Unelma-ammattina siivellä eläminen

Pääkaupungissa asuva, Rovaniemellä syntynyt Ossi Nyman (39-v.), kertoo Helsingin Sanomissa valinneensa elämäntehtäväkseen kaiken sellaisen työn välttämisen, jota jotkut muut hänelle tarjoavat. Hänen mukaansa kaikenlainen töihin patistaminen on merkittävä loukkaus yleisiä ihmisoikeuksia vastaan.

Nymanin ”päätyönä” on koko aikuisiän ollut ”taistelu” työvoimatoimiston kanssa työmarkkinatuen saamisesta ilman töiden vastaanottamista. Jälkimmäisessä taidossa hän on kehitellyt oivallisia menetelmiä, joilla voi taata, ettei vahingossa saisi mitään työtä.

Saavuttamansa ”ammattitaidon” hän on nyt halunnut jakaa koko kansalle kirjoittamalla siitä ”oppikirjan”, jonka nimi on hyvin kuvaava: ”Röyhkeys” (kust. Teos Oy).

Ossi Nymanin mukaan kansalaispalkka olisi sopiva ratkaisu niille, joita mitkään normaalit työsarat eivät kiinnosta. Hänen käsityksensä mukaan muilla näyttäisi olevan velvollisuus maksaa näiden hienojen individualistien olemassa olosta.

Nyman on oikeassa siinä, ettei työ sinänsä ole ihmisarvon mitta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, ettei työ jossakin muodossa kuuluisi osaksi luonnollista elämää – mikäli elämän moninaisuudesta halutaan jotakin oppia.

***

Suomen valtiolla (eli kansalla) lienee varaa (tosin jo osaksi lainavaroin) ylläpitää jonkin aikaa muutamaa nuorta ja täysin tervettä siipeilijää, mutta kovin yleiseksi harrastukseksi sellaisen ei todellakaan voi sallia kasvavan ilman vakavia seurauksia.

***

Ne ikäluokat, jotka ovat kovalla työllä ja uhrauksin luoneet perustan nykyisille sosiaalisille etuuksille, ovat siirtyneet tai siirtymässä työelämän (jopa muunkin elämän) ulkopuolelle, eikä saavutetun elintason ylläpito onnistu päivääkään Ossi Nymanin opettamin keinoin.

***

Elämä on vain ani harvoin pelkkä kiinnostavat huvimatka: etenkään sellainen, jonka jotkut muut kustantavat.

**

Vanhimpien elossa olevien ikäluokkien edustajien on täysin mahdotonta hyväksyä Nymanin esittämiä vaatimuksia siitä, ettei mihinkään itseä kiinnostamattomaan toimeen tarvitse milloinkaan ryhtyä.

Sodan kokenut polvi tietää, ettei vapaaehtoisuus ole ainoa ratkaisu silloin, kun elinolosuhteet halutaan säilyttää edes jollakin tavoin oman mielen mukaisina. Jälleenrakentamisen aikana työtunteihin saati työmukavuuteen ei kiinnitetty mitään huomiota – silloin vain nähtiin vaivaa paremman elintason saavuttamiseksi.

***

Kuusikymmentä vuotta sitten ei varmaan kukaan olisi uskonut kenenkään suomalaisen milloinkaan esittävän, että terveelle aikuiselle pitää toisten maksaa palkkaa tai muutakaan korvausta pelkästä olemassa olosta.

Varsin monet saattavat olla asiasta samaa mieltä vielä nykyisinkin. Yksilöillä saa toki olla vapaa tahto kieltäytyä työstä, mutta toisilla tulee vastavuoroisesti olla vapaa tahto pidättyä sellaisen kustantamisesta.

***

Moni omalla työllään itseään ja perhettään elättävä saattaisi kauhistua, jos joku vaivautuisi tuomaan julki, miten paljon Nymanin kaltainen ”työn antisankari” tulee Helsingissä asuessaan keskimäärin tai pahimmillaan maksamaan muille (asumistuet yms. huomioiden).

***

Elämä vaatii kehittyäkseen myös huonoja esimerkkejä – olennaista lienee se, että niistä ei opita (vaikka niistä laadittaisiin oppikirja) vaan että niistä pois-opitaan.

***

Edellisten sukupolvien työn ja uhrausten ansioista nopeasti vaurastuneessa Suomessa saadaan juhlia itsenäisyyden 100-vuotista taivalta.

Juhliessa täytyy pitää mielessä, että tämän päivän työllä luodaan edellytyksiä sille, että vielä tulevaisuudessakin löytyy juhlan aiheita ja mahdollisuuksia.

Tältä taustalta katsellen en valitettavasti voi toivotella herra Ossi Nymanille onnea ja menestystä valitun elämänuran suhteen (muussa suhteessa – onnea vaan!).

Miltei yllytystäkö kansanryhmää kohtaan?

Jan Vapaavuori totesi ajavansa vain ja ainoastaan Helsingin rattailla, koska hänet on valittu kyseisen kaupungin pormestariksi. Hän ei tietenkään (ja valitettavasti) ole ainoa Helsingissä syntynyt ja kasvanut, joka ajattelee koko Suomen kehityksen rakentuneen ja rakentuvan nimenomaan tämän kaupungin olemassaolon varaan.

Viime vuosisadan puolivälissä kirjailija ja päätoimittaja Ilmari Turja tympääntyi helsinkiläisten omanapaiseen asenteeseen ja totesi, että silloin, kun hänen synnyin paikkakunnalleen (Isoonkyröön) oli jo rakennettu kivikirkko (perimätiedon mukaan v. 1304), niin pääkaupunkiseutu oli vielä susien pesimäpaikkaa.

***

On ymmärrettävää, että jotkin toiminnot ovat erityisesti aikaisemmin (kun yhteydenpito oli nykyistä vaikeampaa) jouduttu keskittämään kaupunkeihin, mikä ei kuitenkaan ole taloudellisesti osoittautunut niin edulliseksi kuin voitaisiin olettaa.

Taajan asutuksen tulisi periaatteessa alentaa asumiskustannuksia, mutta käytännössä se on nostanut niitä haja-asutukseen nähden moninkertaisiksi (joka on lisäksi heijastunut yleisenä rakennuskustannusten nousuna koko maahan).

***

Lyhyiden etäisyyksien ja runsaan julkisen liikenteen pitäisi lyhentää ja helpottaa työssäkäyntiä, mutta hävyttömän kalliista investoinneista huolimatta liikkumiseen tuhrautuu yhä aikaa enemmän kuin maaseudulla.

***

Keskitetyn lämmöntuotannon ajattelisi ilmenevän puhtaampana ilmana. Helsingistä suurimman kasvualustansa saava Vihreä-puolue patistaa koko maata vähentämään fossiilisten polttoaineiden kulutusta (puusaunakin lienee vakava ympäristörikos), vaikka heidän kotipesänsä lämpenee yhä ulkomaisella hiilellä.

