Kirkollisen vallan perustukset huojuvat

Kristillinen kirkko on astunut monissa asioissa pahasti Jumalansa varpaille. Se on mm. uskotellut ihmisille saaneensa kehittelemänsä apostolisen perimän kautta itselleen jumalallisia valtuuksia ihmisten sielujen autuutuksessa.

Apostolista perimää katolinen kirkko on perustellut Jeesuksen kuoleman jälkeiseen ilmestykseen liittyvällä Matteuksen tekstillä: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani.

Rooman kirkko tulkitsi asian edukseen väittäen, että Jeesus oli kuolemansa jälkeen luovuttanut taivasten valtakunnan avaimet Simon Pietarille, koska tämä oli hänet tunnistanut. Pietari oli sitten vuorostaan Roomassa kokemansa marttyyrikuoleman (josta ei ole varmuutta) johdosta tulkittu kaupungin ensimmäiseksi piispaksi eli paaviksi.

Nykytutkimuksen mukaan Pietari ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Rooman piispa, sillä käsite syntyi vasta toisella vuosisadalla, ja itse seurakuntakin oli perustettu jo ennen Pietarin oletettua kuolemaa.

Periaatteessakin on hyvin kyseenalaista olisiko Jeesus täydellisesti luottanut kolmasti kieltävään opetuslapseensa, jota hän erään kerran nimitti jopa Saatanaksi (Matt. 16:23). Lisäksi tämä myöhemmin (Keefaana) pyrki uudelleen juutalaistamaan Paavalin jo perustamia seurakuntia.

Matteuksen tekstissä ”kallio” (joka on sanaleikki Petruksesta) viittaa todennäköisimmin edellisen lauseen Isään (Jumalaan), kaiken olevaisen perustaan – ainoaan pysyvään ja horjumattomaan kallioon.

Useat kirkolliset valtuudet (kuten synninpäästöoikeus) nojaavat ns. lähestys- tai kastekäskyyn, joka useimpien vakavasti otettavien tutkijoiden mukaan on myöhemmin lisätty Matteuksen evankeliumin loppuun – sekin vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen annettuna (kanavoituna) määräyksenä. Käskyssä puhutaan mm. kolminaisuudesta, joka määriteltiin vasta kolmannella vuosisadalla.

Martti Luther nousi aikoinaan joitakin katolisen kirkon historiallisissa prosesseissa muodostuneita käsityksiä ja toimintoja vastaan ja pyrki omissa näkemyksissään nojautumaan suoraan raamattuun. Asia on hieman paradoksaalinen siinä mielessä, että Luther piti juutalaisia patologisina valehtelijoina – ja suurin osa raamatusta on suodattunut juutalaisen käden ja ymmärryksen kautta.

Lutherin aikaan raamattuun suhtauduttiin vielä sillä tavoin, jota kirkko oli kaanonin muodostamisen jälkeen kovinkin ottein opettanut: että koko raamattu on jumalallisen inspiraation tulosta – siitä ei saanut poistaa mitään eikä liioin lisätä (muuta kuin sen, mikä oli jo seurakunnollisista syistä alkuvuosisatoina lisätty ja uudelleen tulkittu).

Vielä monet alkuvuosisatojen kirkolliset opettajat näkivät raamatussa hyvin paljon vertauskuvallisuutta, joka piti avata ja soveltaa näkyvään todellisuuteen. Jeesus itse käytti opetuksissaan allegorioita, että seuraajat joutuisivat itsekin pohtimaan asioita, koska muuten ne jäisivät pelkiksi ajatusmuodoiksi – kuolleeksi kirjaimeksi.

Valitettavasti johtajien joukosta löytyi paljon niitä, jotka eivät halunneet tai kyenneet etsimään sanallisten ilmausten todellista merkitystä, vaan väittivät niitä sellaisinaan ehdottomiksi totuuksiksi. He saattoivat vedota mm. latinalaisen raamatunkäännöksen Johanneksen evankeliumin alkuun sijoittamaan Sanaan (Verbumiin), joka oli kaiken Jumalassa olevan ja siitä tulevan perusta.

