Pääsiäistä kohden

Katolisissa kulttuureissa pääsiäistä edeltävänä aikana harjoitetaan paastoa – yleensä tosin varsin kevyessä muodossa kuten luopumalla liharavinnosta.

Paaston varsinaisena tarkoituksena on puhdistaa ja herkistää ihmisen ulointa olemusta, että se ei häiritsisi tajunnan syventymisestä hengellisiin asioihin.

***

Juutalaiset viettävät pääsisäistä Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi. Suomenkielen sana on peräisin juutalaisesta sanasta Pesah.

***

Kristillisissä kulttuureissa pääsiäinen on tärkein vuosittainen juhla, joka on omistettu Jeesuksen ylösnousemukselle. Edeltävällä hiljaisella viikolla muistellaan Jeesuksen kärsimyksiä.

***

Lähes kaikki kristilliset juhlat on yhdistetty aikaisempiin perinteisiin, eikä pääsiäinen tee tässä poikkeusta. Siihen on liitetty luonnon heräämisen vertauskuvia narsissien, rairuohon, pääsiäistipujen, hiirenkorvien ja pajunkissojen muodossa. Ne kaikki ilmentävät sitä, että pimeyden ja kylmyyden jälkeen elämä voittaa kuoleman. Kananmunaa pidetään eri puolilla maailmaa myös hedelmällisyyden ja kasvun vertauskuvana.

***

Sekä kristilliset että juutalaiset saattavat olla yhtä mieltä siitä, että pääsiäinen on vapautumisen juhla. Siitä – miten ja mistä vapaudutaan – on käyty ankaria kiistoja.

Virallinen kristillinen ajattelu tulkitsee niin, että Nasaretin Jeesus on kuolemallaan lunastanut ihmisten synnit ja ylösnousemuksellaan valmistanut (jopa fyysisen) tien iankaikkisuuteen. Ainoa asia, joka etenkin luterilaisuudessa vaaditaan ihmisiltä, on tämän asian todeksi uskominen (ja kaste).

***

Ortodoksit laulavat troparissaan pääsiäisyönä: ”Kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!”

Ajatusta universaalin sijaissovituksen mahdollisuudesta ei tosin olisi ymmärretty ja hyväksytty vielä ensimmäisellä vuosisadalla – sitä olisi pidetty epäkristillisenä lainana ja laajennuksena juutalaisista vika- ja syntiuhreista.

***

Sovitus voidaan tulkita myös täysin yksilökohtaiseksi tapahtumaksi tai prosessiksi:

Apostoli Paavali kehotti (Room. 6:6-8) ristiinnaulitsemaan ”vanha ihminen” eli ”synnin ruumis”, niin että se ”kuolisi Kristuksen kanssa” muuttuen elämäksi Kristuksessa.

Kaikki Uuden testamentin evankelistat yhtyvät – Paavalin tapaan – ajatukseen, että tavanomaisen elämännäkemyksensä kadottaminen on ehto todellisen, pysyvän elämän löytämiseen.

Johanneksen evankeliumi (8:32) tulkitsee kristityn (tai kenen muun tahansa) vapautumisen tapahtuvan vasta silloin, kun tietoisuus kohoaa pysyvästi ajallisten ilmiöiden yläpuolelle – todellisuuden välittömään tiedostamiseen itsessään (totuus on tekevä teidät vapaiksi).

***

Tavanomainen elämännäkemys nojaa erilliseen minuuteen, joka kokee elämänsä ilmiöiden piirissä aistimuksina, tunteina ja ajatuksina. Tällainen tajunta on aina luonteeltaan aikaisempien kokemusten ehdollistama, joiden välityksellä ja värityksellä se kohtaan kaikki uudet impulssit.

Raamatunkin mukaan tällainen ulospäin suuntautuva tajunta on ”langenneessa tilassa” ja sen haltija kulkee maailmassa ”tuhlaajapoikana.” Hän saattaa panna toivonsa raamatun esittämiin ja kirkollisissa puitteissa uudelleen tulkittuihin lupauksiin pelastumisesta uskon ja ulkoisen sovituksen avulla.

Uusi testamentti edellyttää kuitenkin omakohtaista muutosta, joka ei tietenkään poista armon osuutta, sillä ylemmän asteen läsnäolo ja vaikutus (hapatuksen kaltaisuus) kuulunee olennaisena tekijänä kaikkiin positiivisiin muutoksiin.

***

Useissa ns. herätysliikkeissä pelastuksen kriteeriksi on asetettu omakohtainen sisäinen kokemus, joka on samastettu raamatun ”ylhäältä syntymiseksi” tai ”Pyhän Hengen laskeutumiseksi.”

