Hiljaisuudesta

Uuno Kailas runoili (Vuoren vanhuksessa): ”Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta. Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaan rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää.”

***

V.A. Koskenniemi kirjoitti (aforismeissaan): ”Hiljaisuus on elämän puhujalava.”

***

Mestari Eckhart, käsitellessään joulusaarnassaan (saarna 1. Dum medium silentum …) hiljaisuutta, siteerasi Salomonin viisauskirjaa: ”Kun kaikki asiat vaipuivat hiljaisuu­teen, laskeutui mi­nuun korkeuk­sista, ku­nin­kaalliselta valtaistui­melta sa­lainen sana (18:14-15).”

Eckhart jatkaa lausuman tulkintaa: ”Katsokaamme aluksi sanoja: ’Hiljaisuuden keskellä lausuttiin sisässäni salainen sana.’  Missä sitten on tuo hiljaisuus ja missä sana lausutaan? Se on sielun puh­taimmassa paikassa, sen jaloimmassa olemuksessa, perustassa ja ydinolemuk­sessa, joka muodostaa sielun salatuimman osan. Siellä on hiljainen keskus, johon mikään luontokappale tai muoto ei ole koskaan yltänyt.”

***

Psalmi 62:2 kirjoittaa: ”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa.”

***

Saarnaaja 9:17 julistaa: ”Viisaitten sanat, hiljaisuudessa kuullut, ovat paremmat kuin tyhmäin päämiehen huuto.”

***

Matteuksen evankeliumin viides luku luokittelee autuaiksi muiden muassa hiljaiset ja rauhantekijät. Julistus ei todennäköisesti tarkoita tuppisuita ja riitaisuuksien sovittelijoita, ei edes rauhan nobelisteja, vaan yksilöitä, joihin on muodostunut täydellinen sisäinen rauha ja mielen hiljaisuus, joka mahdollistaa välityksettömän yhteyden henkiseen.

Matteus 6:6 kirjoittaa: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa.” Suljettu kammio tarkoittanee tässä sekä ulkoista että sisäistä hiljaisuutta, sanotaanhan tekstin jatkossa, ettei rukoillessa ole tarve esittää edes mitään sanallisia asioita, koska ”teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan.”

***

Keskiajan dominikaanijohtaja Eckhart esittää (saarnassa 14b Quasi vas aureum solidum …) ihmisen tavanomaisesta lähestymisestä Jumalaan:

”Jotkut haluavat omin silmin nähdä Jumalan samalla tavoin kuin lehmän ja haluavat rakastaa Jumalaa samoin kuin lehmää. Sinä rakastat lehmää sen antaman maidon ja juuston takia - ja siten oman etusi takia. Juuri niin tekevät kaikki, jotka rakastavat Jumalaa ulkoisen vaurauden tai sisäisen lohdu­tuksen johdosta: eivät he todella rakasta Jumalaa, vaan omaa etuaan. Vakuutan totisesti, että kaikki sellainen, jonka asetat pyrkimyksissäsi etusijalle - on se sitten kuinka hyvää tahansa - toimii esteenä korkeimman totuuden saavuttamisellenne, ellei se ole Jumala Itse.”

***

Jaakobin kirjeessä 1:21 todetaan: ”Sen tähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa.”

***

Johannes 14:27 julistaa: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

Julistus viittaa siihen, että täydellinen sisäinen rauha ja hiljaisuus ovat saavutettavissa, kunhan ihminen omalta osaltaan raivaa itsestään kaikki häiritsevät tekijät.

Muiden muassa dominikaanit harjoittivat mentaalista rukousta, jossa ei lausuta mitään, vaan paneudutaan hiljaisuudessa elämän tärkeimpiin kysymyksiin. Mieli ei tällaisessa yleensä vielä ole täysin hiljentynyt, mutta oppii kuitenkin keskittymään ja rauhoittumaan, että voisi lopulta hiljetä täydellisesti ja antaa sijaa puhtaalle, kontemplatiiviselle tietoisuudelle ja tilalle.

***

Periaatteessa hiljentyminen vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helposti toteutettavalta asialta. Käytännössä se on kuitenkin erittäin vaikeata, kun pitäisi ulkoisen hälyn lisäksi hiljentää kaikki kehon tuottamat aistimukset ja tajunnassa vaihtelevat tunteet ja ajatukset.

Moni ihminen myös pelkää hiljaisuutta, koska se on yhteisöelämään tottuneelle vierasta, ja koska mieleen padotut asiat saavat tilaisuuden nousta tietoisuuteen ulkoisen hälyn laannuttua. Hiljaisuus ja yksinäisyys toimivat jonkinlaisina kynnyksinä itsen tuntemukseen, ja vain harvat ovat valmiita tarkastelemaan omaa todellista olemustaan hakematta sille heti ulkoisia vertailukohteita.

Ihmiset ovat usein sulloneet sisäisyyksiinsä myös paljon sellaista syyllisyyttä, jonka ylläpitoon ei olisi mitään järjellistä syytä. Tällaista joutuvat usein kokemaan myös ne, jotka ovat elämänsä aikana kehitelleen itselleen yleisesti hyväksytyistä ajatusmuodoista poikkeavia näkemyksiä. Omantunnon tavallisin ilmentymä on ”lauman ääni”, joka huutaa: ”Sinä olet luopio!”

Hiljaisuus on uskollinen ystävä, jota voidaan lähestyä hitaasti ja kunnioittavasti, kunnes sitä ei enää tarvitse paeta juoksemalla pakoon itseään.

MUISTOLAUSEITA SURUUN

On Kalervo Mieltyn v. 2002 kirjoittama kokoelma runomittaisia lauseita, 

jonka painos on loppunut v. 2005.

Uusintapainosta ei toistaiseksi ole tulossa,

joten lauseet julkaistaan oheisena.

Yksittäisten lauseiden ei-kaupallinen käyttö on sallittua.

Epäselvissä tapauksissa voitte tiedustella

osoitteesta: kalervo.mielty@netikka.fi

tai 0400-562157

A. Kohdentamattomia:

1. Maa taakse jäi, jo valot loistaa

Nyt aamu saa, ja varjot poistaa.

2. Poissa on päivät elävät, hyvät,

jäljellä lyhde, korret ja jyvät.

Poissa on taakka, huolien häivät,

aukeni hengen valoisat päivät.

3. Sisällä meissä on sielu niin kaino

sitä ei satuta kuolo ei vaino.

Kaiken se antaa ja säilyttää,

täynnä on ikuista elämää.

