Ulkoinen yhteys Jumalaan lienee mahdottomuus

Joh. 1:18 kirjoittaa: ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut.”

Lauseen mukaan ainoastaan ”helmassa olevalla”, eli sisäisessä yhteydessä (samuudessa) olevalla on elävä ja suora kokemus Jumalasta – joten hän voi myös antaa muille joitakin viitteitä tästä pyhimmästä ja perimmäisestä asiasta.

Joh. 4:24 toteaa: ”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.” Lause kehottaa suuntautumaan omaan sisäisyyteen, josta tulisi karkottaa kaikki teennäisyydet ja pyyteet.

Paavali kirjoittaa niistä, jotka todella rakastavat Jumalaa (1. Kor. 2:10): ”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.” Apostoli viittaa siihen, että yhteys Jumalaan on mahdollista ainoastaan ihmisen oman henkisen olemuksen kautta, joka on lähimpänä alkuperäänsä.

Tälle Paavalin lausumalle ei ole löytynyt paljonkaan vastakaikua varsinkaan protestanttisuuden piiristä, jossa juutalainen käsitys ihmisen ja Jumalan välisestä silloittamattomasta kuilusta on omaksuttu vallitsevaksi tulkinnaksi.

Tulisi olla selvää, että ihmisen tavallinen olemus – aistimukset, tunteet ja ajatukset – on lähes täysin ajallisten kokemusten ehdollistama. Se ei kykene ymmärtämään mitään sellaista, jossa ei ole mukana ajallista jatkumoa tai erillisyyttä.

Valitettavasti kristinuskon piirissä on luotettu aivan liikaa ikivanhoihin juutalaisiin näkemyksiin asioihin konkreettisesti puuttuvasta Jumalasta, joka ilmestyy palavassa pensaassa tai synkässä pilvessä, sanelee asioita ja määräyksiä sekä tekee sanallisia liittoja ihmisryhmien (erityisesti omaisuuskansansa) kanssa.

Lienee selvää, että Jumala on tehnyt liiton ihmisten (ja hyttysten) kanssa jo ennen kuin aikaa tai mitään erillisiä muotoja on syntynyt – kuin myös sen jälkeen: ”Sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme –– sillä me olemme myös hänen sukuansa.” (Ap.t. 17:28)

Juutalainen paimentolaiskansa ei kyennyt ymmärtämään Jumalaa muuta kuin johtajiensa ja profeettojensa laatimien konkreettisten ilmausten muodossa, joiden juurruttamiseksi kansan mieleen luotiin ankaria uhkakuvia.

Niin sanotuissa Mooseksen kymmenessä käskyssä puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista ainoastaan kahdessa ensimmäisessä: Älä pidä muita jumalia minun rinnallani, äläkä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu. Muut käskyt ovat luonteeltaan yhteisöllisiä, jollaisia on laadittu kaikissa ihmisyhteisöissä jonkinlaisen järjestyksen ja muodollisen tasapainon ylläpitämiseksi.

Juutalainen jumalakuva ei sekään aina ole ollut monoteistinen, muussa tapauksessahan käsityksen tueksi ei olisi tarvittu 4. Mooseksen kirjan tapaisia sanktioita: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’” Viides Mooseksen kirja esittää Jumalan ankaran rangaistuksen epäjumalan palvelukseen antautuneita kohtaan: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”

Juutalaisten jumala kuvattiin siten hyvin mustasukkaisena ja kostonhaluisena, joka lisäksi vaati itselleen jatkuvia konkreettisia veriuhreja voidakseen edes jossakin määrin sietää luotujaan.

Herran nimen turhaan lausuminen on Jeesuksen näkemyksen mukaan uskonnollisten ihmisten piirissä tavattoman yleistä, sillä kaikki itsekkäitä odotuksia sisältävät rukoukset ja pyynnöt voidaan lukea turhaan lausumisiksi. Todelliset rukoilijat rukoilevat hengessä ja totuudessa ilman persoonallisesta egostaan nousevia pyyteitä.

Vanhan testamentin uhkailevaa jumalaa on hyvin vaikea yhdistää Jeesuksen antamaan kuvaan Isästä, joka ei edes tuomitse, vaan on antanut tuomiovallan pojalleen, joka ei liioin tuomitse, vaan pyrkii pelastamaan ihmisiä pimeyden vallasta. Tuomio lieneekin ennen muuta se henkinen ”pimeys”, johon ihmiset ovat samastuneet ja tottuneet.

Tätä ilmaistaan selvästi Johanneksen evankeliumin alussa: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Hengellisten liikkeiden ydintehtävänä on johdatella ihmisiä pois niiden ehdollistumien kahleista, jotka estävät ikuisen valon havaitsemisen sekä itsessään että ulkopuolellaan. Tuomaan evankeliumi (77) toteaa jumalallisen löytyvän myös ulkoisten asioiden ydinolemuksista: ”Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

Saattaa hyvin olla niin, että jotkut pahimmista ehdollistumista ovat syntyneet juuri ihmisille tarjotusta Jumala-kuvasta, jossa Jumala on erillinen ja varsin arvaamaton persoona, jonka edessä pitää ainakin näytellä nöyrää ja lujasti uskovaa.

Tosiasiassa tällainen kuva ei enää palvele ihmisten enemmistön henkisiä tarpeita. He kaipaavat jotakin, joka vastaa heidän eettisiä ja moraalisia näkemyksiä – sellaista, josta he itsekin voisivat jossakin vaiheessa tulla tietoisiksi.

Valitettavasti historiallisen kehityksen (tai taantumisen) synnyttämiä tulkintoja on ainakin virallisen kirkon puitteissa hyvin vaikea asettaa uudelleen arvioitaviksi. Kirkko osallistuu mieluummin sosiaalisiin tai jopa poliittisiin toimintoihin uskoen siten tavoittavansa edes osan kadonneesta laumastaan. Joissakin seurakunnissa kokeillaan jopa viihteen keinoja, etteivät ihmiset tukehtuisi kuiviin saarnoihin (niiden jälkeen suita voidaan kostutella saarnakaljalla).

Tämän päivän ihmisillä on käytössään valtava määrä sekä painettua että netistä löytyvää kirjallisuutta henkisyyteen jollakin tavoin liittyvistä asioista – muista asioista puhumattakaan.

Monet ottavat vakavatkin virikkeet mielen täytteenä ja ajan kuluna – kun taas jotkut haluaisivat päästä entistä syvemmin asioiden sisään.

Tilanne on ollut tällainen jo Jeesuksen aikana, jolloin suuret ihmisjoukot kerääntyivät hänen ympärilleen pelkkää uteliaisuuttaan (nähdäkseen ihmeitä) tai varjellakseen kiivaasti omia ennakkonäkemyksiään. Vain harvat olivat riittävän kypsiä ottamaan vastaan saati sisäistämään edes osan suuren mestarin opetuksista.

Ulkopuolelle jäävät alkavat etsiskellä teitä alkukotiaan kohden ”hieman myöhemmin” – todetaanhan Psalmissa (90): ”Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: ’Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset.’ Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niin kuin öinen vartiohetki.”

Löytyykö Suomesta edes yhtä ainoata todella herännyttä?