Aalto-yliopiston väitöstutkimuksen (Jukka Heinonen) mukaan pääkaupunkiseudun asukkaan ”päästöt” ovat huomattavasti suuremmat kuin haja-asutusalueella asuvan, joten asutuksen keskittymisellä ei ratkaista edes ilmasto-ongelmia.

***

Vapaavuoren ohella jotkut helsinkiläiset ovat julkisuudessa väittäneet, että koko muu maa elää suurelta osin Helsingin tuotosten varassa. Pääkaupunkiin on kuitenkin keskitetty erittäin paljon toimintoja, joiden tuotos syntyy valtakunnassa aivan muualla tai jotka rahoitetaan koko kansalta kerättävillä veroilla.

Helsinkiläiset eivät kaupunkina kustanna valtionhallinnon virkamiesten palkkoja ja toimitiloja. Helsinkiläiset saavat kuitenkin etua näiden maksamien kunnallisverojen ja ostovoiman kautta.

***

Pääkaupunki ei liioin itsessään pidä yllä teollisuuden ja kaupan keskusliikkeitä, vaan niiden tuotokset syntyvät koko valtakunnan alueella.

***

Kelan entinen johtaja, Liisa Hyssälä (syntynyt Iissä) kiinnitti huomiota asumistukien lähes 20 % vuosittaiseen kasvuvauhtiin, joka johtuu erityisesti pääkaupunkiseudun korkeista kustannuksista ja siitä, ettei tuettaville vuokrille ole määrätty kattoa. Hyssälä esitti tästä syystä kunnille velvoitetta maksaa puolet asumistuesta. Silloin kasvua voitaisiin jarruttaa esim. lisäämällä ja nopeuttamalla kaavoitusta (joka ei tuo pikaista – jos mitään – ratkaisua).

Helsingissä on n. 24 000 asumistukea nauttivaa, joista puolet asuu täysin Kelan, eli koko valtakunnan kustannuksella. Yhden helsinkiläisen yksiön vuokramenoilla voitaisiin maaseudulla kustantaa monen talouden asuminen.

***

Jan Vapaavuori totesi haastattelussa, että Helsinki on ”luovuuden kehto”.

Tällaista lausuntoa voitaisiin pitää jopa koko muuta kansanosaa halventavana (lisäksi myös perusteettomana) lonkalta heittona (turhana provokaationa).

Ihmisten ahtautuminen pienelle alueelle ei automaattisesti synnytä luovuutta – muuta kuin ehkä ”kaljakelluntaa” vastaavia kulttuurin kukintoja (sitä kuuluisaa tyhmyyden tiivistymää).

***

Sekä kulttuurin että talouselämän historiaa tarkastellen voidaan yleistäen todeta, että ainoastaan kovin harvat merkittävät (nykyisetkään) persoonat ovat alun perin lähtöisin pääkaupunkiseudulta. Valtaosa heistä on ammentanut luovuutensa ja pätevyytensä aivan muunlaisesta ympäristöstä.

Kirjailijoiden piiristä voidaan poimia ”periferiasta nousseita”, kuten Runeberg (Pietarsaaresta), Topelius (Uudestakaarlepyystä), Kivi (Nurmijärveltä), Aho (Lapinlahdelta) ja Leino (Paltamosta).

Kuvataiteilijoista mm. Akseli Gallen-Kallela (Porista), Eero Järnefelt (Viipurista), Alvar Aalto (arkkitehti Kuortaneelta), Pekka Halonen (Lapinlahti), Juho Rissanen (kuopio) ja Hugo Simberg (Hamina).

Musiikin piiristä Pohjolan musiikkiperhe (Ylistarosta), Leevi Madetoja (Oulusta), Toivo Kuula (Töysästä), Jean Sibelius (Hämeenlinnasta), Erkki Melartin (Käkisalmelta) Heikki Klemetti (Kuortaneelta) ja Aulis Sallinen (Salmilta).

Talouselämän vaikuttajista muualta kuin Helsingistä ovat syntyisin mm. Marimekon perustaja Armi Ratia (Pälkjärvi), Nokian entinen johtaja Jorma Ollila (Seinäjoki), Koneen entinen johtaja Matti Ala-Huhta (Alahärmä), Nesteen johtaja Matti Helander (Kuopio), Keskon johtaja Matti Lievonen (Raahe) ja Rovion johtaja Kati Levoranta (Vammala).

***

Helsinkiin sijoitetuista kulttuurilaitoksista useiden merkittävien etuliitteenä on kansallis-, joka merkitsee samalla sitä, että myös taloudellinen puoli nojaa koko kansan varoihin. Sijainnin takia helsinkiläisille on muuta kansaa helpompaa käyttää laitosten (kuten kansallisoopperan ja -teatterin) palveluita, joita ei yleensä tuoteta talkoovoimin, vaan palkatun henkilökunnan avulla.

Keskellä etelä-pohjalaista maaseutua Ilmajoen musiikkijuhlat on järjestänyt ammattilaisesti tuotettuja, mittavia oopperatapahtumia jo 40 vuoden ajan – suurelta osin talkoovoimin. Ensi kesän liput Mannerheim-oopperaan alkavat olla jo lopussa. Helsingin suuntaan täytyy kumartaa siinä, että puolet Ilmajoella esitettyjen oopperoiden säveltäjistä ovat syntyisin Helsingistä (Almila, Kuusisto, Kostiainen, Kantelinen).

***

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden huipentuman lähestyessä olisi varmaan toivottavaa, ettei luonnollinen – pelkästään asuin tapaa koskeva – jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin alkaisi syvetä ja jyrketä asenteelliseksi vastakkain asetteluksi.

Tähän suuntaan vihjaten Luukas 11:17 kirjoittaa: ”Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle.”

***

Suomessa pitäisi jo olla aivan riittävästi kokemusta siitä, mitä jyrkät, omista etunäkökohdista tiivistetyt erilaiset ajatusmuodot ja niiden puolesta kiivailu tuovat tullessaan.

Näinä aikoina aivan liian jyrkkiä ristiriitoja on lisäksi syntynyt ulkoa tulleista asioista, kuten maahanmuutosta. Ihmiset ovat nopeasti asemoituneet joko kriittisiin tai liberaaleihin ja alkaneet sitten demonisoida vastapuolen näkemyksiä – ja aggressiot ovat nousseet pintaan.

***

Kirkon piirissä kiistellään epätyypillisten parisuhteiden vihkimisestä (kun kiistat naispappeudesta ovat jo laantumassa).

Maallisella sektorilla ollaan aloittelemassa sukupuolten eriarvoisuuden poistamisen ”hienosäätöä”, joka todennäköisesti synnyttää turhautumista ja ärtymistä, kun kansa ei pysy mukana siinä, miten asioita tulisi oikeaoppisesti nimittää.

