Olemmeko ulkokullattuja?

Monilla tämän ajan ihmisillä ei ole aikaa tai halua paneutua elämänsä tarkoituksiin ja tavoitteisiin muuta kuin muodollisten asioiden puitteissa. Ihmisiä kiinnostaa oma ja läheisten hyvin- ja huvinvointi sekä mahdollisesti vallan ja kunnian saavuttaminen. Fyysisen elämän jälkeinen tulevaisuus – mikäli sellaiseen ylipäänsä uskotaan – jätetään suosiolla ”sen ajan murheeksi.”

”Loppupelin suhteen” varsin suuri joukko näyttäisi ainakin pinnallisesti luottavan siihen, että kristillinen kaste, rippikoulu ja sosiaalisesta näkökulmasta säädyllisesti vietetty elämä antavat riittävän suojan uskontojen piirissä kuvaillun (tai kuvitellun) kadotuksen suhteen.

***

On hyvin todennäköistä, että joidenkin uskontojen puitteissa näkemykset ihmisen ”loppusijoituspaikoista” on kärjistetty käsittämään ainoastaan ääripäät, taivaan ja helvetin, joihin ei ihmiskunnan tässä kehitysvaiheessa todennäköisesti ole vielä koskaan ollut tungosta.

Taivaasta on luotu maallisen elämän ihannetila, jossa eletään (raamatun todisteista poiketen) erillisinä, persoonallisina olentoina (ei siis Jumalan yhteydessä). Helvetti kuvataan ikuisena kidutuspaikkana, vaikka evankeliumit puhuvat lähinnä tajuisuuden sammumisesta (kadotuksesta).

***

Tuomaan evankeliumi (Tuom. 99) kirjoittaa:

Oppilaat sanoivat hänelle: ”Veljesi ja äitisi ovat tuolla ulkona.” Jeesus sanoi heille: ”Minun veljeni ja äitini ovat nämä, jotka ovat täällä ja tekevät minun Isäni tahdon. He pääsevät sisälle Isäni valtakuntaan.”

Isän tahdon täyttäminen edellyttää todellisuudessa sitä, että ihminen tiedostaa välittömästi, mikä on Isän tahto – eli millaisia asiat ovat henkiseltä tasolta tarkastellen – ilman maallisen kokemuksen luomia ehdollistumia ja vääristymiä.

***

Matteuksen evankeliumi (Matt. 23:25) toteaa:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä!

Saman vahvistaa myös Tuomaan (Tuom. 89) evankeliumi:

Miksi pesette maljan ulkopuolen? Ettekö käsitä, että sama, joka on tehnyt sisäpuolen, on tehnyt ulkopuolenkin?

Tekstit korostavat sitä, että tavallisen ihmisyyden ylittäminen edellyttää sisäistä muutosprosessia. Jonkinasteinen ulkoinen kurinalaisuus (siivosyntisyys) on tietenkin tarpeen siinä, että karkein aistillisuus ja mielen halut eivät pidä ihmisen mieltä täysin vallassaan.

Mielen ja kehon pakottaminen johonkin muottiin ei kuitenkaan yleensä johda ymmärryksen selkiytymiseen ja sisäiseen rauhaan.

Matteuksen Vuorisaarna sisältää kehotuksen pahan vastustamattomuuteen (Matt. 5:39):

Älkää tehkö pahalle vastarintaa.

Kehotus ei liene tarkoitettu sovellettavaksi suoraan kaikkiin tilanteisiin, vaan se kuvannee lähinnä tavoiteltavaa mielen tilaa, jossa viha (tai mitkään muutkaan defenssit ja vetovoimat) ei saa valtaa eikä määritä toimintaa.

Pahan vastustamattomuutta tulisi soveltaa myös oman sisäisen muokkautumisen suhteen niin, ettei pyri pakottamaan itseään mihinkään sellaiseen, jossa luonto nousee vastaan. Pakottaminen johtaa usein mielen kieroutumiseen siten, että tietoisen kontrollin alainen pahe (halu, himo, yms.) purkautuu hieman eri muodossa (kuten on käynyt joidenkin katolisten pappien selibaatissa).

***

Huomion kiinnittäminen omaan sisäiseen olemukseen tulee ilmi myös paljon käytetyssä Matteuksen (Matt. 7:5) lauseessa:

Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

”Näkeminen” tarkoittaa tietenkin omista ennakkoasenteista ja tietämättömyyksistä vapautunutta ymmärryskykyä. Ihminen havaitsee toisissa helpoiten sellaisia piirteitä, joita hänessä itsessäänkin (malkana) löytyy.

Matteus (Matt. 15:7-8) korostaa ymmärryksen (sydämen) tärkeyttä kirjoittaessaan:

Te ulkokullatut, oikein teistä Esaias ennusti, sanoen: ”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana.”

Joku nykypsykologi saattaisi tulkita, että kyse on ns. tunneälystä – eräänlaisesta järjen ja tunteen tasapainotilasta, mutta todennäköisesti lauseen sydän viittaa tavanomaista tunteilua ja loogista ajattelua selkeästi korkeampaan järjellisyyteen eli viisauteen (korkeampaan mentaaliseen ominaisuuteen).