Voidaan kuitenkin havaita, etteivät hetikään kaikki tällaiset kokemukset ole muuttaneet ihmisten tietoisuutta niin, että heitä voitaisiin kutsua Kristuksen täydellisiksi ilmentäjiksi – Kristuksen päälleen pukeneiksi.

Keskiajan dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart luonnehti hetkelliset mystiset kokemukset (Paavalin tapaan) tempautumisiksi (jollekin sisäisen elämän monista ”asuinsijoista”). Niillä on oma merkityksensä henkilökohtaisen pyrkimyksen vahvistamisessa, mutta ne eivät yleensä edusta todellista ”hengestä syntymistä”, joka edellyttäisi elinaikana tapahtuvaa tietoisuuden pysyvää muutosta ”ajallisesta ajattomaan.”

***

Eckhartin tapaiset suuret kristilliset opettajat ymmärsivät vielä hyvin sen, että kaikki sanoihin ja ajatusmuotoihin puettu on vain viittausta asioihin ja ilmiöihin, jotka vuorostaan ovat kalpeita, erilaistuneita ja ehdollistuneita heijastumia todellisuudesta (asioiden ydinolemuksesta).

”Käytännön syistä” – ja todellisen tiedon kadottua – koko raamattua on alettu pitää jumalallisena ilmoituksena.

Alfa-kanavalla esiintyy tunnettu amerikkalainen pastori, tohtori Charles Stanley. Hänen esitystapansa on hyvin vakuuttavaa, kun hän selittää kuulijoilleen sitä, miten Jumala toimii heidän elämässään monin eri (usein ikävinkin) keinoin hyvään johdattavana voimana.

Pastorin näkemykset Jumalan toiminnasta nojaavat kuitenkin täysin pelkkään raamatun sanaan, jota vastaan ei hänen mukaansa Itse Jumalakaan voi toimia!

***

Raamattu on kuitenkin erehtyväisten ihmisten laatima sanallinen kooste hengellisesti hyvin eritasoisten ihmisten näkemyksistä ja näyistä, joita on lisäksi useita kertoja uudelleen tulkittu ja käännetty kielistä toisiin.

Kristityt tosin kehtaavat väittää, että koko aineisto on tuotettu ”Pyhän Hengen” johdatuksella. Tällaiselle väitteelle ei löydy juuri minkäänlaisia perusteita.

***

Periaatteessa ihmisen koko elämän tulisi olla vaellusta pääsiäistä kohden, mikäli hän haluaa päästä katoavaisten asioiden piiristä ja kahleista katoamattomaan sisäiseen tilaan.

Lienee selvää, että fyysinen keho on ”kertakäyttötuote”, jonka kautta ihminen voi kokea ulkoista elämää sisäistettäväksi siihen ”taivaalliseen aarrekammioonsa, jota koi ei syö eikä ruoste raiskaa.”

Saattaa olla jopa niin, että ns. ”ylösnousemusruumis” rakentuu luonnollisessa vuorovaikutuksessa yksilöllisen ”taivaallisen aarrekammion” täyttymisen ja täydellistymisen kanssa. Tällöin ei tietenkään puhuta mistään jälleensyntymisestä uuteen fyysiseen olomuotoon, vaan tietoisuuden pysyvästä siirtymisestä kaikilla olemisten tasoilla toimimaan kykenevään olemukseen, jota Paavali nimitti luovaksi hengeksi, viimeiseksi Adamiksi.

***

Puhtaimmillaan pääsiäinen toteutuu vasta silloin, kun kaikkien katoavien olemusten sisältä nousee esiin ihmisyyden alkuperäinen sisin olemus, jota kutsutaan Jumalan Pojaksi.

Järki raamatun puristuksessa

Ihmiskunta väittää eroavan maailman muista elollisista olennoista siinä, että ihmisillä on kyky järkeillä. On mahdotonta päätellä tarkkaan, milloin ja mistä ihminen tai jokin ihmisryhmä on kyseisen kyvyn saanut tai kehittänyt.

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:4) on epämääräisiä viitteitä siitä, että ”Jumalan pojat” olivat yhdistyneet maan tyttäriin, jolloin oli syntynyt jättiläisiä ja sankareita. Itämaisissa perinteissä puhutaan ”järjen pojista” (manasaputroista), joilta ihmiskunta oli jollakin tavoin perinyt järkiolemuksensa.

