Pako maailmasta

Pako maallisesta ei henkisessä mielessä merkitse pakoa maailmasta, vaan mielen irrottautumista maallisesta – katoavaisesta.

Monissa askeettisissa suuntauksissa maailma – erityisesti sen ihmisten asuttamat paikat – nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena, josta on syytä eristäytyä joko täydelliseen yksinäisyyteen tai johonkin samanhenkisten (tai -mielisten) yhteisöön.

On selvää, että yksinäisyys, luostarit ja ashramit tarjoavat hiljaisuutta, jossa mieli on voi rauhoittua ja syventyä. Toisaalta on selvää sekin, että ulkoisesti haasteeton ympäristö ei ole omiaan koettelemaan mielen todellista vakautta. Ihminen saattaa uskotella päässeensä irti kaikista paheistaan, mutta todellisuudessa mitkään virikkeet ja houkutukset eivät vain nosta niitä pintaan.

Filosofi Nietzsche totesi, että erämaahan tulee usein mukaan myös sika! Hän viittasi siihen, että erämaassa (tai samanhenkisten yhteisöissä) ihminen ei edes huomaa luonteessaan yhä piilevää heikkoutta, kun mikään ulkoinen ärsyke ei kaiva sitä esiin.

Eristäytyminen sopii parhaiten ihmisille, jotka keskittyvät meditaation kautta suoraan sisäiseen oivaltamiseen, kontemplaatioon. Sellainen ei kuitenkaan ole kaikille luontaista. Monet haluavat pyrkiä henkisyyteen esim. epäitsekkään toiminnan ja/tai antaumuksen kautta, mikä ei tietenkään ole mahdollista erämaan hiljaisuudessa.

On todennäköistä, että varsin monet pyhimyksiksi luokitellut askeetit eivät ole joka suhteessa kasvaneet nimityksensä arvoisiksi – osittain juuri siksi, ettei ulkoinen elämä ole asettanut heille riittäviä haasteita (tai he itse ovat ne torjuneet). Monet heistä ovat myös harjoittaneet ankaraa asketismia saadakseen sen kautta itselleen hengellisiä palkkioita – mikä on osoitus itsekkäistä motiiveista (palvovat Jumalaa kuin lehmää – maidon takia – ja siten kelvottomasti).

Yksi hienoimmista henkisyyden harjoittamisen muodoista on siinä, että ihminen pyrkii joka tilanteessa toimimaan parhaan tietonsa ja tuntonsa mukaan sekä unohtamaan välittömästi kaikki toimistaan mahdollisesti seuraavat ”hedelmät”. Teoriassa sellainen on helppoa – käytännössä erittäin vaikeata.

Monoteismi, minun teismi ja usko

Yksijumalaisuutta pidetään länsimaisten uskonnollisten ihmisten ja tutkijoiden keskuudessa uskonnollisen ymmärryksen huipentumana. Valitettavasti mitkään muut näkemykset eivät ole aikojen saatossa kuitenkaan saaneet aikaan yhtä tuhoisia seurauksia synnyttämällä kiihkoilua ja fanaattisuutta kuin yksijumalaisuuden nimiin vannovat.

Monoteismistä on valitettavan usein muodostunut minun teismi, joka on johtanut sotiin kaikkia vähänkin poikkeavia uskonnollisia näkemyksiä vastaan.

Meksikolainen Nobel-kirjailija, Octavio Paz totesi: ”Yksijumalaisuus on synnyttänyt paljon hienoja asioita, katedraaleja ja moskeijoita. Se on myös tuottanut vihaa ja vainoa. Länsimaisen sivistyksen pahimpien syntien – ristiretkien, siirtomaavallan, totalitarismin – juuret voidaan löytää monoteistisista näkemyksistä. Monien pakanoiden mielestä oli järjetöntä ajatella, että totuus voitaisiin kiteyttää vain yhteen persoonaan tai uskoon.

***

Länsimainen käsitys hindulaisuudesta näkee sen yleensä polyteistisenä, monijumalaisena – ja lyö siihen samalla harha- ja vääräoppisuuden leiman.

Suureen Mahābhārata-eepokseen kuuluva Bhagavad Gita antaa perimmäisestä jumaluudesta kuitenkin selvästi monoteistisen kuvan, missä ”kaikki on Krishnaa – kristillisessä käsitteistössä Kristusta”.

Krishnan esittämä opetus ei ole luonteeltaan poissulkevaa – niin ettei kenenkään saisi palvella mitään muuta Jumalaa. Ne kaikki kuuluvat Krishnaan ja voivat kukin omalta osaltaan olla johdattelemassa ihmistä äärimmäistä henkistä ja hengellistä tavoitetta kohden.

Krishnan tai Kristuksen todellinen olemus ei kuitenkaan paljastu kaikille ihmisille. Suurin osa meistä elää elämän vastakkaisuuksien luomien harhojen vallassa. Niiden lähtökohta löytyy säännönmukaisesti haluista ja vihasta.

