Tuhottavaksi tarkoitettu "kirja"

Kanadalaisen Keri Smithin suuren suosion saavuttaneen ”kirjallisen työn” nimi on ”TUHOA TÄMÄ KIRJA.” Se on nyt ilmestynyt myös suomenkielisenä WSOY:n kustantamana (rima näyttää asetetun ”kukkaron korkeudelle”).

Erään arvostelijan mukaan kirja antaa sen hankkineelle (lukija-sanaa ei voitane edes käyttää) ”vapaat kädet” toteuttaa itseään – jokaiselta sivulta löytyy tosin toimintaohjeet siitä, mitä tulisi tehdä (joten mihin se vapaus on jäänyt?).

Ohjeiden mukaan jollekin sivulle voi sotkea ruokaa, toiselle jotakin tahmeaa, kolmannelle piirtää pitkä viiva. Jonkin sivun voi repäistä irti, toisen taittaa lennokiksi ja myydä (jos joku sattuisi ostamaan). Kirjan voi heittää mäkeä alas, ottaa mukaan suihkuun ja antaa kaverinkin osallistua sotkemistalkoisiin (mikäli kaveripiiristä löytyy yhtä korkean kulttuurin harrastajia). Siitä muodostuu näin omistajansa näköinen ja hajuinen teos.

Kirja lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi terapiavälineeksi, johon voi purkaa aggressioitaan ja turhautumiaan. Vajaa kymmenen euron hintaisena se on halvempi kuin posliiniastioiden rikkominen tai käynti psykiatrin vastaanotolla.

Ennen sidottuja kirjoja kirjallisia tuotteita tehtiin mm. papyruskääreiksi. Paperiteollisuus on jo kauan ennen Keri Smithin oivallusta tuottanut pehmopaperista itse täydennettäviä ”kirjoja”, joissa ei ole edes luovuutta sitovia käyttöohjeita. Niistä syntyy omistajansa hajuisia tuotteita, jotka huuhdotaan välittömästi kiertoon.

Pehmopapereiden valmistajat voisivat tietenkin osallistua varsinaisiin kulttuuritoimintoihin painattamalla kääröihinsä hienoja mietelauseita tapaan:

Pyyhi vastaavat ainekset myös omasta mielestäsi! Puhdasta tulee – huomiseen saakka!

Maailman kulttuurihistoria osoittaa selvästi, että suuret joukot eivät vaadi kovin paljon ja että heiltäkään ei saa vaatia juuri mitään. Kansa tahtoo sirkushuveja, kaljakelluntoja ja aikuisten tosimielistä pallon perässä juoksemista (fudista?), jota taiteilija Einari Uusikylä kutsui ”kinttukulttuuriksi.”

Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ”kulttuurin” nimissä on suoritettu mitä erikoisimpia ”kokeiluja”. Jumalan teatterilaiset eivät tyytyneet omien kirjojensa turmelemiseen, vaan suihkuttelivat alastomina 1987 yleisönsä päälle sammutusvaahtoa, kananmunia ja ulosteita. Yleisön ohella myös esittäjät itse pakenivat kadulle, josta poliisi otti taiteilijat kiinni.

Taiteiden suhteen on tapana todeta, että sen vastaanottamisessa on kyse makuasioista – useiden ylilyöntien ja häkellyttämistarkoituksessa tehtyjen tempausten ja töiden suhteen voitaisiin kyllä todeta, että kyse ei ole mausta, vaan sen puuttumisesta.

Taidemaalari voi ripustaa tyhjän kankaan ja kertoa sen sisältävän kaiken, mitä kukin katsoja kykenee mielessään kuvittelemaan. Pianisti voi istua muutaman minuutin soittimen ääressä painamatta ainuttakaan kosketinta – jokainenhan voi kuvitella omanlaisensa musiikin ja nauttia siitä tämän siunatun hiljaisen hetken ajan.

Andersenin sadussa keisarilla oli uudet hienot vaatteet, joita kaikki ylistivät vuolaasti, kunnes eräs lapsi totesi keisarin kulkevat ilman vaatteita.

Ihmiset ovat ehkä turhankin hyvin oppineet ”sivistyneen tavan” myötäillä kritiikittä toisten näkemyksiä, että tulisivat näin itse hyväksytyiksi. Filosofi Nietzsche totesi tästä taipumuksesta:

”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Saattaa olla niin, että meidän pitäisi vapauttaa omaa tervettä ”lapsenmielisyyttämme” sen verran, että uskaltaisimme ilmaista todella omia näkemyksiämme, vaikka ne eivät kaikilta osin olisikaan yleisenä pidetyn mielipiteen mukaisia. Yleinen mielipide on useimmiten joidenkin ”kellokaspässien” muodostama, jota ”lampaat” sitten kiltisti seuraavat tullakseen hyväksytyiksi laumaan.

Periaatteessa tietenkin voidaan todeta edellä mainitun filosofin sanoin, että koko elämä on kiistaa makuasioista – ainakin niin kauan, että ihminen on jossakin määrin päässyt selville elämän dynamiikasta ja tarkoitusperistä – ja osaa soveltaa niitä elämäänsä.

Lienee selvää, että suurin osa meidän jokaisen oman kirjamme sivuista joutuu ”sielun silppuriin”, koska ne ovat sisäisen olemuksemme ja tarkoitustemme suhteen kelvottomia – Saarnaajan mainitsemaa ”turhuutta.” Valitettavaksi tilanne muodostuu lähinnä silloin, jos koko kirjamme sisältö koostuu pelkistä ruoka-tarpeiden jätöksistä tai raivon ja ilon purkauksista – ja häviäisi siten tämän ottelumme lopussa kuin  ne kuuluisat ”suolikaasut Saharaan.”