Löytyykö Suomesta edes yhtä ainoata todella herännyttä?

Otsikon epäilys saattaa aiheuttaa ärtymystä niissä piireissä, joissa herännäisyys nähdään varsin tavallisena asiana. Ärtymys olisi kuitenkin selkeä merkki siitä, että mitään todellista herätystä ei ole vielä tapahtunut. Todellinen ylhäältä syntyminen johtaa sellaiseen tilaan, jota mikään ulkoinen ärsyke ei enää voi horjuttaa. Se on ainoa todellinen rauhan (ja rauhan tekijän) tila, jossa ei tunneta vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja.

Otsikon kysymys koskee henkeen heränneitä, ylhäältä uudelleen syntyneitä – eli niitä, jotka ovat tulleet sisäisesti yhdeksi ajattoman alkuperänsä, Kristuksen ja Jumalan kanssa.

Tuomaan evankeliumin (23) Jeesus sanoi: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana.” Toteamus voitaisiin tulkita niin, että kaikista ihmisistä on ”henkiseen perusopetukseen” kelvollisia ja halukkaita noin yksi tuhannesta. Näistä valituista ainoastaan kaksi kymmenestätuhannesta pääsee koko ihmisyyden todelliseen tavoitteeseen – yhdeksi ainoaksi, samuuteen Kristuksen kanssa. Kun sitten molemmat kriteerit yhdistetään, tulisi tavoitteen saavuttaneita noin yksi viidestä miljoonasta. Otsikon kysymys on lähtöisin tästä näkökulmasta.

Tuomaan evankeliumin (28) Jeesus sanoo myös maailmaan tullessaan tavanneensa kaikki ihmiset juopuneina eli henkisessä mielessä heräämättöminä. Samaa kuvataan myös Johanneksen evankeliumin alussa, missä pimeys – ulospäin suuntautuva mieli – ei havaitse ikuisesti loistavaa hengen valkeutta.

Sekä hengellisissä piireissä että niiden ulkopuolella ihmiset ovat kautta aikojen saaneet sisäisiä kokemuksia, jotka ovat saattaneet muuttaa heidän käytöstään ja suhtautumistaan elämään. Nämä kokemukset ovat tosin äärimmäisen harvoin sellaisia, jotka avaavat tietoisuuden pysyvästi koko elämän muuttumattomaan ydinolemukseen. Vasta siihen tultaessa voidaan puhua ns. pelastusvarmuudesta, koska tila ylittää kaiken ajallisen muuttuvuuden – kuolema mukaan lukien.

Kirkon johtohenkilöiden ulostulot heijastavat avuttomuutta jopa ulkoisissa, käytännön asioissa. Monista ei-henkisistä asioista (kuten samaa sukupuolta olevien vihkimisestä) on muodostunut elämää suurempia kysymyksiä, koska aikojen saatossa on kadonnut tieto siitä, mistä persoonalliset poikkeavuudet ovat peräisin. Paremman puutteessa henkiset asiat korvataan sosiaalisilla, vieläpä poliittisilla julkilausumilla.

Edellinen arkkipiispa näyttää väläyttäneen jopa sitä, että saarnoista voitaisiin luopua. Se olisi täysin perusteltavaa, mikäli saarnojen sisältö ei kiinnosta juuri ketään. Saarnojen sisältö on tietenkin suoraan verrannollinen saarnan laatijan sisäiseen olemukseen – ex nihilo nihil fix, tyhjästä ei voi mitään rakentaa.

Saarnat voisivat toimia kristillisen toiminnan ytimenä, mikäli ne olisivat samalla tavalla jokaista vakavaa kuulijaa koskettavia kuin parhaiden keskiajan mestareiden tuotokset.

Tosiasia on kuitenkin se, että todelliseen muutokseen johdattavat saarnat ovat lähtöisin todellisuudesta itsestään – ei ulkoisista lähteistä. Mestari Eckhart toteaa eräässä saarnassaan: ”Jos kykenisitte tiedostamaan minun sydämeni kautta, te ymmärtäisitte, että tämä sanomani on totta - ja että itse Totuus sitä julistaa.” (Pfeiffer n:o 8, QT 2, Sielun syvyys n:o 2)

Kristillinen ajattelu nojaa yhä vanhoihin juutalaisiin näkemyksiin uskosta ja toivosta. Se ei edes pyri ymmärtämään mitään kovin syvällisesti – ja rakkaus on sille lähinnä juhlatilaisuuksissa toistettava kaunis sana.