***

Periaatteessa lienee kuitenkin niin, että ristiriitojen tehtävänä on pitää huolta kehityksen (ainakin muutosten) jatkumisesta. Liian stabiilit olosuhteet ja haasteiden puute kun johtavat helposti veltostumiseen tai ainakin lapsellistumiseen (jälkimmäistä on jo selvästi havaittavissa ainakin TV-ohjelmistoissa).

Uusi testamentti ei varmaan ilman luonnollisia perusteita totea (Matt. 10:34):

”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle (muuta kuin ehkä niille, jotka siihen sisäisesti kykenevät) – en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan.”

***

Näistä pienistä reunahuomioista huolimatta meidän on hyvä muistaa, että me suomalaiset olemme perustoiltamme varsin yhtäläinen kansakunta. Meillä on ainakin muodolliset edellytykset säilyttää riittävän yhtäläiset näkemykset elämän taloudellisista ja kulttuurillisista suuntauksista.

Pohjoisesta sijainnistamme huolimatta luontokaan ei enää näytä aiheuttavan muiden maiden kokemien kaltaisia ikäviä yllätyksiä, joten epämiellyttävien ilmiöiden nousu riippuu nyt pääosin meistä itsestämme.

***

Parin kuukauden päästä juhlitaan Suomen itsenäisyyden 100-vuotista taivalta.

Voimme toki muistella myös taipaleen synkkiä vaiheita, kunhan muistelun tavoitteena ei ole vanhojen kiistojen uudelleen elvyttäminen, vaan niistä oppiminen – tai pikemminkin kiistoista pois-oppiminen.

Usein julistetaan, että Suomi on hieno maa – olkaamme siis kansanakin kasvualustamme arvoisia (sekä maalla että kaupungeissa)!

Koulutuksesta kohistaan – taas!

Moderni oppimisympäristö (vain oppilaat puuttuvat)

Luvattoman heikon lukutaidon omaavien osuus on kasvanut jatkuvasti, ja nyt löytyy jo suuri joukko sellaisia nuoria, joille arkielämästä selviytyminenkin tuottaa tämän takia hankaluuksia.

Nuorilla saattaa kyllä olla lukutaito, mutta he eivät enää ymmärrä lukemaansa eivätkä saa selvää esim. laitteiden käyttöohjeista tai osaa asioida viranomaisten kanssa. He eivät liioin kykene ilmaisemaan itseään selkeästi. Myös lukeminen on hidastunut (puhumattakaan keppikirjoittamisesta), ja virheellinen lukeminen ja ymmärtäminen ovat tavallista. Nuorten sanavarasto on kaventunut niin, että ”turmelemisen” tai ”yliopiston” kaltaisia arkisiakaan sanoja ei tunnisteta tai ainakaan osata selittää niiden merkitystä muille.

Yleissivistyksen suhteen ei voida olla kovin ylpeitä, jos ala-asteen suorittaneet eivät tiedä, missä sijaitsee Pariisi, tai että nuoret aikuiset eivät tiedä vaihtoehdoistakaan, kuka kirjoitti Ryysyrannan Joosepin ja kuka Rautatien?

”Haluatko miljonääriksi” -ohjelmassa vierailleet valikoidut 10-vuotiaat oppilaat eivät näyttäneet osaavan laittaa peräkkäisiä lukuja suuruusjärjestykseen. Tilanne vaikuttaa hieman samalta kuin 70-luvun alussa, jolloin matematiikan tunteja haaskattiin ns. joukko-oppiin (jossa kyllä tyhmyys tiivistyi).

***

Peruskoulun tarkoituksena saattoi olla kaventaa eroja oppimistasossa. Nyt näyttää käyneen aivan toisin. Oppilaat jakaantuvat yhä selvemmin heikkoihin ja hyviin – keskitaso on katoamassa.

Puheenjohtaja Olli Luukkaisen mukaan suurta osaa poikia ei kiinnosta juuri muu kuin pelaaminen.

***

Opettajat pitävät yhtenä heikkenemisen syynä älypuhelimia, joiden käyttö vie kaiken sen ajan, jonka oppilaat voisivat hyödyntää kielitaitoa kohentavien tekstien lukemiseen. Saattaa hyvin olla niin, etteivät lapset totu lukemiseen edes kotonaan, koska vanhemmatkin ovat korvanneet kirjat sosiaalisella medialla ja kännyköillä.

Joku vanhemman sukupolven edustaja ihmettelee, miten lukutaidottoman on ylipäänsä mahdollista läpäistä koulun? Onhan se mahdollista, kun ehtoja ei enää juuri anneta eikä luokalle jätetä muuta kuin oppilaan ja vanhempien myötävaikutuksesta (sanallinen arviointi vienee lopunkin perusta päätellä jotakin oppilaan todellisesta osaamisesta).

Joku asiaa kommentoinut piti kielteisin kehityksen perimmäisenä syynä itse peruskoulua, mikä lienee suurelta osin totta. Peruskoulu ajettiin läpi 70-luvulla täysin poliittisin perustein väittäen, että kaikki oppimiserot johtuivat pelkästään taloudellisesta eriarvoisuudesta. Lapset olivat syntyessään ”tabula rasoja”, tyhjiä tauluja, niin että jokainen saattoi päästä aivan samoihin tuloksiin, kunhan vain taloudelliset esteet poistetaan.

Lapset ovat kuitenkin aina olleet ja tulevat myös olemaan erilaisia niin taipumustensa kuin luontaisten kiinnostustensa suhteen.

Peruskoulu pyrkii (kun tasokurssitkin on poistettu) työntämään koko ikäluokkaa saman opillisen putken läpi, joka sopii joillekin, vaan ei hetikään kaikille (edes avustajien tukemana). Alkuvuosina peruskoulua jopa puolustettiin sillä, että entinen keskikoulu oli teoreettisuutensa johdosta ajautunut ”pedagogiseen umpikujaan”. Tosiasiassa peruskoulu muotoutui jo ensi metreillä paljon teoreettisemmaksi (lukuaineiden osuudella mitaten) kuin ”edesmennyt” keskikoulu.

Monet aikaisemmat opettajat ovat kaivanneet entistä kansalaiskoulua mahdollisuutena niille, joiden mielenkiinto suuntautuu vähemmän teoreettisiin asioihin kuin mitä peruskoulu tarjoaa. Erään opettajan mukaan peruskoulu vie jopa terveen omanarvon tunnon niiltä, joita teoreettinen opiskelu ei motivoi (heistä voi sen sijaan tulla syrjäytyneitä häiriköitä).

***

Nykyisessä Opetushallituksessa ei todennäköisesti enää löydy samaa yltiöpäistä ”vallankumoushenkeä” kuin Ahon ja Sundqvistin aikaisissa, mutta seurauksista piittaamatonta idealistista uudistusintoa näyttää yhä löytyvän tuosta ylivertaisesti naisvaltaisesta (80%) virkakunnasta, jonka käytännön opetuskokemus ei välttämättä ole (ainakaan ehdotuksista päätellen) kovin mittava.

On selvää, ettei pulpettien korvaaminen säkkituoleilla johda oppimistulosten paranemiseen. Sellainen vain lisää hieman mukavuutta, joka voi muuttua itsessään tavoiteltavaksi asiaksi.

***

Digitalisaation uskotaan olevan yleisavain tulevaan menestykseen, jonka vuoksi kännyköiden (häiritsevääkään) räpläämistä ei haluta rajoittaa. Onnistuakseen digitalisaatio ja koodaaminen vaativat kuitenkin todella hyvää kielellistä ja matemaattista osaamista – muuten ajaudutaan pian kaikissa toimissa Oriolan kaltaisiin ohjelmointivirheisiin (ensin päivitetään sitten päivitellään).

***

Kaiken ratkaisijaksi esitetty peliala ei sekään tule menestymään, mikäli ohjelmien ideoijat ja tekijät eivät hallitse monipuolista kielellistä ilmausta. Sosiaalisen median käyttämä kieli ei edusta todellista sisällön tuottamista, johon tulevaisuudessa näyttäisi löytyvän yhä harveneva joukko, jolloin tasa-arvoisuutta lisäämään kehitelty koulujärjestelmä todellisuudessa tuottaisi pienen eliitin ja suuren joukon vaativiin töihin kelvotonta ainesta.

Kielellisen tason heikkeneminen näkyy nyt jo lehtien otsikoinneissa, joissa vilisee virheitä ja kaikkea muuta kuin selkeää ilmaisutaitoa (jollaista voisi odottaa yliopistotason koulutuksen saaneilta).

***

Tilanteesta ei kuitenkaan pitäisi syyttää yksinomaan koululaitosta, jossa opettajat yrittävät sopeutua alati muuttuviin vaatimuksiin, keinojen puutteeseen ja työtä haittaavien ilmiöiden lisääntymiseen.

On otettava huomioon se, että koululaitokselle asetetaan tavoitteet ylhäältä käsin ja että kasvatusvastuuta on enenevässä ja täysin kohtuuttomassa määrin sälytetty opettajien ja muun henkilökunnan hartioille.

Koulu ei kuitenkaan ole pääasiallinen kasvatusympäristö, vaan yleisesti hyödyllisiksi katsottujen perusvalmiuksien oppilaitos. Lasten kasvattaminen ”koulukelpoisiksi” kuuluu vanhemmille eikä kenellekään muille. Näyttää pahasti siltä, että osa itse ”ensimmäisen vapaan kasvatuksen aallon uhreiksi joutuneista” ajattelee vapaan kasvatuksen tarkoittavan vapaata kasvattamattomuutta, jossa lapsille ei aseteta minkäänlaisia rajoja eikä opeteta ikäkauteen kuuluvia perustaitoja ja -asenteita. On saatettu jättää huomiotta se, että vapauden lisääminen edellyttää ainakin samanasteista vastuun lisäystä.

On selvää, että yli viidenkymmenen vuoden takaisessa kasvatusmentaliteetissa sekä kodeissa että kouluissa oli paljon korjaamisen varaa, koska se johti usein turhaan arkuuteen ja aloituskyvyttömyyteen.

Niin sanottujen suurten ikäluokkien kokema ”ahdistus” saattoi olla syy siihen, että vapaan kasvatuksen ihanteet nieltiin pahemmin pureksimatta ja yksityiskohtiin paneutumatta.

Asiaan ei paneutunut vakavasti edes vapaan kasvatuksen isä, sveitsiläis-ranskalainen Jean-Jacques Rousseau (Emilen kirjoittaja), joka sijoitti kaikki omat viisi lastaan kasvatuslaitokseen vaimonsa vastusteluista huolimatta.

Sielun syvimmästä olemuksesta

Sielu näyttää käsitteenä kadonneen menneiden uskomusten hämäriin. Siitä ei paljonkaan puhuta muuta kuin taiteilijoiden ”sielukkaiden luomusten” yhteydessä, jolloin se tavallisesti sekoitetaan mielen luovien toimintojen perustaksi.

Sielu sekoitetaan usein henkeen, jolloin se samastetaan alkuperäiseen ajattomaksi ja kuolemattomaksi miellettyyn olemukseen.

Yhtä tavallista on se, että sielu yhdistetään ihmisen mieleen (tunne- ja ajatusolemukseen). Tätä todistaa se, että aikaisemmin psykologiaa kutsuttiin ”sielutieteeksi”. Mieli toimii lähinnä ulkoisen elämän ilmiöiden parissa ja puitteissa – mahdollisesti kuitenkin sielullisesta olemuksesta peräisin olevin voimin ja kyvyin.

Kaksi kristillistä opettajaa puhuu hyvin samaan tapaan sellaisesta sielun olemuksesta, jota voitaisiin kutsua inhimillisen ja jumalallisen väliseksi, täysin puhtaaksi rajapinnaksi (sielun ja hengen yhtymäkohdaksi).

Varhaisin näistä on dominikaanijohtaja Mestari Eckhart (1200-luvun lopulla ja seuraavan alussa), myöhempi Jakob Böhme.

Kirjan ”Tie Kristuksen luo” kuudennessa luvussa (Yliaistisesta elämästä) Jakob Böhme selittää oppilaan ja mestarin dialogin muodossa sielun korkeinta olemusta ja perustaa, josta seuraava ote (kirjoittajan selvennöksiä suluissa):

Keskustelu:

O: Missä yksilöllisen sielun puolessa on tämä perusta, johon mikään ei tartu? Tai mistä löytyy se, joka ei siedä mitään eikä asu missään?

M: Se on maailmaan ristiinnaulitun, todella katuvan hengen (mielen) alistetussa tahdossa, levon ja liikkeen keskustassa. Maailma, paholainen ja helvetti eivät siis voi tunkeutua tähän tahdon keskustaan.

Mikään maallinen ei voi astua tai tarttua siihen, koska tahto on kuollut (kadottanut tavallisen elämännäkemyksensä) Kristuksen myötä (tietoisuuden vaihduttua jumalalliseksi) maailman suhteen. Keskustassa (henkisen tietoisuuden keskuksessa) tahto elpyy Kristuksessa hänen autuaan esikuvansa mukaiseksi. Juuri siinä ei ole eikä edes voi olla mitään inhimillistä.

O: Mistä tämä itsestä vapaa alaston sielun perusta löytyy? Ja miten saavutan salaisen keskustan, jossa Jumala on, mutta ei ihmistä? Hyvä herra, kerro minulle suoraan, missä se on ja miten voin sen löytää ja astua siihen?

M: Siellä missä sielu on surmannut oman tahtonsa eikä enää itse tahdo mitään, vaan ainoastaan sitä, mikä on Jumalan tahto (rakastaa Jumalaa yli kaiken). Tämä tulee ilmi, kun Hänen henkensä liikkuu sielun yllä.

Jumalan rakkaus asuu siellä, mistä itsen rakkaus on ajettu pois. Sillä siinä määrin, missä sielun oma tahto on kuollut itselleen, saa Jumalan rakastava tahto sijaa tässä sielussa.

Syy on tämä: siinä missä oma tahto oli aikaisemmin, ei enää ole mitään - ja missä ei ole mitään, siellä toimii yksin Jumalan rakkaus.

O: Mutta kuinka voin ymmärtää tuon?

M: Jos yrität ymmärtää sen, se pakenee sinua. Mutta jos antaudut täydellisesti sille, niin se pysyy kanssasi ja muodostuu sinun elämäsi luonnolliseksi elämäksi.

O: Miten tuo voi tapahtua kuolematta ja tuhoamatta täysin omaa tahtoani?

M: Oman tahtosi täydellisen alistumisen ja antautumisen myötä Jumalan rakkaus tulee sinun luonnolliseksi elämäksesi. Se ei tapa sinua, vaan elvyttää sinut. Sinä olet silloin kuollut itsesi suhteen niin oman tahtosi oikean elämän - vieläpä Jumalallisen elämän näkökulmasta katsoen.

Silloin sinä elät - et oman tahtosi - vaan Jumalan tahdon mukaan, koska omasta tahdostasi on siitä lähtien tullut Sen tahto. Se ei ole enää sinun, vaan Jumalan tahto, eikä rakkaus ole enää sinun rakkauttasi, vaan Jumalan rakkautta, joka liikkuu ja toimii sinussa.

Kun sisällyt siihen tällä tavoin, olet todella kuollut itsesi suhteen, mutta elävä Jumalassa. Ollessasi kuollut (virheellisen suuntauksen suhteen), sinä elät, tai pikemminkin Jumala hengessään elää sinussa. Hänen rakkautensa herättää sinut kuolleista elämään (ajallisista ilmiöistä riippumattomaan tilaan).

Tätä et olisi voinut mitenkään etsimällä tajuta - se vain tajuaa sinut. Vielä vähemmän olisit voinut sitä ymmärtää, mutta se on ymmärtänyt sinut - ja aarteiden aarre on löytynyt.

O: Miten sitten niin harvat sielut löytävät sen, vaikka kaikki olisivat iloisia sen saavuttamisesta?

M: He kaikki etsivät jotakin, joten he eivät löydä sitä. Sillä aina kun sielu etsii jotakin tartuntakohdetta, se löytää vain etsimänsä ja pysähtyy siihen, kunnes sielu havaitsee, että se on löydettävissä vain tyhjyydestä. Silloin sielu siirtyy kaikesta jostakin ei-mihinkään, mistä kaikki asiat ovat peräisin.

Siellä sielu lausuu: "Minulla ei ole mitään, koska olen täydellisesti irtautunut ja riisuutunut kaikesta. Minä en voi tehdä mitään, koska minulla ei ole taitoa tai voimaa, vaan olen kuin juokseva vesi. En ole mitään, koska olemukseni on enää vain kuva, ja ainoastaan Jumala on minulle MINÄ OLEN.

Ja istuessani omassa tyhjyydessäni ylistän ikuista olemusta enkä tahdo itselleni mitään. Silloin Jumala voi tahtoa minussa ollen minussa sekä Jumalani että kaikki asiat."

Tästä syystä kovin harvat löytävät sielustaan tämän kaikkein arvokkaimman aarteen, vaikka kaikki sen niin mielellään haluaisivat itselleen. Sen he myös saisivat, mikäli heissä kaikissa oleva jokin (ulkoisen kokemisen halu) vain sallisi sen.

O: Eikö sielu voisi ilman tyhjäksi tulemista löytää ja saada siitä otetta, jos rakkaus ilmentyisi sille?

M: Ei todellakaan. Ihmiset etsivät eivätkä löydä, koska he eivät etsi siitä alastomasta perustasta, jossa se on, vaan sieltä tai täältä, missä sitä ei ole eikä voi olla. He etsivät sitä oman tahtonsa avulla eivätkä löydä. He etsivät oman halunsa kautta eivätkä kohtaa sitä. He etsivät sitä mielikuvista, mielipiteistä, kiintymyksistä tai luonnollisista antaumuksen kohteista ja intohimoista. Näin he kadottavat asian ytimen ja juoksevat varjojen perässä. He etsivät sitä jonkin aistittavan tai kuviteltavan piiristä, jostakin, johon heillä itsellään on luonnollinen taipumus ja vetovoima. Näin he kadottavat etsimänsä halutessaan sukeltaa siihen yliluonnolliseen ja yliaistiseen perustaan, missä aarre on kätkettynä.

Mikäli rakkaus sitten armollisesti laskeutuisi, ilmaantuisi ja esittäytyisi näiden ihmisten henkisille silmille, ei se kuitenkaan löytäisi heissä sijaa, saati pysyisi heissä, eivätkä he kykenisi pidättelemään sitä itsessään.

O: Miksi ei, jos kerran rakkaus olisi halukas tarjoutumaan ja pysymään heidän luonaan?

M: Koska heidän omassa tahdossaan oleva kuvitteellisuus (mielikuvien jatkuva ilmaantuminen) on asettunut tielle. Tämä kuvitteellisuus haluaisi rakkauden itselleen, mutta rakkaus pakenee, koska sellainen olisi rakkauden kannalta vankila. Rakkaus voi tarjota itsensä, mutta se ei alistu sellaiseen, missä oma halu vetää puoleensa tai kuvittelee.

Sellainen tahto, joka ei viehäty mistään (ulkoisesta ja katoavasta), ja johon mikään ei kiinnity, on ainoa, joka voi ottaa sen vastaan, koska se asustaa vain tyhjyydessä. Tämän takia he eivät sitä löydä, kuten olen todennut.

O: Jos se asustaa tyhjyydessä, niin mikä on tämän tyhjyyden tarkoitus?

M: Rakkauden tarkoitus on tunkeutua sisäisesti johonkin. Kun se on tämän tehnyt ja löytänyt siinä hiljaisen ja liikkumattoman sijan, silloin sen tehtävänä on ottaa se haltuunsa.

Kun se on saanut tämän haltuunsa, se iloitsee siinä leimuavalla rakkaudellaan aivan kuten aurinko tekee näkyvässä maailmassa. Silloin sen tarkoituksena on sytyttää tulta lakkaamatta tässä jossakin, joka siten saattaa syttyä palamaan. Sen jälkeen nämä liekit leimahtavat yhä suuremmiksi ja nostavat suunnattomasti rakkauden tulta, jopa seitsemän astetta korkeammalle.