Alkukielen (kreikan) ilmaus (Logos) merkitsee kuitenkin paljon enemmän kuin lausuttua tai kirjoitettua sanaa – se voi kuvata kaikkeuden muuttumatonta ydinolemusta eli Jumalan kuvaa ajattomuudessa ennen ajan ja tilan syntyä (tieteen alkuräjähdystä).

Johanneksen evankeliumi sanoo kaiken saaneen alkunsa tuosta ydinolemuksesta, jumalallisesta kuvasta, mikä voidaan tulkita niin, että todellinen luominen on tapahtunut tämän kuvan muodostumisen myötä ajattomuudessa. Mooseksen kirjan luomiskertomuksen mukaan luomistyö oli täydellistä, jollaista se ei nykyisessä konkreettisessa olemuksessaan tietenkään ole.

***

Aika ja tila ovat nykytieteen mukaan muodostuneet vasta ns. alkuräjähdyksessä, josta tosin kertoivat jo muinaiset sumerit ja Jakob Böhmen kaltaiset kristilliset mystikot. Mooseksen kirjan alku puhuu valkeuden tulosta, joka voidaan tulkita myös konkreettisen ilmennyksen ydinainesten synnyksi.

Ajan ja tilan syntyyn liittyi tietoisuuden erillistyminen ja pirstaloituminen ykseydellisestä tilastaan – niin sanottu syntiin lankeemus. Johanneksen evankeliumi kuvaa tätä muutosta siten, että muodollisiin kohteisiin ja omaan erillisyyteensä samastuva tajunta ei sen jälkeen enää kyennyt havaitsemaan välittömästi ”valkeutta” – jumalallista tietoisuutta, olemista ja olemusta (elämää itsessään).

Lukemattomien erilaistumien jälkeen inhimillisten (ja lopulta muidenkin) olentojen täytyi lähteä ”tuhlaajapojan tielle” etsiäkseen ensin katoavien ilmiöiden olemusta kehittämällä samalla omaa järjellistä puoltaan. Tämä ”tuhlausmatka tai korpivaellus” merkitsee kristillisissä puitteissa Vanhan testamentin nojalla varsin paljon vastustettua evoluutiota.

***

Evoluutio ei kumoa alkuperäistä luomistapahtumaa, jossa mitä ilmeisimmin syntyivät vain kaikkeuden muuttumattomat ja täydelliset ydinolemukset (Sana). Evoluutio sijoittuu ilmenneen universumin puitteisiin, alkuräjähdyksen jälkeisen suunnattoman pitkän prosessin sisäiseksi ohjausprinsiipiksi. Se pitää huolta muutoksista ja etenkin niiden suunnasta siten, että ulkoiset muodot yhä paremmin edistäisivät tietoisuuden kehittymistä ja avartumista.

Mestari Eckhartin tapaisille opettajille oli ilmiselvää, että luominen ajan ja tilan puitteissa jatkui yhä – ja että jokaisella ihmisellä oli siinä oma roolinsa ja oppimääränsä suoritettavana. Tuomaan evankeliumi tiivistää ihmisyyden kulun niin, että alkuperäinen ihminen (1. Adam) oli yksi eli suorassa yhteydessä jumalalliseen. Sitten hänestä tuli kaksi, kun suurin osa tajuntaa suuntautui ilmiömaailmaa (hyvän ja pahan tiedon puita) kohden, jolloin hän kadotti välittömän tietoisuuden asioiden todellisesta olemuksesta.

”Tuhlaajapojan” piti nyt suorittaa oma korpivaelluksensa ja kääntyä jossakin vaiheessa takaisin sisäisyyttä kohden, jolloin pyrkimykseksi tuli kakseuden saattaminen alkuperäiseksi ykseydeksi, ”Kristuksen ylle pukeminen, Isän kanssa sisäisesti yhdeksi tulo.”

