ihminen vastaanottaa välittömästi armon virtauksen.

Tässä armon virtauksessa ymmärryksen valo nousee suoraan ylös, ja siinä Jumala loistaa sammumattomalla valollaan. Jokainen sellainen, joka on vastaanottanut tämän valon voiman, olisi yhtä ylivertainen toisen ihmisen suhteen kuin elävä ihminen on seinälle piirrettyyn kuvaan nähden.

Tämä valo on niin voimakas, ettei se ole vain itsessään vapaa ajasta ja tilasta, vaan riistää kaiken kohtaamansakin irti ajallisista ja tilaan liittyvistä, sekä aineellisista muodoista ja kaikista sille vieraslaatuisista asioista.

Olen sanonut aikaisemmin, että mikäli ei olisi olemassa aikaa ja tilaa tai mitään muutakaan, olisi kaikki yhtä ainoata olemusta. Jos ihminen olisi tämän kaltainen ja heittäytyisi nöyryyden perustaan, tulisi hän siellä armon kastamaksi.

***

Kolmanneksi: tämä valo poistaa ajan ja tilan. ”Oli kerran mies”. Kuka antoi hänelle tämän valon? Puhtaus. Sana erat kuuluu erityisimmin Jumalalle.6

Latinassa ei ole muuta yhtä sopivaa sanaa Jumalalle kuin erat. Juuri siksi Johannes tulee evankeliumissaan sanoneeksi niin usein sanan erat, ’oli’, tarkoittaen puhdasta ydinolemusta.

Kaikki asiat ovat lisäyksiä, mutta se (erat) lisää ainoastaan ajatuksellisesti – ajatuksen, joka ei lisää vaan vähentää. Hyvyys ja totuus ovat ainakin ajatuksellisesti lisäyksiä, mutta puhdas ydinolemus ilman lisäyksiä tarkoittaa samaa kuin erat.

Toiseksi, erat merkitsee syntymää, täydellistä tulemista.

Olen nyt tullut, eilen olin tulossa,7 ja jos tulossa olemisesta ja tulleeksi tulemisesta poistettaisiin aikatekijä, tulisivat ne vedetyiksi yhteen ja siten yhdistyisivät. Siellä missä tulemassa olo ja tulleeksi tulo ilmenevät samanaikaisesti, siellä me synnymme ja tulemme uudelleen tehdyiksi ja muodostetuiksi alkuperäisen kuvan mukaisesti.

***

Olen myös aikaisemmin sanonut, että niin kauan kuin jotakin asioihin liittyvää on sen olemuksessa vielä jäljellä, ei sitä voida luoda uudelleen – se voidaan maalata ja uudistaa kuten vanha sinetti, joka uudistetaan leimaamalla se uudelleen.

Eräs pakanallinen opettaja sanoo, ettei siellä edes aika voi väljähtyä. Siellä missä mikään ei ole vääristynyttä tai peiteltyä, vaan puhdasta olemusta, elämä on ikuisesti autuasta.

Salomo sanoo: ”Ei ole mitään uutta auringon alla”(Saarn. 1:9). Tämä ymmärretään harvoin oikein. Kaikki täällä auringon alla kasvaa ja vanhenee, mutta siellä kaikki on uutta.

Aika tuo mukanaan kaksi asiaa: iän ja jatkumattomuuden. Kaikki auringon kohtaama on ajallista. Kaikki luodut olennot ovat tässä nykyisyydessä ja Jumalasta lähtöisin. Mutta siellä missä ne ovat Jumalassa, ovat ne täällä oleviin nähden yhtä erilaisia kuin aurinko kuuhun nähden – jopa paljon enemmänkin. Siksi hän sanoo: erat in eo, ’Pyhä Henki oli hänessä’, missä oleminen ja olemaan tuleminen todellisuudessa ovat.

”Oli mies”. Missä hän oli? ”Jerusalemissa”. Jerusalem tarkoittaa ’näkyä rauhasta’. Lyhyesti sanoen se merkitsee sitä, että ihmisen tulisi olla rauhan ja vakauden tilassa. Se voi tarkoittaa enemmänkin. Paavali sanoo: ”Toivotan teille kaiken ymmärryksen ylittävää rauhaa. Hallitkoon se sydäntänne ja mieltänne (ajatuksianne)” (Fil. 4:7).

