Ihmiskunta väittää
eroavan maailman muista elollisista olennoista siinä, että ihmisillä on kyky
järkeillä. On mahdotonta päätellä tarkkaan, milloin ja mistä ihminen tai jokin
ihmisryhmä on kyseisen kyvyn saanut tai kehittänyt.
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:4) on epämääräisiä viitteitä siitä, että ”Jumalan
pojat” olivat yhdistyneet maan tyttäriin, jolloin oli syntynyt jättiläisiä ja
sankareita. Itämaisissa perinteissä puhutaan ”järjen pojista” (manasaputroista),
joilta ihmiskunta oli jollakin tavoin perinyt järkiolemuksensa.
Mooseksen kirja sisältää epämääräisiä allegorioita siitä, että ihmiskunnan tietoisuus olisi
alun perin (ensimmäinen Adam) havainnut kaiken yhtenä, mutta olisi sitten (ajan
ja tilan synnyttyä) suuntautunut ja samastunut erilliseen minuuteen sekä ulkoisiin
kohteisiin ja ilmiöihin.
Kirja kuvaa tätä muutosta
”syntiin lankeamiseksi”, jonka jälkeen ihmisen tajunnan kerrotaan etsiskelevän
”hyvän ja pahan tiedon puiden hedelmiä”, eli toimivan suhteellisten polariteettien
välimaastossa – järkeään käyttäen.
Ensimmäinen Mooseksen kirja (3:22) toteaa jumalien (Elohimien) suulla, että
ihminen oli tullut kuin joku heistä, että hän tietää hyvän ja pahan.
Järkeilykyky katsotaan
siten jossakin määrin jumalalliseksi ominaisuudeksi, joka ei kuitenkaan liene
ihmisten kykyjen huipentuma – ihmisten tulisi vielä löytää sellainen ”elämän
puu”, jonka hedelmät eivät ole katoavia, vaan joissa piilee ”elämä itsessään.”
***
Ihmiskunnan tunnettua
historiaa tarkastellen voidaan havaita, että järjen käyttö on tuottanut
hämmästyttävän paljon ulkonaisia tuloksia, jotka ovat helpottaneet fyysisen
elämän tarpeiden tyydyttämistä.
On myös ilmiselviä
merkkejä siitä, ettei ihmiskunta kokonaisuutena vielä erota ”hyvää ja pahaa”,
vaan on tietämätön elämän syvimmistä tarkoitusperistä ja toimii sokeasti kulttuuristen
ehdollistumien kaavoittamissa puitteissa.
***
Kristillisissä maissa raamattu on yksi tärkeimmistä ehdollistumien
lähteistä, jonka rajoihin on lähes kaksituhatta vuotta pyritty määrittämään yksilöidenkin
järjen käyttö. Katsotaan, että kyseinen kirja kirkollisine tulkintoineen
automaattisesti johtaa ”hyvän erottamiseen pahasta” – koska etenkin paha on
kirjassa riittävän selkeästi määritelty.
Raamatun viisauskirjallisuus (Siirak
39:34) kuitenkin epäilee hyvän ja pahan ehdottomia määrityksiä toteamalla:
”Älköön sanottako: ’tämä
on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.” Siirak viittaa siihen, että ulkoisen
maailman ilmiöistä ei voida päätellä niiden laatua, ellei tiedetä sitä, mistä
ne ovat syntyneet ja millaisia tuloksia ne joskus myöhemmin synnyttävät.
Myös Matteus (7:1) varoittaa: ”Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi.”
Kehotus viittaa siihen,
ettei ihminen tiedä asioiden kaikkia tekijöitä ennen kuin hänen tietoisuutensa
kykenee havaitsemaan menneen, nykyisen ja tulevan ”tässä hetkessä” –
ajattomasta tietoisuuden tilasta käsin.
***
Se, että kristityt ovat
alkaneet nähdä koko raamatun Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle, on varsin
pitkän historiallisen prosessin tulosta. Ehdottoman ilmoituksen ajatusta on
tuettu väittämällä mitenkään perustelematta, että koko raamattu on jumalallisen
inspiraation tulosta. Jotkut ovat jopa esittäneet, että kirjan jokainen yksittäinen
sanakin (käännösvirheineen) edustaa ehdotonta totuutta. Toiset (hieman
järkevämmät) ovat tulkinneet Jumalan ilmaisseen ainoastaan ne asiat, joihin
sanat viittaavat.
Raamatun, ja siihen
nojaavien tunnustusten arvostus ehdottomina auktoriteetteina johti varsin pian
(jo ensimmäisillä vuosisadoilla) siihen, ettei omaehtoista järkeilyä enää
katsottu suopeasti. ”Kolkuttaminen ja etsiminen” luokiteltiin turhiksi
toimiksi, jotka helposti johtivat harhaan oikean pelastavan uskon kirkon täysin
valmiiksi tallomilta poluilta.
Päädyttiin miltei
näkemykseen, että Jumala (tai jopa jumalat) oli antanut ihmiselle järjen sitä
varten, ettei hän vain missään tapauksessa sitä käyttäisi!