Paavali kuvaa samaa pitkää ”korpivaellusta” muutoksena ensimmäisestä Adamista, elävästä sielusta viimeiseksi Adamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi.

***

Raamatun vertauskuvallinen tulkinta nousi joksikin aikaa suosioon vielä keskiaikana, jolloin papistoa opetettiin laatimaan saarnoja niin, että niissä käsiteltiin tekstin konkreettista, vertauskuvallista, moraalista ja jumalallisiin asioihin suhteutettavaa sanomaa.

Varsinainen kriittinen suhtautuminen ja raamatun tutkiminen alkoi (jossakin määrin) vasta Valistuksen myötä, kun kirkollinen ote ihmisten ajatusten ilmaisuun hieman löystyi. Alettiin ymmärtää, että raamattu on ihmisten käsien, ymmärryksen – myös ymmärtämättömyyden ja valtapyrkimysten suodattamana syntynyt kooste.

Kirkon edustamien käsitysten ja uskomusten prosessinomaiseen muodostumiseen viittaa mm. teologian tohtori, dosentti ja pastori Kari Kuula. Hän piti arveluttavana sitä, etteivät papit uskalla tuoda esiin niitä raamatun tutkimuksen tuloksia, joihin he itse ovat opintojensa myötä perehtyneet. Kuula toteaa, että mikäli lääkäri soveltaisi työssään yhtä vähän akateemisia oppejaan kuin papit nykyisen raamatuntutkimuksen tuloksia, niin kukaan ei uskaltaisi kääntyä lääkärin puoleen.

***

Lienee selvää, etteivät kaikki kriittisen raamatuntutkimuksen tuloksetkaan ole mitään ”Jumalan sanaa”, niissä lähinnä tarkastellaan tekstien historiallista ja kirjallista autenttisuutta, mikä ei ole – eikä voi olla – esitetyn asian todellisuusarvo, koska kaikki käsitteellisesti ilmaistu rajoittuu aikaan ja tilaan ehdollistuneisiin ajatusmuotoihin.

Kirkko on pyrkinyt jo alkuvuosisatoina lujittamaan valtaansa luomalla kiinteän hierarkkinen organisaation ja tiivistämällä hengelliset näkemykset ns. uskontunnustuksiksi. Tiivistäminen on ollut hyvin riitainen prosessi, johon lopulta myös maallinen valta osallistui (Nikeassa).

Asioiden ilmaisu ajatusmuotojen välityksellä kuuluu tietenkin olennaisena osana ihmisyyteen, mutta ajatusmuotojen pitäminen muuttumattomina totuuksina on tuottanut huomattavasti enemmän riitaisuutta kuin hengellistä avautumista.

Ihmisyys on usein kadottanut luontaisen hyvyytensä ja suvaitsevaisuutensa silloin, kun negatiivista asennoitumista on voitu perustella jumalallisilla määräyksillä. Jo Vanhan testamentin juutalaiset vihkivät eteen osuneita ihmisyhteisöitä miekan kärjellä tuhon omiksi, mikäli nämä heidän mielestään olivat jumalalattomia – kuvasivat Jumalaa eri nimityksin.

Martti Luther nimitti katolisen kirkon johtajaa Babylonin portoksi ja kaikkia juutalaisia ilmieläviksi Perkeleiksi, joiden kokoontumispaikatkin oli lupa polttaa vaikka helvetin tulella.

Ulsterin protestanttiset unionistit kulkevat liput liehuen katolisten asuinalueilla juhlistamassa vuosisatoja sitten heistä saavuttamaansa veristä voittoa.

Tämän päivän Suomessa käydään keskustelua erilaisten parisuhteen muotojen hyväksyttävyydestä, joihin raamattukaan – etenkään Uusi testamentti – ei anna kovin vankkoja perusteita. Eri kristilliset ryhmittymät kiistelevät sellaisista muotoseikoista kuin kastetapojen ja -ajankohtien oikeellisuudesta.