Kristitty vaeltaa uskon ja epäuskon, toivon ja pelon vallassa pyrkien luottamaan lujasti itsensä ulkopuoliseen, persoonalliseen vapahtajaan ja jumalaan, joiden armosta hänellä saattaisi olla mahdollisuudet ikuiseen elämään. Tällainen usko vaatii usein myös yhteisön vahvistusta ja varmistusta.

Yksi eniten yli hypättyjä Raamatun kohtia on Johanneksen evankeliumin 10. luvun jae 30: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” Tämä kuitenkin voidaan hyväksyä, koska lausuman tulkitaan koskevan ainoastaan Jeesus Kristusta, Jumalan poikaa.

Vakavampi väite löytyy luvun 17 jakeessa 21: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat.

Jälkimmäisessä jakeessa Jeesus esittää lisäksi toiveen, että myös hänen vakavasti pyrkivät seuraajansa ”heräisivät” samaan sisäiseen yhteyteen Isän suhteen, jossa hän itse jo oli ja eli. Sellaiseen pääsy merkitsee ainoata todellista heräämistä ja ylhäältä syntymistä, joka muuttaa koko ihmisen olemuksen ”vanhasta Adamista” täysin uudeksi luomukseksi, jonka tietoisuuden keskus on hengessä – ja Jumala on henki.

Samaa ykseyttä edustaa myös apostoli Paavali kirjoittaessaan (Gal. 4:19): ”Lapsukaiseni, jotka minun jälleen täytyy kivulla synnyttää, kunnes Kristus saa muodon teissä.”

Apostolin ilmaus saattaa vaikuttaa epämääräiseltä ja omituiselta, sillä eihän kukaan aikuinen voi synnyttää toista aikuista. Ilmaus liittyy ikivanhaan opettajan ja oppilaan suhteeseen, jossa mestari voi auttaa oppilastaan sisäisen muutoksen eri vaikeissa – äärimmillään ns. ylhäältä syntymisessä, mikäli näkee tämän siihen kypsäksi ja muutokseen liittyvän voimavirtauksen (Pyhän Hengen tulen) kestäväksi.

Sisäinen, mystinen näkemys jumaluudesta tulee selkeästi esiin Luukkaan evankeliumin 17. luvun jakeessa 21: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” Uusin raamatunkäännös on tosin vakavasti hämärtänyt asiaa tulkitsemalla (tahallaan väärin), ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.”

Uusin käännös (-92) heijastelee erityisesti protestanttisuutta vaivaavaa allergisuutta kaikkea mystistä ja sisäistä kohtaan. Sen piirissä ei tulla ajatelleeksi, että kristinuskon todellinen ydin on täysin mystinen: Jeesuksen, veljensä Jaakobin, Paavalin ja monen muun esikuvan opetukset ovat tulleet selkeänä ja välittömänä tietoisuutena ”suoraan ylhäältä – valkeuksien isältä.”

Todellisen mystikon tavoitteena on pääsy inhimillisen mielen luoman ehdollistumien verkon yläpuolelle – puhtaaseen, henkiseen tiedostamistapaan. Se ei tietenkään onnistu omin voimin – itsevanhurskauttamisena – vaan lopulliseen muutokseen tarvitaan ”Isän vetoapua, armoa.”

Läntisessä kristillisessä ajattelussa on sivuutettu Jeesuksen esittämä vaatimus ”lasten kaltaisuudesta”, joka ei tietenkään tarkoita lapsellisuutta, vaan todellisuudessa yli-aikuisuutta. Se edellyttää mielen täydellistä vapautumista itsekkäistä odotuksista ja motiiveista sekä lisäksi kokemusten synnyttämien ehdollistumien asettamista ”totuuden tuleen”. Pyrkimys pyhitykseen tai pyhään ei ole itsekästä toimintaan, sillä sen tarkoituksena on päästä eroon kaikista itsekkyyden muodoista – äärimmillään jopa minä-tuntemuksesta.

Vasta egosta vapautunut olemus voi toimia korkeampien voimien ja tietoisuuden välittäjänä. Kristillisyyden historiaa tarkasteltaessa voidaan havaita, että niin sanottuja ihmeidentekijöitä, thaumaturgeja, on esiintynyt eniten itäisen haarauman puolella, jossa pyhitykseen pyrkimys on vieläkin tavoiteltava asia.