Luukaskin (Luuk. 12:56) nostaa esiin tavanomaisen järkeilyn ja tutkimisen suhteellisen merkityksen todeten:

Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa?

Evankelista tarkoittanee tällä ajalla ainoan aidosti elettävissä olevan hetken sisäistä merkitystä ja olemusta. Monet älykkäinä pidetyt persoonat suuntaavat sitä vastoin koko huomionsa ulkoisiin ajallisiin ilmiöihin tai menneisyyteen.

***

Matteuksen evankeliumi (Matt. 6:5 ja 6:16) varoittaa ulkoisen uskonnollisuutensa esittelemisestä toisille ihmisille:

Kun rukoilette, älkää olko niin kuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niin kuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan.

Yleisesti omaksuttujen tapojen noudattaminen niin kaduilla kuin kirkoissa ei tietenkään ole pahitteeksi, ellei ihminen luule niiden kautta ansaitsevansa itselleen ”käyttökelpoisia taivaspisteitä.”

***

Luukas (Luuk. 17:20-21) kirjaa varsin harvoin siteeratun sanoman:

Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: ”Katso, täällä se on”, tahi: ”Tuolla”; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.

Tekstin voidaan ajatella (tosin väärin) viittaavan ”lopun aikoihin”, mutta todennäköisimmin se kuvaa sitä, että henkinen, jumalallinen olemus muodostaa kaiken olevaisin sisimmän ytimen – ja että ihmisen on tarkoitus ”kaivaa” se esiin.

Johanneksen (Joh. 3:3) huomattavasti useammin käytetty, samaa tarkoittava sanoma kuuluu:

Totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Ensimmäinen Pietarin kirje (1. Piet. 1:23) yhtyy asiaan:

Te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.

Kirjeessä ”Jumalan elävä ja pysyvä sana” ei varmaankaan tarkoita pelkästään ulkoisesti tai sanallisesti ilmaistua, vaan sisäiseen tietoisuuteen avautuvaa välitöntä havaintoa itsessään ”asioiden muuttumattomasta ydinolemuksesta (vapauttavasta totuudesta).”

***

Matteuksen evankeliumi (Matt. 23:13-15) ruoskii varsin kovin sanoin aikansa (ja kaikkien muidenkin aikojen) uskonnollisia johtajia:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Sillä itse te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä.

Evankeliumi väittää, etteivät johtajatkaan olleet hengellisissä pyrkimyksissään aivan tosissaan eivätkä halunneet päästää ketään maallikkoa edes niille ulkoisen tiedon lähteille, joita heillä itsellään mahdollisesti oli käytössä (elleivät jo olleet sitä kadottaneet).

Suomessakin useat separatistiset johtajat (kuten Jaakko Kärmäki) ovat aikoinaan arvostelleet kirkon pappeja vastaavista puutteista – jopa siitä – etteivät nämä olleet Jumalan opettamia, vaan pelkkiä kirjanoppineita (jotkut jopa hyvin laiskoja).

***

Tuomaan evankeliumi (Tuom. 22) tuo esiin ulkoisen ja sisäisen saattamisen täydelliseen vuorovaikutukseen – Pyhän Hengen temppeliksi:

Jeesus näki, kun pieniä lapsia imetettiin, ja hän sanoi oppilailleen: ”Nämä imeväiset ovat kuin ne, jotka ovat menossa valtakuntaan.” Oppilaat kysyivät häneltä: ”Pääsemmekö siis me, jotka olemme lapsia, sisälle valtakuntaan?” Jeesus sanoi heille: ”Kun teette kaksi yhdeksi, sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkopuolen, ulkopuolen samanlaiseksi kuin sisäpuolen, yläpuolen samanlaiseksi kuin alapuolen … silloin pääsette sisälle valtakuntaan.

Sanoman ydin on kaltaisuus – se, että inhimillinen (ajallinen) ja jumalallinen (ajaton) ovat luonteeltaan niin erilaatuisia, etteivät ne voi sisäisestikään yhdistyä, ellei toinen kadota aikaisempaa luontoaan. Ainoa ”aikaisempi” eli aikaan samastunut on tietenkin ihminen, tai tarkemmin määritellen ihmisen ajallisiin ilmiöihin ehdollistunut (ja siinä mielessä ”perisyntinen”) mieli.

Johanneksen evankeliumi (4:24, 3:6 ja 6:63) kuvaa inhimillisen ja jumalallisen erilaatuisuutta:

Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä.

”Lihasta syntyneellä” tarkoitetaan tietenkin psyko-fyysisen elämäntavan synnyttämiä ehdollistumia, joilla ei ole henkisen olemuksen ja olemisen kannalta merkitystä. Niillä on tietenkin oma tarkoituksensa siinä, että ihmisen kokonaisolemuksesta joskus muodostuisi ”eläväksi tekemään kykenevä henki.” Ihmisellä (sillä Jumalan kuvaksi tulleella) täytyy olla luovassa toiminnassa käytössään myös täysin kehittyneet mentaaliset välineet – tietoisuuden keskuksen tulee kuitenkin sijaita ”hengen ykseydessä.”