Mooseksen kirja sisältää epämääräisiä allegorioita siitä, että ihmiskunnan tietoisuus olisi alun perin (ensimmäinen Adam) havainnut kaiken yhtenä, mutta olisi sitten (ajan ja tilan synnyttyä) suuntautunut ja samastunut erilliseen minuuteen sekä ulkoisiin kohteisiin ja ilmiöihin.

Kirja kuvaa tätä muutosta ”syntiin lankeamiseksi”, jonka jälkeen ihmisen tajunnan kerrotaan etsiskelevän ”hyvän ja pahan tiedon puiden hedelmiä”, eli toimivan suhteellisten polariteettien välimaastossa – järkeään käyttäen.

Ensimmäinen Mooseksen kirja (3:22) toteaa jumalien (Elohimien) suulla, että ihminen oli tullut kuin joku heistä, että hän tietää hyvän ja pahan.

Järkeilykyky katsotaan siten jossakin määrin jumalalliseksi ominaisuudeksi, joka ei kuitenkaan liene ihmisten kykyjen huipentuma – ihmisten tulisi vielä löytää sellainen ”elämän puu”, jonka hedelmät eivät ole katoavia, vaan joissa piilee ”elämä itsessään.”

***

Ihmiskunnan tunnettua historiaa tarkastellen voidaan havaita, että järjen käyttö on tuottanut hämmästyttävän paljon ulkonaisia tuloksia, jotka ovat helpottaneet fyysisen elämän tarpeiden tyydyttämistä.

On myös ilmiselviä merkkejä siitä, ettei ihmiskunta kokonaisuutena vielä erota ”hyvää ja pahaa”, vaan on tietämätön elämän syvimmistä tarkoitusperistä ja toimii sokeasti kulttuuristen ehdollistumien kaavoittamissa puitteissa.

***

Kristillisissä maissa raamattu on yksi tärkeimmistä ehdollistumien lähteistä, jonka rajoihin on lähes kaksituhatta vuotta pyritty määrittämään yksilöidenkin järjen käyttö. Katsotaan, että kyseinen kirja kirkollisine tulkintoineen automaattisesti johtaa ”hyvän erottamiseen pahasta” – koska etenkin paha on kirjassa riittävän selkeästi määritelty.

Raamatun viisauskirjallisuus (Siirak 39:34) kuitenkin epäilee hyvän ja pahan ehdottomia määrityksiä toteamalla:

”Älköön sanottako: ’tämä on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.” Siirak viittaa siihen, että ulkoisen maailman ilmiöistä ei voida päätellä niiden laatua, ellei tiedetä sitä, mistä ne ovat syntyneet ja millaisia tuloksia ne joskus myöhemmin synnyttävät.

Myös Matteus (7:1) varoittaa: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.”

Kehotus viittaa siihen, ettei ihminen tiedä asioiden kaikkia tekijöitä ennen kuin hänen tietoisuutensa kykenee havaitsemaan menneen, nykyisen ja tulevan ”tässä hetkessä” – ajattomasta tietoisuuden tilasta käsin.

***

Se, että kristityt ovat alkaneet nähdä koko raamatun Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle, on varsin pitkän historiallisen prosessin tulosta. Ehdottoman ilmoituksen ajatusta on tuettu väittämällä mitenkään perustelematta, että koko raamattu on jumalallisen inspiraation tulosta. Jotkut ovat jopa esittäneet, että kirjan jokainen yksittäinen sanakin (käännösvirheineen) edustaa ehdotonta totuutta. Toiset (hieman järkevämmät) ovat tulkinneet Jumalan ilmaisseen ainoastaan ne asiat, joihin sanat viittaavat.

Raamatun, ja siihen nojaavien tunnustusten arvostus ehdottomina auktoriteetteina johti varsin pian (jo ensimmäisillä vuosisadoilla) siihen, ettei omaehtoista järkeilyä enää katsottu suopeasti. ”Kolkuttaminen ja etsiminen” luokiteltiin turhiksi toimiksi, jotka helposti johtivat harhaan oikean pelastavan uskon kirkon täysin valmiiksi tallomilta poluilta.

Päädyttiin miltei näkemykseen, että Jumala (tai jopa jumalat) oli antanut ihmiselle järjen sitä varten, ettei hän vain missään tapauksessa sitä käyttäisi!

”Pyhien tekstien” laatijat katsottiin niin pyhiksi, ettei heidän teksteihin ole tarpeen tai edes luvallista soveltaa omaehtoista, saati sitten kriittistä ajattelua.