On selvää, ettei Jumalasta voida ajattelun tai tunteilun kautta tietää mitään. Monet saarnamiehet ja -naiset kuitenkin puhuvat käsittämättömän varmaan tapaan siitä, mitä Jumala tai Kristus ihmisiltä haluaa, ja mitä he ihmisille antavat. He saattavat kuvitella tai teeskennellä puhuvansa Jumalan tai Kristuksen nimissä, vaikka todellisuudessa jonkin nimissä toimimiseen on oikeutettu ainoastaan sellainen, joka on tullut nimen haltijan, tämän tietoisuuden ja voimien kanssa sisäisesti yhdeksi.

On selvää, että ainoastaan jotkut harvinaiset yksilöt ovat päässeet tilaan, jossa Jumala voi ilmetä heidän kauttaan, mikäli he vain ovat kyenneet siirtämään hänen tieltään oman itsekkään tahtonsa, ajatuksensa, tunteensa ja kuvitelmansa. Uusi testamentti kuvaa tätä itsensä unohtamisena tai elämänsä kadottamisena, Vanha testamentti symboloi asiaa karkeasti kertomuksessa, jossa Jumala vaati Abrahamia uhraamaan rakkaimman poikansa, Iisakin. Tämä rakas poika (itse itsessä kasvanut) on tietenkin oma erillinen minuus, ego, joka on vapaaehtoisesti asetettava uhrialttarille (unohdettava, kadotettava), että jokin täysin erilaatuinen tietoisuus voisi astua sen sijaan.

Ongelma syntyy siitä, että kristityt ovat perineet juutalaisuudesta käsityksen ihmisistä täysin erillisestä, persoonallisesta Jumalasta, joka tarvitsee itselleen sovittajan, että voisi hänen uhrauksensa kautta hyväksyä luomansa ihmisen.

Nasaretin Jeesuksen esittämä jumalakuva ja käsitys ihmisen perimmäisestä jumaluudesta ovat hautautuneet täysin vanhan, perijuutalaisen näkemyksen alle, jonka varjosta vain harvat ovat 2000 vuoden aikana uskaltautuneet tuoda sitä esiin.

Ihmisen perimmäiseen jumalallisuuteen on tietenkin hyvin vaikea uskoa – uutiset ja lehtien otsikot kertovat nykyisestä ihmisyydestä vielä niin raadollisia tarinoita, että on lähes mahdotonta yhdistää sitä Jumalan kuvaksi – häpäisemättä Jumalaa. Mestari Eckhart totesikin tämän Jumalan kuvan olevan ikuisesti painettuna ainoastaan ihmisen sielun korkeimpaan olemukseen, joka on luonteeltaan ajaton – jossakin suhteessa jopa luomaton.

On selvää, että ihmisten, heidän kohtaloidensa ja elinolosuhteittensa valtava erilaisuus voi hämmentää ja johtaa ajattelemaan, että ulkoiset olosuhteet tasoittamalla myös ihmiset tasoittuisivat. Näin ei kuitenkaan tule koskaan tapahtumaan, koska suurin osa ihmisten erilaisuudesta on peräisin heidän yksilöllisestä sisäisestä luonnostaan.

Nykyinen kristillinen ajattelu ei voi syyttää ihmisten erilaisuudesta muuta kuin Jumalaa itseään, joka käsityksen mukaan luo jokaisen syntyvän yksilön ikään kuin tyhjästä. Tämä antaa Jumalasta varsin omituisen kuvan, sillä kaikki eivät näytä olevan syntyessään saati eläessään ”samalla viivalla”.

Origeneen (eikä vain hänen) näkemys sielun ennalta olemisesta (pre eksistenssistä) poistettiin kirkollisista ajatuksista vasta Konstantinopolin kokouksessa v. 530 jKr. Tämä saattoi tehdä lähes mahdottomaksi selittää edes jotenkin järjellisesti ihmisten erilaisuuden perusteita. Mikäli syntyvän yksilön jotkin ominaisuudet olisivat peräisin pitempiaikaisesta sielullisesta varannosta (taivaallisesta aarrekammiosta), joka on kertynyt jumalallisten lakien mukaan ajallisten kokemusten hedelmänä, tulisi elämän dynamiikka ehkä helpommin hahmotettavaksi.

Matteuksen evankeliumin 13:52 puhuu hieman peitellysti tästä sisäisestä aarrekammiosta: ”Niin on jokainen kirjanoppinut, joka on tullut taivasten valtakunnan opetuslapseksi, perheenisännän kaltainen, joka tuo aarrekammiostaan esille uutta ja vanhaa.”