***

Usko-käsite kuuluu kristillisyyden ydinkysymyksiin. Sen intialainen vastine on shraddhā, joka merkitsee myös luottamusta ja kunnioitusta. Uudessa testamentissa uskoa merkitsevä kreikan sana on pistis, joka alkuperäisessä mytologiassa viittasi uskottavaan ja luotettavaan persoonaan.

Bhagavad Gita erittelee uskon kolmeen, kunkin yksilön luontaisten piirteiden mukaiseen tasoon: sāttvinen, rājasinen tai tāmasinen, jotka ovat hyvin lähellä apostoli Paavalin kategorioita: pneumatikoi (henkinen), psykikoi (psyykkinen, tunnepohjainen) ja hylikoi (konkreettinen, lihallinen).

Ihmisen luontainen näkemys Jumalasta muodostuu hänen ”uskonsa” mukaiseksi, mikä on helposti havaittavissa siitä, miten konkreettisia tai abstrakteja, persoonallisia tai kosmisia ihmisten käsitykset Jumalasta ovat.

***

Usko saattaa muodostua ongelmalliseksi, mikäli se alkaa liiaksi supistaa ihmisen näkemyksiä ja kokemuspiiriä. Seurauksena on alussa poissulkevuutta, myöhemmin suvaitsemattomuutta, joka varsin helposti muodostuu vihaksi kaikkea poikkeavaa kohtaan.

***

Vanhan testamentin kertomuksessa juutalaiset palasivat konkreettisen Jumaluuden palvontaan, kun abstraktimpaa näkemystä edustava Mooses ei ollut läsnä. Reformaation jälkeen pyhimysten ja Jumalan kuvia ja patsaita hävitettiin runsain mitoin, mikä ei välttämättä vaikuttanut ihmisten yksilöllisiin käsityksiin.

***

Palvonnassa olennaisinta on sen aitous, rehellisyys ja antaumuksellisuus – todellinen mielentila. Kohteet eivät ole niin tärkeitä kuin yleensä ajatellaan – koska peremmiltään kaikki on Kristusta tai Krishnaa (yhtä ja samaa ainoata todellisuutta).

***

Kristillisissä piireissä on vuosisatoja kiistelty tiedon (tai pikemminkin tietoisuuden) ja uskon (erityisesti pelastuksellisesta) merkityksestä. Kiivaassa keskustelussa on usein vähätelty tai jopa täysin mitätöity tiedon merkitys, mikä on johtanut suppeaan, sanakorosteiseen näkemykseen hengellisistä ydinteemoista. Unohdetaan, että Jeesus todella opetti asioita. Hän ei pelkästään kehottanut uskomaan hänen persoonaansa, vaan elämään omakohtaisesti hänen opetuksensa todeksi – täyttämään Jumalan tahdon, joka avautuu armon laskeutuessa ihmiselle tietoiseksi – tietoisuudeksi.

Saatetaan unohtaa, Jeesus edellytti uskolta myös järjellisyyttä eli erotuskykyä: ”Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin!” (Matt. 23:24)

Ihmisyyteen liittyy järjellinen, mentaalinen olemus juuri siitä syystä, että sitä myös harjoitetaan – kunnes päädytään niin puhtaaseen olemukselliseen tilaan, että suora havainto voi ylipäänsä tulla mahdolliseksi. Se kuitenkin edellyttää seuraavan varoituksen huomioimista: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä!” (Matt. 23:25)

***

Me emme kuitenkaan voi minkäänlaisten ponnistusten avulla itse saavuttaa totuutta, totuus sen sijaan voi saavuttaa meidät: sen voi paljastaa meille toiselta puolelta sellainen, joka on ruumistanut totuuden ja tuntee rakkautta meitä – ja me häntä kohtaan.

***

Nasaretin Jeesus avasi tiedon problematiikka arvostelemalla fariseusten ja kirjanoppineiden sananmukaista, kirjaimellista tietoa, josta puuttui asioiden todellisen luonnon ymmärrys.

Jeesus itse tiesi, mitä hän teki, koska hänen tietonsa (tietoisuutensa) ja tekonsa olivat lähtöisin henkisestä keskuksesta ja perustasta – Kristuksesta, Jumalasta. Lisäksi hän tiesi tavallisten ihmisten kykenemättömyyden päästä irti omista perinteisistä kaavamaisuuksista ja karkeuksista, kun hän totesi: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”

***

Jaakobin kirje tuo selkeästi esiin henkisesti merkittävän tiedon – todellisen viisauden – tarpeellisuuden ja lähteen: se ei ole maallisesta elämästä lähtöisin olevaa ”riivaajien viisautta” (tavallista älykkyyttä), vaan asioiden todellisen olemuksen puhdasta ja välitöntä tiedostamista ”suoraan ylhäältä” – jossa ei ole ”muutosta, vaihteen varjoa” (koska se on luonteeltaan alkuperäistä ja ajatonta).