O: Rakas mestari, kuinka minä voisin ymmärtää tämän?

M: Poikani, jos tuli vain kerran syttyisi sinussa, tunnet kyllä varmasti, kuinka se kuluttaa kaiken, mitä se koskettaa. Sinä tunnet sen sisäisenä palona, joka nopeasti nielaisee kaiken itsekkyyden tai sen, jota kutsut minäksi - olemukseksi, joka on erillään juuresta ja jumaluudesta, sinun todellisen olemuksesi lähteestä.

Kun tämä syttyminen on tapahtunut sinussa, niin rakkaus iloitsee niin suunnattomasti sinun tulessasi, ettet mistään hinnasta haluaisi jäädä siitä paitsi - ennemmin haluaisit vaikka tulla surmatuksi kuin palata takaisin omaan johonkin.

Tämän tulen (Pyhän Hengen tulen) täytyy nyt kasvaa yhä kuumemmaksi, kunnes se on täyttänyt tehtävänsä sinun suhteesi. Sen liekki on niin suunnaton, ettei se koskaan jätä sinua, vaikka se maksaisi sinulle jopa oman maallisen elämäsi.

Joka tapauksessa se kulkee kanssasi suloisena rakkauden tulena kuolemaan saakka. Ja jos vaikka menisit helvettiin, se murtaisi sen palasiksi sinun takiasi. Mikään ei ole tätä varmempaa, sillä se on väkevämpi kuin kuolema ja helvetti.

O: Rakas mestari, riittää jo, en voi kestää sitä, että jokin asia erottaisi minut tuosta, Mutta miten voin löytää lyhimmän tien siihen?

M: Lyhin on ankarin, astu siihen ja ota se, minkä maailma heittää pois. Älä tee, mitä maailma tekee, vaan kulje kaikessa maailman vastaisesti (ei tarkoita ”vastarintaliikettä”). Tällä tavoin saavut lähimmälle tielle, jota sinä etsit.

O: Jos minun pitää kaikissa suhteissa kulkea maailman vastaisesti, niin minä olisin varmaan hyvin levottomassa ja surullisessa tilassa. Silloin maailma tietenkin pitäisi minua hulluna.

M: Poikani, pyydän ettet vahingoita ketään tuottamalla itsellesi tuskaa ja levottomuutta. Maailman vastaisella kulkemisella kaikessa en tarkoita mitään tuollaista. Mutta koska maailma maailmana rakastaa kaikkea vilpillistä ja turhamaista ja kulkee vääriä ja kavalia polkuja, niin kulje sinä poikkeuksetta ja varauksetta puhdasta, vastakkaista ja oikeata tietä, jota kutsutaan valon tieksi.

Maailman tie on oikeastaan pimeyden tietä. Sillä oikea tie, vieläpä valon polku, on vastakkainen kaikkien maailman teiden suhteen.

Mutta jos pelkäät aiheuttavasi itsellesi tällä tavoin harmia ja levottomuutta, on se totta lihallisessa mielessä. Maailmassa pitää olla ikävyyksiä, eikä lihallinen puolesi välty levottomuuksilta, mikä antaa sinulle tilaisuuden jatkuvaan katumukseen.

Joka tapauksessa juuri tästä maailman tai lihan aiheuttamasta sielun levottomuudesta rakkaus syttyy kuin itsestään, ja sen iloinen ja valloittava tuli on tarkoitettu valaisemaan yhä voimakkaammin pahuuden tuhoamisessa.

Kun vielä sanoit, että maailma tulee pitämään sinua hulluna, on se totta. Maailma kykenee tuomitsemaan sinut hulluksi, koska kuljet sen vastaisesti, eikä sinun tarvitse hämmästyä, jos lapset nauraen kutsuvat sinua typeräksi houkaksi. Sillä Jumalan rakkauden tie on maailmalle hullutusta, mutta Jumalan lapsille viisautta.

Joten aina kun maailma havaitsee tämän pyhän Jumalan rakkauden tulen Jumalan lapsissa, se päättelee välittömästi, että he ovat tulleet hulluiksi ja saavat sitten olla omissa oloissaan.

Mutta maailman halveksimille Jumalan lapsille tämä liekehtivä, kaiken valloittava Jumalan rakkaus on suurin aarre, niin suuri, ettei mikään elävä voi sitä ilmaista eikä kieli nimetä. Se on kirkkaampi kuin aurinko ja suloisempi kuin mikään suloiseksi kutsuttu. Se on väkevämpi kuin kaikki voimat ja ravitsevampi kuin mikään ruoka. Se tuo enemmän iloa sydämeen kuin viini ja on miellyttävämpi kuin kaikki maalliset ilot ja mukavuudet.

Jokainen joka saavuttaa sen on rikkaampi kuin yksikään maailman yksinvaltias. Jokainen joka pääsee siihen on jalompi kuin yksikään keisari ja voimakkaampi ja täydellisempi kuin kaikki voimat ja auktoriteetit.

(Kirjoittajan suomennoksesta)

Kasvissyönnin kauhistus

Monet tämän päivän kasvissyöjät joutuvat yhä perustelemaan valintaansa ja varautumaan siihen, että heitä pidetään hieman omituisina – ellei suorastaan arveluttavina yksilöinä.

Kysymys ei ole uusi, minkä voi todeta siitä, että ensimmäisellä vuosisadalla eläneeltä kreikkalaiselta filosofi Plutarkhokselta kyseltiin, miksi puoli vuosituhatta aikaisemmin elänyt Pythagoras oli kieltäytynyt lihansyönnistä?

Plutarkhos totesi, että pitäisi pikemminkin ihmetellä sitä, miksi ihmiset olivat alun perin alkaneet käyttää eläimiä ravinnokseen?

Mistä oli ensimmäinen liharavintoa nauttinut ihminen saanut rohkeuden viedä suuhunsa murhaamansa eläimen lihaa ja niellä sellaisen olennon jäseniä, joka hetkeä aikaisemmin oli juossut vapaana?

Kuinka hän oli saattanut teurastaa, nylkeä ja paloitella turvattoman eläinparan, joka vielä äsken oli nuollut hänen kättään? Miten hän oli sietänyt yhä värisevän lihan katselemista ja tuoksua tuntematta vastenmielisyyttä?

Plutarkhoksen mukaan asiasta olisi kysyttävä niiltä, jotka olivat aloittaneet nämä julmat ateriat, eikä niiltä, jotka olivat omalta osaltaan ne lopettaneet.

(Plutarkhos, Moralia, kirja XII)

Parisuhteesta ja vähän muustakin

Kaiken ilmenevän elämän dynamiikka perustuu polariteetteihin, erilaatuisiin jännitteisiin, jotka pitävät yllä sekä liikettä että tasapainoa (muutosta ja järjestystä).