Rukoilkaamme Herraamme, että voisimme olla juuri tässä mielessä ”ihmisiä” ja juurtua tähän rauhan tilaan, joka Hän Itsessään on. Jumala meitä siinä auttakoon.

Amen.

Suomentanut Kalervo Mielty

Alaviitteet:

1Kaikki tämä sanasta et ! Tässä saarnassa voimme nähdä joitakin Eckhartin skolastisia piirteitä, sellaisia kuin hänen latinanlielisissä tuotteissaan (jotka ovat tosin vielä pitempiä). Tässä hän ei kuitenkaan milloinkaan kadota näkyvistään mystistä päämääräänsä.

2Luukas. Pfeifferilla on er-sanan sijaan et, mutta Quint tähdentää, että keskustelu et- sanasta päättyi edeltäneessä kappaleessa.

3Itse asiassa sana mensche (nyk. Mensch) viittaa ihmiseen samaa tapaan kuin latinan homo, kun taas man (nyk. Mann) viittaa vain miespuoliseen. Ranskan homme, kuten englannin man, voivat olla laajemmassa merkityksessä eri yhteyksissä.

4Nykyiset etymologit rinnastavat latinan sanan homo sanaan humus ”maa”, josta sana humilis ”nöyryys” on johdettu.

5Latinan humor ”neste” ei ole sukua sanalle humus, mutta on keskiajan standardien perusteella järkevä arvelu. Joka tapauksessa kaikkia tällaisia johtamisia käytetään niiden symbolisissa merkityksissä.

6Selityksessä Josef Quint siteeraa Eckhartin kommentaaria Johanneksen evankeliumiin (LW III,9). Latinan kieliopin mukaan erat tarkoittaa ”olemusta, substanssia” (substantiivisesta verbistä esse!), ”menneen ajan muotoa ja imperfektiä”. Sana (verbum), menneessä muodossa on aina ”syntynyt” (natum est); imperfektinä se on aina ”syntymässä” (nascitur). Tässä on käytetty kielioppia symbolisesti samoin kuin edellä merkitysoppia.

7Eckhartin was komende tarkoittaa englanniksi sanan mukaiseti ”olin tulossa”: joka on nykysaksassa mahdoton ilmaus.

VIITTEET: M. O’C Walshen kirjasta Sermons and Treatises

60 Eckhartin saarnaa suomeksi:

http://www.netikka.net/studiomielty/eckhart1-60.pdf

Lepääkö vanhurskauttamisoppi kestävällä perustalla?

Augustinus

Kristillisen määritelmän mukaan vanhurskauttamisopissa on kyse siitä, kuinka ihminen pääsee takaisin Jumalan yhteyteen, on sovinnossa Jumalan kanssa ja vapautuu elämää tuhoavista turmiovalloista.

Tämä lienee itsestään selvä asia: ihmisen tulee päästä ajallisen elämän luomista kahleista takaisin ajattomaan ja alkuperäiseen tilaan, jossa ei ole ”vaihteen varjoa”, muutosta (koska se on täydellinen olotila).

Vanhurskauttamisopin perustan sanotaan löytyvän erityisesti Paavalilta, joka korostaa kristityn ja Kristuksen läheistä yhteyttä. Paavalin mukaan todellisena kristittynä eläminen ja oleminen perustuvat siihen, että hän on yhtä Kristuksen kanssa ja ”elää Kristuksessa”.

Aivan niin, mutta Paavali edellyttää paljon enemmän kuin vain läheistä yhteyttä: hän edellyttää sisäistä samuutta, ”Kristuksen pukemista ylle” eli omaksi sisimmäksi olemukseksi, toimivaksi tietoisuudeksi. Vasta silloin ihminen voi olla ja toimia ”Kristuksen muotona”. Tällaista samuutta edellytti Johanneksen evankeliumin mukaan myös Jeesus itse, joka tahtoi ihmisten pääsevän aivan samaan ykseydelliseen, ajattomaan tilaan, missä hän oli sisäisesti Isänsä kanssa.

***

Paavali kyllä sanoo, että vanhurskautus tapahtuu uskon kautta ilman lain tekoja, mutta hän tuskin tarkoittaa uskolla pelkkää sanallisiin käsitteisiin ja kiintoajatuksiin uskomista, vaan todellista sisäistä tilaa ja olemusta.