4. Kerran astumme rajojen yli

yksin ja hartaana aivan.

Siellä on vastassa sielumme syli,

lohtu mi’ poistavi vaivan.

5. Herramme kädet mi’ kaiken kantaa

elämän ottaa ja elämän antaa.

Niissä on kaikkeuden ikuinen kohtu

jokaisen ihmisen loputon lohtu.

6. Ihmisen osa kuin siemenen hyvän

siin’ tietoinen elämä herää.

Salassa kasvattaa sielussaan jyvän

ja viisautta itseensä kerää.

Kerran on aika jokaisen meistä

maljamme pohjahan juoda.

Luopua raskaista maailman teistä

aarteemme sielulle suoda.

7. Kuin syksystä jouluun käy ihmisen tie,

pian päättyvi elämän koulu.

Maailman valkeus pimeyttä lie,

kun valaisee henki ja joulu.

8. Tuonen uneen kun nukkua saat

ja herätä sielusi valoon.

Kauas on kaikonneet tuskien maat,

oot matkalla Isäsi taloon.

9. Kuin hetken heijastus pinnalla kiven

on matkamme maailman kyliin.

Se haihtuvi pois, ja vain henkinen hiven

jää muistona sielumme syliin.

10. Hetkessä haihtuvat maalliset päivät,

kuolo kun silmämme sulkee.

Hälvenee synkeät pilvien häivät,

sielu taas vapaana kulkee.

11. Tule lähelle meitä sä hetkinä illan,

kun tuntomme taivasta kohtaa.

Tule kuiskaten lävitse elämän sillan

sun sanasi meitä voi johtaa.

12. Kaikki mi’ parasta elossa lie,

on kotoisin taivasten teiltä.

Sinne sen sielumme takaisin vie,

ei pakene rakkaus meiltä.

13. Tuuli soi lempeä siellä,

mis’ sielumme lohtunsa saa.

Ei taivasten kulkijan tiellä

lie karu ja korpinen maa.

14. Kuin höyhen mi’ hienona tuulessa käy,

on ihminen sielunsa vöissä.

Siel’ valkeus aina - ei murheita näy,

ei tuskia synkissä öissä.

15. Vakavat silmäs ja vakava suus,

ne meille nyt muistoja tuovat.

Sielusi koti on paikkasi uus,

sinne enkelit valoaan luovat.

16. Henkemme ydin ja sielumme valo,

on aivan lähellä meitä.

On ikuinen elämän kehto ja talo,

se ketään ei unholaan heitä.

17. Kuolossa kaikki ei päättyä voi,

mikä kulkenut täällä on ajat.

Sielussa välkkyy jo aamun koi,

kun murtuvi maaelon rajat.

18. Ihmisen päivä ja ihmisen yö,

eletty aika ja raskas työ.

Milloinkaan vaivu ei varjoihin maan,

henki mik' on ajaton luonnoltaan.

19. Hengessä kaikki ain kaunista ois,

kun huolet ja tuskat on riisuttu pois.

20. Mennyt aika kauneinkaan

ei ikiajaks taivu.

Henki henges yhtä vaan,

siihen sä iäksi vaivu.

21. Sinun turvasi, lamppusi siellä on ain,

missä siintävi sielusi niityt.

Sinne kuljet kuin liitäen vain,

siellä henkesi helmaan sä liityt.

22. Hengessä kaikki on lähellä aina,

suru ei koske, huolet ei paina.

Siihen kun nousevi ihmisen mieli,

kiitosta täynnä on henki ja kieli.

23. Kammio pieni ja mittaamaton,

on sielujen oikea kohtu.

Sen tuntea saa, kun rikkumaton,

on päivien, iltojen lohtu.

Täältä ken lähtee se porttina lie,

ja hengen valkeutta hohtaa.

Siellä käy sielujen salainen tie,

se oikeaan elämään johtaa.

24. Elo maallinen varmaankin sielulle ois

kuin pitkä matkamme kodista pois.

25. Nouse lintusen lailla yli laaksojen vuorten,

yhä ylemmäs henkesi teille.

Me matkaasi siunaamme keralla nuorten,

vaik’ kaipuu on raskasta meille.

26. Hengessä kaikki on mukana aina,

täällä mi’ siruina kulkee.

Maassa on jokainen hetkisen laina,

sielu sen itseensä sulkee.

27. Ain' yhtä on hetkemme jokaiset siellä,

missä aika ei hetkiä jakaa.

Kohtaamme kerran sen elämän tiellä,

jok’ alkaa tä’än näkyvän takaa.

28. Eikä sun sielusi syntymämaata

vierahat vallat voi voittaa.

Siellä saa tuskat ja murehet laata,

henkesi rauha jo koittaa.

29. Sielujen maassa on paikka niin hieno,

mis’ kerran me kulkea saamme.

Siellä soi sävel - käy tuuli niin vieno,

ja onnemme kaikille jaamme.

30. Untako lienee tuonelan päivä,

vai kirkkaampi maailman aikaa.

Siellä ei kosketa huolien häivä,

kiitos vain puhtaana kaikaa.

31. Hengessä henkemme isä ain vuottaa

lastansa luoksensa johtaa.

Kaikessa Häneen aina voi luottaa

aika kun määränsä kohtaa.

32. Niin lyhyt on kulkumme maailman teillä

ja haihtuva päivämme juuri.

Mut mittana sielujen matkalla meillä

on ymmärrys syvä ja suuri.

33. On kaiken sisällä arvoitus pyhä,

ratkaista saamme sen kerran.

Se sielumme pohjalla vartovi yhä,

kätköissä elämän Herran.

34. Taakse salatun sielun verhon

käy sisältö elämän terhon.

Ken vois' lausua runoa uutta,

kaikki on yhtä ikuisuutta.

35. Yli tähtien tarhain ja enkelten maan

sielusi siivin liidät nyt vaan.

Maailman kautta sä kuljit vain hetken

vain alkua on se sielusi retken.

36. Jää hyvästi hetkeks' kun aistimme heikot

ei toiselle puolelle yllä.

Vaan paremmin lausuvat siskot ja veikot,

kun sanovat - tapaamme kyllä.

37. Sielumme maistaa koetun virtaa

pian siltä jo silmänsä sulkee.

Sulamme suuren sisäisen pirtaan

miss’ henkemme askel ain kulkee.

38. Sydän lämmin jo sykkeensä sulki

käy katseensa sisäisiin oviin.

Askeleen pienen, viimeisen kulki

astui jo isänsä hoviin.