Jopa Vanhan testamentin uhrimenot ovat kelvanneet todellisen Jumalan palveluksiksi, vaikka ne selvästi perustuvat ikivanhaan luonnonuskoon, joka lähenee mustaa magiaa tai noituutta (elämänvoiman vapauttamista näkymättömien puolipersoonallisten voimien käyttöön pyyteellisessä tarkoituksessa).

***

Yksi kristinuskon omaperäisimmistä käsityksistä on siinä, että se on muutaman vuosisadan tulkintaprosessin jälkeen samastanut ja yksinomaistanut perustajapersoonansa jumaluuden toiseksi persoonalliseksi prinsiipiksi, Pojaksi – Johanneksen evankeliumin alun Sanaksi eli Logokseksi.

Muuan prosessiin 400-luvulla osallistunut piispa (Eutykhes) huokaili välittömästi määrittelyn jälkeen: ”Jumala varjelkoon minua ajattelemasta Jumalani luonnetta!” (hänet julistettiin heti pannaan).

***

Jumalan Pojan monopolisoinnin myötä on täysin ohitettu Jeesuksen samassa evankeliumissa (17:22) ilmaisema toive, että myös kaikki muut tulisivat – ylhäältä uudelleen syntyessään – aivan samaan sisäiseen (tietoisuuden suhteen) yhteyteen kuin missä hän itse jo Isänsä suhteen oli.

Aivan samoin on mitätöity apostoli Paavalin näkemykset ”Kristuksen ylleen pukemisesta” tai ”Kristukselle muodon antamisesta”.

***

Keskiajan dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart esitti kristillisyyden keskeiseksi pyrkimykseksi sen, että inhimillinen yksilö pääsisi sisäisesti aivan samaan tilaan (hengen ykseyteen) Jumalan suhteen, kuin missä Nasaretin Jeesuksen itsensä uskotaan olleen. Isä Jumala synnyttää poikaansa ikuisuudessa joka hetki – ja syntymä tapahtuu jokaisen ihmisen kohdalla silloin, kun hän on sisäisesti siihen valmis ja vapaa.

***

Mitään alkuperäistä, saati yhdellä istumalla samassa paikassa kirjattua raamattua ei ole koskaan ollut olemassa. Nykyisessä muodossaan kirja on kooste suuresta määrästä erilaisia, eriaikaisia tekstejä, jotka vasta myöhemmin on liitetty yhteen ja kanonisoitu.

Vanha testamentti pohjautuu juutalaisten hebrealaiseen raamattuun eli Tanakiin. Viisi sen ensimmäistä kirjaa on nykytieteen mukaan koottu (Esra?) joskus 400-luvulla eKr. yhdistämällä useita vanhempia teoksia (kuten Jahvisti, Elohisti ja Pappiskirjat).

Mooseksen pitämistä kaikkien hänen nimiinsä kirjattujen kirjojen kirjoittajana epäiltiin jo keskiajalla.

Uuteen testamenttiin kootut kirjoitukset on laadittu vuosina 50–150 jKr. Vanhimpia niistä ovat Paavalin kirjeet. Evankeliumeista vanhin (Markuksen ev.) on kirjoitettu joskus juutalaissotien aikaan (n. v. 70) ja nuorin (Johanneksen ev.) toisen vuosisadan alussa. Evankelistat eivät siten tietenkään olleet apostoleja, vaikka käyttivätkin heidän nimiään.

Jeesus-perimää koskevia kirjoituksia on alkuvuosisatoina ollut huomattavasti enemmän, mutta kaanonin ulkopuolelle jätetyt on pyritty hävittämään (usein lukijoiden kera).

Nag Hammadin löydöksessä v. 1945 tuli julki yli 50 tekstiä, joiden joukossa useita apostolien nimiin laadittua, kuten Filippuksen, Marian ja Tuomaan evankeliumit, joita nykyisten tutkijoiden keskuudessa tutkitaan ja arvostetaan aivan samaan tapaan kuin Uuden testamentin vastineita.

***

Luther vetosi raamattuun oikean uskon ehdottomana auktoriteettina, johon katolinen kirkko oli sekoittanut myöhemmissä kirkollisissa puitteissa muodostunutta ainesta (kuten opin aneista).

Periaatteessa yksikään raamatun lause ei ole välttynyt inhimillisiltä tulkinnoilta, vaikka jotkut sen ydinsanomat olisi koettu syvänkin henkisen tietoisuuden kautta.

Henkinen kokemus aidoimmillaan tapahtuu ajattomassa ja ajatuksettomassa tilassa – koetun kuvaaminen ajan ja tilan puitteissa syntynein ehdollistumin ei ole mahdollista (se on Paavalin mukaan ”hullutusta”).