Toivottu joululahja henkisyyttä etsiville

Kuvassa oleva kirja saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa niin intialaiselta, ettei siihen länsimaisen ihmisen kannata kiinnittää mitään huomiotaan.

Suurin osa ei kuitenkaan katuisi, mikäli rohkenisi tutustua Bhagavad Gitan syvällisiin näkemyksiin ihmisen olemuksesta ja elämän tarkoituksista. Kirja voisia avata silmät näkemään sen, että kaiken takana olevaa ainoaa todellisuutta ei voida monopolisoida – se on ja pysyy aina samana, riippumattomana ajasta ja uskomuksista.

Kirjan on kääntänyt sanskritista englanniksi vertailevan uskontotieteen professori Ravi Ravindra, joka on jo lapsesta saakka perehtynyt sanskritiin ja tutkinut myöhemmin perusteellisesti kaikkien uskontojen ja filosofioiden näkemyksiä.

Tekijä lisää kirjan otsikkoon tekstin – navigointiopas elämän taistelussa – viitaten siihen, että kirjan todellinen sanoma kuvaa ihmisen omakohtaista, olemuksen eri tasoilla tapahtuvaa sisäistä kamppailua.

Bhagavad Gita neuvoo:

”Turvaudu häneen (Krishnaan, Kristukseen) koko olemuksellasi, niin saavutat hänen armostaan lopullisen rauhan ja ikuisen asumuksen.” (18.61–62)

Johanneksen evankeliumi noudattelee samaa linjaa:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27)

Jaakobin kirje toteaa (tavallisen ihmisen tilaan viitaten):

”Sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.” (Jaak. 1:6–8)

Bhagavad Gita tarkentaa asiaa:

”Tietämätön ja vähän shraddhāa (uskoa, luottamusta) omaava, epäuskoinen ihminen joutuu perikatoon. Itseään epäilevä ihminen ei löydä tätä tai mitään muutakaan maailmaa eikä liioin onnellisuutta.” (4.39–40)

***

Gitan mukaan todelliset tietäjät (pyhät, vanhurskaat) kertovat sen, mitä he näkevät – eivät sitä, mitä he ajattelevat tai ovat kuulleet.

Johanneksen evankeliumin Jeesus julistaa:

”Kun olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että minä olen se, joka minä olen, ja etten minä itsestäni tee mitään, vaan puhun tätä sen mukaan, kuin minun Isäni on minulle opettanut. (Joh. 8:28)

***

Henkisyyteen pyrkivän elämäntavan selkeänä tavoitteena sekä evankeliumien mukaisessa kristillisyydessä että Bhagavad Gitan hindulaisuudessa on toisen syntymän saavuttaminen, henkinen syntymä – tietoisuuden keskuksen siirtyminen hengen tasolle.

Johanneksen evankeliumi (1:12–13) kirjoittaa:

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan [Sanan], hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.”

Kaikkien jumalallisten sanansaattajien ja vapahtajien tavoitteena on meidän kaikkien muiden auttaminen syntymään sieluissamme Jumalan lapsiksi. Mestari Eckhart kehotti kaikkia kristityiksi pyrkiviä tulemaan neitsyt Marian kaltaisiksi – Sanan synnyttäjiksi.

***

Toisessa huomion arvoisessa lausumassa Krishna puhuu kodittomasta joogista. (12.19) Sanskritin koditonta merkitsevä käsite on aniketa (keta on lähellä suomen kotia). Meidän tulee kuitenkin aina varoa liian sananmukaisia tulkintoja. Krishna ei tässä puhu fyysisestä kodista, vaan psyykkisestä suojasta ja turvasta. Tässä ei ole olennaista se, onko henkisellä ihmisellä koti tai ei – kyse on siitä, että todellisessa kiintymättömyydessä on yhdentekevää se, mitä siihen kohonnut konkreettisesti omistaa.

Matteuksen evankeliumin Jeesus toteaa:

”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." (Matt. 8:20)

Krishna lausuu:

”Minulle on rakas sellainen minulle antautunut, joka on puolueeton ystäviä ja vihollisia kohtaan eikä välitä kunniasta tai häpeästä, kuumasta tai kylmästä, nautinnosta tai tuskasta. Lisäksi hän on vapaa kaikista kiintymyksistä, pysyy tyynenä, lujana ja hiljaisena ylistysten ja häväistysten keskellä, on tyytyväinen kaikkeen eikä tarvitse itselleen omaa kotia. (12.18–19)

Matteuksen evankeliumi viittaa samankaltaisiin vaatimuksiin:

”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen (Matt. 16:24–25).” Hieman myöhemmin evankeliumi tarkentaa suhtautumista toisiin ihmisiin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Matt. 19:19).”

Markuksen evankeliumikin kuvaa maallisiin, katoavaisiin hedelmiin kiintymistä:

”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa (Mark. 8:36)?”

Bhagavad Gita kirjoittaa siitä, että hedelmien odotuksista päästää eroon mielen kurinalaistamisen kautta:

”Itsensä kurinalaistaneet luopuvat toimiensa hedelmistä ja saavuttavat täydellisen rauhan, mutta kurittomat ja itsekkäiden halujen vallassa olevat kiintyvät ja joutuvat kahlehdituiksi tekojensa hedelmiin (Bh.G. 5:12).”

***

Elämä on taistelua. Kukaan meistä ei voi elämässään välttyä jonkinasteiselta ja -tasoiselta taistelulta. Kysymys on siitä, miten toimia taistelussa hyvänä soturina oivaltaen ja yhdistyen samalla oman olemuksemme syvyyksissä Krishnaan, joka on kaiken taistelun yläpuolella.

Tämä tohtori Ravindran valaisevin kommentein varustettu Bhagavad Gita on omiaan laajentamaan ja syventämään näkemyksiämme elämäksi tai ihmiseksi kutsutuista asioista, joihin liittyy valtava määrä mystisiltä vaikuttavia arvoituksia.

Yli puoli vuosisataa evankeliumeita vanhempi kirjoitus osoittaa, että henkisissä ydinasioissa löytyy – yksityiskohtien erilaisuudesta huolimatta – huomattavasti yhtäläisyyksiä. Mitä lähemmäksi todellisuutta käsitteellisissä ilmauksissa tullaan, sitä enemmän ne alkavat muistuttaa toisiaan.

Olen etuoikeutettu saatuani tohtori Ravindralta kehotuksen ja luvan suomentaa tämä hänen hieno kirjansa ja julkaista se pdf-muodossa vapaasti kaikkien luettavaksi.

BHAGAVAD GITA, NAVIGOINTIOPAS ELÄMÄN TAISTELUSSA

Siinai-vuoren huipulla avautuu vain yksi totuus

Matteuksen evankeliumi esittää hyvin selkeästi perusnäkemykset Kristuksen todellisesta seuraamisesta:

”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen (Matt. 16:24–25).”

Hieman myöhemmin evankeliumi tarkentaa suhtautumista toisiin ihmisiin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Matt. 19:19).”

***

Edelliset lausumat eivät tietenkään kehota itsetuhoiseen käyttäytymiseen tai äärimmäiseen asketismiin, vaan asteittaiseen – ja lopulta täydelliseen – luopumiseen itsekeskeisyydestä. Se ei tarkoita minkäänlaista laumahenkisyyteen paluuta (joka olisi degeneraatiota), vaan koko persoonallisen tiedostamistavan ja tahdon muutosta aivan toisen laatuiseksi: evankeliumin sanoin – Isän tahdoksi.

***

Ikivanha intialainen suureepos, Mahabharata, on neljä kertaa laajempi kuin Raamattu. Yksi sen tunnetuimmista osista on Bhagavad Gita. Siitä löytyy mm. tämä ”hengen seuraamista” esittävä lause:

”Ihminen, joka tekee minun työtäni pitäen minua ainoana antaumuksensa kohteena – ollen lisäksi vapaa kaikista kiintymyksistään sekä vihasta ketään kohtaan – ainoastaan sellainen voi tulla minun luokseni (Bhagavad Gita 11.54–55).”

***

Näiden ilmausten keskeisen sanoman yhdenmukaisuutta ei tarvinne hakea suurennuslasin kera. Molemmat kehottavat ihmistä tarkastelemaan tavanomaista suhdettaan omaan itseensä, että ihminen oivaltaisi, miten tiukasti hänen mielensä on ehdollistunut ja rajoittunut menneisyyden synnyttämiin reaktiomalleihin (vanhoihin leileihin) ja omaan minäkuvaansa.

Mieli tulisi pyrkiä asteittain suuntaamaan uudelleen johonkin jokapäiväisiä askareita ja minuutta paljon suurempaan ja merkittävämpään. Sellainen on ”lepopäivän pyhittämistä” (minä päivänä tahansa – lopulta joka hetki).

Jokainen tietää kuinka vaikeata ihmisen on päästä eroon vihasta, loukkaantumisesta ja ärsyyntymisestä. Sellainen on vaikeata aina niin kauan kun on olemassa jokin, joka voi vihastua tai loukkaantua. Tämä jokin on erillinen minä tuntemus. Vasta ”elämänsä kadottaneet” ovat löytäneet sellaisen sisäisen pysyvän tilan (todellisen elämän), jota mikään ulkoinen ei enää voi järkyttää.