Avioliiton elinaikaista sitovuutta perustellaan usein Matteuksen evankeliumin 19. ja Markuksen 10. luvun teksteillä, ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Luomiskertomuksen mukaan Jumala tosin jo varhaisessa vaiheessa erotti sukupuolet toisistaan jättäen kuitenkin heidän olemuksessaan luonnollisen vetovoiman takaamaan ihmissuvun fyysisen jatkuvuuden.

Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että vetovoima saattaa heikentyä tai suuntautua uusiin kohteisiin, jolloin syntyy ongelmia, joita ihmiset ovat pyrkineet ennalta välttämään kehitellessään vähemmän sitovia parisuhteen muotoja kuin mitä kirkollinen vihkiminen edellyttää.

Avioliiton perustukset voidaan jollakin tavoin luonnehtia jumaluudesta juontuviksi (ainakin sisäisiksi) silloin, kun pari kykenee luonnollisesti ja pakotta ylläpitämään suhteessa sisäisen harmonian ja keskinäisen kunnioituksen. Silloin yhdistäviä tekijöitä täytyy löytyä myös heidän olemustensa syvemmistä kerrostumista (ei pelkästään fyysisistä olemuksista).

***

Suomen kirkolle näyttää koituvan suuria ongelmia siitä, että ihmisten parista löytyy yksilöitä, joiden luonnollinen vetovoima poikkeaa tavanomaisesta. Valtiovallan päätösten mukaan näiden solmimia parisuhteita tulisi kohdella yhtäläisesti, mutta kirkko laitoksena tuijottaa yhä kaukaiseen Mooseksen lakiin, jossa sanotaan: ”Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi.”

Kaikkien muiden ilmentymien voidaan väittää lähteneen ”Jumalan ulkopuolelta” tai olevan ”sairaalloisia tiloja”. Ne aiheuttavat ainakin hämmennystä ja leventävät jakolinjaa liberaalien ja vanhoillisempien välillä, koska ilmiölle ei kristillisistä lähteistä löydetä järjellisiä syitä.

”Itämaiden tietäjät” selittäisivät poikkeavuuksien johtuvan siitä, että syntyvän persoonallisen ihmisyyden sisäisessä (sielullisessa) perustassa tapahtuu jaksottaisia polaarisia muutoksia, joista johtuen muuttuvaan polariteettiin (sukupuoleen) syntyvän persoonan tajuntaan heijastuu aikaisemman jakson erilaatuinen kumulatiivinen vetovoima (virheellinen identiteetti).

Tällainen ajatusmalli edellyttää tietenkin ajatusta ”sielun ennalta olemisesta (pre-eksistenssiä)”, jollainen (mm. Origeneksen edustama) näkemys kumottiin kristillisen kirkonkin piiristä lopullisesti vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 553.

***

Sielullisen olemuksen ennalta olo ei sinänsä edellytä persoonan jälleen syntymää. Sielullinen perusta ainoastaan kokoaa ja sisäistää ihmisyyden pitkän ajan kokemuksia ja antaa aineksia kunkin syntyvän persoonallisuuden sisäiseksi lähtökohdaksi (erilaisia taipumuksia kehitettäviksi edelleen). Sielulkinen olemus toimisi siten pitkäaikaisen, jatkuvan tietoisuuden evoluution välineenä.

***

Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät kuitenkaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, jotka kirkko on vasta myöhemmin ottanut suorittaakseen.

Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).

***

Katolinen kirkko pitää kaikkein tiukimmin kiinni ajatuksesta avioliiton elinaikaisuudesta ja tuottaa usein tarpeetonta tuskaa niille, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi elämään yhdessä. Paavi Fransiscus näyttäisi kuitenkin edustavan hieman aikaisempaa liberaalimpaa kantaa ja törmää tietenkin vanhoillisten piirien vastarintaan.

***

Hieman edellisen artikkelin kertausta:

Yhdessä olo ja yhteisöllisyys sinänsä ovat tietenkin ihmisille tarpeellisia, koska ne tarjoavat mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – luo (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä (useimmille yksin oleminen ei sovellu).

Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun hengellinen yhteisö kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).

Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.

Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).

Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan ylösnousemukseen – viimeistään viimeisenä päivänä.

Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).

Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.

Kaikki on valmista – älkää Herran tähden vaatiko muutoksia!

Keskiviikon (27.9.2017) Iltalehti kirjoittaa, että joukko piispoja ja kardinaaleja syyttää nykyistä paavia seitsemän eri kerettiläisen ajatuksen tukemisesta. Erityisen vakavana pidetään sitä, että paavi lievensi viime vuonna julkaistussa apostolisessa kehotuksessaan kirkon kantaa katolisiin, jotka ovat menneet avioeron jälkeen uudelleen siviilimenoin naimisiin.

Jo aikaisemmin on herättänyt paheksuntaa se, että paavi Franciscus (kuvassa) on pukeutunut edeltäjäänsä vaatimattomammin, käynyt pesemässä nuorisovankien jalkoja, viettänyt syntymäpäiviään asunnottomien kanssa ja ilmoittanut, että ei lähde tuomitsemaan homoseksuaaleja vaan haluaa antaa heille armoa.

Syytökset ovat selkeä näyttö siitä kuinka joskus muuttumattomiksi määritellyt ajatukset muodostuvat ”koviksi leileiksi”, jotka eivät siedä minkään laatuista ”uutta viintä”. Vaatimukset muuttumattomuuteen tulevat selvästi ilmi siitäkin, että edellisen kerran vastaavia syytöksiä on esitetty vuonna 1333, jolloin Johannes XXII väitti sielujen näkevän Jumalan kasvot vasta tuomiopäivänä.

***

Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät ainakaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, joita kirkko on vasta myöhemmin liittänyt toimintoihinsa. Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon kannalta jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).

***

Yhteisöllisyys sinänsä on tietenkin ihmisille tarpeellista, koska se tarjoaa mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – tarjoaa (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä.

Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun organisaatio kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).

Vinoumia ja valtataistelua on synnyttänyt myös se, kun hengellinen ja maallinen valtarakennelma ovat lyöttäytyneet yhteen lujittaakseen kukin tahollaan omaa asemaansa. Näin tapahtui kristilliselle liikkeelle jo Nikaian kokouksessa ja tiiviimmin keisari Theodosiuksen aikana.

Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.

Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).

On saattanut käydä niin, että Uuden testamentin ohjeita on tulkittu liian suoraviivaisesti ja konkreettisesti (ns. terveellä tavalla), jolloin muodolliset toimet ja ajatusmuodot on nostettu ”pelastavaan rooliin”.