Ulkonaisten säännösten (lakien) noudattamisella on lähinnä sosiaalinen merkitys. Aivan eri asia on Jaakobin mainitsema ”täydellinen laki”, jota kykenevät noudattamaan vain ne harvat, joille se on sisäisesti avautunut.

Vanhurskauttamisoppi ei kuitenkaan perustu suoraan Paavaliin, vaan ennen muuta kirkkoisä Augustinuksen omakohtaiseen tulkintaan, jossa hän kiisti pitkään vallalla olleen Pelagiuksen käsityksen ihmisen potentiaalisesta mahdollisuudesta saavuttaa vanhurskaus ja pelastus – tai ainakin luoda sille edellytykset.

Augustinus oli valitettavan heikkotahtoinen ja aistillinen persoona, joka ”transpunoi” Paavalin varsin selkeät näkemykset vastaamaan paremmin omia edellytyksiään. Ei ole mikään ihme, että nämä ”helpotukset” on otettu iloiten vastaan.

***

Jeesus itse yritti opettaa täydellistä lakia ihmisten muotoileman Mooseksen lain sijaan vaatimalla Vuorisaarnassa seuraajiltaan taivaallisen Isän täydellisyyttä – sisäistä kaltaisuutta.

***

Kristittyjen yhdessä muotoilema ekumeeninen vanhurskauttamiskäsitys kuuluu:

"Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”

Julistus muistuttaa paljon lasten uskoa joulupukkiin ja on lisäksi sisäisesti ristiriitainen. Siinä väitetään, ettei teoilla ole mitään merkitystä, mutta uskotaan silti yhteen ulkoiseen, historialliseen sovitustekoon, jonka katsotaan muuttavan kaikki tekoon uskovat (ja ainoastaan heidät) taivaskelpoisiksi.

Luterilaisen ajattelun mukaan kristitty on ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”. Tämä lausuma on yhtä ristiriitainen kuin Lutherin käskyjen selitysten johdanto, jossa kehotetaan samanaikaisesti ”pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa”.  

Asia voi pitää paikkansa ainoastaan periaatteellisessa mielessä: kun lasketaan ihmisen kuuluviksi sekä persoonallinen (lihallinen) että henkinen olemuspuoli. Ongelma on vain siinä, ettei persoonallinen ihminen ole tietoinen henkisestä olemuksestaan, eikä henkinen voi mitenkään avautua sellaisen sielun ja mielen kautta, joka on suuntautunut ja ehdollistunut ajallisiin ilmiöihin.

***

Henki on jakamaton (yhtä olemusta) ja ikuinen eli ajaton, joka ei voi laatunsa takia sekaantua ajattomaan ja muodolliseen – tai tarkemmin ilmaisten – ettei ajalliseen ehdollistunut tajunta voi tiedostaa mitään todella ajatonta – jumalallista.

Paavalin mukaan ihmisen henki – kunhan siitä ensin on tullut tietoisuuden keskus – voi tutkia Jumalan syvyydetkin.

Liha, tai mikään muukaan katoava, ei Paavalin itsensä mukaan peri taivasten valtakuntaa – ellei katoava tavalla tai toisella sisäisesti irtaudu lihallisuudestaan eli kaikista vääristä (synnillisistä) samastuksistaan.

Tämän irtautumisen edistämiseksi kaikki uskonnot lienee alun perin tarkoitettu.

Elämä itse auttaa tässä kyllästyttämällä ihmisen aikojen saatossa kaikkiin mahdollisiin ulkoisen maailman mahdollistamiin virikkeisiin.

***

On aivan selvää, että kaikki toiminta ajassa tai tilassa – laadusta riippumatta – on suhteellista. Se ei kelpaa ihmisen todellisen tilan arvosteluperustaksi. Ulkoinen toiminta on tarkoitettu mielen ja sen kautta sielun muokkautumista varten: että ihmisessä kehittyisivät ne olemuspuolet, joilla on –ja tulee olemaan – merkitystä jossakin luomisen prosesseissa.