”Aarrekammio” saattaisi antaa luonnollisen selityksen myös joidenkin ihmisten tavanomaisesta poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin, joka johtuu siitä, että ihmisen ulkoinen olemus ei tässä elämässä vastaa sisäiseen painuneita kokemusheijasteita.

Henkisyyden perusaskeleet

Evankeliumien ja periaatteessa kaikkien sellaisten henkisten opetusten ydin, joissa on jäljellä todellista tietoa, voitaisiin tiivistää seuraavasti:

Että ihminen voitaisiin luoda uudelleen, täytyy hänen ensin itse luoda itsensä uudelleen ja sen jälkeen täydellisesti luopua luomuksestaan.

Tämä voidaan sanoittaa myös niin, että ihmisen pojan on tultava Ihmisen Pojaksi ennen kuin hänet voidaan korottaa Jumalan Pojaksi, jolla vasta on oikeus lausua sanat MINÄ OLEN, koska ainoastaan tähän tilaan päätynyt todella on.

Ihmisen poika, pienellä kirjoitettuna, tarkoittaa tietenkin tavallista, luonnollista (lihallista) ihmistä, joka samastuu ulkoisiin ilmiöihin ja omaan erilliseen minuuteensa (tuohon rakkaimpaan Iisakkiinsa).

Jossakin vaiheessa tämän ihmisen pojan tajunnassa alkaa vaikuttaa kaksi erisuuntaista pyrkimystä, joista toinen vaatii pysyttäytymään totunnaisten asioiden, näkemysten ja halujen puitteissa, toisen pyrkiessä irrottautumaan karkeimmista asioista ja itsekeskeisyydestään.

Tämän sisäisen kädenväännön yhteydessä puhutaan usein omantunnon äänestä, joka syyttää silloin, kun ihminen tekee jotakin ”vastoin parempaa tietoaan.” Tämä parempi tieto nojaa kuitenkin alkuvaiheissa yhteisössä vallitsevaan ajattelu- ja käytösnormistoon (lauman ääneen). Se soimaa, kun yksilö poikkeaa sovinnaisuuksista (suuntaan jos toiseen).

Paavali kuvaa oivallisesti sisäistä kamppailua, joka tosin hänen osallaan oli edennyt jo niin pitkälle, että hän saattoi kuulla todellista ”sielunsa ääntä”, aidompaa omaa tuntoaan. Senkin vaikutus jää tosin alkuvaiheessa helposti vähäisemmäksi kuin ”tämän maan valtiaiden kutsu” – omat totunnaiset, itsekeskeiset halut.

Vähitellen – mikäli ihminen vaivautuu ponnistelemaan (ottamaan oman ristinsä) – ihminen alkaa erottaa ”hyvän pahasta.” Tästä on kuitenkin vielä matkaa siihen, että hän todella erottaisi henkisessä mielessä ”hyväksi olevan vastakohdistaan.” Vasta silloin hän alkaa muistuttaa niitä alempia jumalallisia voimia, jotka Mooseksen kirjan mukaan ennakoivat ihmisestä tulevan ”kuin yksi heistä: että hän erottaa hyvän ja pahan.”

Tietenkään ei voida sanoa, että ihminen kykenisi täysin itse ”veistämään” itsensä korkeammaksi luomukseksi – ihmisen pojasta Ihmisen Pojaksi. Muut ihmiset, muu luomisto ja kulttuuri ovat siinä mukana. Muutos sinänsä tapahtuu kuitenkin yksilön tajunnan ”syvyysulottuvuudessa.”

Evankeliumeissa Johannes Kastaja voisi kuvata Ihmisen Poikaa. Tuomaan evankeliumin Jeesus sanoi Johanneksen edustavan parasta, mihin ihminen voi omin ponnistuksin yltää. Hänen tasonsa ylittäminen edellyttäisi ”lapseksi tuloa” – tarkemmin sanoen muuttumista Jumalan Pojaksi eli syntymistä ylhäältä, Pyhästä Hengestä.

Ihmisen Poika, korkeampi ihminen, tulee siten ylentää omassa erämaassaan (hengen yössään) tulella – eli itsekkyyden kaikista piirteistä täydellisesti irtautuneessa (tyhjentyneessä) olemuksessa jumalallisen voiman (tulikasteen) avulla, joka ”polttaa” kaikki erottavat tekijät inhimillisten olemusten ja jumalallisen väliltä.