Lienee kuitenkin selvää, ettei todellisuudessa ole kovin merkittävää, jos menee ja myy kaiken omaisuutensa ja antaa varat köyhille. Lausuma on tarkoitettu tulkittavaksi niin, että ihmisen tulee sisäisesti kasvaa ja päästä irti kaikesta aineellisen tai psyykkisen omistamisen halusta. Konkreettinen luopuminen ei merkitse mitään, vaikka ihminen luopuisi omasta kehostaan (joka on etenkin marttyyrikirkon aikaan tulkittu autuuttavaksi toimeksi).

***

Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin kuvaamat hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan viimeisenä päivänä ylösnousemukseen.

***

Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

***

Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).

***

Ahtaat sanalliset tunnustukset ovat aikojen saatossa jäykistäneet kirkollisen toiminnan puitteet niin, että tarjottava johdatus ja opetus eivät ota riittävästi (jos ollenkaan) huomioon ihmistyyppien erilaisuutta. Asiantila on hieman sama kuin jos syötettäisiin kaikille joka päivä samaa ruokaa ottamatta huomioon ihmisten makueroja, kyllästymistä ja allergioita.

Seremonioista ja tunteeseen vetoavista kertomuksista pitävät ihmiset saanevat todennäköisimmin vastinetta sisäisille tarpeilleen, mutta mentaalisesti suuntautuvat eivät useinkaan löydä sellaista ravintoa, joka edistäisi heidän omakohtaisia hengellisiä pyrkimyksiään.

Itsenäisesti ajattelemaan pyrkivät yksilöt ovat historian aikana turhan usein joutuneet hankauksiin kirkollisissa piireissä aina siitä saakka (osaksi jo sitä ennen), kun tunnustukset on määritelty ”ehdottomiksi totuuksiksi”, joita yhteisön on oikeus ja velvollisuus puolustaa keinoja kaihtamatta.

***

Usein sanotaan, että tottumus on toinen luonto. Käytännössä tottumus on valitettavan usein ensimmäinen ja päällimmäinen, koska ihmiset eivät viitsi tai uskalla ajatella itsenäisesti, vaan pitäytyvät siinä, mikä on heille valmiiksi ajateltuna ja ”ainoana oikeana” tarjottu.

***

Nykyisessä pappiskoulutuksessa annetaan kyllä varsin laaja näkemys siitä, millaisiin tuloksiin vakavassa raamatuntutkimuksessa on päädytty. Seurakuntien papeille näyttää kuitenkin olevan tavattoman vaikeata esittää uusia näkemyksiä vakituisille kuulijoilleen, koska he pelkäävät järkyttävänsä ja jopa karkottavansa nämä vähäisetkin uskolliset kirkon piiristä.

Teologian dosentti, kappalainen Kari Kuula totesikin jo 1990-luvulla, että jos lääkärit käyttäisivät yhtä vähän yliopistotason oppejaan kuin papit, niin kukaan ei uskaltaisi kääntyä lääkärin puoleen.

Todellisuus lienee kuitenkin sellainen, että juuri vanhat näkemykset ovat suurelta osin jo menettäneet uskottavuutensa ja vanhat esitystavat entisen vetovoimansa.

Epätoivoiset yritykset houkutella väkeä kirkkoihin ”mitä kansanomaisimmin keinoin” saattavat viedä lopunkin kunnioituksen koko laitosta ja sen henkilökunnan hengellistä pätevyyttä kohtaan.

***

Kristillisissä luostarilaitoksissa on jossakin määrin otettu huomioon yksilöiden välisiä eroja. Fransiskaanit korostavat palvelua ja antaumusta. Mainittakoon, ettei Fransiskuksen alkuperäisenä tarkoituksena edes ollut perustaa organisoitua sääntökuntaa, mutta väkimäärän kasvun vuoksi sellainen kuitenkin laadittiin.

Fransiskus on saattanut ajatella samaan tapaan kuin Krishnamurti, joka hajotti nimiinsä kaavaillun kirkon toteamalla, että totuutta ei voi organisoida – sen on jokaisen löydettävä omasta itsestään omaa polkuaan kulkien.

Dominikaanit kiinnittävät huomattavasti enemmän huomiota mentaalisen olemuksen kehittämiseen filosofian ja teologian perusteellisten opintojen sekä sen syventämiseen niin sanotun mentaalisen rukouksen (eli meditaation ja kontemplaation) kautta.

***

Kirkon piirissä on annettu ymmärtää, että heillä on tarjottavanaan valmiiksi tehty tie – jopa ainoa sellainen (extra ecclesiam nulla salus), joka voi johtaa iankaikkiseen elämään. Uusi testamentti kehottaisi sen jälkeen aivan turhaan etsimiseen ja kolkutteluun, kun taivaallinen ”patenttiratkaisu” oli kehitelty kirkon piirissä – vieläpä paljon pitemmälle ja helpompaan muotoon kuin Jeesuksen itsensä esittämä versio elämänsä kadottamisen ja ylhäältä syntymisen välttämättömyydestä.

Väitetään, että ”kirkastuksen vuorelle” kulkee vain yksi polku – ja että kaikki muut tavat johtavat kadotukseen. Periaatteessa asia lienee kuitenkin niin, ettei ole olemassa mitään valmista ja oikeaa tietä, vaan jokaisen tulee itse muodostua omaksi tiekseen todellisten sisäisten muutosten myötä.

Hengelliset järjestelmät voivat toki antaa viitteitä siitä, miten sisäistä vaellusta voidaan edistää – kristillisyyden piirissä keinojen valikoima on tosin supistunut niin, etteivät kaikki ihmistyypit löydä niistä itselleen sopivia lähestymistapoja hengellisyyteen.

***

Itämaisista uskomuksista sinänsä voidaan olla montaa mieltä, mutta heidän järjestelmiensä puitteissa löytyy huomattavasti enemmän persoonalliset ominaisuudet huomioon ottavia variaatioita.

Länsimailla on tunnetuimmaksi tullut kaikkein fyysisin joogan menetelmä, jota on lisäksi muokattu (lihallistettu) ja helpotettu niin paljon, että todellista henkistä funktiota joutuu etsimään suurennuslasilla. Valikoimasta löytyy mm. antaumuksellisia, toiminnallisia ja tietoisuuden kehittämiseen pyrkiviä suuntauksia, joiden kaikkien tarkoituksena on vapauttaa mieli ajallisten kokemusten synnyttämistä ehdollistumista havaitsemaan kaiken ajallisen taustalla oleva ajaton todellisuus.

***

Historian näyttöihin vedoten voidaan perustellusti todeta, että siellä mihin on laadittu tunnustuksia, on varsin pian syntynyt riitoja niiden yksityiskohtien tulkinnoista – ja samalla koko hengellisen liikkeen tavoitteet ovat saattaneet hämärtyä sanallisten määritelmien (kuolleen kirjaimen) ylikorostuksen taakse.

Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä (armosta) raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.