Psyykkis-mentaalisen olemuksen (persoonan) rakentuminen (rikkaaksi tulo) ja kehittyminen eivät sinänsä synnytä taivaskelpoista ihmistä – ei aina edes kovin viisasta – koska ihmisen on lisäksi kyettävä vapaaehtoisesti irtautumaan (pois oppimaan – palaamaan kotiin) kaikesta siitä häviävästä, johon hän on luonnostaan samastunut (on se sitten hyvää tai pahaa).

***

Todellista ”taivaskelpoista tilaa” kuvataan raamatussa kyvyllä kulkea neulansilmän tai ahtaan portin läpi: siitä mahtuu – Jumalan armosta – ainoastaan kaikesta erillisestä vapautunut ja puhdistunut ydinolemus.

***

Mestari Eckhart toteaa, että Jumala ei ole ihmisen kaltainen, joka voi mielivaltaisesti päättää, ketä suosii ja ketä ei. Häntä sitoo oma täydellinen laki, joten Hänen täytyy toimia heti, kun Hän huomaa ihmisen tyhjentyneen sisäisesti kaikesta maallisesta.

(ajallisen) Elämänsä kadottaminen ja todellisen (ajattoman) elämän löytäminen ovat yksi ja sama, täydelliseen lakiin perustuva asia.

Hiljaisuudesta

Uuno Kailas runoili (Vuoren vanhuksessa): ”Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta. Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaan rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää.”

***

V.A. Koskenniemi kirjoitti (aforismeissaan): ”Hiljaisuus on elämän puhujalava.”

***

Mestari Eckhart, käsitellessään joulusaarnassaan (saarna 1. Dum medium silentum …) hiljaisuutta, siteerasi Salomonin viisauskirjaa: ”Kun kaikki asiat vaipuivat hiljaisuu­teen, laskeutui mi­nuun korkeuk­sista, ku­nin­kaalliselta valtaistui­melta sa­lainen sana (18:14-15).”

Eckhart jatkaa lausuman tulkintaa: ”Katsokaamme aluksi sanoja: ’Hiljaisuuden keskellä lausuttiin sisässäni salainen sana.’  Missä sitten on tuo hiljaisuus ja missä sana lausutaan? Se on sielun puh­taimmassa paikassa, sen jaloimmassa olemuksessa, perustassa ja ydinolemuk­sessa, joka muodostaa sielun salatuimman osan. Siellä on hiljainen keskus, johon mikään luontokappale tai muoto ei ole koskaan yltänyt.”

***

Psalmi 62:2 kirjoittaa: ”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa.”

***

Saarnaaja 9:17 julistaa: ”Viisaitten sanat, hiljaisuudessa kuullut, ovat paremmat kuin tyhmäin päämiehen huuto.”

***

Matteuksen evankeliumin viides luku luokittelee autuaiksi muiden muassa hiljaiset ja rauhantekijät. Julistus ei todennäköisesti tarkoita tuppisuita ja riitaisuuksien sovittelijoita, ei edes rauhan nobelisteja, vaan yksilöitä, joihin on muodostunut täydellinen sisäinen rauha ja mielen hiljaisuus, joka mahdollistaa välityksettömän yhteyden henkiseen.

Matteus 6:6 kirjoittaa: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa.” Suljettu kammio tarkoittanee tässä sekä ulkoista että sisäistä hiljaisuutta, sanotaanhan tekstin jatkossa, ettei rukoillessa ole tarve esittää edes mitään sanallisia asioita, koska ”teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan.”

***

Keskiajan dominikaanijohtaja Eckhart esittää (saarnassa 14b Quasi vas aureum solidum …) ihmisen tavanomaisesta lähestymisestä Jumalaan:

”Jotkut haluavat omin silmin nähdä Jumalan samalla tavoin kuin lehmän ja haluavat rakastaa Jumalaa samoin kuin lehmää. Sinä rakastat lehmää sen antaman maidon ja juuston takia - ja siten oman etusi takia. Juuri niin tekevät kaikki, jotka rakastavat Jumalaa ulkoisen vaurauden tai sisäisen lohdu­tuksen johdosta: eivät he todella rakasta Jumalaa, vaan omaa etuaan. Vakuutan totisesti, että kaikki sellainen, jonka asetat pyrkimyksissäsi etusijalle - on se sitten kuinka hyvää tahansa - toimii esteenä korkeimman totuuden saavuttamisellenne, ellei se ole Jumala Itse.”

***

Jaakobin kirjeessä 1:21 todetaan: ”Sen tähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa.”

