Makuasioista tosiasioihin

kuva: Asko Kuittinen

Ihmisten on ehkä vaikea hahmottaa ja hyväksyä sitä, että kaikki sanallisesti ilmaistu on yhä luokiteltavissa ”makuasiaksi”, koska sanalliset käsitteet ja käsitykset ovat suhteellisia – rinnastettavissa joihinkin toisiin muutoksen alaisiin käsitteisiin.

Uuden Testamentin kehotus vannomisesta pidättäytymiseen nojaa tähän ihmisen tavanomaisen tietoisuuden perustavaa laatua olevaan puutteellisuuteen, joka johtuu ehdollistumisesta ja samastumisesta alituisesti muuttuviin ilmiöihin – ei niiden alkusyyhyn.

Sanat ja ajatukset kuvaavat ulkoisia tai sisäisiä ilmiöitä, joilla on omat aikaan ja tilaan liittyvät perustansa. Todelliset ydinolemukset löytyvät vasta niiden takaa.

Sanat ja ajatusmuodot ovat asioiden symbolisia ilmauksia, joiden merkitys tulisi löytää elämällä ne todeksi eli oppimalla kokemuksista aina siihen määrään ja asteeseen saakka, mihin pelkät kokemukset ylipäänsä voivat johtaa.

Oikean suuntainen ajatusmuoto sinänsä ei vielä tee ketään ”oikeaksi”, eivätkä väärät tai vääristyneet ajatukset ole itsessään kovin vakava puute, mikäli yksilön sisin olemus on ja pysyy ”suorana”: puhtaana, vilpittömänä ja vakaana.

Virheelliset ajatukset saattavat kuitenkin ajan mittaan muodostua virheellisiksi asenteiksi – ja piintyvät virheelliset asenteet vääristyneeksi luonteeksi.

Jaakobin kirjeessä kuvataan omituinen ”kehityskulku” (pikemminkin degeneraatio, rappeuma), missä raskaaksi (tavaksi) tullut himo (tai halu) synnyttää synnin (asenteen), ja kun se ”on täytetty” (muodostunut persoonan luonteeksi), aiheuttaa se kuoleman (johtanee persoonallisen tajunnan katoamiseen kuoleman jälkeen, mikäli sille ei löydy vastaavuutta sielullisessa olemuksessa).

Elämän perimmäisistä asioista on voitu saada sellainen käsitys, että kun vain pintapuolisesti omaksuu yleisesti hyväksytyt ajatustavat, niin on suoritettu kaikki, mitä ihminen voi sisäisen olemuksensa eteen tehdä.

Ihmisen lienee tarkoitus muokata maailmaa (kohtuudella), että se vuorostaan muokkaisi ihmistä toimimalla konkreettisena heijastuspintana tietoisuudelle, joka on keskeisin tekijä evoluutioprosessissa. Jotkut tosin yhä kiistävät evoluution mahdollisuuden vedoten siihen, että Jumala loi kaiken jo alun pitäen (ennen aikoja) valmiiksi.

Mooseksen kirjan luomiskertomus on lähinnä karkea kuvaannollinen esitys ihmiskunnan yleisestä kehityskulusta, joka saa alkunsa puhtaassa ajattomuudessa (Adam Kadmonista) ja kulkee lukuisten erilaistuneiden ja ulkoistuneiden (tuhlaajapojan-) vaiheiden ”viisastamana” (mentaalisen olemuksen kehittäneenä) takaisin henkiseen alkutilaansa – Isänsä kotiin (Alfasta Omegaan).

Ihminen harjoittaa maailman ja itsensä muokkausta pääasiassa kehonsa (aistien ja fyysisten toimintojen) ja mielensä (tunteiden ja ajatusten) kautta.

Joskus tosin väitetään ihmisen toimivan jopa sielunsa välityksellä, mikä vain harvoin vastaan todellisuutta, koska ihmiset eivät ole tietoisia sielullisesta olemuksestaan – saati siinä.

Mieli kyllä toimii sielun voimien (kuten aistimusten, tunteiden, ajattelukyvyn, muistin, tahdon ja ymmärryksen) avulla, mutta ei ole tietoinen niiden todellisesta perustasta.

Sielu on alkuperäisempi ja syvempi olemus kuin persoonallinen mieli. Sielu toimii vuorovaikutuksessa mielen ja kehon kanssa (antaa elämän) sisältymättä kuitenkaan niihin muuten kuin osittaisena ja lyhytkestoisena heijastumana. Sielu lienee eräänlainen pitkän ajan ”siltaprojekti” ajallinen olemuksen (persoonan) ja ajattoman (hengen) välillä.

Ihmisen on tarkoitus saattaa tämä projekti inhimillisiltä osin loppuun tai ainakin edistää sitä oman persoonallisen elämänsä tarjoamissa puitteissa.

Henkinen olemus on ja pysyy olemisen puhtaassa ja ikuisessa perustassa. Sielullinen olemus voi parhaimmillaan avautua henkiseen, mikäli persoonallinen mieli on vapauttanut sielun omista tilapäisistä sidoksistaan ja samastuksistaan, ”maallisista” ehdollistumistaan.

Raamatun kylväjävertausten kuvakielessä kylvöalustana toimii persoonallinen olemus (lähinnä mieli), jota Paavali luonnehtii katoavaisuudeksi. Sato koostuu (jos sitä syntyy) sielulliseen olemukseen (katoamattomuuteen), vaan ei henkiseen, joka ei ajattomassa ”taivaallisen Isän täydellisyydessään” kaipaa mitään lisäystä.