39. Vaikeni huulet vaikeni kieli,

ne lohtua antoivat kerran.

Vakaasti uskon et’ ihmisen mieli,

kädes' on elämän herran.

40. Valo sammumaton on sielumme kohde

täältä kun lähdemme kerran.

Siellä on rakkauden ainainen hohde

mi' lähtee kädestä Herran.

41. Kaik’ kaunis vain hetkisen loistaa,

pian kiertää jo sielujen kerää.

Luonto viel’ mennehen uudeksi toistaa

kuin kevät, mi’ talvesta herää.

B. Ystävälle:

42. On ystävä poissa ja kaipuumme syvä.

Hän taivaan on koissa, mis’ olla on hyvä.

43. Käy luoksemme unessa ystävä hyvä,

on kaipuumme suuri, surumme syvä.

44. Rauhassa ikuisen Isämme hovin

lepää nyt ystävä siunatun tovin.

Vaalimme muistoas rakasta meille,

siunaamme matkaasi taivasten teille.

45. Tulkaa ja tuokaa kukkanne tänne,

myös kauniit ja kallihit muistot.

Siellä mis’ nyt on tää ystävänne,

aukenee autuuden puistot.

46. Kiitos nousee nyt puhdas aivan

sinulle ystävä elämän laivan.

Siunaamme muistoas, antejas ajan,

tapaamme luona taivaisen majan.

47. Ikuisiin käsihin laskemme armaan,

päättynyt pitkä on työ.

Siellä on rauha ja ilokin varmaan,

milloinkaan koita ei yö.

48. Kerran ol ’aikaa elämän verran,

aikaa ja mahdollisuutta.

Nyt hän on kädessä ikuisen Herran,

siellä mis’ kaikki on uutta.

49. Mene sielusi kotiin kulkija maan,

se on henkesi syntymämailla.

Olit hetkisen meillä lainassa vaan,

tääl’ oikeaa kotia vailla.

50. Sielumme kätkössä maja niin hieno,

sinne kun siirtyä saamme.

Hengen kosketus siinä on vieno,

se oikea on kotimaamme.

51. Käy sielujen kotihin silkkinen tie,

niin hieno, et’ nähdä en voi.

Sen kulkija onnensa lähellä lie,

mis’ on ikuinen aamunsa koi.

52. Ystävä kaikessa elämän työssä,

arjessa, juhlassa maailman yössä.

Kaivaten jätämme kukkamme tähän,

katsahda ylhäältä meitäkin vähän.

53. Ystävä, kumppani elämän ajan,

niin hetken hän kanssamme kulki.

Kohta jo siirtyvi ylitse rajan,

mi’ yhteyden selkeän sulki.

Kuitenkin meillä on luonnostaan,

oman sielumme pohjalla usko.

Päivät kun loppuvat päällä maan,

on vastassa aamun rusko.

54. Kirkkohon kannamme ystävän hyvän,

siunaten hautaan - ihmisen luomaan.

Aika saa lievittää kaipuumme syvän,

Ajaton nostaa Herramme huomaan.

55. Kerran me vielä kohdata voimme,

siellä mis’ esteet on poissa.

Hiljaiset kiitokset tässä me toimme,

vaik’ ootkin jo sielusi koissa.

56. Vie sielujen maahan tää viestimme yhä,

sinne kun ääni ei yllä.

Hengestä henkeen käy kuiskaus pyhä,

kerran me kohtaamme kyllä.

57. Rauha ja rakkaus, ehtoja vailla

on elämän sisäinen laki.

Ei päivää ei yötä, taivasten mailla,

sinn’ rakkaus ystävän haki.

58.Tule rakkaus lähelle meitä,

on ystävä poistunut juuri.

Ylhäällä kaitsee taivasten teitä,

lohtumme ikuinen, suuri.

59. Käy lyhdettäs kantain sä ystävä hyvä,

kun henkes taas uutena herää.

On sielulla paikka niin kaunis ja syvä,

siel’ ikuisuus siemenet kerää.

C. Ikääntyneelle:

60. Turhaa, niin turhaa on tuskat ja surut,

sielu jo rauhassaan lepää.

Käyty on elämän raskahat turut,

nyt taivas ei armoaan epää.

61. Jo raukeni elämän juoksu,

ja hiljaisuus haudalle laski.

On edessä hienompi tuoksu,

ja elämän henkinen kaski.

62. Maailman äänet ne kauaksi haihtuu,

sielu kun vapaana kulkee.

Polkumme raskahat keveiksi vaihtuu,

murheet pois mielestä sulkee.

63. Oli valmis ja vakaa sun sielusi syvä,

kun lähtösi hetki tuli.

Niin eestä kuin takaa sen korsi ja jyvä,

henkesi valoon suli.

64. Ken kulkea saa yli maailman siltain

ja saapua sielunsa tyveen.

Siellä saa ilon ja rauhansa iltain,

kehdossa onnen ja hyveen.

65. Niin kevyt on liidellä enkelten lailla,

ken täällä on nääntynyt vaivaan.

Riemuita jälleen henkien mailla,

valossa ikuisen taivaan.

66. Hyvä on jättää elämän näytös,

kypsynyt mieli kun taipuu.

Kaunista katsella ystävän käytös,

henkensä helmaan kun vaipuu.

67. Hän poissa on täältä, mut lähellä aivan,

kodissaan, jälkeen tuskan ja vaivan.

Kaipaus meillä niin suuri ja syvä,

sinulla lepo ja rauha niin hyvä.

68. Päättyi työ ja viimeinkin

jo loppui raskas retki.

Sielun siivin kantavin

nyt alkoi lepohetki.

69. Aika on tulla ja lähteä pois,

aika on luopua kerran.

Hengessä kaikki yhtä ain ois,

keralla elämän Herran.

70. Elämän ilta vie lepoon niin lauhaan,

takaisin suuren luojamme rauhaan.

71. Mennyttä aikaa kaipaisko kukaan,

tuskatkin siitä jos lasketaan mukaan.

Seuraava hetki tuo armonkin uuden,

suunnaksi otamme kun ikuisuuden.

72. Takaisin kääntyiskö yksikään meistä,

kun päässyt on maailman pimeistä teistä.

73. Sielunsa valoon ihminen vaipuu,

täältä kun aika on päästä.

Tuska ja synkeys ilohon haipuu,

taivas ei siunaustaan säästä.

74. Ei kuolema tehnyt oo tähtien teitä,

ei henkistä karttaa, mi’ johtavi meitä.