***

Johannes 14:27 julistaa: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

Julistus viittaa siihen, että täydellinen sisäinen rauha ja hiljaisuus ovat saavutettavissa, kunhan ihminen omalta osaltaan raivaa itsestään kaikki häiritsevät tekijät.

Muiden muassa dominikaanit harjoittivat mentaalista rukousta, jossa ei lausuta mitään, vaan paneudutaan hiljaisuudessa elämän tärkeimpiin kysymyksiin. Mieli ei tällaisessa yleensä vielä ole täysin hiljentynyt, mutta oppii kuitenkin keskittymään ja rauhoittumaan, että voisi lopulta hiljetä täydellisesti ja antaa sijaa puhtaalle, kontemplatiiviselle tietoisuudelle ja tilalle.

***

Periaatteessa hiljentyminen vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helposti toteutettavalta asialta. Käytännössä se on kuitenkin erittäin vaikeata, kun pitäisi ulkoisen hälyn lisäksi hiljentää kaikki kehon tuottamat aistimukset ja tajunnassa vaihtelevat tunteet ja ajatukset.

Moni ihminen myös pelkää hiljaisuutta, koska se on yhteisöelämään tottuneelle vierasta, ja koska mieleen padotut asiat saavat tilaisuuden nousta tietoisuuteen ulkoisen hälyn laannuttua. Hiljaisuus ja yksinäisyys toimivat jonkinlaisina kynnyksinä itsen tuntemukseen, ja vain harvat ovat valmiita tarkastelemaan omaa todellista olemustaan hakematta sille heti ulkoisia vertailukohteita.

Ihmiset ovat usein sulloneet sisäisyyksiinsä myös paljon sellaista syyllisyyttä, jonka ylläpitoon ei olisi mitään järjellistä syytä. Tällaista joutuvat usein kokemaan myös ne, jotka ovat elämänsä aikana kehitelleen itselleen yleisesti hyväksytyistä ajatusmuodoista poikkeavia näkemyksiä. Omantunnon tavallisin ilmentymä on ”lauman ääni”, joka huutaa: ”Sinä olet luopio!”

Hiljaisuus on uskollinen ystävä, jota voidaan lähestyä hitaasti ja kunnioittavasti, kunnes sitä ei enää tarvitse paeta juoksemalla pakoon itseään.

Mielikuvien orjuudesta pois!

Jokainen persoonallinen ihminen muodostaa kohtaamistaan ilmiöistä välittömästi mielikuvia, jotka tallentuvat muistiin ja alkavat sitten rakentua eräänlaiseksi virtuaalielämäksi. ”Virtuaalisuusaste” riippuu niiden ehdollistumisasteesta, eli siitä, miten paljon mielikuviin on jäänyt joustovaraa.
Kirjailija Aldous Huxley totesi, että kolmetuhatta kertausta tekee yhden totuuden – eli muodostaa kiinteän mielikuvan jostakin asiasta.

Joskus ajateltiin ”kiinteästi”, että noitien ja vääräuskoisten polttaminen roviolla oli yhteisön hyvinvoinnin kannalta täysin välttämätöntä (ettei rangaistus tulisi kaikkien päälle!).

Vuoden 1734 rikoskaaren mukaan aviossa olevien uskottomuudesta rangaistiin kumpaakin rikkojaa kuolemalla:

”Jos nainut mies teke huorin toisen miehen waimon canssa; olcon molemmat hengens rickonet."Jos huoruuteen liittyi lisäksi sukurutsa, mies teilattiin ja nainen poltettiin roviolla.

Mooseksen kirjaan pohjautuvat rikoslait käsitettiin jopa jumalallisiksi, koska juutalainen perinne oli ne aikoinaan sellaisiksi väittänyt – pitääkseen villin paimentolaisheimon kurissa.

***
Muodostuneet mielikuvat ohjaavat ihmisen käytöstä, ei enää todellisuus sinänsä – ellei ihminen lyö siihen päätänsä. Suurin osa mielikuvista painuu pian alitajuntaan, josta ne kuitenkin vaikuttavat esim. pelon, vihan ja halujen käynnistiminä.