Aina kun on syntynyt tarkasti määriteltyjä tunnustuksia, on varsin pian syntynyt myös kiistaa niiden tulkinnoista. Silloin kukkaan on puhjennut lähinnä suvaitsemattomuutta, jonka hedelmät ovat pääosin olleet katkeria – toisinaan jopa verisiä.

Tunnustukset saattavat jättää ulkopuolelleen jopa elämänymmärryksen ja hengellisen avautumisen kannalta kaikkein olennaisimmat asiat, kuten sen, mikä on inhimillisen elämän syvin tarkoitus ja miten kukin sitä voisi edistää.

Jumalallisiksi määriteltyihin tunnustuksiin ei edes uskalleta puuttua, vaikka ne eivät enää pitkään aikaan ole vastanneet yleistä ymmärrystä. Keskiverto länsimainen ajattelu tuskin ottaa todesta mahdollisuutta neitseelliseen syntymään tai lihalliseen ylösnousemukseen, vaikka nämä ajatukset kristillisyydessä yhä tunnustetaan. Pyhä yhteinen seurakuntakin näyttää uutisten valossa varsin kyseenalaiselta, ja pyhäin yhteyden moni saattaisi rinnastaa nykyiseen sosiaaliseen mediaan.

Nykyiset mediaohjelmat päivittyvät jopa kiusallisen usein – nykyinen kristillinen perusnäkemys on kiteytetty yli 1700 vuotta sitten Nikeassa, jonka jälkeen muutokset ovat olleet varsin kosmeettisia. Ennen Nikeaa kristilliseksi luokiteltava kirjallisuus oli vielä varsin runsasta ja sanoma vapaasti tulkittua.

Kirkon aseman vahvistuttua kaikesta poikkeavuudesta haluttiin päästä keinoja kaihtamatta eroon, jolloin entiset vainotut osoittautuivat pian itse vainoajiksi – Jumalan tai Kristuksen nimissä. Tällöin unohdettiin se, että Kristuksen nimissä voi todellisuudessa toimia ainoastaan ne harvat, jotka ovat ”pukeneet ylleen (sisäiseksi olemuksekseen) Kristuksen” ja tulleet siten tuon jumalallisen periolemuksen tietoiseksi ilmentäjiksi.

***

Edesmennyt professori Heikki Räisänen toteaa viimeisessä kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” sen, että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi voineet ollenkaan ymmärtää ja hyväksyä nykyisiä kristillisiä tulkintoja – kuten esimerkiksi nykyisin vallitsevaa näkemystä Nasaretin Jeesuksesta Jumalan ainoana poikana ja kaikkien syntien sovittajana.

Marttyyrikirkon (vainojen) aikaan kirkon johtajat tulkitsivat Jeesuksen seuraamisen edellyttävän omakohtaista antautumista fyysiseen kuolemaan, joka johtaisi automaattisesti autuuden tilaan.

Jeesuksen ristinkuoleman suoraviivainen tulkinta universaaliksi sovitustapahtumaksi ihmiskunnan ja Jumalan välillä on nostettu nykyiseen asemaansa vasta ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella, jolloin krusifiksitkin ilmestyivät yleisesti kirkkoihin.

***

Hengellisistä käsityksistä on toki käyty kiistoja jo ennen kristillisen kirkon muodostumista. Jeesus itse nosti esiin juutalaisuudessa ilmenneen liiallisen kunnioituksen kuollutta kirjainta ja ulkoisia tapoja kohtaan. Hän korosti henkilökohtaista pyrkimystä ”taivaallisen Isän täydellisyyteen”, jonka tulisi ilmetä sisäisenä muutoksena.

Jaakob Vanhurskas (jonka uskotaan olleen Jeesuksen veli) tuo kirjeessään esiin aikansa kiistan uskon ja tekojen pelastuksellisesta merkityksestä. Samaa tarpeetonta kiistaa on käyty lähes koko kristillisen historian ajan ymmärtämättä sitä, jonka jo Jaakob esitti: että todelliseen kohteeseensa yltänyt usko tuottaa puhtaan luontonsa pakosta aina hyviä hedelmiä.