***

On ymmärrettävää, että hengen elämän – jumalallisen – avautuminen avaa myös pääsyn korkeisiin luoviin voimiin, jolloin piileväkin taipumus vihaan olisi vaaraksi sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen.

Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen tarpeesta salata henkisiä totuuksia niiltä, jotka eivät vielä olleet niihin kypsiä:

”Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä (Matt. 13:13).”

***

Kaikissa hengellisissä perinteissä on tuotu esiin tarvetta puhdistaa oma mieli kaikista alemmista taipumuksista – ovat ne sitten luonteeltaan aineellisia tai psyykkisiä haluja tai himoja. Katolisen kirkon piirissä tällaiseen lienee pyritty mm. pappien selibaatin kautta, mikä on usein aiheuttanut mielen kieroutumia siten, että halu on suuntautunut jotakin muuta (vartioimatonta, jota Raamattu ei suoraan kiellä) kuin naista kohtaan.

***

Henkisen suuntautumisen täytyy pohjautua sisäiseen kutsuun ja olla luonnollista. Pakotettu mieli joko kieroutuu, teeskentelee, kovettuu tai näivettyy (tulee suolapatsaaksi).

Matteuksen evankeliumi esittää, että ihmisen tulisi löytää sydämelleen, syvälle ymmärrykselleen kestävä suuntaus:

”Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (Matt. 6:21).”

Kun suuntaus on löytynyt, tapahtuu myös mielen kurinalaistaminen ja rauhoittaminen ilman pakottamista.

***

Bhagavad Gita kirjoittaa kurinalaistamisesta:

”Itsensä kurinalaistaneet luopuvat toimiensa hedelmistä ja saavuttavat täydellisen rauhan, mutta kurittomat ja itsekkäiden halujen vallassa olevat kiintyvät ja joutuvat kahlehdituiksi tekojensa hedelmiin (Bh.G. 5:12).”

Markuksen evankeliumi kuvaa myös maallisiin, katoavaisiin hedelmiin kiintymistä:

”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa (Mark. 8:36)?”

Lapatossu ja Siirakki

Vinski (Kaarlo Kartio) ja Lapatossu (Aku Korhonen)

Jeesus Siirakin kirja on poistettu suomalaisesta raamatusta Biblian jälkeen. Lutherin mukaan se on kyllä viisaan miehen kirjoittama, joka opettaa lukijoille oikeaa suhtautumista Jumalan sanaan, muihin ihmisiin, ruumiin tarpeisiin ja omaisuuteen.

Lutherin suhde Raamatun kaanoniin oli valikoiva. Hän siirsi neljä Uuden testamentin kirjettä: Jaakobin, Juudan, Heprealaiskirjeen sekä Ilmestyskirjan ”lisäosaksi”, koska katsoi, etteivät ne yhtä selvästi kuin muut kirjoitukset ajaneet hänen omaksumiaan näkemyksiä Kristuksesta.

Nykyisen raamatuntutkimuksen mukaan Heprealaiskirje olisi hyvin joutanutkin ”oheislukemistoksi”, koska se ei ole Paavalin kirjoittama, vaan myöhempi väärennös. Ilmestyskirjakin olisi ehkä saanut jäädä oheislukemistoon, kun otetaan huomioon, miten paljon turhia pelkoja se on historian aikana synnyttänyt (Origeneksen mielestä sitä ei olisi saanut koskaan lukea julkisesti).

Luther totesi Jaakobin kirjeestä: ”En pidä Jaakobin kirjaa apostolin kirjoituksena, se on selkeästi Paavalia ja muita kirjoituksia vastaan lukiessaan vanhurskautuksen tekoihin.” Luther ei näyttänyt ainakaan alkuaikoinaan ymmärtävän sitä, että todellinen usko tulee luonnollisesti esiin hyvinä tekoina (teot sinänsä eivät tietenkään kerro mitään ihmisen sisäisestä tilasta).

***

Jaakobin kirjettä tarkasteltaessa on otettava huomioon, että kirjeen syntyaikoina kristilliset näkemykset Jeesuksen persoonasta ja tehtävästä poikkesivat varsin paljon myöhemmin muodostuneista käsityksistä. Edesmennyt professori Heikki Räisänen toteaa viimeisessä kirjassaan (Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat), että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi tunnistaneet omakseen nykyisiä kristillisiä näkemyksiä.

Jaakobin kirjeen kirjoittajasta tai syntyajasta ei ole täyttä varmuutta – ensimmäiseltä vuosisadalta se kuitenkin on peräisin ja saattaa hyvinkin sisältää ”apostolista vaikutusta”, jollaista Uudessa testamentissa löytyy puhtaana ainoastaan Paavalin kirjeissä.

***

Luterilainen kirkko ei ole arvostanut Siirakin kirjaa eikä Lutherin tapaan muitakaan apokryfisiä tekstejä. Tästä huolimatta Siirak on muutama sukupolvi sitten ollut Suomen kansan parissa varsin suosittu.