Evankeliumien mukaan korkeamman ihmisen eli Ihmisen Pojan on kyettävät asettamaan kaikki alemmat olemuksensa ”uhrialttarille” voidakseen tyhjentyä niin, että hänet voidaan täyttää jollakin aivan toisen laatuisella – henki ja liha kun eivät voi sekoittua toisiinsa.

Evankeliumit kuvaavat tätä edellytystä itsensä unohtamisena tai elämänsä kadottamisena, minkä jälkeen vasta ihminen voi – Korkeimman armosta – saavuttaa todellisen, ajallisesta täysin riippumattoman olotilan ja elämän. Vasta sellaisen löytäminen ja vakiintuminen on – täysin uskonnoista riippumatta – todellista vapautumista ja pelastumista tietämättömyydestä ja tietoisuuden katkonaisuudesta.

Vuoria siirtävistä voimista

Tuomaan evankeliumissa on pari sanontaa, joissa puhutaan ”vuoria siirtävistä voimista”. 

Ensimmäisessä (n:o 106) todetaan Jeesuksen sanoneen:

”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se siirtyy.”

Evankelista Matteus (17:20) kirjaa vuoria siirtävän voiman ehdoksi ”sinapinsiemenen verran todellista uskoa.” Aivan tavanomaisesta uskomisesta tai uskottelusta asiassa ei varmaan ole kyse, koska silloin vuoret siirtyisivät paikoiltaan lähes joka päivä.

On hyvin todennäköistä, että Matteus tarkoitti uskolla samaa kuin Tuomas: henkiseen alkuperäänsä sisäisesti yhdentynyttä tilaa ja olemusta, johon myös Johannes (17:21) viittaa Jeesuksen omana tilana ja muiden tavoitteena.

Uusi testamentti puhuu usein ”ihmisen pojasta.” Kristillinen perinne on yhdistänyt käsitteen ainoastaan Nasaretin Jeesukseen. Jeesus itse saattoi kuitenkin tarkoittaa käsitteellä sellaista pysyvää henkisen tietoisuuden tilaa (jopa Paavalin viimeistä Adamia), johon jokaisella yksilöllä oli periaatteellinen mahdollisuus päästä.

Tietoisuuden täydellistä muutosta kuvataan Uudessa testamentissa ”ylhäältä syntymiseksi, lasten kaltaiseksi (ei tietenkään lapselliseksi) tulemiseksi tai taivaallisiksi häiksi.” Muutos ei kuitenkaan vielä välttämättä johda ”vuoria siirtäviin voimiin”, koska oikeutus sellaiseen edellyttäisi täydellistä irrottautumista kaikista piilevistäkin inhimillisistä heikkouksista.

Toisessa Tuomaan sanonnassa (n:o 48) todetaan:

”Jos kaksi tässä samassa talossa asuvaa tekee sovinnon keskenään, he voivat sanoa vuorelle: ’Siirry muualle’, niin se siirtyy.”

Lause ei tietenkään viittaa saman talon kahteen eri asukkaaseen, vaan yhteen ihmiseen, jossa on sekä inhimillinen (persoonallinen) että henkinen (jumalallinen) olemus – jälkimmäinen tosin yleensä ”latentissa tilassa (pelkkä potentiaalisuus).” Näiden olemusten tulisi muodostua yhdeksi henkisen tietoisuuden alaisuudessa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Apostoli Paavali kuvaa ihmisen alinta olemusta, ruumista ja ilmeisesti myös mieltä, ”Pyhän Hengen temppeliksi”, jonka Henki on lähtöisin Jumalasta.

Matteuksen 21. luvun kertomus ”temppelin puhdistamisesta” lienee alun perin kuulunut Jeesuksen esittämiin vertauksiin. Sen ydinsanoma on siinä, että ihmisen tulee elämässään karistaa mielestään kaikki pyyteellisyyden muodot (rahanvaihtajat ja kyyhkysen myyjät), että ”hänen temppelinsä” vapautuisi Henkisen tietoisuuden keskukseksi.

Vuorisaarnan vaatimukset täydellisestä vihattomuudesta (ja himottomuudesta) liittyvät olennaisesti ”vuoria siirtäviin voimiin”, joita ei tietenkään voida luovuttaa sellaiselle, jonka mieli on vielä ”meren aallon kaltainen.”