Hyvillä ulkonaisilla teoilla voi olla oma sosiaalinen merkityksensä, mutta ne eivät aina ole tekijänsä sisäisen olemuksen suoria heijastumia, vaan teeskenneltyjä ja/tai sisältävät eriasteista pyyteellisyyttä.

Pyyteellisyys on ihmisille niin tyypillinen ominaisuus, etteivät he sitä usein edes huomaa. Mestari Eckhart tuo esimerkin avulla ilmi ihmisten tavallisen tavan rakastaa Jumalaansa: he rakastavat Häntä kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia!

Ihmiset eivät siten kovin helpolla noudata kolmen evankelistan kirjaamaa ohjetta itsensä kieltämisestä ja oman ristinsä (velvoitteidensa, vaikeuksiensa, kiusauksiensa) kantamisesta.

***

Kirkkorakennukset ovat kauniita ja voisivat toimia ihmisten mieltä kohottavina tiloina, kunhan niissä tarjottava sisältö ei olisi menettänyt niin paljon makuaan kuin mitä kävijämäärien nopea lasku selvästi osoittaa.

Kirkko voi aina syyttää jäsenkadostaan Valistusaatteen ja Ranskan vallankumouksen synnyttämää ateismin nousua, joka myöhemmin tieteiden kehityksen myötä on muuntunut yleiseksi materialismiksi. Se voi syyttää lisäksi valtavaksi kasvanutta ulkoista viriketulvaa, jossa se ei ole vielä löytänyt itselleen toimivaa profiilia.

Tieteissäkin esiintyy muutosvastusta, mutta sillä ei ole käytössään yhtä ”jumalallisia perusteita” kuin mitä uskontojen piiristä löytyy. Tieteiden kehitys on kasvattanut yleistä luottamusta järjen mahdollisuuksiin siitäkin huolimatta, että hetikään kaikki tieteiden tulokset eivät näytä kovin hyvin palvelevan elämän kokonaisuutta.

Kirkko parhaimmillaan saattaisi (ja sen tulisi) muodostaa kosketuspinta, joka toisi julki ja ylläpitäisi niin hyvin perusteltuja näkemyksiä elämän (ja kuoleman) tarkoituksista, että suurin osa väestöstä voisi ne ainakin pääpiirteissään hyväksyä arvopohjakseen.

Platon toi esiin tällaisen yhteisen arvoperustan tarpeellisuutta tasapainoisen yhteiskuntakehityksen mahdollistamiseksi. Perusta ei tietenkään tarkoita mitään ”uskon sääntöjä”, joista syntyisi lähinnä tulkintakiistoja, vaan selkeitä näkemyksiä ihmisyydestä, sen tavoitteista ja niitä edistävistä keinoista.

***

”Suolan käyminen mauttomaksi” ei ole uusi ilmiö, sillä Tuomaan evankeliumin mukaan jo Jeesus nuhteli aikansa juutalaisia opettajia siitä, että nämä olivat kadottaneet tiedon avaimet – he eivät itse menneet sisälle, eivätkä päästäneet sinne niitäkään, jotka olisivat sisälle halunneet. Tai että fariseukset olivat kuin koiria härkien pilttuussa – koirat itse eivät syöneet eivätkä antaneet härkienkään syödä.

Alkuvuosisatojen ”toisinajattelijat” arvostelivat laajentuvan ja laitostuvan suuntauksen jäsenistöä siitä, etteivät nämä enää etsineet – koska he uskoivat kuuluvansa kastettuina ja seurakunnan jäseninä jo löytäneiden pelastettuun joukkoon.