Yksilön omaksumien mielikuvien sosiaalinen hyväksyttävyys määrittelee usein sen, pidetäänkö häntä (ainakin kaltaistensa piirissä) sivistyneenä vai ei. Pinnallinen ”hyvänlaatuisuus” ei kuitenkaan anna täyttä kuvaa ihmisen koko olemuksesta. ”Pinnan alla” saattaa yhä olla kesyttämättömiä piirteitä, joita filosofi Nietzsche kutsui ”kellarin villeiksi koiriksi.” Miksipä rikosromaanit ja tv:n murhamysteerit kiinnostaisivat ihmisiä, ellei heidän ”kellareistaan” löytyisi jotakin, joka resonoi näihin karkeisiin impulsseihin?

***
”Luonnollinen ihminen” on mielikuviensa orja eikä hän yleensä edes vaadi vapautusta tästä ”ehdonalaisuudestaan”, vaan lisää mielikuvien määrää ja yrittää parannella niiden laatua.

Jokainen tietää, että mielikuvat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti, mikäli niitä ei ole jatkuvasti ja tietoisesti lujitettu – kuten uskontunnustuksia ja joitakin yleisimpiä lakeja ja sivistyksen tunnusmerkkejä.

***
Keskiaikainen dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart väittää, että ihmisessä on aktiivinen ja passiivinen ymmärrys.

”Aktiivinen luo kuvia ulkoisista asioista riisuen ne siten aine- ja tapahtumaluonteistaan. Sitten se esittää ne passiiviselle ymmärrykselle johtamalla luodut mielikuvat siihen. Tällä tavoin raskaaksi saatettu passiivinen ymmärrys vaalii ja tunnistaa asioita aktiivisen järjen avulla (saarna 3).”

Hänen mukaansa: ”Sielussa itsessään on jotakin - ymmärryksen kipinä - joka ei milloinkaan kuole. Sieluissamme on myös sellainen tietoisuus, joka suuntautuu ulkoisia asioita koh¬den: aistiva ja järjenmukainen havaintokyky, joka toimii mielikuvien ja käsitteiden välityksellä hä¬märtääkseen meiltä edellisen (saarna 7).”

Eckhart jatkaa asian ”analogiseen tulkintaan”: ”Se mitä aktiivinen ymmärrys aiheuttaa luonnollisen ihmisen suhteen, sen Jumala aiheuttaa vapautuksen yhteydessä: Hän ottaa ihmiseltä pois aktiivisen ymmärryksen ja asettuu Itse sen sijaan, Hän Itse huolehtii kaikesta siitä, mitä aktiivisen ymmärryksen tulisi tehdä.

Todellakin, silloin kun ihminen on täysin ajatuksettomassa tilassa ja aktiivinen ymmärrys on hänessä hiljaa, silloin Jumalan täytyy ottaa työ suorittaakseen ja tulla hänessä mestari-tekijäksi, joka synnyttää Itsensä passiivisessa ymmärryksessä (saarna 3).”

Yhdessä joulusaarnassaan Mestari Eckhart selittää mielikuvia ja niistä vapautumisen tärkeyttä ”ylhäältä syntymisen” edellytyksenä:

”Miten ihmisen tulee itse toimia, että hän voisi saada aikaan ja an¬saita tämän syntymän itsessään: olisiko parempi tehdä jotakin asian hyväksi, kuten luoda mielikuvia Jumalasta? Vai tulisiko ihmisen pysytellä rauhassa ja hiljaisuudessa antaen Jumalan puhua ja työs¬kennellä hänessä – pelkästään odottaen Jumalan toimintaa?

Vai tulisiko ihmisen irrottaa itsensä kaikista ajatuksista, sanoista ja toimista, sekä tajun¬nan luomista mielikuvista – säilyttäen vain täysin vastaanottavaisen asennoitumi¬sen Jumalan suuntaan, niin että ihmisen oma minuus on toimeton – antaen Jumalan työsken¬nellä itsessään?”

Eckhart tiivistää päätelmäksi: ”Mitä täydellisemmin kykenet kokoamaan sisään omat voimasi ja unohtamaan omaksumasi asiat ja mielikuvat niistä, ja mitä kauemmaksi pystyt etääntymään olennoista ja niiden mieli¬kuvista - sitä lähempänä olet tätä (vapauttavaa) tapahtumaa, ja sitä valmiimpana sen kokemaan (saarna 1).”