Kaikki on kädestä elämän Herran,

meidänkin perintöosamme kerran.

75. Katsomme taakse huomaten juuri,

muutosten jäljet julmat.

Mielemme valtaa pelko niin suuri,

koemme pimeät kulmat.

Mut’ sielumme kaiken kokoaa yhteen,

muovaten valmiiksi elämän lyhteen.

76. Tule lähelle Herra ja nosta teiltä,

ken tässä nyt lepää niin hiljaa.

On poissa niin paljon, salattu meiltä,

kun sirppi on leikannut viljaa.

77. Aika on jättää maalliset aatteet,

niin turhaa niihin on luottaa.

Aika on pukea henkiset vaatteet,

sielu kun kulkijaa vuottaa.

78. Menneet on päivät ja menneet yöt,

kaukana tuskat ja raskahat työt.

Sielusi liitää nyt henkesi teitä,

ehkäpä siellä sä muistat myös meitä.

79. Aine on hauras vain henki on pyhä,

niin turhaa on kaikki tää työ.

Parhain meistä on jäljellä yhä,

kun viimeinen hetkemme lyö.

80. Kalliita hetket maallisen ajan,

kalliita katseet niin syvät.

Niissä on tarpehet sielumme pajan,

henkemme kypsyvät jyvät.

81. Kuolon uni ei ikuinen lie,

vaik’ siltä niin usein näyttää.

Jonnekin täältä käy salattu tie,

se sielumme kaipauksen täyttää.

82. Elämän liekki on hiipunut hiljaa,

enää ei naurusi helää.

Jossakin katselet henkesi viljaa,

se ainiaan kanssamme elää.

D. Äidille:

83. Äitimme armas, niin korvaamaton,

sun lähtösi aika jo koitti.

Kaipuumme määrä on mittaamaton,

sen hengen kutsu vain voitti.

84. Äitini emoni armahin tässä,

nyt jalkaini juuressa lepää.

Hyvyyden kehtona elämässä,

ei siunaustaan milloinkaan epää.

E. Isälle:

85. Isämme, turvamme vankkumaton,

jo rannalla uudella kulkee.

Sinne nyt sanamme lausumaton,

hänet henkensä huomahan sulkee.

86. Isäni kallio elämän myrskyin,

nyt lähtöäs kellot soittaa.

Minua autoit ylitse tyrskyin,

yhdessä saatoimme voittaa.

F. Aviopuolisolle:

87. Puoliso kuin osa itseään,

tyhjyyteen jättää niin suureen.

Paljon viedä voi mennessään,

elämän yhteiseen juureen.

88. Sielusi kotiin mun mieleni halaa,

paikkaan mis’ onni on aina.

Sinne mä unessain hiivin niin salaa,

sieltä kun olit sä laina.

89. Vielä hetkinen oota, ja minäkin retken,

luo sielusi portille lennän.

Käy vastaani armas ja kanna sen hetken,

kun kerran taas luoksesi ennän.

90. Lennä mun lauluni sielujen pesään,

sinne miss’ kultani elää.

Siellä on tarpehet ikuiseen kesään,

siellä ain’ laulumme helää.

91. Jos suruni siivet mua kantaa nyt vois,

niin kauaksi täältä jo lentäisin pois.

Sun luokses ma saapuisin salaa,

siel' missä nyt liekkisi palaa.

Mutta periks' en vielä voi antaa,

vain ristini perille kantaa.

92. On sammunut silmäsi loisto,

enää lohtua niistä en saa.

Mut muistosi lämpimän toisto,

luo uskoa rajojen taa.

93. Kerran löydämme salaisen lehdon,

mis’ rakkaamme sielu jo lepää.

Silloin kun täytämme ikuisen ehdon,

ei kuolema pääsyä epää.

94. Poissa on maailman himmeät valot,

sieltä miss' rakkaani elää.

Siintävi sielujen valkeat talot,

henkiset soinnut ain helää.

95. Vain hiljainen kuiskaus sielussain soi,

kun rakkaamme läksi jo meiltä.

Sen yksin ja yölläkin kuulla nyt voi,

kaikuna taivasten teiltä.

G. Lapselle:

96. Pienoinen lapsi kuin lintunen vaan,

hetken tääl’ kanssamme lensi.

Sitten jo takaisin ylitse maan,

hän sielunsa kotihin ensi.

97. Enkelin siivin luoksemme tulit,

hetkenä onnen niin suuren.

Enkelin siivin taas sieluusi sulit,

sylihin elämän juuren.

98. Niin vaikea päästää on lastansa pois,

sen uskoo kai jokainen varmaan.

Vain Jumala yksin nyt lohtua tois,

ja valaisee hetkemme harmaan.

99. Lapseni lahjani parhain,

kovin nuorena siirryit sä pois.

Hetkesi koitti niin varhain,

kunpa uskomme lohtua tois.

100. Enkeli lapsosen siivillään kantoi,

virran tuon salaisen yli.

Sinne mis’ Jumala elämän antoi,

siellä on ikuinen syli.

101. Poikani, ainoa elämän lohtu,

viipynyt kauan et täällä.

Raskas on rinnassain surujen kohtu,

vain tyhjyyttä paikkasi päällä.

Vielä mä kerran sun äänesi kuulen,

katseesi kohdata saan.

Jossain on paikka henkien tuulen,

mis’ kestävää kaikki on vaan.

102. Enkeli aamulla elämään kantoi,

jo illalla takaisin nousi.

Sielu vain lyhyen näytöksen antoi,

hetkisen ajassa sousi.

103. Niin raskast' on laskea lastansa pois,

viipyi kun vain hetken verran.

Kuitenkin hälle ain' parasta ois,

kädessä elämän Herran.

104. Kun pieni ja viaton vaipua saa,

taas huomahan henkensä kohdun.

Vain sielunsa ohuen verhon taa,

se antaa meille myös lohdun.

105. Mene lapsonen sinne mist’ elämä nousi,

henki kun hengestä suli.

Siel’ oikea isäsi purttansa sousi,

kun kaikkehen kaikeksi tuli.

106. Lapsonen pieni ja koskematon,

hän synnin ja maailman vihan.

Suuntana jälleen on tuntematon,

luo taivasten kaunihin pihan.

107. Niin kaunis on liukua henkensä kohtuun,

äsken kun sieltä hän tuli.

Niin raskas on tyytyä ihmisten lohtuun,

kun toivomme tuhkaksi suli.

Mut’ jossakin lähellä kuitenkin on,

se paikka mis kohtaamme kerran.