***

Siirakin aforismit nousivat kansan kuultaviksi erityisesti kolmen ”Lapatossu-elokuvan” myötä, joissa loistava näyttelijä, Aku Korhonen (1893–1960), toisteli niitä runsaasti sanomiensa vahvikkeiksi.

Lapatossun kirjallinen esikuva syntyi Juho Nurhosen toimesta jo 1900-luvun alussa. Elokuvien käsikirjoittajina toimivat Ensio Rislakki ja Ilmari Turja, tuottajana T. J. Särkkä. Elokuvat olivat hyvin suosittuja, mutta saivat osakseen ”korkeakulttuuria” vaalivien kriitikoiden ankaran vihan. Näyttää siltä, että ensimmäinen reaktio uusiin virikkeisiin on usein ”vanhan varjelua – ellei suorastaan hätävarjelun liioittelua.”

Aku Korhonen ja Vinskiä esittänyt Kaarlo Kartio (Kalle Hänninen 1904–1940) saivat jopa kuninkaallista huomiota Tukholman esityksen yhteydessä, jonka jälkeen Ruotsin kuningas kutsui heidät aitioonsa ja ojensi kummallekin ritarimerkin.

Lapatossu-elokuvien teko loppu Kaarlo Kartion kuolemaan, mutta Korhonen esitti hahmoa sodan aikana rintamamiehille järjestetyissä tilaisuuksissa.

Aku Korhoselle Lapatossu oli tietenkin pitkän uran vain yksi monista rooleista. Voidaan todeta, että monista vanhoista elokuvista Korhosen sivuroolit ovat jääneet paremmin katsojien muistiin kuin suurten sankareiden osuudet.

Joitakin otteita Siirakin viisauden kirjasta:

Älä tee syntiä kahta kertaa sovituksen toivossa, sillä et pääse rangaistuksetta yhdestäkään kerrasta.

Joka on itselleen paha – kenelle hän olisi hyvä? Kuka kunnioittaa sitä, joka ei itsekään anna arvoa omalle elämälleen?

Mielettömän lahja ei sinua hyödytä, sillä hänellä on yksi silmä antamassa, monta ottamassa.

Kun seulaa puhdistetaan, jäävät roskat jäljelle. Samoin jäävät ihmisen saastat hänen ajatuksiinsa. Älä kiitä miestä, ennen kuin tunnet hänen ajatustapansa.

Kulta koetellaan tulessa ja otolliset ihmiset nöyryytyksen pätsissä.

Älä tee mitään harkitsematta. Mutta sitten kun teet, älä kadu.

Opi, ennen kuin puhut. Etsi parannusta, ennen kuin sairastut. Ole nopea kuulemaan, mutta lausu vastaus harkinnan perästä.

***

Nykyisen enemmän tai vähemmän sosiaalisen median käyttäytymisoheisiin voitaisiin lisätä:

Oletko kuullut jotakin sanottavan? Se kuolkoon kanssasi. Ole huoleti – ei se sinua halkaise!

Ota selvää asiasta: ehkei hän ole sitä tehnyt, ehkei hän ole sitä sanonut – sillä usein on panettelu käynnissä, äläkä usko kaikkea, mitä puhutaan.

Lisää Siirakista

Jos kaipaat vihollisia, nouse ystäviesi yläpuolelle

Aforismeistaan tunnettu ranskalainen filosofi, La Rochefoucauld (1613–1680) toteaa: ”Jos tahdot itsellesi vihollisia, nouse ystäviesi yläpuolelle. Jos haluat ystäviä, salli toisten nousta yläpuolellesi.”

***

Sosiaalisissa suhteissa toteamus lienee ollut pätevä hyvin pitkään. Se tulee selvimmin esiin yhteisöissä, joissa ihmiset tuntevat toisensa. Nasaretin Jeesus koki ylenkatsetta erityisesti synnyinseuduillaan, missä ihmiset halusivat nähdä hänet pelkkänä ”puusepän poikana.”

***

Ihmisten yksilöllistyminen on välttämätön vaihe yleisessä kehitysprosessissa, vaikka se tuottaa runsaasti kyseenalaisia ilmiöitä.

Vahvistuvat persoonallisuudet haluavat löytää ja säilyttää oman paikkansa yhteisössä. He eivät aina katsele hyvällä, jos joku tuttu henkilö näyttää jossakin suhteessa nousevan heidän yläpuolelleen. Ihmisille on huomattavasti helpompaa antaa arvoa kaukaisille kohteille, joita ei läheisten tapaan tarvitse ”peilata itseensä.”

***

Rochefoucauld toteaa lisäksi: ”Kaikki ihmiset ovat yhtä ylpeitä. Erilaisia ovat vain tämän ylpeyden osoittamisen keinot ja tapa” – ja että ”ylpeys ei halua olla velassa, eikä itserakkaus halua maksaa mitään.”

***

Ranskalainen filosofi kohottaa ”riman” sosiaalisia suhteita paljon korkeammalle kirjoittaessaan: ”Nöyryys on alttari, jolla Jumala tahtoo itselleen uhrattavan.”

Matteus (23:12) kirjaa asian paljon tunnetummassa muodossa: ”Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.”

Matteuksen toteamuksen päähuomio ei viittaa sosiaalisiin suhteisiin, vaan siihen, että jossakin vaiheessa ihmistä tarkastellaan objektiivisesti hänen todellisen olemuksensa mukaan, jolloin kaikki keinotekoinen tehostus karisee pois.

Henkinen ”itsensä alentaminen” eli nöyryys (ei siis nöyristely) ei tarkoita pyrkimystä sosiaalisessa asteikossa mahdollisimman alas, vaan koko oman persoonallisen tajuntatapansa kyseenalaistamista – että sen olisi mahdollista väistyä suoran näkemyksen tieltä.

Kaikki ulkoisen elämän kautta saatu ”viisaus” on luonteeltaan suhteellista ja muuttuvaa. Jaakob (3:15) kuvasi sellaista (suoraan ylhäältä tulevaan verraten) ”riivaajien viisaudeksi.” Paavali piti sitä ”vanhan Aatamin viisautena.”

Oikeassa olemisen ongelmallisuus

Oikeassa olemisen tarve lienee kehittynyt ihmismielen ominaisuudeksi silloin kun ihminen on alkanut hahmottaa elämää vastakkaisten virikkeiden kentässä ja käsittää itsensä muista erillisenä persoonallisuutena.

Vanha testamentti todistaa osaltaan, että vallanhaluksi kutsuttu ilmiö on syntynyt yhtenä seurauksena ns. syntiinlankeemuksesta, jossa ihmisen tajunta kääntyi pois välittömästä jumalallisesta tietoisuudesta ja samastui ulkoisiin ilmiöihin (siirtyi ykseydestä erillisyyteen).

Vallanhalua – ja sitä melkein aina seuraavaa oikeassa olemisen käsitystä – ilmenee kaikissa ihmisen toimintaympäristöissä. Se ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti eri yksilöihin: jotkut tyytyvät vielä aineellisiin virikkeisiin, suurin osa elää sen ”vaikutuksen alaisena”, ja vain harvat ovat todellisuudessa päässeet siitä eroon.

Yhteisöissä voimakkaat yksilöt synnyttävät usein esittämillään ajatuksilla ympäristöönsä kollektiivisen oikeassa olemisen asenteen, joka nojaa verraten harvoin kaikkien omaksujiensa omaehtoiseen harkintaan.

Niin sanottu politiikka liitetään lähinnä vallankäyttöön isoissa yhteisöissä (kuten valtio, kunnat, yms.). Politiikka on kuitenkin yleisnimitys kaikelle vallankäytölle – tapahtui se sitten pienissä tai suurissa puitteissa.

Ihmisyhteisöissä on aikojen saatossa kehitelty ”oikeassa olon” puitteet määrittelemiä normistoja, jotka riippuvat hyvin paljon ajasta ja paikasta. Historiallisesti katsoen ei ole kovin pitkä aika siitä, kun katsottiin itsestään selviöksi, että aurinko kiertää maata. Muunlaista näkemystä esittävät olivat ehdottomasti väärässä ja harhaoppisia.

***

Oikeassa olijan paikasta käydään eriasteista kisaa sekä kotien että aatteiden ja uskontojen piirissä. Pienissä puitteissa kisailu saattaa johtaa aggressioihin ja eroihin – suurissa puitteissa jopa sotiin.

Kollektiivisen oikeassa olemisen esimerkkejä voidaan löytää Vanhasta testamentista.

5. Moos. 13:13–15 kuvaa ”oikeaoppista” suhtautumista vääriä jumalia lähestyneitä oman kansan kelvottomia miehiä kohtaan seuraavasti: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”

4. Moos. 25:3-4 ilmentää myös äärimmäistä suvaitsemattomuutta uskontoon liittyvissä asioissa: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’”

Vanhan testamentin puolelta löytyy vain niukasti aineistoa, joka ei edustaisi jyrkkää jakoa oikeaan ja väärään. Juutalaiset halusivat määritellä tarkoin oman kansallisen identiteettinsä loukkaamattomat rajat ja perustella niiden muuttumattomuus konkreettisilla, jumalallisina määräyksillä.

Ei vaadita kovin paljon perehtymistä historiaan sen havaitsemiseksi, että kristillinen kulttuuri on käytännön toimissaan nojautunut varsin suurelta osin Vanhan testamentin edustamiin näkemyksiin.

Siirakin kirja tuo kuitenkin esiin epäilyksiä tavallisen ihmisen kyvystä päätellä luotettavasti, mikä on todella hyväksi tai pahasta: ” Älköön sanottako: ’tämä on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.”

***

Uusi testamentti tuo oikeassa olemisen asiaan uutta näkemystä, joka ei enää nojaa vanhoihin, ehdottomiin kiintoajatuksiin. Se viittaa siihen, että todellinen tietoisuus on mahdollista saavuttaa, kunhan ihminen kasvaa irti totunnaisista harhoistaan, joita hän kutsuu elämäkseen.

Uuden testamentin hienovaraiset opastukset kohdistuvat inhimillisen olemuksen kaikkiin puoliin. Niiden on tarkoitus toimia ”siemenen tai hapatuksen tapaan”, jotka synnyttävät pysyviä muutoksia ja kasvua ihmisten sisäisissä olemuksissa.

Nasaretin Jeesus koetti monissa yhteyksissä välttää sitä, että sisäisesti liian kypsymättömät ihmiset alkaisivat tulkita ja soveltaa hänen tai hänen opetuslastensa opetuksia: koska oli todennäköistä, että opetukset tulkittaisiin aivan liian sananmukaisesti tai käännettäisiin täysin ylösalaisin (helmet tallottaisiin jalkoihin).

Valitettavan monissa kohdin Jeesuksen olemukseen nojaava kristillinen liike on muodostunut ihmisten suhteen konkreettista valtaa käyttäväksi organisaatioksi. Silloin ei sanoman ydintarkoitus aina enää ole yksilöiden sisäisen kasvun kaikinpuolinen edistäminen, vaan ihmisten kollektiivisen ajattelutavan yhtäläistäminen (katolisointi) ns. tunnustusten puitteisiin.

Jeesus itse varoitteli vannomasta mitään tai minkään kautta, koska ihmisen tajunta on hänen menneisyytensä ehdollistama – eikä siten kykene virheettömästi ja välittömästi havaitsemaan asioiden todellista olemusta.

Vain harvat voivat Jeesuksen tapaan lausua: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tällainen edellyttää sitä, että lausuja kykenee virheettömästi tunnistamaan oman tietämyksensä ja toisten tietämättömyyden.

Uuden testamentin Jeesus ei kuitenkaan näe, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi valmis elämään ulkoisen tai sisäisen rauhan tilassa niin, ettei ihmisten sisäinen kehitys samalla pysähtyisi paikalleen. Siksi hän sanoi, ettei ollut tullut tuomaan rauhaa, vaan eripuraisuutta, joka pitää ihmisten mielet ”hereillä” (vaan ei totuuteen heränneinä).

***

Hyvin tavallinen ”oikeassa olemisen” tukikeino on se, että samanhenkiset lyöttäytyvät yhteen. Nuoret eriytyvät vanhoista, yhteiskunnallisissa tai uskonnollisissa asioissa eri tavoin ajattelevat muodostavat puolueita tai lahkoja. Ongelmia syntyy siitä, että liittymien piirissä ajatustapoja usein yksinkertaistetaan ja asenteet vähänkin poikkeavia kohtaan kärjistyvät (omien ”kirkastuessa”). Platon aikoinaan varoitteli siitä, että erityisesti nuorten ja varttuneempien keskeinen vuorovaikutus tulee vaikeaksi, jos perusnäkemykset elämästä pääsevät muodostumaan liian erilaisiksi. Tämän päivän poliittisessa bloggiajattelussa voidaan havaita merkkejä siitä, että yhteisten asioiden hoito saattaa käydä vaikeaksi, jos asenteet eivät salli keskinäistä vuorovaikutusta.

***

Kamppailua oikeassa olosta käydään ensin ulkoisissa puitteissa, sitten yksilöllisen mieleen pintakerrostumissa (sosiaalisen omantunnon kanssa) – ja lopulta ihmisen erilaatuisten sisäisten olemusten kesken. Silloin puhutaan ns. Jaakobin painista tai Paavalin kuvaaman kahden vetovoiman välisestä köydenvedosta. Siinä toinen vetovoima suuntautuu tavallisen, ulkoisen elämän virikkeiden suuntaan, kun taas toinen vaatii niistä irrottautumista.

Todellisuudessa ”oikeassa oleminen saa oikeutuksensa” vasta siinä vaiheessa, kun ”totuus itsessään” on vapauttanut ihmisen tietoisuuden kaikista suhteellisista ”totuuksista.”

Monet voivat kuvitella, että olisi hienoa päästä tilaan, jossa todellisuus paljastuu välittömästi. Sellaisten harvojen yksilöiden elämä todistaa kuitenkin jotakin aivan muuta. Tie todelliseen oikeassa olemiseen osoittautuu lähes aina via dolorosaksi – kärsimysten poluksi, joka tosin voi loppuun kuljettuna lopullisesti vapauttaa myös kaikista kärsimyksen syistä.