Hengellisten organisaatioiden erityisongelmia syntyy helposti silloin, jos johtopaikoille valitaan sisäisesti kypsymättömiä persoonia, joille vallassa pysyminen ja sen tuottamat edut ovat tärkeämpiä kuin organisaation edustaman ydinteeman ajaminen. Tällaiset henkilöt mittaavat asioita usein omalla mitallaan eivätkä hyväksy ketään tai mitään, joka jossakin suhteessa ylittää heidän omat, turhan matalalle asettuvat standardinsa.

***

Kirkon piirissä on suvaittu varsin hyvin niitä, jotka eivät ole vaivautuneet paneutumaan omakohtaisesti hengellisiin teemoihin, vaan ovat tyytyneet siihen, mikä on heille valmiina tarjottu.

Toista on niiden suhteen, jotka ovat syventyneet todella vakavasti hengellisiin asioihin ja tulleet niiden suhteen vähänkin tunnustuksista poikkeaviin tuloksiin – juuri heidän kaltaisensa ovat olleet vaarassa joutua polttorovioille, koska kaikki tunnustuskirjoista poikkeava tulkinta on määritelty kerettiläiseksi harhaopiksi, joka on kotoisin Jumalan vastakohdalta.

***

Saattaa olla myös niin, että kirkon tarjoama tulevaisuuden kuva joko taivaan iloissa tai helvetin tuskissa osoittautuu karkeaksi karikatyyriksi – niin että sisäinen viisaus todellisuudessa kohtelee ihmisen tajuista olemusta huomattavasti lempeämmin ja monitasoisemmin – puhuuhan Johanneksen evankeliumi monista asuinsijoista ja Paavali kolmannesta taivaasta.

Itämaiset Patanjalin joogasutrat määrittelevät 14 tietoisen olemisen tilaa, joista vain kaksi harvinaisinta sisältää kristillisen taivaan ja helvetin tunnusmerkit – tosin itämainen helvetti merkitsee ainoastaan tietoisuuden sammumista, ei iankaikkista kärsimystä, jollainen lienee kristinuskoon kehitelty lähinnä oivalliseksi pelotteeksi. Pelottelu ei ole hyvä keino tajunnan avartamisesta, sillä pelko on vihan veli, joka lähinnä supistaa järjellistä toimintaa (kovettaa leiliä).

Luukkaan evankeliumin Jeesus lupaa rinnallaan kuolemassa olevalle ryövärille, että tämä olisi hänen kanssaan paratiisissa jo kyseisenä päivänä. Mikäli tämä on todellinen tapahtuma, tarkoitti Jeesus paratiisilla todennäköisesti jotakin mentaalisista olotiloista, jotka eivät vielä kaikessa ihanuudessaankaan edusta henkistä ykseyttä ja samuutta alkuperänsä kanssa (jota Jeesus itse Johanneksen mukaan sanoo olevansa), vaan sisältävät yhä jonkinasteista erillisyyttä ja aikakäsitystä (kuten ihmisten tavallisimmat taivaskuvitelmat, jotka lienevät lähinnä ikuiseksi pidennettyä, mutta mukavaa ajallisuutta).

***

Kirkon piirissä voitaisiin pohtia lähetyskäskyä – on se sitten aito tai myöhemmin lisätty – täysin uudelta ja puhtaalta pohjalta. Käskyn mukaan kirkon velvoitteena oli edistää sitä, että ihmisistä tulisi Kristuksen opetuslapsia – parhaimmillaan Kristuksen eläviä ilmentäjiä.

Tässä työssä on usein jääty täysin lähtökuoppiin, kun on ajateltu opetuslapseuden tarkoittavan kirkon yhteyttä ja sen esittämien ajatusmuotojen muodollista hyväksymistä. Evankeliumit antavat kyllä varsin hyvän kuvan opetuslapseuden edellytyksistä, joissa ei puhuta mitään jäsenyyksistä ja seremonioista, vaan edellytetään sisäistä vapautumista kaikista tilapäisistä kiinnekohdista ja sen tuottamaa valmiutta ottaa vastaan jotakin ”suoraan ylhäältä.”