Tie sinne vie salattu, tuntematon,

siellä koti on elämän Herran.

108. Enkelit toivat ja enkelit veivät,

valmiiksi kypsyivät elämän leivät.

H. Isoäidille:

109. Mummi niin hyvä ja hellä,

rauhaan jo saapunut on.

Taivaassa on ihmisellä,

turva niin vankkumaton

I. Isoisälle:

110. Nyt jo päättyvi vaarin päivä,

katkesi askel niin vakaa.

Sieluhun sarasti uusi häivä,

aikamme rajojen takaa.

J. Tädille:

111. Tätimme lämmin ja ystävä hyvä,

me sinua kaipaamme aina.

Tekosi kauniit ja katseesi syvä,

ne ylhäältä olivat laina.

112. Tätimme tuskat on pyyhitty pois,

on takana antaumus syvä.

Kiitosta suurta nyt sydänkin sois,

olkoon sun rauhasi hyvä.

K. Sedälle:

113. Setämme, ystävä kaikissa töissä,

polkusi muistamme hyvät.

Rauhasi saat nyt tähtien vöiss,ä

siel’ arjetkin aina on pyhät.

L. Enolle:

114. Enomme, ystävä turvallinen,

et jättänyt lohtua vaille.

Kukkamme, mielemme kiitollinen,

sinut saattavat henkesi maille.

***

M. Itsetuhoon ajautuneelle:

115. Raskas on päivä viel' raskaampi yö,

edessä tuskaa ol' vain.

Pimeät hetket ja toivoton työ,

ei valoa löytynyt lain.

Väsymys viedä voi jokaisen kerran,

luovutusaatosten mukaan.

Kädessä kaikki on elämän Herran,

tuomita voisko nyt kukaan.

116. Hälvene pilvi tuskan niin suuren,

aukene iloinen päivä.

Poistuu jo vaikutus kipujen juuren,

lähenee onnesi häivä.

117. Huomaako kukaan kun laulu ei helää,

missä on lohtujen tuoja.

Nostaako mikään, kun jaksa ei elää,

kaikessa henkii ain luoja.

118. Elämän ahdistus viedä voi nuoren,

uusien tilojen hakuun.

Piilottaa koettaa tuskien vuoren,

suurien tunteiden makuun.

Rinnassa suuren elämän Herran,

oikean levon saamme.

Siinä on onnemme, ilomme kerran,

siinä me autuuden jaamme.

119. Tää maailman polku niin kivinen lie,

ja katkerat lastensa mielet.

Joskus se väsyneen tilahan vie,

jot’ kuvata ei voi kielet.

Ymmärrys suurin siellä on varmaan,

mis’ sisäinen matkamme kulkee.

Siellä on valoa tilalla harmaan,

siell’ henki pois tuskamme sulkee.

120. Ken tuomita vois jos raskaus maan,

vei rakkaamme täältä nyt pois.

Se puntari yksin on Jumalan vaan,

mi' tekomme arvella vois.

Meidän turvamme vankkumaton,

on uskossa armon tähteen.

Sen suojassa jokainen ihminen on,

kätköissä taivaisen lähteen.

121. Emme ymmärrä vielä,

sä miksi oot poissa,

et jaksanut kanssamme elää.

Sen tiedämme kerran,

siel’ toisessa koissa,

mis’ laulumme uutena helää.

122. Rakkauden liekki mi lämpöä vaan

toi tunteiden suureen paloon,

kohtasi tuskan ja kylmyyden maan

ja hiekkaa sai hehkuunsa jaloon.

Liekki niin puhdas ja tahraamaton,

jo tuhon suuntahan taipui.

Elämän usko vankkumaton,

se öiseen pimeyteen vaipui.

Mut käsissä henkemme ikuisen isän

on ymmärrys suurempi meitä.

Se kaiken kantaa - se lohdun antaa

ei yhtäkään luotansa heitä.

Hääpuku pitäisi saada!

Matteuksen evankeliumin Kuninkaan pojan häistä muistuu varmaan ensimmäisenä mieleen sen viimeinen lause: ”Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”

Mikäli kertomusta ei käsitellä kokonaisena, voitaisiin viimeinen lause tulkita ennalta määräykseksi, predestinaatioksi, jonka mukaan ihmiset ovat jo syntyessään määrätty joko iankaikkisuuteen tai tuhoon. Tämä kertomus ei kuitenkaan todellisuudessa viittaa predestinaatioon.

Lausetta edeltävä vertaus kertoo kuninkaan häihin kutsutuista, jotka kuitenkin olivat kiinni itselleen tärkeämmiksi katsomissaan toimissa, eivätkä siten halunneet noudattaa kutsua. Kertomus on allegoria ihmisistä, jotka ovat liiaksi sidostuneet ja samastuneet maallisiin, ajan myötä katoaviin asioihin ja ilmiöihin.

Kuningas käskee sitten kutsua häihin kaikki vastaan tulevat valikoimatta, mutta tulevilta edellytettiin luonnollisesti pukeutumista häävaatteisiin. Tulijoiden joukossa oli kuitenkin yksi, joka oli sopimattomasti vaatetettu, jolloin kuningas määräsi hänet heitettäväksi pimeyteen.

Nykynäkemyksen nojalla kertomus vaikuttaa liioitellulta tai jopa epäoikeudenmukaiselta. Sen todellisena tarkoituksena lienee kuitenkin vain kertoa, että periaatteessa jokainen ihminen on elämänsä joka hetkenä kutsuttuna omiin ”taivaallisiin häihinsä” - toisten häihin kutsutuksi tuleminen - ja niihin osallistuminen tai osallistumattomuus - ei sen sijaan ole kovin olennaista.

Omien häiden toteutuminen kuitenkin edellyttää, että yksilö on sisäisesti pukeutunut henkisen tilan edellyttämään häävaatteeseen. Asuste ei tietenkään ole mikään kankaasta tehty vaate parhaimmillaankaan, vaan kaikesta tilapäisestä puhdistunut sisäinen olemus. Viime vaiheessa, kaikkien olemuspuolien yhdistyessä, häävaatteeksi kelvannee ainoastaan niin sanottu ylösnousemusruumis.

Kamelista, leijonasta ja vähän lapsestakin

Matt. 19:24, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25 kirjoittavat yhtäläisesti:

”Helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.”

Filosofi Nietzsche väitti, että ihmisen ja ihmiskunnan kehitys kulkee kolmen periaatteellisen muutoksen kautta: ensin hänen pitää tulla kameliksi, sitten leijonaksi ja lopulta lapseksi.

Kameli on jotakin, joka on vielä lastattu tämän maailman luomilla ehdollistumilla. Hän on täynnä kokemuksellista rikkautta kaiken aineellisen ja psyykkisen suhteen – ja sellainen katoava rikkaus toimii esteenä sisäiselle avautumiselle ja avartumiselle.

Kameli saattaa toisaalta tarkoittaa myös sitä, että ihminen kantaa vapaaehtoisesti ja kapinoimatta kaikki kohdalleen osuvat asiat niiden laadusta riippumatta. Sellaista ihmistä kutsutaan usein hyväksi ihmiseksi ja lähimmäiseksi.

Leijonaksi tulo edellyttää kaiken ulkoisesta maailmasta omaksutun rohkeata asettamista omakohtaisen pohdinnan alaiseksi sekä sisäistä valmiutta tarpeen tullen hylätä kaikki sellainenkin, jota on yleisesti pidetty pyhänä ja koskemattomana.

Leijona murskaa vanhoja tauluja ja tabuja (tapaan: ”Mutta minä sanon…”) ja luo niiden tilalle uusia ja omia.

Lapseksi tuleminen edellyttää perusteellista sisäistä irrottautumista kaikista koetun elämän luomista ehdollistumista, että jokin täysin toisen laatuinen, maalliseen perustumaton, voisi astua sijaan. Sanotaanhan, ettei ihminen kykene samanaikaisesti palvelemaan kahta herraa – varsinkin jos nämä ovat luonteeltaan täysin erilaisia, kuten ajallinen ja ikuinen.

Neulansilmä tarkoittaa sitä, että hengen lapseksi tultaessa kaikesta muusta on sisäisesti kyettävä luopumaan. Se on symbolina samantapainen kuin sille ristille asettuminen, jonka kautta pimeydestä astutaan valkeuteen - maallisesta, välillisestä elämän tiedostamisesta henkiseen ja välittömään.

Hoosianna!

Hoosianna on alkujaan hepreankielinen huudahdus, joka varsinaisesti merkitsee "oi auta" tai "pelasta”.

Nykyisen virsikirjan ensimmäinen virsi on peräisin 200 vuoden takaa, saksalaiselta Voglerilta, jonka Ruotsin kuningas Kustaa kolmas palkkasi hovimusiikkinsa johtajaksi.

Hymni rantautui Suomeen 1800-luvun puolenvälin jälkeen, mutta virsikirjassa se sai kärkipaikkansa vasta v. 1986.

Hoosianna on muodostunut symboliksi joulun odotukselle. Se lienee yksi koululaisten suosikkivirsistä, jota veisattiin poikkeuksellisen innokkaasti adventin alkua edeltävissä aamuhartauksissa (nykyisissä avauksissa).

Suosion salaisuus saattaa piillä sekä hymnin reippaassa rytmissä että sanoituksen niukkuudessa, joista jälkimmäinen muistuttaa nykyistä kevyttä musiikkia ylenpalttisine samojen sanojen kertauksineen.

Tässä virressä löytyy ainoastaan kaksi teemaa: Daavidin pojan kiittäminen, ja hänen tulonsa Herran nimeen.

Virren sanat viittaavat konkreettisesti tulkiten siihen, että Nasaretin Jeesus olisi ollut Joosef-isänsä kautta Daavidin sukua (Luuk. 1:27; 2:4. Ilm 22:16).

Sekä Matteus 1:18 että Luukas 1:34 sitä vastoin väittävät Jeesuksen saaneen alkunsa Pyhästä Hengestä, joka ei liene Daavidin sukua.

Uskontunnustuksemme on omaksunut tämän neitseellisen sikiämisen ilmeisesti korostaakseen Jeesuksen ainutlaatuisuutta. Tämän päivän rationaaliseen ajatteluun tottuneet ihmiset saattavat olla jo varsin skeptisiä asian suhteen.

Luukas kertoo hieman aikaisemmin (1:15) Johannes kastajan alkuvaiheista sanoen, että hän oli Pyhän Hengen täyttämä jo äitinsä kohdusta saakka, mutta ei kuitenkaan Hengestä siinnyt.

Evankeliumien ristiriitaisuuteen saattaisi tuoda ratkaisun Johanneksen 3:3, jossa Jeesus esittää, ettei kukaan voi nähdä Jumalan valtakuntaa, ellei hän ensin synny uudesti ylhäältä.

Johannes puhuu tässä inhimillisessä tietoisuudessa tapahtuvasta täydellisestä muutoksesta, jota voidaan kutsua myös Pyhän Hengen kasteeksi tai hengen tulella kastamiseksi. Se lienee ainoa ihmiselle mahdollinen ”neitseellinen alku”, koska eläinkunnassa partenogeneesiin kykenevät vain kummitussirkat, jotkut hämähäkit, kirvat, amatsonimollit ja kalkkunat.

Saattaa hyvin olla, että Matteus ja Luukas eivät tyytyneet vain siihen, että Jeesus olisi ollut sisäisessä mielessä ylivertainen ihminen. He halusivat rakentaa hänelle myös kuninkaallisen lihallisen alkuperän – eivätkä välittäneet asiaan tulleesta ristiriidasta.

Evankeliumien nojalla ei voida päätellä varmasti, oliko Nasaretin Jeesus täysin yhdistynyt jumalalliseen perusolemukseen (Isäänsä) jo syntyessään (niin sanottu avataara, jumalallinen inkarnaatio), vai tapahtuiko ”ylhäältä syntyminen” hänessä vasta myöhemmin.

Henkisen olemuksen avautumisessa saattaa lisäksi olla erilaisia asteita, joista vasta korkeimmassa kaikki rajat inhimillisen ja jumalallisen välillä poistuvat.
Johanneksen evankeliumin 19:30 voisi mahdollisesti kuvata (ainakin symboloida) niistä viimeistä ja korkeinta vaihetta, jossa Jeesuksen kerrotaan lausuneen: ”Se on täytetty – consummatum est!” Ihmisyyden mitta on joka suhteessa tullut täytetyksi!


Hoosianna, Daavidin Poika,
kiitetty olkoon hän!
Kiitetty Daavidin Poika,
joka tulee Herran nimeen.
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna, hoosianna!
Kiitetty Daavidin Poika,
joka tulee Herran nimeen.

Mielikuvien orjuudesta pois!

Jokainen persoonallinen ihminen muodostaa kohtaamistaan ilmiöistä välittömästi mielikuvia, jotka tallentuvat muistiin ja alkavat sitten rakentua eräänlaiseksi virtuaalielämäksi. ”Virtuaalisuusaste” riippuu niiden ehdollistumisasteesta, eli siitä, miten paljon mielikuviin on jäänyt joustovaraa.
Kirjailija Aldous Huxley totesi, että kolmetuhatta kertausta tekee yhden totuuden – eli muodostaa kiinteän mielikuvan jostakin asiasta.

Joskus ajateltiin ”kiinteästi”, että noitien ja vääräuskoisten polttaminen roviolla oli yhteisön hyvinvoinnin kannalta täysin välttämätöntä (ettei rangaistus tulisi kaikkien päälle!).

Vuoden 1734 rikoskaaren mukaan aviossa olevien uskottomuudesta rangaistiin kumpaakin rikkojaa kuolemalla:

”Jos nainut mies teke huorin toisen miehen waimon canssa; olcon molemmat hengens rickonet."Jos huoruuteen liittyi lisäksi sukurutsa, mies teilattiin ja nainen poltettiin roviolla.

Mooseksen kirjaan pohjautuvat rikoslait käsitettiin jopa jumalallisiksi, koska juutalainen perinne oli ne aikoinaan sellaisiksi väittänyt – pitääkseen villin paimentolaisheimon kurissa.

***
Muodostuneet mielikuvat ohjaavat ihmisen käytöstä, ei enää todellisuus sinänsä – ellei ihminen lyö siihen päätänsä. Suurin osa mielikuvista painuu pian alitajuntaan, josta ne kuitenkin vaikuttavat esim. pelon, vihan ja halujen käynnistiminä.

Yksilön omaksumien mielikuvien sosiaalinen hyväksyttävyys määrittelee usein sen, pidetäänkö häntä (ainakin kaltaistensa piirissä) sivistyneenä vai ei. Pinnallinen ”hyvänlaatuisuus” ei kuitenkaan anna täyttä kuvaa ihmisen koko olemuksesta. ”Pinnan alla” saattaa yhä olla kesyttämättömiä piirteitä, joita filosofi Nietzsche kutsui ”kellarin villeiksi koiriksi.” Miksipä rikosromaanit ja tv:n murhamysteerit kiinnostaisivat ihmisiä, ellei heidän ”kellareistaan” löytyisi jotakin, joka resonoi näihin karkeisiin impulsseihin?

***
”Luonnollinen ihminen” on mielikuviensa orja eikä hän yleensä edes vaadi vapautusta tästä ”ehdonalaisuudestaan”, vaan lisää mielikuvien määrää ja yrittää parannella niiden laatua.

Jokainen tietää, että mielikuvat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti, mikäli niitä ei ole jatkuvasti ja tietoisesti lujitettu – kuten uskontunnustuksia ja joitakin yleisimpiä lakeja ja sivistyksen tunnusmerkkejä.

***
Keskiaikainen dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart väittää, että ihmisessä on aktiivinen ja passiivinen ymmärrys.

”Aktiivinen luo kuvia ulkoisista asioista riisuen ne siten aine- ja tapahtumaluonteistaan. Sitten se esittää ne passiiviselle ymmärrykselle johtamalla luodut mielikuvat siihen. Tällä tavoin raskaaksi saatettu passiivinen ymmärrys vaalii ja tunnistaa asioita aktiivisen järjen avulla (saarna 3).”

Hänen mukaansa: ”Sielussa itsessään on jotakin - ymmärryksen kipinä - joka ei milloinkaan kuole. Sieluissamme on myös sellainen tietoisuus, joka suuntautuu ulkoisia asioita koh¬den: aistiva ja järjenmukainen havaintokyky, joka toimii mielikuvien ja käsitteiden välityksellä hä¬märtääkseen meiltä edellisen (saarna 7).”

Eckhart jatkaa asian ”analogiseen tulkintaan”: ”Se mitä aktiivinen ymmärrys aiheuttaa luonnollisen ihmisen suhteen, sen Jumala aiheuttaa vapautuksen yhteydessä: Hän ottaa ihmiseltä pois aktiivisen ymmärryksen ja asettuu Itse sen sijaan, Hän Itse huolehtii kaikesta siitä, mitä aktiivisen ymmärryksen tulisi tehdä.

Todellakin, silloin kun ihminen on täysin ajatuksettomassa tilassa ja aktiivinen ymmärrys on hänessä hiljaa, silloin Jumalan täytyy ottaa työ suorittaakseen ja tulla hänessä mestari-tekijäksi, joka synnyttää Itsensä passiivisessa ymmärryksessä (saarna 3).”

Yhdessä joulusaarnassaan Mestari Eckhart selittää mielikuvia ja niistä vapautumisen tärkeyttä ”ylhäältä syntymisen” edellytyksenä:

”Miten ihmisen tulee itse toimia, että hän voisi saada aikaan ja an¬saita tämän syntymän itsessään: olisiko parempi tehdä jotakin asian hyväksi, kuten luoda mielikuvia Jumalasta? Vai tulisiko ihmisen pysytellä rauhassa ja hiljaisuudessa antaen Jumalan puhua ja työs¬kennellä hänessä – pelkästään odottaen Jumalan toimintaa?

Vai tulisiko ihmisen irrottaa itsensä kaikista ajatuksista, sanoista ja toimista, sekä tajun¬nan luomista mielikuvista – säilyttäen vain täysin vastaanottavaisen asennoitumi¬sen Jumalan suuntaan, niin että ihmisen oma minuus on toimeton – antaen Jumalan työsken¬nellä itsessään?”

Eckhart tiivistää päätelmäksi: ”Mitä täydellisemmin kykenet kokoamaan sisään omat voimasi ja unohtamaan omaksumasi asiat ja mielikuvat niistä, ja mitä kauemmaksi pystyt etääntymään olennoista ja niiden mieli¬kuvista - sitä lähempänä olet tätä (vapauttavaa) tapahtumaa, ja sitä valmiimpana sen kokemaan (saarna 1).”

Missä on aarteesi?

Matteus 6:19 - 21 kirjoittaa: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta:
Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.”

Tämä käsitetään usein siten, että ihmisen pitää tehdä mahdollisimman paljon hyviä töitä, joista sitten saattaisi koitua kuoleman jälkeistä etua. Arkielämässä tällaisen ajattelun tulokset jäävät siihen, että maksetaan verot ja pudotetaan muutama kolikko järjestöjen keräyslippaisiin.

Taivaallinen aarrekammio kuvannee kuitenkin kiinteiksi muodostuvia ajatusmuotoja ja asenteita. Konkreettiset teot voivat johtua pelkästä teeskentelystä, eli ulkokullaisuudesta. Aarrekammio sijainnee ihmisen sielullisessa olemuksessa, jota on vaikeata määritellä ja todentaa.

Sellaisen olemassa oloon viittaa myös Markus 8:36-37 kirjoittaessaan:
”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa? Sillä mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?”

Sielun vahingoittaminen saattaa olla hieman liian voimakas ilmaus, ellei ihmisen mieli sitten kadota kaikkea pyrkimystään hyvään. Sielun tavanomaisin vahinko lienee siinä, ettei persoonallinen elämä ole tuottanut siihen mitään lisäarvoa esim. kypsyttämällä ymmärrystä elämän jollakin osa-alueella.

Tässä tullaan lähelle hengellisen laiskuuden käsitettä, jota myös filosofi Nietzsche paheksui kirjoittaessaan:

”Te pienenette yhä, te pienet ihmiset. Te murenette omaan mukavuuteenne: moniin pieniin hyveisiin, paljoon tekemättä jättämiseen, paljoon pieneen alistumiseen. Liian suojaava ja pehmeä on teidän mantunne. Suureksi kasvaakseen puu tahtoo kiertää kovat juurensa kovien kallioiden ympärille. Teidän tekemättä jättämisenne kutoo sekin kaiken ihmistulevaisuuden kudosta.”

Monille ihmisille omakohtainen ajattelukin saattaa vaikuttaa turhan raskaalta, jos saatavilla on valmiita ajatuksia ja asenteita. Oma ”leiviskä” voidaan haudata maahan, koska muut ovat jo kaiken valmiiksi ajatelleet (ainakin väittävät ajatelleensa).

Ihmisen tietoisuuden painopiste - hänen aarteensa - määräytyy hänen ajattelunsa ja tunteidensa, eli hänen sydämensä mukaan. Monien aarre siintää tulevassa viikonvaihteessa, seuraavassa lomassa, eläkkeelle pääsemisessä tai lottovoitossa - toisin sanoen mahdollisimman miellyttävän elämän odotuksissa (huvinvoinnissa). Tuttu joululaulu todistaa samaa asiaa: ”Ruoka, juoma ja meno muu - laps’ (sisäinen aarre) hankeen hukkuu, unhoittuu!”

Mukavuuden ei tietenkään tarvitse olla ongelma, saati synti, mutta mielen ehdollistuminen mukavuuteen saattaa koitua sellaiseksi, mikäli se syrjäyttää kaikki syvemmät pyrkimykset.

Vanha kiinalainen sananlasku toteaa: ”Ei ole suurempaa rikosta kuin ylenmääräiset halut. Ei ole suurempaa onnettomuutta kuin olla tyytymätön siihen, mitä omistaa.” Nietzsche vahvistaa samaa teemaa: ”Totisesti, joka vähän omistaa, hänet sitä vähemmän omistetaan: ylistetty olkoon pieni köyhyys!” Suuri köyhyys saattaisi tietenkin toimia päinvastaiseen suuntaan, mikäli se sitoo mielen toiminnot liiaksi itseensä.

***
Miksi sitten puhutaan aarteesta? Koska ihmisen mielenkiinnon toistuva laatu ehdollistaa ajan mittaan hänen ajattelunsa ja heijastuu sen myötä (mentaalisen olemuksen kautta) hänen sisäisiin olemuksiinsa (sieluunsa). Viisas Siirak varoittaa: ”Älä kiitä miestä, ennen kuin tunnet hänen ajatustapansa.”

Väittämä, että puu tunnetaan hedelmistään, voi olla joko totta ja valhetta. se voidaan usein kyseenalaistaa pelkän arkisen todistuksen nojalla, sillä hyvien tekojen takana löytyy monesti itsekkäitä ja epäpuhtaita motiiveja. Siirak viitannee siihen, että pitäisi oppia tuntemaan toisen ihmisen aito ja todellinen ajattelutapa ennen kuin ryhtyy sitä vastavuoroisesti vahvistamaan.

Nietzsche kuvaa tätä ihmisten välisten (vastavuoroista, vastikkeellista) ystävyyssuhteiden tavanomaista (ja niin ”sivistynyttä) muotoa todeten:
”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmisen tulisi laukoa lähimmäiselleen kaikki, mitä mieleen juolahtaa (kuten jotkut tekevät - muka rehellisyyttään). Ihmisellä on järjen aihio juuri sitä varten, että sitä käytetään (se ei kulu). Järkevyys ei kuitenkaan vaadi alentumista epärehelliseen toisten ihmisten egon tulemiseen - etenkään vastavuoroisuuden odotuksin.

***
”Aarteet” paljastuvat usein vasta sitten, kun elämä on ikävin kokemuksin poistanut niitä peittävän pintakuoren. Jaakob 1: 12 kirjoittaa:
”Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka häntä rakastavat!”

Monet syyttävät ikävyyksistä ympäristöään, elämää itseään tai jotakin sen takaista. Viimeisestä Jaakob toteaa:

”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ’Jumala minua kiusaa’; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.”

Jaakob määrittelee tässä synniksi tavaksi muodostuneen halun. Kun tavasta muodostuu pysyvä ominaisuus eli luonne, saattaa se johtaa siihen, ettei persoonallisuudella ole mitään annettavaa sisäiseen aarteistoon, joten se tavallaan raukeaa tyhjiin.

Matteuksen koostama Vuorisaarna edellyttää ajatusten puhtautta, missä mikään pyyde tai halu ei nouse automaattisesti pintaan: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.”

Miten voisi päästä siihen, kun ajatukset ja tunteet näyttävät nousevan mieleen täysin hallitsemattomina ja tahdosta riippumatta? Pakottaminen ei tietenkään johda muuta kuin teeskentelyyn - pahimmillaan epärehellisyyteen itseään kohtaan. Ainoa tapa lienee se, että korvataan negatiiviset ajatukset ja tunteet välittömästi joillakin rakentavammilla - ilman minkäänlaisia suggerointitarkoituksia (joihin helposti alkaa jopa uskoa).

Kiinalainen sananlasku toteaa, että tietämättömyytensä tietäminen on parasta, ja kun on tietoinen tietämättömyyden sairaudesta, on samalla siitä vapaa. Samoin opetetaan, että on syytä pitää järjestystä ennen kuin epäjärjestys syntyy - tätä voi soveltaa myös mielen toimintaan.