***

Raamatun tekstit ovat muuntuneet jatkuvasti myös käännösten myötä. Tarkoituksena on saattanut olla pelkkä kieliasun parantaminen, mutta usein ei ole haluttu välttää uudelleen tulkintojakaan, kuten seuraavassa Luukkaan 17:21 tekstissä,

”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”, joka tulkitaan uusimmassa (92-) käännöksessä, että se on teidän keskellänne (viitaten löysästi kirkkoon).

***

Toisen vuosisadan alussa kirjoitettu Johanneksen evankeliumi (10:34-35) toteaa, tehostaakseen viitteenomaisesti edeltänyttä Jeesuksen sanomaa, ihmisten perimmäisestä jumalallisuudesta, ettei raamattu voi raueta tyhjiin.

Johanneksen raamattu (mikäli hän on sellaisesta puhunut) käsitti lähinnä osia Vanhasta testamentista, koska Uuden testamentin kaanon muodostui vasta myöhemmin ja virallistettiin Athanasiuksen esittämässä muodossa Karthagon kokouksessa v. 397 jKr.

***

Paavali (Room. 4:3) vetoaa Vanhan testamentin kertomukseen Aabrahamista Iisakin uhriaikeissa todeten, että hän oli uskonut Jumalaa (oli tietoinen Jumalassa), mikä luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Kertomus tosin lienee pelkkä allegoria siitä, että ihmisen tulee olla valmis luopumaan omasta minäisyydestään, mikäli hän kaipaa todellista armon laskeutumista.

Johanneksen Jeesus ei nojaudu raamattuun, vaan toteaa (Joh. 4:23-24): ”Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Paavali toteaa (Room. 7:5-6): ”Mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen vanhassa.”

Apostoli tarkoitti ”laista pois kuolemisella” todennäköisesti sitä, että ensivaiheessa yksilön oma tietoisuus kykeni suodattamaan ulkoisista käsityksistä pois sellaisen, jolla ei ollut henkistä merkitystä.

Lopulta tulisi kuitenkin päätyä täysin (tai pikemminkin iki-) ”uuteen tietoisuuden tilaan”, joka toimii ehdollistumattoman hengen rajattoman ja ajattoman olemuksen puitteissa, kuten seuraava (2. Kor. 3:5-6) hyvin selkeästi todistaa:

”Se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.

***

Jaakobin kirjeen (Jaak. 4:5) Jumala halajaa ”kateuteen asti” henkeä, jonka on pannut meihin asumaan. Paavali puhuu tästä samasta henkisestä olemuksesta, joka voi tutkia Jumalan syvyydet – kunhan se on ensin tullut ihmisen tietoisuuden keskukseksi.

***

Uudesta testamentista löytyy myös joitakin kohtia, joita on voitu käyttää raamatun sanallisen auktoriteetin vahvistamiseen.

Toisessa Pietarin kirjeessä (2. Piet. 1:20-2:1) väitetään: ”Ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.

Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon.

Tämän kirjeen aitoutta epäilivät jo varhaiset kirkkoisät, ja nykytieteen mukaan se on syntynyt vasta toisella vuosisadalla tukemaan erityisesti valta-asemaan pyrkivän kristillisen suuntauksen näkemyksiä.

***

Jaakob (Jaak. 1:17) toteaa: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” Jaakob ei esitä, että kaikki olisi poimittavissa raamatusta, vaan että todellinen Sana löytyy välityksettä välittömänä tietoisuutena ainoastaan todellisesta ja pysyvästä hengen yhteydestä ja ykseydestä.

Raamatusta löytyy oivallisia viitteitä ja esimerkkejä siitä, miten elämään olisi syytä suhtautua, mikäli haluaa sen pyörteissä koota ”pysyviä aarteita” – sisäisen elämän kannalta hyödyllisiä ominaisuuksia sielunsa syvyyksiin.

Tuomaan evankeliumin eräässä sanonnassa (n:o 11) todetaan: ”Kun söitte kuollutta, teitte sen eläväksi.” Tätä voidaan soveltaa myös raamatun teksteihin siten, että niiden mahdollisen ydinolemuksen löytäminen (mikäli niissä sellainen on) voi osaltaan avata yksilön tietoisuutta ”ainoan elävän suuntaan.”

Raamatulla ei kuitenkaan ole syytä korvata omaa järjellistä olemustaan, jonka on määrä aikanaan antaa sijansa ainoastaan suoraan ylhäältä laskeutuvalle viisaudelle.