”Pyhien tekstien”
laatijat katsottiin niin pyhiksi, ettei heidän teksteihin ole tarpeen tai edes
luvallista soveltaa omaehtoista, saati sitten kriittistä ajattelua.
Jopa Vanhan testamentin
uhrimenot ovat kelvanneet todellisen Jumalan palveluksiksi, vaikka ne selvästi
perustuvat ikivanhaan luonnonuskoon, joka lähenee mustaa magiaa tai noituutta
(elämänvoiman vapauttamista näkymättömien puolipersoonallisten voimien käyttöön
pyyteellisessä tarkoituksessa).
***
Yksi kristinuskon
omaperäisimmistä käsityksistä on siinä, että se on muutaman vuosisadan
tulkintaprosessin jälkeen samastanut ja yksinomaistanut perustajapersoonansa
jumaluuden toiseksi persoonalliseksi prinsiipiksi, Pojaksi – Johanneksen
evankeliumin alun Sanaksi eli Logokseksi.
Muuan prosessiin 400-luvulla
osallistunut piispa (Eutykhes)
huokaili välittömästi määrittelyn jälkeen: ”Jumala varjelkoon minua
ajattelemasta Jumalani luonnetta!” (hänet julistettiin heti pannaan).
***
Jumalan Pojan monopolisoinnin myötä on täysin ohitettu Jeesuksen samassa evankeliumissa (17:22) ilmaisema toive, että myös kaikki muut tulisivat –
ylhäältä uudelleen syntyessään – aivan samaan sisäiseen (tietoisuuden suhteen)
yhteyteen kuin missä hän itse jo Isänsä suhteen oli.
Aivan samoin on mitätöity
apostoli Paavalin näkemykset
”Kristuksen ylleen pukemisesta” tai ”Kristukselle muodon antamisesta”.
***
Keskiajan
dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart
esitti kristillisyyden keskeiseksi pyrkimykseksi sen, että inhimillinen yksilö
pääsisi sisäisesti aivan samaan tilaan (hengen ykseyteen) Jumalan suhteen, kuin
missä Nasaretin Jeesuksen itsensä uskotaan olleen. Isä Jumala synnyttää
poikaansa ikuisuudessa joka hetki – ja syntymä tapahtuu jokaisen ihmisen
kohdalla silloin, kun hän on sisäisesti siihen valmis ja vapaa.
***
Mitään alkuperäistä,
saati yhdellä istumalla samassa paikassa kirjattua raamattua ei ole koskaan ollut olemassa. Nykyisessä muodossaan kirja
on kooste suuresta määrästä erilaisia, eriaikaisia tekstejä, jotka vasta
myöhemmin on liitetty yhteen ja kanonisoitu.
Vanha testamentti pohjautuu juutalaisten hebrealaiseen raamattuun
eli Tanakiin. Viisi sen ensimmäistä
kirjaa on nykytieteen mukaan koottu (Esra?)
joskus 400-luvulla eKr. yhdistämällä useita vanhempia teoksia (kuten Jahvisti,
Elohisti ja Pappiskirjat).
Mooseksen pitämistä kaikkien hänen nimiinsä kirjattujen kirjojen kirjoittajana
epäiltiin jo keskiajalla.
Uuteen testamenttiin kootut kirjoitukset on laadittu vuosina 50–150
jKr. Vanhimpia niistä ovat Paavalin kirjeet. Evankeliumeista vanhin (Markuksen
ev.) on kirjoitettu joskus juutalaissotien aikaan (n. v. 70) ja nuorin
(Johanneksen ev.) toisen vuosisadan alussa. Evankelistat eivät siten tietenkään
olleet apostoleja, vaikka käyttivätkin heidän nimiään.
Jeesus-perimää koskevia kirjoituksia on alkuvuosisatoina ollut huomattavasti enemmän,
mutta kaanonin ulkopuolelle jätetyt on pyritty hävittämään (usein lukijoiden
kera).
Nag Hammadin löydöksessä v. 1945 tuli julki yli 50 tekstiä, joiden joukossa useita
apostolien nimiin laadittua, kuten Filippuksen,
Marian ja Tuomaan evankeliumit, joita nykyisten tutkijoiden keskuudessa tutkitaan
ja arvostetaan aivan samaan tapaan kuin Uuden testamentin vastineita.
***
Luther vetosi raamattuun oikean uskon ehdottomana auktoriteettina, johon katolinen
kirkko oli sekoittanut myöhemmissä kirkollisissa puitteissa muodostunutta
ainesta (kuten opin aneista).
Periaatteessa yksikään
raamatun lause ei ole välttynyt inhimillisiltä tulkinnoilta, vaikka jotkut sen
ydinsanomat olisi koettu syvänkin henkisen tietoisuuden kautta.
Henkinen kokemus aidoimmillaan
tapahtuu ajattomassa ja ajatuksettomassa tilassa – koetun kuvaaminen ajan ja
tilan puitteissa syntynein ehdollistumin ei ole mahdollista (se on Paavalin
mukaan ”hullutusta”).