Otsikon epäilys saattaa aiheuttaa ärtymystä niissä piireissä, joissa herännäisyys nähdään varsin tavallisena asiana. Ärtymys olisi kuitenkin selkeä merkki siitä, että mitään todellista herätystä ei ole vielä tapahtunut. Todellinen ylhäältä syntyminen johtaa sellaiseen tilaan, jota mikään ulkoinen ärsyke ei enää voi horjuttaa. Se on ainoa todellinen rauhan (ja rauhan tekijän) tila, jossa ei tunneta vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja.

Otsikon kysymys koskee henkeen heränneitä, ylhäältä uudelleen syntyneitä – eli niitä, jotka ovat tulleet sisäisesti yhdeksi ajattoman alkuperänsä, Kristuksen ja Jumalan kanssa.

Tuomaan evankeliumin (23) Jeesus sanoi: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana.” Toteamus voitaisiin tulkita niin, että kaikista ihmisistä on ”henkiseen perusopetukseen” kelvollisia ja halukkaita noin yksi tuhannesta. Näistä valituista ainoastaan kaksi kymmenestätuhannesta pääsee koko ihmisyyden todelliseen tavoitteeseen – yhdeksi ainoaksi, samuuteen Kristuksen kanssa. Kun sitten molemmat kriteerit yhdistetään, tulisi tavoitteen saavuttaneita noin yksi viidestä miljoonasta. Otsikon kysymys on lähtöisin tästä näkökulmasta.

Tuomaan evankeliumin (28) Jeesus sanoo myös maailmaan tullessaan tavanneensa kaikki ihmiset juopuneina eli henkisessä mielessä heräämättöminä. Samaa kuvataan myös Johanneksen evankeliumin alussa, missä pimeys – ulospäin suuntautuva mieli – ei havaitse ikuisesti loistavaa hengen valkeutta.

Sekä hengellisissä piireissä että niiden ulkopuolella ihmiset ovat kautta aikojen saaneet sisäisiä kokemuksia, jotka ovat saattaneet muuttaa heidän käytöstään ja suhtautumistaan elämään. Nämä kokemukset ovat tosin äärimmäisen harvoin sellaisia, jotka avaavat tietoisuuden pysyvästi koko elämän muuttumattomaan ydinolemukseen. Vasta siihen tultaessa voidaan puhua ns. pelastusvarmuudesta, koska tila ylittää kaiken ajallisen muuttuvuuden – kuolema mukaan lukien.

Kirkon johtohenkilöiden ulostulot heijastavat avuttomuutta jopa ulkoisissa, käytännön asioissa. Monista ei-henkisistä asioista (kuten samaa sukupuolta olevien vihkimisestä) on muodostunut elämää suurempia kysymyksiä, koska aikojen saatossa on kadonnut tieto siitä, mistä persoonalliset poikkeavuudet ovat peräisin. Paremman puutteessa henkiset asiat korvataan sosiaalisilla, vieläpä poliittisilla julkilausumilla.

Edellinen arkkipiispa näyttää väläyttäneen jopa sitä, että saarnoista voitaisiin luopua. Se olisi täysin perusteltavaa, mikäli saarnojen sisältö ei kiinnosta juuri ketään. Saarnojen sisältö on tietenkin suoraan verrannollinen saarnan laatijan sisäiseen olemukseen – ex nihilo nihil fix, tyhjästä ei voi mitään rakentaa.

Saarnat voisivat toimia kristillisen toiminnan ytimenä, mikäli ne olisivat samalla tavalla jokaista vakavaa kuulijaa koskettavia kuin parhaiden keskiajan mestareiden tuotokset.

Tosiasia on kuitenkin se, että todelliseen muutokseen johdattavat saarnat ovat lähtöisin todellisuudesta itsestään – ei ulkoisista lähteistä. Mestari Eckhart toteaa eräässä saarnassaan: ”Jos kykenisitte tiedostamaan minun sydämeni kautta, te ymmärtäisitte, että tämä sanomani on totta - ja että itse Totuus sitä julistaa.” (Pfeiffer n:o 8, QT 2, Sielun syvyys n:o 2)

Kristillinen ajattelu nojaa yhä vanhoihin juutalaisiin näkemyksiin uskosta ja toivosta. Se ei edes pyri ymmärtämään mitään kovin syvällisesti – ja rakkaus on sille lähinnä juhlatilaisuuksissa toistettava kaunis sana.

Kristitty vaeltaa uskon ja epäuskon, toivon ja pelon vallassa pyrkien luottamaan lujasti itsensä ulkopuoliseen, persoonalliseen vapahtajaan ja jumalaan, joiden armosta hänellä saattaisi olla mahdollisuudet ikuiseen elämään. Tällainen usko vaatii usein myös yhteisön vahvistusta ja varmistusta.

Yksi eniten yli hypättyjä Raamatun kohtia on Johanneksen evankeliumin 10. luvun jae 30: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” Tämä kuitenkin voidaan hyväksyä, koska lausuman tulkitaan koskevan ainoastaan Jeesus Kristusta, Jumalan poikaa.

Vakavampi väite löytyy luvun 17 jakeessa 21: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat.

Jälkimmäisessä jakeessa Jeesus esittää lisäksi toiveen, että myös hänen vakavasti pyrkivät seuraajansa ”heräisivät” samaan sisäiseen yhteyteen Isän suhteen, jossa hän itse jo oli ja eli. Sellaiseen pääsy merkitsee ainoata todellista heräämistä ja ylhäältä syntymistä, joka muuttaa koko ihmisen olemuksen ”vanhasta Adamista” täysin uudeksi luomukseksi, jonka tietoisuuden keskus on hengessä – ja Jumala on henki.

Samaa ykseyttä edustaa myös apostoli Paavali kirjoittaessaan (Gal. 4:19): ”Lapsukaiseni, jotka minun jälleen täytyy kivulla synnyttää, kunnes Kristus saa muodon teissä.”

Apostolin ilmaus saattaa vaikuttaa epämääräiseltä ja omituiselta, sillä eihän kukaan aikuinen voi synnyttää toista aikuista. Ilmaus liittyy ikivanhaan opettajan ja oppilaan suhteeseen, jossa mestari voi auttaa oppilastaan sisäisen muutoksen eri vaikeissa – äärimmillään ns. ylhäältä syntymisessä, mikäli näkee tämän siihen kypsäksi ja muutokseen liittyvän voimavirtauksen (Pyhän Hengen tulen) kestäväksi.

Sisäinen, mystinen näkemys jumaluudesta tulee selkeästi esiin Luukkaan evankeliumin 17. luvun jakeessa 21: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” Uusin raamatunkäännös on tosin vakavasti hämärtänyt asiaa tulkitsemalla (tahallaan väärin), ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.”

Uusin käännös (-92) heijastelee erityisesti protestanttisuutta vaivaavaa allergisuutta kaikkea mystistä ja sisäistä kohtaan. Sen piirissä ei tulla ajatelleeksi, että kristinuskon todellinen ydin on täysin mystinen: Jeesuksen, veljensä Jaakobin, Paavalin ja monen muun esikuvan opetukset ovat tulleet selkeänä ja välittömänä tietoisuutena ”suoraan ylhäältä – valkeuksien isältä.”

Todellisen mystikon tavoitteena on pääsy inhimillisen mielen luoman ehdollistumien verkon yläpuolelle – puhtaaseen, henkiseen tiedostamistapaan. Se ei tietenkään onnistu omin voimin – itsevanhurskauttamisena – vaan lopulliseen muutokseen tarvitaan ”Isän vetoapua, armoa.”

Läntisessä kristillisessä ajattelussa on sivuutettu Jeesuksen esittämä vaatimus ”lasten kaltaisuudesta”, joka ei tietenkään tarkoita lapsellisuutta, vaan todellisuudessa yli-aikuisuutta. Se edellyttää mielen täydellistä vapautumista itsekkäistä odotuksista ja motiiveista sekä lisäksi kokemusten synnyttämien ehdollistumien asettamista ”totuuden tuleen”. Pyrkimys pyhitykseen tai pyhään ei ole itsekästä toimintaan, sillä sen tarkoituksena on päästä eroon kaikista itsekkyyden muodoista – äärimmillään jopa minä-tuntemuksesta.

Vasta egosta vapautunut olemus voi toimia korkeampien voimien ja tietoisuuden välittäjänä. Kristillisyyden historiaa tarkasteltaessa voidaan havaita, että niin sanottuja ihmeidentekijöitä, thaumaturgeja, on esiintynyt eniten itäisen haarauman puolella, jossa pyhitykseen pyrkimys on vieläkin tavoiteltava asia.

On selvää, ettei Jumalasta voida ajattelun tai tunteilun kautta tietää mitään. Monet saarnamiehet ja -naiset kuitenkin puhuvat käsittämättömän varmaan tapaan siitä, mitä Jumala tai Kristus ihmisiltä haluaa, ja mitä he ihmisille antavat. He saattavat kuvitella tai teeskennellä puhuvansa Jumalan tai Kristuksen nimissä, vaikka todellisuudessa jonkin nimissä toimimiseen on oikeutettu ainoastaan sellainen, joka on tullut nimen haltijan, tämän tietoisuuden ja voimien kanssa sisäisesti yhdeksi.

On selvää, että ainoastaan jotkut harvinaiset yksilöt ovat päässeet tilaan, jossa Jumala voi ilmetä heidän kauttaan, mikäli he vain ovat kyenneet siirtämään hänen tieltään oman itsekkään tahtonsa, ajatuksensa, tunteensa ja kuvitelmansa. Uusi testamentti kuvaa tätä itsensä unohtamisena tai elämänsä kadottamisena, Vanha testamentti symboloi asiaa karkeasti kertomuksessa, jossa Jumala vaati Abrahamia uhraamaan rakkaimman poikansa, Iisakin. Tämä rakas poika (itse itsessä kasvanut) on tietenkin oma erillinen minuus, ego, joka on vapaaehtoisesti asetettava uhrialttarille (unohdettava, kadotettava), että jokin täysin erilaatuinen tietoisuus voisi astua sen sijaan.

Ongelma syntyy siitä, että kristityt ovat perineet juutalaisuudesta käsityksen ihmisistä täysin erillisestä, persoonallisesta Jumalasta, joka tarvitsee itselleen sovittajan, että voisi hänen uhrauksensa kautta hyväksyä luomansa ihmisen.

Nasaretin Jeesuksen esittämä jumalakuva ja käsitys ihmisen perimmäisestä jumaluudesta ovat hautautuneet täysin vanhan, perijuutalaisen näkemyksen alle, jonka varjosta vain harvat ovat 2000 vuoden aikana uskaltautuneet tuoda sitä esiin.

Ihmisen perimmäiseen jumalallisuuteen on tietenkin hyvin vaikea uskoa – uutiset ja lehtien otsikot kertovat nykyisestä ihmisyydestä vielä niin raadollisia tarinoita, että on lähes mahdotonta yhdistää sitä Jumalan kuvaksi – häpäisemättä Jumalaa. Mestari Eckhart totesikin tämän Jumalan kuvan olevan ikuisesti painettuna ainoastaan ihmisen sielun korkeimpaan olemukseen, joka on luonteeltaan ajaton – jossakin suhteessa jopa luomaton.

On selvää, että ihmisten, heidän kohtaloidensa ja elinolosuhteittensa valtava erilaisuus voi hämmentää ja johtaa ajattelemaan, että ulkoiset olosuhteet tasoittamalla myös ihmiset tasoittuisivat. Näin ei kuitenkaan tule koskaan tapahtumaan, koska suurin osa ihmisten erilaisuudesta on peräisin heidän yksilöllisestä sisäisestä luonnostaan.

Nykyinen kristillinen ajattelu ei voi syyttää ihmisten erilaisuudesta muuta kuin Jumalaa itseään, joka käsityksen mukaan luo jokaisen syntyvän yksilön ikään kuin tyhjästä. Tämä antaa Jumalasta varsin omituisen kuvan, sillä kaikki eivät näytä olevan syntyessään saati eläessään ”samalla viivalla”.

Origeneen (eikä vain hänen) näkemys sielun ennalta olemisesta (pre eksistenssistä) poistettiin kirkollisista ajatuksista vasta Konstantinopolin kokouksessa v. 530 jKr. Tämä saattoi tehdä lähes mahdottomaksi selittää edes jotenkin järjellisesti ihmisten erilaisuuden perusteita. Mikäli syntyvän yksilön jotkin ominaisuudet olisivat peräisin pitempiaikaisesta sielullisesta varannosta (taivaallisesta aarrekammiosta), joka on kertynyt jumalallisten lakien mukaan ajallisten kokemusten hedelmänä, tulisi elämän dynamiikka ehkä helpommin hahmotettavaksi.

Matteuksen evankeliumin 13:52 puhuu hieman peitellysti tästä sisäisestä aarrekammiosta: ”Niin on jokainen kirjanoppinut, joka on tullut taivasten valtakunnan opetuslapseksi, perheenisännän kaltainen, joka tuo aarrekammiostaan esille uutta ja vanhaa.”

”Aarrekammio” saattaisi antaa luonnollisen selityksen myös joidenkin ihmisten tavanomaisesta poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin, joka johtuu siitä, että ihmisen ulkoinen olemus ei tässä elämässä vastaa sisäiseen painuneita kokemusheijasteita.

Joulun ajallista ja ajatonta historiaa

Isokyröläinen Jaakko Kujala oli kertonut historiaa keräilleelle Väinö Tuomaalalle 1800-luvun paikallisesta joulunvietosta:

”Joulun aikana oli aina tarjolla tuoretta leipää ja kinkkua. Lisäksi keitettiin lihaperunoita ja ohrapuuroa. Puuro oli tosin erilaista kuin nykyisin, sillä aineksissa oli kuoret mukana. Varsinainen jouluateria nautittiin vasta kirkonmenon jälkeen joulupäivänä. Joulupukkia ja kuusta ei vielä tunnettu. Aattoiltana lahjat yksinkertaisesti viskattiin ovesta mainiten samalla vastaanottajan nimi. Lapset saivat usein nappeja ja muita koristeita, aikuisille annettiin villasukkia ja muita itse tehtyjä lahjoja. Juomaksi oli valmistettu väkevää sahtia, jota ei tietenkään tarjottu lapsille. Aattona oli tapana noutaa taloon muutama kuorma polttopuita ennen saunomista. Tupaan tuotiin rukiinolkia, jotka levitettiin lattialle. Takkaan tehtiin iso pystytuli, ja lapset saivat sitten telmiä olkien päällä.”

***

Ensimmäinen joulukuusi nähtiin Suomessa paroni Klinkowströmin perheessä v. 1829. Kansan keskuuteen tapa yleistyi kuitenkin vasta satakunta vuotta myöhemmin.

Joulupuun ”esiasteita” voidaan löytää jo muinaisten heettiläisten kirjoituksista vuodelta 1350 eKr. Niissä kerrotaan valon ensin kadonneen. Valon palattua pystytettiin puu, jonka oksalle laitettiin kaikenlaista hyvää sisältävä nahkapussi.

***

Kristityt viettävät joulua Jeesus Nasaretilaisen syntymän juhlana.

Kirkon alkuaikoina Jeesuksen syntymää muisteltiin eri lahkoissa mm. tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I v. 337 määräsi sen vietettäväksi joulukuun 25 päivänä. Kyseisenä päivänä roomalaiset viettivät omaa Brumalia-juhlaansa, jolloin vielä vakiintumattomassa asemassa ollut kristikunta saattoi turvallisesti viettää omaa juhlaansa.

Kristittyjen vapahtajan syntymän sijoittaminen vuoden pimeimpään ajankohtaan ei alun perinkään liene ollut pelkkä käytännön kysymys, vaan sen taustalta löytyy ikivanhaa hengellistä symboliikkaa.

Johanneksen evankeliumin alku viittaa tähän kirjoittaessaan: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Intialaisten Bhagavad Gita kirjoittaa oman kulttuurinsa valontuojasta, Krishnasta: ”Aina kun dharma (vanhurskaus, oikea ymmärrys elämästä) on häviämässä ja sen vastakohdat kukoistavat, minä itse ilmestyn suojelemaan hyviä ja hävittämään pahantekijöitä.”

Edelliset julistukset kuvannevat sitä, että hengellinen sanansaattaja saattaa tulla ihmisten keskelle silloin, kun ihmiskunnan henkinen hätä ja kaipaus ovat äärimmillään – vuoden pimeimpänä aikana. Yksilöllisessä mielessä pimein aika tarkoittanee ihmisen sielun pimeyttä (jota Ristin Johannes oivallisesti kuvaa): tilaa, missä ulkoiset asiat ovat menettämässä merkityksensä, eikä henkinen todellisuus ole vielä avautunut.

”Pimeässä” – elämän taisteluiden puristuksissa, ihmisen sydän saattaa havaita heikosti lepattavan hengen liekin ja ajautua luonnollisesti sitä kohden, mikäli se vain kykenee riittävästi hiljentymään ja rauhoittumaan.

***

Lähes kaikissa kulttuureissa ihmiset ovat juhlineet valon odotusta ja omia valon tuojiaan luonnon vastaavanlaatuisena ajankohtana – jouluna.

Varsin monien uskontojen tärkeimpien merkkihahmojen syntyhistoriat on ajoitettu joulun tienoille, ja niistä laaditut kertomukset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Monen heistä kerrotaan saaneen alkunsa hengestä ja syntyneen neitseestä (esim. Krishna, Horus, Tammuz, Zoroaster, Quatzalcoatl) talvipäivän seisauksen aikoihin. Kaksi heistä (Krishna ja Jeesus) ovat lisäksi joutuneet paikallisten tyrannien (Kamsan ja Herodeksen) vainoamiksi, mutta säästyneet kuin ihmeen kautta.

***

Jokainen viisas tai sellaiseksi pyrkivä etsii Uuden testamentin mainitsemien itämaiden tietäjien tapaan sisäisen kutsun (tähden) johtamana valon syntymää – joko ulkopuolellaan tai itsestään.

Jälkimmäisestä ”joulusta” Johanneksen evankeliumi kirjoittaa: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Hengestä tai ylhäältä uudelleen syntymistä ei aina yhdistetä jouluun, vaikka siihen löytyy varsin vankat perusteet. Luterilaisuudessa on turhankin paljon vierastettu evankeliumien mukaista ajatusta ”sydämessä tai sielussa syntyvästä Kristuksesta” (Christus in nobis), koska Kristuksen rooli on tulkittu ennen kaikkea ulkoiseksi sovittajaksi (Christus pro nobis).

Keskiajan tunnettu dominikaanivaikuttaja, Mestari Eckhart, toteaa eräässä joulusaarnassaan:

”Vaikka Jeesus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, sillä ei olisi mitään merkitystä, ellei hän syntyisi myös meidän sydämissämme.” Vexi Salmen sanoittaman joululaulun ”Sydämeeni joulun teen” sanoma tulee varsin lähelle edellistä näkemystä.

***

Suomessa on tapana julistaa joulurauha Turussa, Brinkkalan talon parvekkeelta aattona puolen päivän aikaan. Johanneksen evankeliumissa löytyy joulurauhan syvin olemus:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

 

Ulkopuoliset, puolueettomat silmät

Monissa asioissa – eikä vähiten uskonnollisissa – saatetaan tarvita ulkopuolisia, puolueettomia silmiä havaitsemaan suuntaukset, joiden juuret ovat erkautuneet asioiden ytimestä ja joiden pintaan on aikojen saatossa kasautunut liian paljon inhimillisen elämänkokemuksen tuomaa pintamateriaalia.

Intialaissyntyinen vertailevan uskontotieteen professori Ravi Ravindra nostaa useissa teoksissaan esiin eri uskonnollisten näkemysten syvimpiä yhteisiä juuria osoittaen selkeästi, millaisia kestämättömiä, aivan liian pinnallisia ja materialistisia tulkintoja ihmiset ovat aikojen saatossa niistä kehitelleet – lisäksi usein hyvin ikävin seurauksin.

Kirjassaan ”Pyhitykseen pyrkivä sielu” Ravindra kertoo siitä, kuinka hän oli 1960-luvun alussa nuorena maisterina tullut Toronton yliopistoon fysiikan tohtoriksi pyrkivänä stipendiaattina ja tutustunut vakaumuksellisiin kristittyihin. Nämä olivat yrittäneet ahkerasti käännyttää häntä omiin näkemyksiinsä. Ravindra oli kuitenkin päätynyt ihmettelemään kysymyksiä ihmisyyden todellisesta olemuksesta saaden siitä opiskelutovereiltaan lisänimen ”Kuka-minä-olen-Ravindra”.

Tuohon aikaan ei edes Toronton suurkaupungin kirjakaupoista löytynyt juuri mitään mystiikkaan liittyvää kirjallisuutta, joten tämä nuori fysiikan opiskelija joutui huolehtimaan arvostettujen akateemikkojen keskuudessa tapahtuvien keskusteluiden tästä puolesta. Kymmenen vuotta myöhemmin kirjakaupoissa ja kirjastoissa oli jo paljon aihetta koskevaa kirjallisuutta, sillä ihmisten kiinnostus itämaisia näkemyksiä kohtaan oli herännyt.

Nuori Ravindra valmistui fysiikan tohtoriksi ja myöhemmin filosofian maisteriksi hoitaen myöhemmin mm. fysiikan, filosofian ja vertailevan uskontotieteen professuureja kanadalaisissa yliopistoissa, viimeisenä Halifaxin Dalhousessa. Tohtori Ravindran CV on niin mittava, että siitä riittäisi aineistoa useammankin tutkijan elämäntyöhön. Hän on nykyisin eläkkeellä, mutta kiertää aktiivisesti ympäri maailmaa opettaen ihmisiä löytämään kelvollisia ja kestäviä perusteita omalle henkiselle etsinnälleen.

 Professori Ravindra on suhtautunut hyvin suopeasti meitä suomalaisia – pientä kielellistä kansaa – kohtaan antamalla minulle luvan kääntää ja julkaista vapaasti luettavaksi hänen kirjansa ”Johanneksen Evankeliumi Intian Mystiikan Valossa”. Tämä kirja syväluotaa neljännen evankeliumin ylevää ja universaalia sanomaa nostaen esiin niitä yhtäläisiä ajatuksia, joita siinä esiintyy evankeliumeita paljon vanhemman intialaisen kirjallisuuden kanssa.

On valitettavan tavallista, että uskontoja (jopa saman uskonnon puitteissa) vertailtaessa on haettu ja korostettu etupäässä niiden erilaisuuksia – ja tuomittu niiden perusteella kaikki omasta poikkeavat harhaopeiksi.

Kirjan saatte luettavaksenne tästä linkistä:

Edellisen kirjan valmistumisen jälkeen Ravindran ehdotti minulle myös Bhagavad Gitan suomentamista, johon suostuin mielelläni heti, kun luin muutaman otteen tästä hänen suoraan sanskritista kääntämästään ja kommentoimastaan laitoksesta. Kirjan otsikossa on tarkennus: ”Navigointiopas Elämän Taistelussa”, joka kuvaa kirjan todellista sisältöä – monipuolista tarkastelua ihmisyyden ja sen todellisten tarkoitusperien toteuttamisesta.

Kirjan saatte luettavaksenne tästä linkistä:

Bhagavad Gitan julkaisemisen jälkeen sain luvan kääntää vielä Ravindran kirjan ”Pyhitykseen Pyrkivä Sielu, Tie Maailmanuskonnoille Yhteiseen Pyhään”. Käännöstyö on tällä hetkellä puolessa välissä ja valmistunee tammikuussa.

Ravindra toteaa kirjassa henkisen etsinnän tarkoittavan todellisessa, sisäisessä mielessä kamppailua sen selvittämistä, kuka minä olen. Henkinen matka merkitsee oman itsen sisäistä liikettä naamion takaa aitoihin kasvoihin, persoonallisuudesta todelliseen persoonaan ja esittävästä näyttelijästä sisäisen kammion hallitsijaksi.

Ydinkysymys koskettaa siinä pikemminkin todellista olemusta kuin tietämistä, pikemminkin muutosta kuin informaation lisääntymistä. Se merkitsee vapautta itsen siitä osasta (egosta), joka osallistuu sosiaaliseen unelmointiin eläen siten yhteisön perusteemojen – palkkion ja rangaistuksen, ahneuden ja pelon – muodostamissa puitteissa.

Ikuista on määrä ja tarkoitus etsiä ajan puitteista, juuri täältä – ei sieltä tai joskus myöhemmin. Jokapäiväinen elämämme ei siten ole lainkaan arkipäiväistä – sen tapahtumiin ei vain yleensä kiinnitetä riittävästi huomiota.

Tohtori Ravindra tarkastelee eri uskontoja lämpimän ymmärtävästi etsien huolellisesti niiden syvintä sanomaa, jossa on usein löydettävissä huomattavasti enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin ristiriitoja. Hän tuo kyllä selkeästi ja perustelleen esiin myös uskontojen laitostumisten synnyttämiä vinoumia ja virhetulkintoja, jotka eivät kovin hyvin palvele yksilöiden henkistä avautumista – jollaisen kehityksen kuitenkin olettaisi pysyvän kaikkien uskontojen ydintavoitteena.

Kaikki henkiset perinteet määrittävät ihmisyyden tavallisen tilan tähän tapaan: me olemme unessa. Elämämme, pyrkimyksemme, pelkomme ja toimintamme johtuvat oman tahtomme ja hallintamme ulkopuolisista voimista. Me voimme kuitenkin herätä unestamme opastuksen, armon ja ponnistuksen kautta havaitsemaan oman tilamme ja alkaa sitten kuunnella sisäistä ääntämme.

Ylen arkistosta löytyy Yrjö Kallisen hieno haastattelu, jonka otsikkona on ”Elämmekö Unessa?”

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/12/elammeko-unessa

Suomalaisten näkemyksiä pyhästä

Lähes kaikkien perinteiden mukaan Jumala yksin on pyhä (ikuinen, täydellinen ja muuttumaton). Raamatun mukaan Jumala on henki, jota kukaan ei voi nähdä tai kuvailla. Häntä on siten rukoiltava (jos rukoillaan oikein) hengessä ja totuudessa – ja että tuo olisi mahdollista, täytyy ihmisen olemuksessa tietenkin olla jotakin henkistä, johon yhdistyen myös välitön ja välityksetön yhteys Jumalaan saattaa käydä mahdolliseksi.

Joulun sanoma todistaa periaatteessa juuri sitä, että pyhä on saavutettavissa – että ihmisen on mahdollista havaita pimeydessä aina loistava valo, mikäli hän lopettaa maailman lukemattomien valojen liiallisen ihastelun ja arvostamisen – oma itsensä mukaan lukien. Tämä tietenkin edellyttää totuudellisuutta, psyykkisen olemuksen täydellistä vilpittömyyttä ja puhtautta.

Suomessa pyhä-käsite näyttää jossakin vaiheessa hieman hämärtyneen, mistä osoituksena on mm. se, että tässä kielessä puhutaan pyhiinvaelluksesta ja -vaeltajista, joissa pyhä-sana on monikkomuodossa.

Englannissa pyhiinvaeltaja on Pilgrim (latinan sanasta Peregrinus=vaeltaja), saksassa Pilger tai Wallfahrer, ruotsissa Pilgrim tai Vallfärdare, ranskassa Pélerin. Näistä suomi näyttäisi olevan ainoa kieli, jossa viitataan monikkomuodossa täysin konkreettisiin vaelluskohteisiin, pyhiksi väitettyihin paikkoihin tai jopa pyhien jäännöksiin, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen pyhän kanssa.

Useimmiten ns. pyhiinvaeltajat odottavat itselleen raskaan matkan johdosta jonkinlaista palkkiota, jopa synneistä vapauttamista, jollainen on luonteelta itsekästä ja perustuu keskiaikaiseen taikauskoon.

***

Suomen kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2 ovat suorittaneet tämän ja viime vuoden aikana pyhänä pitämisestä kyselytutkimuksen, johon osallistui yli 6000 suomalaista vastaajaa.

Kirkkososiologian professori Anne Pessi on yksi tutkimuksen tekijöistä yhdessä e2:n tutkijoiden, valtiotieteiden tohtorien Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen sekä yliopistolehtorin Henrietta Grönlundin kanssa. 

***

Tutkijoiden mukaan on hämmästyttävää, että kirkko ja uskonto edustavat pyhää ainoastaan joka kuudennelle suomalaiselle. Lähes yhtä monet pitävät pyhänä itseään ja mielipiteitään (etenkin nuoret). Kirkon kannalta tämä on tietenkin hyvin huolestuttava kuva, vaikka lähes 70 % suomalaisista yhä lukeutuu sen jäsenistöön, ainakin muodollisesti – muotojen takia.

Pe­rä­ti 68 pro­sent­tia suo­ma­lai­sis­ta liit­tää py­hyy­den ko­ke­muk­sen rak­kau­teen ja lä­hei­siin. Yli puo­let suo­ma­lai­sis­ta pi­tää py­hä­nä myös omaa rau­haa, ko­tia, le­poa sekä ih­mi­sar­voa. Joillekin yk­si­lön­va­paus, ih­mi­sar­vo, tie­de, tai­de ja kult­tuu­ri ovat kes­ki­mää­räis­tä py­hem­piä asi­oi­ta.

***

Suoritettu kysely itsessään mittaa kuitenkin pelkästään sitä, millaisia tavanomaisen elämän muotoja ja olosuhteita suomalaiset kohdallaan arvostavat. Mitkään paikat, ajankohdat, elinolosuhteet, harrastukset, uskomukset – saati mielipiteet – eivät kuitenkaan ole pyhiä ja muuttumattomia, vaan kuuluvat ”tämän maailman asioihin, joita koi syö ja ruoste raiskaa”. Tutkimus koskettaa siten ainoastaan ihmisten aineellisia, sosiaalisia ja eettisiä arvostuksia.

***

Esittämiäni huomioita voidaan tietenkin pitää semanttisena nipottamisena, mutta joihinkin elämän syvimpiä ulottuvuuksia kuvaaviin termeihin kannattaisi kuitenkin kiinnittää hieman tarkempaa huomiota.

Vanhoissa kielissä henki liitetään sanaan hengittäminen – lähinnä siitä syystä, että koko ilmenevä luonto toimii syklisesti, hengityksen tapaan. Henki itsessään on kaiken olevaisen perusta – se ydinolemus, josta ihminen ei voi saada mitään tietoa kadottamatta ensin tilapäiset näkemyksensä ja kuvitelmansa kaikesta – erityisesti omasta itsestään. Vasta sitten henkinen saattaa alkaa avautua – tai muuten Raamattu ja monet muut arvostetut (vaan ei sellaisinaan pyhät) kirjoitukset raukeavat tyhjiin.

Joten pitäkäämme pyhä yhtenä, alkuperäisenä, ikuisena ja jakamattomana pyhyytenä – ja tilapäiset mukavat asiat hetkellisinä mukavina asioina.

Odotuksen aika

Odotuksen aika alkoi – vai olisiko odotus meidän normaali olotilamme? Ihmisellä on taipumus odottaa aina jotakin – mieluummin aikaisempaa parempaa. Hän odottaa elämän ja toisten ihmisten kääntävän miellyttävät puolensa häntä ja hänen lähipiiriään kohden – varsinkin, jos hän itse jo katsoo suorittaneensa oman osansa moitteettomasti.

Elämässä koetut asiat – hyvät tai pahat – synnyttävät toiveita ja pelkoja, joita ihminen heijastaa huomiseensa unohtaen sen, että hän voi elää vain hetkeä kerrallaan (ei eilisen muistoissa eikä huomisen haaveissa).

***

Lienee totta, että voimakkaat toiveet saattavat aikojen saatossa jopa toteutua. Lienee totta sekin, että niiden toteutuminen ei aina ole ihmiselle todella hyväksi – niin että ne todella edistäisivät hänen oman sisäisen tarkoituksensa toteutumista.

***

Inhimillinen mieli haluaa elämänpiiriinsä jatkuvasti joko ulkonaista tai psyykkistä lisäystä – lisäysten laatuvaatimukset jäävät usein varsin epämääräisiksi ja ulkokohtaisiksi.

Tässä ei tietenkään ole mitään moitittavaa, sillä ihmisen saattaa olla hyvä tulla (maallisista virikkeistä) rikkaaksi, että hän voisi joskus luonnollisella tavalla (kyllästyen) tulla (henkisessä mielessä) köyhäksi.

***

Me otamme yleensä mielellämme vastaan kehotuksen: ”Anokaa niin teille annetaan”, mutta petymme pahasti, kun emme saa anomuksillemme vastinetta – ainakaan itse haluamassamme muodossa.

Eckhartin mukaan anomusten kohde on kuitenkin niin viisas, ettei se yleensä toteutua sellaista, jonka me käyttäisimme enemmän tai vähemmän itsekkäisiin tarkoituksiin. Huonokin anomus saattaa tosin toteutua sen takia, että me oppisimme tarkemmin katsomaan, mitä on syytä pyytää.

Eckhart totesi lisäksi, että sellainen anoo kaikkein parhaiten, joka ei ano mitään! Sellainen ihminen luottaa täydellisesti siihen, että ”teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan. (Matt. 6:8)

Jaakob kehotti kirjeessään ihmisiä anomaan ennen muuta todellista (henkistä) viisautta, että he osaisivat välittömästi päätellä, mikä on oikeaa ja täydellistä toimintaa.

***

Joulun odotukseen liittyy evankeliumin kertomus taivaallisesta sotajoukosta ylistämässä Jumalaa ja toivottamassa ihmisille rauhaa:

”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:14)

Ihmisten keskeinen pysyvä rauhan tila on saavutettavissa vasta sitten, kun rauha on laskeutunut jokaisen ihmisen mieleen ja sydämeen. Ihmiskunnalla on edessään vielä pitkä korpivaellus ennen kuin kaikki ahneuden, kateuden, vihan, typeryyden ja itsekkäiden odotusten alkeisvoimat ovat menettäneet otteensa ihmisten tajunnasta.

***

Kristikunta on jo kaksituhatta vuotta odottanut Kristuksen toista tulemista ajatellen, että Kristus voisi välittömästi poistaa heiltä kaikki epämiellyttävät asiat ja muuttaa heidät jopa itsensä kaltaiseksi.

Ulkoisen tulemisen odotuksessa on usein unohdettu se, että Kristuksen tuleminen saattaa olla todennäköisempää sisäisen olemuksen avautumisen kautta – Kristuksen avulla – mikäli ihminen on sellaiseen valmis ja ”maallisesta vapautunut”.

Mestari Eckhart avaa joulun valon vastaanottamisen (tai -ottamattomuuden) ajatusta ja Johanneksen evankeliumin alkua eräässä saarnassaan:

”’Pimeys ei voi vastaanottaa tai käsittää valkeutta’ (Joh. 1:5). Tämä johtuu siitä, että ne väylät, joita pitkin valon tulisi saapua, ovat pimeyden ja kavaluuden tukkimia: valo ja pimeys eivät voi ilmetä samanaikaisesti - eivät liioin Jumala ja luodut olennot: mikäli Jumalan on saavuttava, täytyy olentojen (tai olennollisuuden, ehdollistuneisuuden) samanaikaisesti poistua.”

Joulun aikaan me voimme kuitenkin hyvällä omallatunnolla sanoa: syödään, juodaan ja ollaan iloisia – kunhan vain katsomme, mitä syömme ja juomme – ja kuinka syvälle ja kestävälle perustalle ilomme rakentuu.

Odotuksen ajan tulisi olla myös valmistautumisen aikaa.

Adventtisaarna 700 vuoden takaa

JOHANNES TAULER

ENSIMMÄISEN ADVENTTISUNNUNTAIN SAARNA (1300-luvun alkupuolelta)

”Että me voisimme nousta synneistämme, voittaa vihollisemme ja ylläpitää sieluissamme meidän herramme armollisen tulemisen (Room. 11:8).”

Tänään vietetään adventin alkamista, meidän herramme tuloa, voitokasta aikaa, josta luemme ja laulamme iloisin ja hartain sanoin pyhässä kirkossa. Vaikka muista ajoista toukokuu onkin täynnä iloa ja riemua, on tämä adventin aika muihin verraten erityisen sisäistä ja pyhää. Tämä on se aika, jonka tuloa kaikki Vanhan testamentin profeetat ja pyhät jo neljätuhatta vuotta sitten kaivaten huusivat: ”Herra, avaa taivaasi ja astu alas (Jes. 64:1) valaisemaan niitä, jotka pimeydessä ja kuoleman varjossa asustavat.” Lisäksi kaikki Vanhan testamentin kirjoitukset ja symbolit osoittavat sitä suuruutta, joka on tulossa – ja on nyt tullut. Kiittäkäämme siis lakkaamatta Jumalaa siitä, että Hän on antanut meille tänä aikana armon ja jakanut sen oikein meille kaikille, mikäli me vain haluamme ottaa sen vastaan.

Pyhä apostoli muistuttaa meitä siitä, että meidän tulee herätä syntiemme unesta, sillä yö on jo mennyt ja päivä valjennut, joten meidän tulee elää rehellisesti tässä päivässä (Room. 13:12–13).

Meidän pitää nyt oivaltaa selvästi oma langennut tilamme ja se, miten me voisimme nousta kaikista synneistämme ja rikkomuksistamme alkuperäiseen sisäiseen viattomuuteemme. Herramme on luonut ihmiset, että he täyttäisivät ne taivaankannen vapaat tilat, joista Lusifer joukkoineen on ajettu pois. Sama Lusifer on hänkin synkän vihansa tilassa johtanut ihmisiä harhaan, ollen tottelematon Jumalalle ja kadottaen samalla kaiken armon ja hyveellisyyden, joissa hän alun perin oli Jumalan ja enkelien kaltainen. Näin hän myrkytti ja turmeli puhtaan luontonsa. Myös ihminen on tällä tavoin kääntynyt kuoleman suuntaan halujensa sokeuden, tahtonsa vääryyden ja ylpeyden sekä pahojen himojensa johdattamana. Hän on sairastunut vihan voimista. Ihminen oli kunniassaan, mutta ei ymmärtänyt, vaan on tullut tyhmien järjettömien eläinten kaltaiseksi.

Tästä seuraa, että meitä vastassa on kolme vihollista, jotka valitettavasti ovat lähes voittamattomia ja hallitsevat ihmisten sydämiä: maailma, paholainen ja lihallisuus. Silloin kun nämä kolme hallitsevat tahtoa, katoaa sielun jalous, jonka Jumala on niin ystävällisesti valinnut. Ne, jotka sallivat tämän tapahtua itsessään, ajautuvat ilman muuta ikuista kuolemaa kohden.

Jumalan ystävät ja Häntä rakastavat itkevät katkerasti surusta ja murheesta, kun he näkevät näiden kolmen vihollisen hallitsevan ja asuttavan Jumalan kaupunkeja useiden henkisten ja maallisten (jollaisilta he tosin näyttävät) ihmisten keskuudessa. Heidän läheisilleen koituva ikuinen vahinko tuottaa suurta tuskaa, joka painaa raskaasti heidän sydämiään. He huomaavat, että itserakkaus on juurtunut niin syvään että vain harvat ihmiset rakastavat Jumalaa puhtaasti ja uskoen.

Maailma on hallitsevassa asemassa sekä ulkoisen että sisäisen ylpeyden johdosta. Niiden ihmisten lukumäärää, saati heidän syntejään ja rikkomuksiaan, ei voida edes laskea, jotka ovat tämän paholaisen järjestyksen alaisia – haluten näyttää joltakin ja olla jotakin.

Vihollisen valta johtaa heidät katkeruuteen, vihaan, epäluuloisuuteen, tuomitsevuuteen, kostoon, vastahakoisuuteen ja epäsopuun. Kaikki hänen opetuslapsensa ovat keskenään riidoissa, kykenemättömiä rakkauteen läheisiään kohtaan sekä raskasmielisiä.

Meidän lihallisuutemme hakee kaiken aikaa kaikissa asioissa omaa etuaan, syntisiä nautintoja ja mukavuutta. Ihmiset, erityisesti tuhoon tuomitut, eivät tiedä, millaista vahinkoa tästä koituu. Nämä kolme vihollista johtavat lähes kaikki ihmiset ikuiseen kadotukseen.

Mikäli joku tahtoo palauttaa alkuperäisen kunniansa ja arvokkuutensa, jonka Adam menetti langetessaan syntiin – ja me hänen myötään – ja tahtoo antaa sielussaan sijan Jeesus Kristuksen tulemiselle, niin hänen täytyy paeta maailmasta, voittaa demoninsa ja lihallisuutensa joka suhteessa puhtain motiivein. Lisäksi hänen pitää vakavasti harjoittaa niitä hyveitä, joista kerron seuraavissa kappaleissa.  

Ihminen lankesi paratiisissa kahden asian takia: aistillisuuden ja ylpeyden. Näin ollen meidän pitää myös palata takaisen kahden tekijän kautta, että luonto saisi takaisin alkuperäisen voimansa. Ensiksikin meidän tulee miehekkään päättäväisesti vastustaa ja kuolettaa kaikki väärät halut. Toiseksi meidän pitää täydellisesti nöyryyttää luontomme – ei vain Jumalan suhteen, jota vastaan luonto on ylpeydessään noussut – vaan myös toisten ihmisten suhteen. Asetu joka hetki kaikkein alimmalle tasolle, niin sinä voit nousta kaikkein korkeimmalle. Näiden kahden asian kautta luonto saavuttaa jälleen alkuperäisen voimansa.

Lisäksi ihmisen täytyy tulla kahdessa suhteessa enkelten kaltaiseksi. Hänen tulee antaa anteeksi kaikille, jotka ovat tehneet hänelle pahaa. Hänen tulee pitää vihollisia ystävinään – kuten enkelit tekevät aina, kun me vahingoitamme heitä synneillämme. Toiseksi hänen pitää mielellään palvella lähimmäistään, niin kuin rakkaat enkelit palvelevat meitä joka hetki Jumalan kautta.

Lopulta ihmisen täytyy tulla kahdessa suhteessa Jumalan kaltaiseksi. Ensimmäinen niistä on aito kuuliaisuus, jollaista herramme osoitti taivaalliselle Isälleen aina kuolemaansa saakka. Toinen on siinä, että hän kuuliaisuudessaan kasvaa ja vahvistuu hyveissään aina elämänsä loppuun saakka.

Tällä tavoin ihmisistä tulee sydämissään kestäviä ja taivaallisia. He ovat täydellisessä nöyryyden tilassa yhtä henkeä Jumalan kanssa. He ovat lempeän kärsivällisiä, hengessään köyhiä ja hehkuvat tulista rakkautta Jumalaa kohtaan. Kaikki, jotka saavuttavat tämän asteen – ja heitä ei ole paljon – voittavat vihollisensa, jolloin Jumala vapauttaa heidät raskaista taakoistaan ja auttaa heitä kärsimystensä kannossa. Sitten Jumala asettaa heidän kannettavakseen entistä monitahoisemman koettelemuksen siitä syystä, että ihmisessä kehittyisi kolme asiaa.

Ensi vaiheessa ihmisen tulee sisäistyä itseensä ja nähdä, mistä tuska on lähtöisin – ja sisäistyä sitten sen kautta itseensä – tullen lopulta todelliseksi itsekseen. Toisessa koettelemuksessa Jumala tahtoo hänen ottavan selvää, miksi hänelle on asetettu kärsimyksen taakkoja, ja mihin Jumala tahtoo hänen niiden myötä tulevan – mikäli hän seuraa Jumalaa ja antautuu Hänen tahtoonsa. Kolmanneksi ihmisen pitää luopua vielä itsestään ja kaikista luoduista asioista. Neljänneksi hänen tulee oppia kaikkien kärsimysten todellinen syy.

Olisiko se siinä, että ihminen tulee immuuniksi kaikelle ulkoiselle? Ei! Oikea syy on se, että ihminen löytää omasta todellisesta ydinolemuksestaan sen, ettei kukaan voi tai halua tehdä hänelle pahaa. Hänen tulee ajatella, että heidän pitäisi tuottaa hänelle enemmän tuskaa, mistä syystä hänen täytyy tuntea lämmintä myötätuntoa näitä kaikkia kärsimysten tuottajia kohtaan.

Sellaiset ihmiset ovat nöyrän Kristuksen seuraajia kuulijoita, ja heissä hän hallitsee ja heille hän lausuu: ”Pysykää minussa, niin te olette minun opetuslapsiani ja tulette tuntemaan totuuden, joka tekee teidän vapaiksi (Joh. 8:31–32).”

Kristuksen sanojen seuraajissa on kahdenlaisia ihmisiä. Toiset kuuntelevat ja seuraavat häntä mahdollisuuksiensa puitteissa iloiten ja ottavat sanoman vastaan tyytyväisinä, mutta kaiken ainoastaan asioiden luonnollisissa muodoissa. He hylkäävät sen, jota he eivät voi maistaa tai tuntea, koska sellainen ei tyydytä heitä. Sitten he juoksevat koko ajan etsien kuultavakseen jotakin uutta, jota he voisivat ymmärtää. Nämä ihmiset eivät välitä siitä, että heidän pitäisi kuolettaa juoksemisen halu, tulla paremmiksi ja valita aivan toisenlainen tie.

Toiset taas kokoavat itsensä ja pysyvät itsessään ja omassa sisäisessä olemuksessaan ottaen armon valaisemina vastaan ainoastaan Jumalan käskyjä. He odottavat Hänen suoraa ja välitöntä kutsuaan ja tahtonsa ilmauksia ilman mitään välittäviä tekijöitä. Sillä kaikki, mikä tulee jonkin välittävän tekijän tai kuolevaisen olennon kautta, sisältää moninaisuuden synnyttämää jälkimakua ja katkeruuden siementä. Sellaisessa on jotakin luodun makua, jollaisesta täytyy riisuutua ja vapautua, mikäli henki tahtoo todella maistaa Henkeä niin, että Se voi asettua asumaan sielun todelliseen perustaan.

Silloin he, jotka ottavat lahjat ja Jumalan käskyt todella sisäisesti, välillisesti tai välittömästi, ottavat ne vastaan jumalallisessa lähteessä ja luovuttava ne siihen takaisin. Nämä ovat niitä, jotka ammentavat ja maistavat todellisesta lähteestä, kun taas ensimmäiset puheena olleet etsivät kaikin tavoin ja kaikissa asioissa itseään, haluten aina pysyttäytyä itsessään. Kuitenkaan he eivät voi todellisuudessa löytää itseään mistään niin varmalla ja yksinkertaisella tavalla, kuin sisäisestä perustasta, jossa ei ole mitään välittäviä tekijöitä.

Nyt saatatte kysyä, miten tämä Jumalan välitön järjestys tulee toteuttaa? Se löytyy, kun ollaan ja pysytään lujasti omassa sisäisyydessä, niin että ihmisestä tulee itsensä sisäisyyksissä asuja, joka jättää ulkoisen ja sellaisen etsimisen. Mikäli hän pysyy vakaasti siellä, tulee hän varmasti tietämään, mitä siellä tulee tehdä, ja mitä Jumala on hänelle välittömästi sisäisesti tai ulkoisen välityksellä määrännyt. Silloin hän päästää irti itsestään ja seuraa Jumalaa kaikkialle, minne Jumala häntä rakkaudessaan johtaa – sisältää se sitten näkyjä, toimintaa, kärsimystä tai nautintoa.

Mikäli Jumala ei anna hänelle tätä kaikkea, niin hän jättäytyy omaan yksinkertaisuuteensa ja kantaa kaiken rakkaudesta Jumalaan, vaipuen sisäisyyksiin ja asettaen eteensä kuvan rakkaasta herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta.

Hän suoritti kaikki tekonsa kolmesta syystä: ensimmäisen mukaan hän ei etsinyt missään toimissaan – suurissa tai pienissä – omaa kunniaansa vaan taivaallisen Isänsä kunniaa, alistaen kaiken Hänelle. Toisena asiana hän haki kaikissa toimissaan ihmisten parantumista ja pyhittämistä, niin että hän parantaisi kaikki ihmiset ja johtaisi heidät hänen nimensä tuntemukseen Paavalin sanoin: ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset tulevat autuaiksi ja tuntevat hänen nimensä.” Kolmanneksi hän tahtoo sanojensa, toimintansa ja elämänsä kautta antaa meille oikean esimerkin ja kuvan kaikessa täydellistyneestä elämästä.

Näissä asioissa kiinni pysyvät ihmiset ovat todella kaikkein jaloimpia ja rakastavampia ihmisiä. Näihin syntyneet edustavat kristikunnan suurinta pyhää rikkautta. He pyrkivät aina kaikkein parhaimpaan tulokseen eivätkä katso pienuuteen tai suuruuteen, vähäisyyteen tai paljouteen, vaan ottavat kaikessa huomioon ainoastaan Jumalan tahdon.

Tästä perustasta käsin kaikki teot ovat parhaita mahdollisia. He eivät välitä siitä, asettaako Jumala heidät ylös vai alas, sillä he eivät ole kiinnostuneita muusta kuin Jumalan tahdon tapahtumisesta kaikessa yhtäläisesti.

Että tämä toteutuisi meissä kaikissa, Jumala meitä siinä auttakoon. Aamen.

***

Blogistin suomennos kirjasta: Johann Tauler’ Predigten, Frankfurt am Main, 1826