Kirkko kuplan sisässä?

Muuan kirkolliskokousedustaja totesi, että kirkollista keskustelua käydään kuin kuplan sisässä – erillään elävästä elämästä. Hänen mukaansa tämä saattaisi johtua siitä, että edustajat eivät heijasta seurakuntalaisia pienoiskoossa, koska käytössä ei ole suora jäsenvaali.

Edustajan mukaan demokratiaa jopa pelätään, koska sellainen saattaisi tuoda kokouksiin julkkiksia, poliitikkoja tai muuten kirkollisia asioita tuntemattomia henkilöitä. Nykyisin edustajien valintaan vaikuttavat pikemminkin asuinpaikka, puolue ja herätysliike kuin henkilön todellinen ajattelutapa. Kirkolliskokouksissa on lisäksi vaikea saada läpi muutoksia ¼ vähemmistösuojan takia.

***

Kirkollisessa päätöksenteossa saattaa hyvinkin piillä kuplamaisia, sisäänlämpiäviä piirteitä, joista osa juontaa jo ensimmäisiltä vuosisadoilta saakka, jolloin kirkko sai kiinteän organisaation ja tunnustuksen.

Käytännön ristiriitojenkin (kuten naispappeus ja homoliitot) ratkaisu tuottaa vaikeuksia ja vähentää jo muutenkin vähenemässä olevaa kannattajakuntaa, josta monet ovat havainneet sisällön (suolan) käyneen mauttomaksi.

Papiston tehtävä ei ole ainoastaan kaste-, ehtoollis-, vihki- ja hautaustoimitusten seremoniallinen suorittaminen, vaan heidän tulisi tarjota sitä ”elävää leipää”, joka rakentaa ihmisten elämänymmärrykselle mielekästä pohjaa.

Kirkollinen prosessi on saattanut johtaa hieman samantapaiseen tilaan kuin Jeesuksen ajan juutalaisten hengellisillä johtajilla, jotka hänen mukaansa (Tuomaan evankeliumissa) olivat kadottaneet tiedon (hengellisyyden) avaimet: eivät itse menneet sisään eivätkä päästäneet sinne muitakaan haluavia.

***

Suomen kirkossa näyttäisi ilmenevän jopa sisällöllisiä saippuakuplia, kun usko omaan ydintoimintaan horjuu niin pahasti, että ”vetonauloja” haetaan varsin matalien psyykkisten ja fyysisten virikkeiden (viihteen) piiristä.

Viimeisin ”kotkotus” (futisfriikki Kari Kanalan johtamassa Paavalin kirkossa) oli jääkiekko-ottelun seuraaminen kirkkoon rahdatulta suurelta, alttarin peittävältä näytöltä. Ennen ottelua tarjottiin mahdollisuus ”lätkäehtoolliseen”.

Periaatteessa kirkot itsessään on rakennettu ”isoiksi screeneiksi” siinä tarkoituksessa, että ne edistäisivät mielen ylentämistä henkisten asioiden suuntaan.

Saman seurakunnan kirkkoherra houkutteli aikaisemmin seurakuntalaisiaan ravintolaan saarnakaljoille – Martti Lutherin jalanjäljissä. Kanalan mukaan kapakkaan on helpompi saapua kuin kirkkoon.

Kun tilanne on tämä, pitäisi varmaan pohtia, onko se kapakan vai kirkon syy? Kapakat sammuttavat hetkellisen fyysisen janon – kirkkojen pitäisi kyetä sammuttamaan (tai ainakin synnyttämään) hengellisen janon.

Suomalaisesta perinteestä löytyisi kyllä satojen vuosien ajan harrastettu ”kirkkokänni”, joka saattaisi olla seuraava askel, mikäli houkuttelussa edetään yhä aistillisempaan suuntaan.

***

Muita vetonauloja ovat olleet mm. hölkkäkirkot (ellei henkistytä niin ainakin hengästytään), piknik-kirkot (täyttävät vatsat) sekä Karkun tangokirkko, josta seurakunnan pappi oli ylenpalttisen kiitollinen Taivaan Isälle – tulihan paikalle sentään yli 600 henkeä (tangon ystävää). Kehotuksista huolimatta he eivät malttaneet olla taputtamatta musiikkiesityksille kesken jumalanpalvelusta.

Tangossa on siten jotakin, joka virittää ihmisen tunneolemusta. Tuomaan evankeliumin Jeesus toteaisi kuitenkin tällaisen edustavan psyykkistä ”juopumustilaa”, josta hengellisen (sisäisen tai ulkoisen) virikkeen on määrä herättää ihmiset havaitsemaan asioiden todellinen olemus.

Ehkä pappien tulisi etsiä sanomalleen niin syvää perustaa, että se voi sytyttää ”hengen liekin” kuulijoiden sielussa avaten ja valaisten heidän ymmärrystään.

***

Suomessa puhutaan ns. herätysliikkeistä, joissa sanotaan pyrittävän omakohtaiseen kokemukseen jumalallisesta. Näissä tosin tyydytään usein tilapäisiin erikoisiin aistimuksiin eikä todelliseen ja pysyvään muutokseen koko ihmisyyden tietoisessa kentässä.

***

Yksi erikoisimmista kirkollisista ”sisäänheittotuotteista” oli Siuntion kirkon kanttorin oivallus kirkosta konkreettisena lepopaikkana. Menneinä aikoina kirkoissa oli unilukkari, joka yritti pitää seurakuntalaiset hereillä – nyt lukkari kysyi: ”Entä jos nukuttaisiin kirkossa?”

Jaakko Juteinin runon (Arvon mekin ansaitsemme) mukaan tehdyssä laulussa tosin todetaan, ettei laiho riennä riemuksemme eikä leipä tai onni kasva miesten (tai naisten) maatessa.

Lepäämisessä ei toki olisi mitään omituista, mikäli tarkoituksena olisi mielen hiljentäminen kaikista jokapäiväisistä asioista niin, että tajunta voi vapaasti – tosin tietenkin nukahtamatta – avautua alkuperänsä suuntaan.