***
Raamatun tekstit ovat
muuntuneet jatkuvasti myös käännösten myötä. Tarkoituksena on saattanut olla
pelkkä kieliasun parantaminen, mutta usein ei ole haluttu välttää uudelleen
tulkintojakaan, kuten seuraavassa Luukkaan
17:21 tekstissä,
”Jumalan valtakunta on
sisällisesti teissä”, joka tulkitaan uusimmassa (92-) käännöksessä, että se on teidän
keskellänne (viitaten löysästi kirkkoon).
***
Toisen vuosisadan alussa
kirjoitettu Johanneksen evankeliumi
(10:34-35) toteaa, tehostaakseen viitteenomaisesti edeltänyttä Jeesuksen
sanomaa, ihmisten perimmäisestä jumalallisuudesta, ettei raamattu voi raueta tyhjiin.
Johanneksen raamattu
(mikäli hän on sellaisesta puhunut) käsitti lähinnä osia Vanhasta
testamentista, koska Uuden testamentin kaanon muodostui vasta myöhemmin ja virallistettiin
Athanasiuksen esittämässä muodossa
Karthagon kokouksessa v. 397 jKr.
***
Paavali (Room. 4:3) vetoaa Vanhan testamentin kertomukseen Aabrahamista Iisakin
uhriaikeissa todeten, että hän oli uskonut
Jumalaa (oli tietoinen Jumalassa), mikä luettiin hänelle vanhurskaudeksi.
Kertomus tosin lienee pelkkä allegoria siitä, että ihmisen tulee olla valmis
luopumaan omasta minäisyydestään, mikäli hän kaipaa todellista armon
laskeutumista.
Johanneksen Jeesus ei nojaudu raamattuun, vaan toteaa (Joh.
4:23-24): ”Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat
Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo.
Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”
Paavali toteaa (Room. 7:5-6): ”Mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois
siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen
vanhassa.”
Apostoli tarkoitti ”laista
pois kuolemisella” todennäköisesti sitä, että ensivaiheessa yksilön oma
tietoisuus kykeni suodattamaan ulkoisista käsityksistä pois sellaisen, jolla ei
ollut henkistä merkitystä.
Lopulta tulisi kuitenkin
päätyä täysin (tai pikemminkin iki-) ”uuteen tietoisuuden tilaan”, joka toimii
ehdollistumattoman hengen rajattoman ja ajattoman olemuksen puitteissa, kuten
seuraava (2. Kor. 3:5-6) hyvin selkeästi todistaa:
”Se kyky, mikä meillä on,
on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton
palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.
***
Jaakobin kirjeen (Jaak. 4:5) Jumala halajaa ”kateuteen asti” henkeä, jonka on pannut meihin asumaan. Paavali puhuu tästä samasta
henkisestä olemuksesta, joka voi tutkia Jumalan syvyydet – kunhan se on ensin
tullut ihmisen tietoisuuden keskukseksi.
***
Uudesta testamentista
löytyy myös joitakin kohtia, joita on voitu käyttää raamatun sanallisen auktoriteetin
vahvistamiseen.
Toisessa Pietarin kirjeessä (2. Piet. 1:20-2:1) väitetään: ”Ei koskaan ole
mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina
ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.
Mutta myös
valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin keskuudessanne on oleva
valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja,
kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen
perikadon.
Tämän kirjeen aitoutta
epäilivät jo varhaiset kirkkoisät, ja nykytieteen mukaan se on syntynyt vasta
toisella vuosisadalla tukemaan erityisesti valta-asemaan pyrkivän kristillisen suuntauksen
näkemyksiä.
***
Jaakob (Jaak. 1:17) toteaa: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja
tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen
varjoa.” Jaakob ei esitä, että kaikki olisi poimittavissa raamatusta, vaan että
todellinen Sana löytyy välityksettä välittömänä tietoisuutena ainoastaan todellisesta
ja pysyvästä hengen yhteydestä ja ykseydestä.
Raamatusta löytyy
oivallisia viitteitä ja esimerkkejä siitä, miten elämään olisi syytä suhtautua,
mikäli haluaa sen pyörteissä koota ”pysyviä aarteita” – sisäisen elämän
kannalta hyödyllisiä ominaisuuksia sielunsa syvyyksiin.
Tuomaan evankeliumin eräässä sanonnassa (n:o 11) todetaan: ”Kun söitte
kuollutta, teitte sen eläväksi.” Tätä voidaan soveltaa myös raamatun teksteihin
siten, että niiden mahdollisen ydinolemuksen löytäminen (mikäli niissä
sellainen on) voi osaltaan avata yksilön tietoisuutta ”ainoan elävän suuntaan.”
Raamatulla ei kuitenkaan
ole syytä korvata omaa järjellistä olemustaan, jonka on määrä aikanaan antaa
sijansa ainoastaan suoraan ylhäältä laskeutuvalle viisaudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti