Parisuhteesta ja vähän muustakin

Kaiken ilmenevän elämän dynamiikka perustuu polariteetteihin, erilaatuisiin jännitteisiin, jotka pitävät yllä sekä liikettä että tasapainoa (muutosta ja järjestystä).

Avioliiton elinaikaista sitovuutta perustellaan usein Matteuksen evankeliumin 19. ja Markuksen 10. luvun teksteillä, ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Luomiskertomuksen mukaan Jumala tosin jo varhaisessa vaiheessa erotti sukupuolet toisistaan jättäen kuitenkin heidän olemuksessaan luonnollisen vetovoiman takaamaan ihmissuvun fyysisen jatkuvuuden.

Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että vetovoima saattaa heikentyä tai suuntautua uusiin kohteisiin, jolloin syntyy ongelmia, joita ihmiset ovat pyrkineet ennalta välttämään kehitellessään vähemmän sitovia parisuhteen muotoja kuin mitä kirkollinen vihkiminen edellyttää.

Avioliiton perustukset voidaan jollakin tavoin luonnehtia jumaluudesta juontuviksi (ainakin sisäisiksi) silloin, kun pari kykenee luonnollisesti ja pakotta ylläpitämään suhteessa sisäisen harmonian ja keskinäisen kunnioituksen. Silloin yhdistäviä tekijöitä täytyy löytyä myös heidän olemustensa syvemmistä kerrostumista (ei pelkästään fyysisistä olemuksista).

***

Suomen kirkolle näyttää koituvan suuria ongelmia siitä, että ihmisten parista löytyy yksilöitä, joiden luonnollinen vetovoima poikkeaa tavanomaisesta. Valtiovallan päätösten mukaan näiden solmimia parisuhteita tulisi kohdella yhtäläisesti, mutta kirkko laitoksena tuijottaa yhä kaukaiseen Mooseksen lakiin, jossa sanotaan: ”Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi.”

Kaikkien muiden ilmentymien voidaan väittää lähteneen ”Jumalan ulkopuolelta” tai olevan ”sairaalloisia tiloja”. Ne aiheuttavat ainakin hämmennystä ja leventävät jakolinjaa liberaalien ja vanhoillisempien välillä, koska ilmiölle ei kristillisistä lähteistä löydetä järjellisiä syitä.

”Itämaiden tietäjät” selittäisivät poikkeavuuksien johtuvan siitä, että syntyvän persoonallisen ihmisyyden sisäisessä (sielullisessa) perustassa tapahtuu jaksottaisia polaarisia muutoksia, joista johtuen muuttuvaan polariteettiin (sukupuoleen) syntyvän persoonan tajuntaan heijastuu aikaisemman jakson erilaatuinen kumulatiivinen vetovoima (virheellinen identiteetti).

Tällainen ajatusmalli edellyttää tietenkin ajatusta ”sielun ennalta olemisesta (pre-eksistenssiä)”, jollainen (mm. Origeneksen edustama) näkemys kumottiin kristillisen kirkonkin piiristä lopullisesti vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 553.

***

Sielullisen olemuksen ennalta olo ei sinänsä edellytä persoonan jälleen syntymää. Sielullinen perusta ainoastaan kokoaa ja sisäistää ihmisyyden pitkän ajan kokemuksia ja antaa aineksia kunkin syntyvän persoonallisuuden sisäiseksi lähtökohdaksi (erilaisia taipumuksia kehitettäviksi edelleen). Sielulkinen olemus toimisi siten pitkäaikaisen, jatkuvan tietoisuuden evoluution välineenä.

***

Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät kuitenkaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, jotka kirkko on vasta myöhemmin ottanut suorittaakseen.

Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).

***

Katolinen kirkko pitää kaikkein tiukimmin kiinni ajatuksesta avioliiton elinaikaisuudesta ja tuottaa usein tarpeetonta tuskaa niille, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi elämään yhdessä. Paavi Fransiscus näyttäisi kuitenkin edustavan hieman aikaisempaa liberaalimpaa kantaa ja törmää tietenkin vanhoillisten piirien vastarintaan.

***

Hieman edellisen artikkelin kertausta:

Yhdessä olo ja yhteisöllisyys sinänsä ovat tietenkin ihmisille tarpeellisia, koska ne tarjoavat mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – luo (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä (useimmille yksin oleminen ei sovellu).

Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun hengellinen yhteisö kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).

Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.

Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).

Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan ylösnousemukseen – viimeistään viimeisenä päivänä.

Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).

Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.

Kaikki on valmista – älkää Herran tähden vaatiko muutoksia!

Keskiviikon (27.9.2017) Iltalehti kirjoittaa, että joukko piispoja ja kardinaaleja syyttää nykyistä paavia seitsemän eri kerettiläisen ajatuksen tukemisesta. Erityisen vakavana pidetään sitä, että paavi lievensi viime vuonna julkaistussa apostolisessa kehotuksessaan kirkon kantaa katolisiin, jotka ovat menneet avioeron jälkeen uudelleen siviilimenoin naimisiin.

Jo aikaisemmin on herättänyt paheksuntaa se, että paavi Franciscus (kuvassa) on pukeutunut edeltäjäänsä vaatimattomammin, käynyt pesemässä nuorisovankien jalkoja, viettänyt syntymäpäiviään asunnottomien kanssa ja ilmoittanut, että ei lähde tuomitsemaan homoseksuaaleja vaan haluaa antaa heille armoa.

Syytökset ovat selkeä näyttö siitä kuinka joskus muuttumattomiksi määritellyt ajatukset muodostuvat ”koviksi leileiksi”, jotka eivät siedä minkään laatuista ”uutta viintä”. Vaatimukset muuttumattomuuteen tulevat selvästi ilmi siitäkin, että edellisen kerran vastaavia syytöksiä on esitetty vuonna 1333, jolloin Johannes XXII väitti sielujen näkevän Jumalan kasvot vasta tuomiopäivänä.

***

Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät ainakaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, joita kirkko on vasta myöhemmin liittänyt toimintoihinsa. Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon kannalta jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).

***

Yhteisöllisyys sinänsä on tietenkin ihmisille tarpeellista, koska se tarjoaa mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – tarjoaa (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä.

Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun organisaatio kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).

Vinoumia ja valtataistelua on synnyttänyt myös se, kun hengellinen ja maallinen valtarakennelma ovat lyöttäytyneet yhteen lujittaakseen kukin tahollaan omaa asemaansa. Näin tapahtui kristilliselle liikkeelle jo Nikaian kokouksessa ja tiiviimmin keisari Theodosiuksen aikana.

Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.

Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).

On saattanut käydä niin, että Uuden testamentin ohjeita on tulkittu liian suoraviivaisesti ja konkreettisesti (ns. terveellä tavalla), jolloin muodolliset toimet ja ajatusmuodot on nostettu ”pelastavaan rooliin”.

Lienee kuitenkin selvää, ettei todellisuudessa ole kovin merkittävää, jos menee ja myy kaiken omaisuutensa ja antaa varat köyhille. Lausuma on tarkoitettu tulkittavaksi niin, että ihmisen tulee sisäisesti kasvaa ja päästä irti kaikesta aineellisen tai psyykkisen omistamisen halusta. Konkreettinen luopuminen ei merkitse mitään, vaikka ihminen luopuisi omasta kehostaan (joka on etenkin marttyyrikirkon aikaan tulkittu autuuttavaksi toimeksi).

***

Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin kuvaamat hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan viimeisenä päivänä ylösnousemukseen.

***

Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

***

Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).

***

Ahtaat sanalliset tunnustukset ovat aikojen saatossa jäykistäneet kirkollisen toiminnan puitteet niin, että tarjottava johdatus ja opetus eivät ota riittävästi (jos ollenkaan) huomioon ihmistyyppien erilaisuutta. Asiantila on hieman sama kuin jos syötettäisiin kaikille joka päivä samaa ruokaa ottamatta huomioon ihmisten makueroja, kyllästymistä ja allergioita.

Seremonioista ja tunteeseen vetoavista kertomuksista pitävät ihmiset saanevat todennäköisimmin vastinetta sisäisille tarpeilleen, mutta mentaalisesti suuntautuvat eivät useinkaan löydä sellaista ravintoa, joka edistäisi heidän omakohtaisia hengellisiä pyrkimyksiään.

Itsenäisesti ajattelemaan pyrkivät yksilöt ovat historian aikana turhan usein joutuneet hankauksiin kirkollisissa piireissä aina siitä saakka (osaksi jo sitä ennen), kun tunnustukset on määritelty ”ehdottomiksi totuuksiksi”, joita yhteisön on oikeus ja velvollisuus puolustaa keinoja kaihtamatta.

***

Usein sanotaan, että tottumus on toinen luonto. Käytännössä tottumus on valitettavan usein ensimmäinen ja päällimmäinen, koska ihmiset eivät viitsi tai uskalla ajatella itsenäisesti, vaan pitäytyvät siinä, mikä on heille valmiiksi ajateltuna ja ”ainoana oikeana” tarjottu.

***

Nykyisessä pappiskoulutuksessa annetaan kyllä varsin laaja näkemys siitä, millaisiin tuloksiin vakavassa raamatuntutkimuksessa on päädytty. Seurakuntien papeille näyttää kuitenkin olevan tavattoman vaikeata esittää uusia näkemyksiä vakituisille kuulijoilleen, koska he pelkäävät järkyttävänsä ja jopa karkottavansa nämä vähäisetkin uskolliset kirkon piiristä.

Teologian dosentti, kappalainen Kari Kuula totesikin jo 1990-luvulla, että jos lääkärit käyttäisivät yhtä vähän yliopistotason oppejaan kuin papit, niin kukaan ei uskaltaisi kääntyä lääkärin puoleen.

Todellisuus lienee kuitenkin sellainen, että juuri vanhat näkemykset ovat suurelta osin jo menettäneet uskottavuutensa ja vanhat esitystavat entisen vetovoimansa.

Epätoivoiset yritykset houkutella väkeä kirkkoihin ”mitä kansanomaisimmin keinoin” saattavat viedä lopunkin kunnioituksen koko laitosta ja sen henkilökunnan hengellistä pätevyyttä kohtaan.

***

Kristillisissä luostarilaitoksissa on jossakin määrin otettu huomioon yksilöiden välisiä eroja. Fransiskaanit korostavat palvelua ja antaumusta. Mainittakoon, ettei Fransiskuksen alkuperäisenä tarkoituksena edes ollut perustaa organisoitua sääntökuntaa, mutta väkimäärän kasvun vuoksi sellainen kuitenkin laadittiin.

Fransiskus on saattanut ajatella samaan tapaan kuin Krishnamurti, joka hajotti nimiinsä kaavaillun kirkon toteamalla, että totuutta ei voi organisoida – sen on jokaisen löydettävä omasta itsestään omaa polkuaan kulkien.

Dominikaanit kiinnittävät huomattavasti enemmän huomiota mentaalisen olemuksen kehittämiseen filosofian ja teologian perusteellisten opintojen sekä sen syventämiseen niin sanotun mentaalisen rukouksen (eli meditaation ja kontemplaation) kautta.

***

Kirkon piirissä on annettu ymmärtää, että heillä on tarjottavanaan valmiiksi tehty tie – jopa ainoa sellainen (extra ecclesiam nulla salus), joka voi johtaa iankaikkiseen elämään. Uusi testamentti kehottaisi sen jälkeen aivan turhaan etsimiseen ja kolkutteluun, kun taivaallinen ”patenttiratkaisu” oli kehitelty kirkon piirissä – vieläpä paljon pitemmälle ja helpompaan muotoon kuin Jeesuksen itsensä esittämä versio elämänsä kadottamisen ja ylhäältä syntymisen välttämättömyydestä.

Väitetään, että ”kirkastuksen vuorelle” kulkee vain yksi polku – ja että kaikki muut tavat johtavat kadotukseen. Periaatteessa asia lienee kuitenkin niin, ettei ole olemassa mitään valmista ja oikeaa tietä, vaan jokaisen tulee itse muodostua omaksi tiekseen todellisten sisäisten muutosten myötä.

Hengelliset järjestelmät voivat toki antaa viitteitä siitä, miten sisäistä vaellusta voidaan edistää – kristillisyyden piirissä keinojen valikoima on tosin supistunut niin, etteivät kaikki ihmistyypit löydä niistä itselleen sopivia lähestymistapoja hengellisyyteen.

***

Itämaisista uskomuksista sinänsä voidaan olla montaa mieltä, mutta heidän järjestelmiensä puitteissa löytyy huomattavasti enemmän persoonalliset ominaisuudet huomioon ottavia variaatioita.

Länsimailla on tunnetuimmaksi tullut kaikkein fyysisin joogan menetelmä, jota on lisäksi muokattu (lihallistettu) ja helpotettu niin paljon, että todellista henkistä funktiota joutuu etsimään suurennuslasilla. Valikoimasta löytyy mm. antaumuksellisia, toiminnallisia ja tietoisuuden kehittämiseen pyrkiviä suuntauksia, joiden kaikkien tarkoituksena on vapauttaa mieli ajallisten kokemusten synnyttämistä ehdollistumista havaitsemaan kaiken ajallisen taustalla oleva ajaton todellisuus.

***

Historian näyttöihin vedoten voidaan perustellusti todeta, että siellä mihin on laadittu tunnustuksia, on varsin pian syntynyt riitoja niiden yksityiskohtien tulkinnoista – ja samalla koko hengellisen liikkeen tavoitteet ovat saattaneet hämärtyä sanallisten määritelmien (kuolleen kirjaimen) ylikorostuksen taakse.

Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä (armosta) raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.

Kollektiivista sananeuroosiako?

Silloin kun kaikki asiat ovat varsin hyvällä mallilla näyttää pienistäkin asioista paisuvan valtakunnanallisia kysymyksiä.

Viime vuosisadan puolenvälin tienoilla kansasta yritettiin karsia ns. voimasanojen käyttöä uhkailemalla lapsia sillä, että taivaan Isä saattaisi heittää kuumilla kivillä, jos sattuisi kuulemaan näitä sanallisia lipsahduksia, jotka eivät tosin yleensä kohdistuneet kehenkään henkilöön, saati jumalallisiin asioihin (joista kahta ei raamatun mukaan voitane edes sanallisesti loukata).

Viime vuosikymmeninä voimasanat ovat suurelta osin korvautuneet naispuoliseen kehoon liittyvällä, lyhyellä ilmauksella, jonka suosio saattaa osaksi johtua englantilaisten sarjojen ja elokuvien runsaasta ”fuckittelusta”.

Kyseisen luonnollisen elimen fysiologinen sanoittaminen näyttää tuottavan ongelmia ja kiistoja, kun vanhemmat etsiskelevät yhä nätimmältä vaikuttavia kiertoilmauksia, joista viimeisin viritelmä oli ”etupylly”. Jokaiselle lienee selvää, että toiset lapset opastavat kyllä takapihalla auliisti sanan tavanomaisemman vastineen käytössä.

Edellistä vakavammaksi on muodostunut rodullisten asioiden sanallinen ilmaisu. Media näyttää visusti karttavan ilmauksia välttääkseen syyllistymästä rasismiin. Tummaihoisesta uskalletaan vielä kirjoittaa, vaikka se ei kerro onko kyseessä eteläisten maiden edustaja vai pari viikkoa Kanarialla maannut savolainen.

Jos kerran ihonväristä voidaan puhua, niin ehkä olisi selvyyden vuoksi laadittava jonkinlainen sävyasteikko, ettei syyllistyttäisi kiellettyihin ilmauksiin, joiden negatiivinen lataus on suurelta osin siirtynyt tänne sellaisista maista, joissa rodullisia ongelmia on esiintynyt.

Romaaneista kyllä saadaan puhua, mutta usein jää epäselväksi, ovatko kyseessä Suomen vai Romanian romaanit vai pelkät kaunokirjalliset tuotteet.

Uusimpia kauhistuksen kohteita ovat sukupuoleen liittyvät ilmaukset, jotka ovat pitkän historiallisen käytännön tuotoksia. Nimismiehet, lakimiehet, puhemiehet, lautamiehet, metsämiehet, sotamiehet ja lukemattomat muut aikaisemman elämäntavan itsestään selvyydet ovat nyt suuria ongelmia, joille pitää kiireesti etsiä neutraaleilta vaikuttavia vastineita.

Vielä ei ole huomattu, että ruotsinkielisissä sukunimissä on valtava määrä sosiaaliseen ja sukupuoliseen eriarvoisuuteen liittyviä sanoja. Edelman-nimen molemmat osiot ovat kyseenalaisia, joten se pitäisi välittömästi korvata ilmauksella Vanligperson. Toisaalla mm. pohjalaisten sukunimien Ala- ja Yli-liitteet saattavat pian joutua pannaan joko halventavalta tai ylimieliseltä kalskahtavan sävytteensä vuoksi (Väli-etuliite kiellettäisiin, koska se saattaisi herättää sukupuoleen liittyviä mielikuvia).

Yleisessä mielessä ongelmat paisuvat usein siitä syystä, että kulttuuri on vanhastaan kiinnittänyt enemmän huomiota asioiden sanallisiin ilmauksiin kuin ilmausten todellisiin tarkoitusperiin ja motiiveihin. Tämä on osaksi synnyttänyt teeskentelyn kulttuuria, jossa sosiaalinen hyväksyttävyys ”ostetaan” sievistellyn käytöksen kautta.

On selvää, että lähes kaikki sanat herättävät erilaisia mielikuvia – se kun on niiden tarkoitus. Stereotypioiden välttäminen ei ole mahdollista vaikka kieltäisimme sellaistenkin ilmausten kuten savolaisen, pohjalaisen tai hämäläisen käytön korvaten ne pelkällä kansalaisella. Liiallinen varovaisuus johtaa kielellisen ilmaisun köyhtymiseen, jollaista on muutenkin kuultavissa sellaisissa mitään sanomattomissa äänessä olemisissa kuten: ”itse asiassa musta tuntuu sillee niin ku että …”

Esimerkkinä hieman terveemmästä suhtautumisesta voitaneen mainita eräs Isonkyrön pitäjän 1800-luvun kirkkoherra Oskar Forsman (nyk. ilmeisesti Koskipersoona), joka oli hakemassa virkaa Etelä-Suomesta. Hän kysyi kuitenkin sitä, osataanko kyseisellä paikkakunnalla tehdä rehellisesti syntiä, juopotella ja kiroilla – kielteisen vastauksen saatuaan Forsman totesi, ettei halunnut pyrkiä sellaisten tekohurskaitten ja kelvottomien nahjusten joukkoon!

Contra confessiones – eli reunahuomioita uskontunnustuksesta

Luterilainen uskontunnustus ei periaatteellisessa mielessä paljonkaan poikkea niistä näkemyksistä, jotka muotoiltiin jo ensimmäisten vuosisatojen riitaisissa kirkolliskokouksissa. Martti Luther yritti suorittaa näkemysten ”päivitystä”, mutta puhdistuksellisena toimena se jäi varsin pintapuoliseksi. Lutherin ongelmana lienee ollut liiallinen luotto raamatun auktoriteettiin, mikä on siinä suhteessa erikoista, että hän piti juutalaisia – raamatun laatijoita – patologisina valehtelijoina (ks. Von den Jüden und Ihren Lügen).

***

Tunnustusten ensimmäisessä kappaleessa vakuutetaan uskoa perinteiseen juutalaiseen (vanhatestamentilliseen) tapaan määriteltyyn persoonalliseen, maskuliiniseen luoja-jumalaan, joka oli luonut ihmisen täysin sen muotoiseksi ja kykyiseksi, jollainen ihminen nykyisinkin on. Tässä suhteessa tunnustus on ainakin materiaaliselta kannalta nykyisten evoluutionäkemyksen vastainen.

Mooseksen kirjan ja Johanneksen evankeliumin alun nojalla asiaa voidaan tosin tulkita myös siten, että alkuperäinen luominen olisi tapahtunut (in principio, periaatteessa, perimmäisessä ajatuksessa) ennen kuin aikaa oli edes syntynyt – ts. ennen niin kutsuttua ”alkuräjähdystä” (valkeuden tulemista).

Raamattu kuvaa luomisen tapahtuneen kuudessa päivässä, seitsemännen ollessa lepopäivä. Jos ajatellaan Jumalan olevan ja elävän iankaikkisuudessa eli ajallisuudesta ja rajallisuudesta vapaana, niin aikasidonnaisista luomispäivistä puhuminen on kyseenalaista – ellei niillä sitten kuvata koko tulevan ilmennyskauden käsittämättömän pitkiä jaksoja (iankaikkisuuksia), joita seuraa tietenkin ”viimeinen päivä” ja sitä ilmenemätön vaihe, ”lepopäivä” (kun esim. universumi vaipuu ”mustaan aukkoon”).

Mooseksen kirjan mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen eli kaltaisuuteensa, mikä voidaan asettaa hyvin kyseenalaiseksi pelkästään vilkaisemalla ihmiskunnan historiaa tai nykytilaa.

Jumalan sanotaan olevan henki, joten mikään muu kuin henki ei voi heijastaa ja sisältää Hänen todellista kuvaansa. Mooseksen kirjan mukaan Jumalan sanotaan luoneen elävän sielun, joka ei enää ollut yhtä luontoa hengen kanssa, vaan ensimmäinen askel ulkoisesti ilmenevän elämän suuntaan – seuraavan ollessa erillisen hahmon muodostuminen, ”vaatteet nahasta”.

Mestari Eckhart väitti keskiaikana, että Jumala loi (heijasti itsestään) kaiken korkeimpaan enkelikuntaan, Serafeihin, jotka tiedostivat sen yhtenä ja samana (erilaistumattomana, synnittömässä tilassa). Näistä luominen jatkui erilaistuen yhä enemmän ja konkreettisempiin muotoihin.

Johanneksen evankeliumin alun ”luomiskertomus” puhuu ilmenevän ajattomasta alkutilasta ja henkisestä ydinolemuksesta (Logoksesta, Sanasta), jota ajallisten ilmennysten olisi tarkoitus toteuttaa siinä määrin, kun se on on mahdollista.

Jeesuksen väitetään todenneen Psalmia siteeraten (Luuk. 17:21), että kaikki ihmiset olivat jumalia (vaikka he eivät hänenkään aikana varmaan siltä näyttäneet). Toisaalla hän toteaa, että Jumalan valtakunta on sisällisesti ihmisissä (ja varmaan kaikessa muussakin) – etsikään, niin te löydätte, jonka jälkeen kaikki muu asettuu kohdalleen.

Jumalallisuus ei kuitenkaan yleisessä mielessä ulottune automaattisesti persoonalliseen ihmisyyteen saakka, vaan kätkeytyy hänen sisäiseen tai pikemminkin sisimpään olemukseensa odottamaan otollista aikaa – etääntymistä ajallisesta (katoavasta).

Se, mikä estää ihmisen tajunnan avautumisen sielulliseen ja henkiseen olemukseen ja olemiseen on hänen samastumisensa ja takertumisensa mielensä ulkoisten virikkeiden pohjalta kehittämiin mielikuviin omasta erillisestä minuudesta ja sen suhteesta ulkoisiin, ohimeneviin ilmiöihin.

Ensimmäisen uskonkappaleen selityksessä kerrotaan Jumalan antavan ihmiselle armosta ja ansioitta kaiken tarvittavan ja suojelevan hänet kaikesta pahasta. Arkikokemus on kuitenkin selvässä ristiriidassa tämän kanssa todistaen, että ihminen joutuu itse ponnistelemaan (otsansa hiessä tai ainakin rypyssä) elämisen edellytysten ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Tietenkin periaatteellisessa mielessä kaikki on peräisin luonnosta, jonka alkuperä ja kantava perusta voidaan palauttaa jumalalliseen ajattomuuteen.

Jokapäiväiset uutiset todistavat vakuuttavasti sitä, että Jumala ei varjele ihmisiä kaikesta pahasta, vaan sallii myös elämän ikävien puolien tulla esiin. Jeesus totesi, ettei hänkään tullut tuomaan rauhaa (muuta kuin harvoille rauhaan kykeneville), vaan riitoja, jotka pakottavat ihmiset näkemään omat heikkoutensa ja puolinaisuutensa – ja kasvamaan niiden ylitse.

Käsitykset perimmäisestä jumaluudesta näyttäisivät kaipaavan päivitystä – eikä liene mitenkään mahdotonta löytää yhtymäkohtia perinnäisten näkemysten ja nykytieteen välille, mikäli sellaisia todella halutaan etsiä (ei kuitenkaan väkisin keksiä).

Steven Hawkingin tapainen tiedeuskovainen ei näe Jumalan olemassaololle mitään tarvetta, koska universumin asiat hoituvat hänen mukaansa ilman Jumalaa luonnossa vallitsevien tunnettujen ja tuntemattomien lakien nojalla. Hawking ei havaitse, että juuri luonnossa vallitseva pyrkimys jotakin kohden todistaa universumin olemuksen taustalla toimivasta viisaudesta, joka tosin ilmennyksen tasolla toteutuu osittaisesti – jatkuvien muutosten kautta.

***

Toinen uskonkappale on jo alkuvuosisatoina herättänyt eniten ristiriitoja ja tulkintaeroavuuksia. Ensimmäisellä vuosisadalla nykyisen, tai edes apostolisen ja Nikean tunnustusten kaltaisia näkemyksiä Jumalan Pojan luonteesta ei olisi käsitetty lainkaan.

Kristologian määrittelyn yhteydessä muuan piispa pyysikin Jumalaa varjelemaan häntä ajattelemasta Jumalansa (Kristuksen) luonnetta.

Käsitys jumalalliseen yltäneistä inhimillisistä yksilöistä on tuhansia vuosia vanhempi kuin kristinusko. Itämaiset ihmiset puhuivat avataaroista (jumalallista inkarnaatioista), buddhista ja boddhisatvoista jo kauan sitten viitaten siihen, että ihmisen on mahdollista saavuttaa ajallisesta riippumaton, sisäisesti pysyvä tietoisuuden tila.

Valitettavasti laitostuva kristillinen liike monopolisoi itselleen Jumalan poikuuden väittäen itsekkäästi ja totuutta häpäisten, että ainoastaan heidän ydinpersoonansa, Nasaretin Jeesus, oli Jumalan poika. Hänen fyysiseen alkuunsa kehiteltiin (jo evankelistat) mitä omituisimpia näkemyksiä neitseellisestä sikiämisestä Pyhästä Hengestä.

Partenogeneesiin kykenevät kuitenkin lähinnä kirvat, kummitussirkat ja amatsonimollit – ihmisen kohdalla asia liittynee ainoastaan ”toiseen syntymiseen”, inhimillisen tajunnan vaihtumiseen jumalalliseksi (syntymällä uudelleen ylhäältä, Pyhästä Hengestä).

Historiallisen Jeesuksen osalta hänen kuolemalleen Pontius Pilatuksen aikana löytyvät varsin pitävät perusteet – tosin evankelistojen antama luonnehdinta Pilatuksesta ei vastaa todellisuutta.

Jeesuksen kuoleman jälkeisten tilojen kuvaukset lienevät suurelta osin evankelistojen mielikuvituksen tuotetta (en tosin kyseenalaista tietoisuuden ylösnousemusta).

Jeesuksen kerrotaan lausuneen ristillä, että hän olisi jo samana päivänä toisen ryövärin kanssa paratiisissa. Mikäli Johanneksen evankeliumiin voidaan nojata, niin Jeesus oli jo paljon ennen fyysisen ruumiinsa menettämistä tietoisuutensa suhteen kuolemattomassa tilassa – yhtä Isänsä kanssa – joten kehon menettäminen ei merkinnyt mitään hänen todellisen olemuksensa suhteen (kaikki maailman antama ja vaatima oli hänen osaltaan jo täytetty, consummatum est).

Evankeliumit luovat hieman ristiriitaisen kuvan siinä, että Jeesus toisaalla sanoi pysyvänsä seuraajiensa lähellä maailman loppuun saakka – toisaalla kerrotaan hänen siirtyneen taivasten valtakuntaan (pois ajallisen piiristä) ja asettuneen Isän oikealle puolelle (vaikka Isässä ei olisikaan puolia tai muutakaan erilaisuutta).

Miten on sitten tuomitsemisen laita? Johanneksen 15. luvussa Jeesus sanoo, ettei hän tuomitse ketään, vaikka osaisi kyllä tuomita oikein, koska on sisäisesti yhtä itse todellisuuden kanssa. Toisaalla hän vakuuttaa tulleensa lähinnä pelastamaan maailmaa johdattamalla ihmisiä ”pimeydestä valoon”. Jeesus myös toteaa, ettei Isäkään (Jumalakaan) tuomitse ketään vaan että Hänen käskynsä on iankaikkinen elämä.

Johanneksen evankeliumin 3. luku luo erikoisen kuvan tuomiosta: ”Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat.” On varsin ilmeistä, että pimeys tarkoittaa tässä ihmisen mielen suuntautumista ja samastumista katoaviin kohteisiin – he eivät edes tosissaan etsi mitään pysyvää, vaikka näkisivät, että kaikki materiaan ja muotoon pukeutuva katoaa aikanaan, samoin kaikki psyykkinen ”hyvä”, kuten valta, maine ja kunnia.

Jo ensimmäisten vuosisatojen ”toisinajattelijat” arvostelivat kirkolliseksi suuntaukseksi muodostuvien valtaenemmistöä siitä, etteivät nämä tosissaan etsineet totuutta, vaan tyytyivät toisilta lainattuihin uskomuksiin.

Saarnaaja toteaa kirjoituksensa alussa: ”Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!” Hän viittaa siihen, että kaikki ulkonainen on sellaisenaan katoavaa. Tämä on kuitenkin tulkittava siten, että ulkoinen turhuus on kuitenkin tarpeellista ja merkityksellistä siinä ja sen ajan, että pysyvä ja todellinen saavutetaan. Ulkoinen on väline, jonka kautta saatava ”hyöty” keräytyy sisäiseen, kunnes ”ajallisen painolasti kevenee”, ja todellisuuden (jumalallisen) on mahdollista avautua itsenään ja itsessään.

Toisen uskonkappaleen selityksissä mainitaan, että Jeesus Kristus on syntynyt Isästä iankaikkisuudessa. Ajattomuudesta syntyminen on yhteistä lähes kaikille vakavasti otettaville hengellisille näkemyksille – toisin kuin kristillinen, juutalaisuudesta lainattu ja suuresti paisuteltu oppi lunastuksesta sijaissovituksen (vikauhrin) kautta.

Evankeliumeissa itsessään edellytetään omakohtaista ylhäältä syntymistä (tietoisuuden muutosta) ja samalla katoavaisuuteen samastuvan elämänymmärryksensä kadottamista, että ihmisen tietoisuuden keskus siirtyisi ajallisen yläpuolelle.

Toisen uskonkappaleen selityksen mukaan tavoitteena on elää Kristuksen valtakunnassa ja hänen alamaisenaan palvellen häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa.

Taivasten valtakunnassa ei kuitenkaan voi olla erillisyyttä saati alamaisuutta, mikäli hengen olemus ymmärretään oikein (Isä ja minä olemme yhtä, toivoisin heidänkin pääsevän samaan ykseyteen). Henki on jakamaton olemus ja oleminen, ja sitä voidaan tutkia ainoastaan hengen kautta (kuten Paavali asiaa valaisee).

Mestari Eckhart korostaa saarnoissaan sitä, ettei ole olemassa mitään erityisiä ”Jumalan Poikia”, vaan että kaikki voivat tavoitella alkuperäistä universaalia tietoisuuden tilaa, joka ylittää selkeydessään ja kestävyydessään kaiken ajateltavissa ja tunnettavissa olevan.

***

Kolmannessa uskonkappaleessa vakuutetaan varsin huonosti perustellen uskoa Pyhään Henkeen, yhteen pyhään kristilliseen seurakuntaan, pyhien yhteyteen, syntien anteeksiantamiseen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.

Selityksessä todetaan tosin oikeutetusti, ettei inhimillinen järkeily sinänsä voi avata elämän ja olemisen syvimpiä ulottuvuuksia, koska se on aikasidonnainen, eli ehdollistunut ilmentyneeseen elämään käsittäen siten ainoastaan sen puitteissa olevaa.

Oikeaa on myös se, että hengellinen voi avautua suoraan sisäisen tietoisuuden keskukseksi, mikäli kaikki häiritsevät virtaukset laantuvat. Puhuminen ”oikeasta uskosta” asian käsitteellisessä mielessä on kyseenalaista, koska todellisuuden avautuminen ei ole kiinni ajatusmuodoista, vaan itse kunkin todellisesta, sisäisestä olemuksesta (ja tietenkin Korkeimman armosta).

Yhden pyhän kristillisen seurakunnan mainitsemiseen ei löydy historiallisia perusteita (vastaan löytyy runsain mitoin), sillä kirkko on jo ensimmäisten vuosisatojen aikana jakautunut eripuraisiin – myöhemmin toisiaan vainoaviin leireihin.

Termi sinänsä viitannee ”pyhien yhteyteen” tai pikemminkin heidän tietoisuutensa yhteiseen lähteeseen ja keskukseen: sisäisesti yhtenä olemiseen, sen jälkeen kun itsekäs, minäkeskeinen tajunnan tila on väistynyt universaalin (jumalallisen) tietoisuuden tieltä.

Kolmannen uskonkappaleen selitys väittää, että Pyhä Henki varjelee ja valaisee koko kristikuntaa (ja vain sitä) maan päällä ainoan oikean uskon kautta. Tällainen käsitys heijastaa lähinnä ylitsevuotavaa (ellei suorastaan saatanallista) itsekkyyttä ja tietämättömyyttä ihmiskunnan syvistä hengellisistä pyrkimyksistä ja näkemyksistä kautta aikojen.

Uskonkappaleen maininta fyysisen ruumiin ylösnousemuksesta on sekin varsin myöhäinen (”holistinen”) kehitelmä. Alun perin kristillisissä piireissä ajateltiin tajuisen elämän jatkuvan välittömästi fyysisen kuoleman jälkeen, joten viimeisen päivän odotteluun tajuttomassa tilassa (saati haudan levossa) ei löydy minkäänlaisia perusteita.

Vanhan testamentin (ja monien muiden perinteiden) mukaan vainajat (ainakin valtaosa heistä) oleilivat ns. tuonelassa – ei siis helvetissä, joka on myöhemmin kehitelty ”loppusijoituspaikka” niille, jotka eivät omaksuneet yhteisön ”ehdottomiksi totuuksiksi” määrittelemiä kiintoajatuksia.

Kuoleman jälkeiset tilat (joita lienee useita ja laadultaan erilaisia – ”monia asuinsijoja”) lienevät lähinnä subjektiivisia tiloja, joissa maallinen elämänkokemus sulatetaan ja suodatetaan luonnollisen prosessin kautta ihmisen sisäiseen (sielulliseen) olemukseen (lyhde puidaan ja siemenet lajitellaan).

Näihin tiloihin liittynee yhä tietynlainen ajallisuus ja hahmoistuminen (tosin ei samanlainen kuin fyysisessä elementissä). Ongelma saattaa olla siinä, ettei niissä enää voida omaksua mitään todella uutta (vilja ei yleensä kasva puinnin jälkeen), josta syystä evankeliumeissa ja monissa muissa hengellisissä opastuksissa korostetaan elinaikaisen toiminnan merkityksellisyyttä.

Tuomaan evankeliumissa (n:o 59) kehotetaan etsimään (todella) elävää niin kauan kuin itse elää, sillä kuoleman jälkeen sitä ei voi löytää, vaikka haluaisikin.

Näkemys, että jossakin vaiheessa tulee ”viimeinen päivä”, on tieteellisestikin hyvin perusteltu. Tämän maan osalta ”viimeinen päivä” lähestyy melko varmasti joskus parin miljardin vuoden kuluttua, kun aurinko on kuluttanut polttoaineensa ja alkaa laajentua. Siihen mennessä ihmiskunnan kokonaisuudessaan olisi syytä etsiä ja löytää elämän pysyvä, muodoista riippumaton ydin, jonka säilyvyys ei ole sidoksissa aikaan ja tilaan.

Iankaikkista elämää ei tulisi ymmärtää (kuten usein tehdään) rajattomaksi venytetyksi ajallisuudeksi, sillä kaikki ajallinen nojaa peräkkäisyyksiin ja on luonteeltaan puutteellista, katkonaista tai kokonaan katoavaa.

***

Uskonkappaleiden selitysten lopussa todetaan hyvin ylimielisesti: tämä on varmasti totta. Tällaisen totuusnäkemyksen nojalla kristikunta ja useat muut uskonnolliset tai poliittiset järjestelmät ovat motivoineet ja suorittaneet – ja suorittavat yhä – mitä kauheimpia tekoja.

Jeesuksen sanotaan varoittaneen vannomasta mitään, koska pelkkään inhimilliseen järkeilyyn nojaava tajunta ei kykene havaitsemaan välittömästi asioiden todellista ydinolemusta – muuttumatonta todellisuutta.

Tunnustusten suhteen on syytä muistaa, että Nasaretin Jeesus itse taisteli koko lyhyen ikänsä ympäristönsä tunnustuksellista uskomustapaa (kuollutta sanaa) vastaan. Hänelle suoraan tiedostettava todellisuus (Isän sana, tietoisuus hengessä) oli ainoa ehdottoman uskon arvoinen asia.

Varoituksista huolimatta laitostuva kirkko teki Jeesuksen opastuksista omiin tarkoituksiin paremmin soveltuvan yksinkertaistetun ja lihallistetun ”opin Jeesuksesta”.

Viisas Siirak varoitteli määrittämästä mitään suoralta kädeltä hyväksi tai pahaksi, koska ihmiset eivät tunne elämän dynamiikkaa: sitä, millaisia muutoksia erilaiset virikkeet tuottavat aikojen saatossa ihmisten sisäisessä olemuksessa.

Sisäisessä (sielullisessa) olemuksessa tapahtuvat muutokset ovat hengellisessä mielessä ainoita tärkeitä asioita (taivaallisia aarteita). Muutokset ulkoisessa käyttäytymisessä ja totuuksina omaksutut kiinteät ajatusmuodot eivät välttämättä edistä yksilön avautumista elämän todellisen lähteen suuntaan, josta Jeesuksen ja Jaakobin mukaan kaikki hyvä ja täydellinen on peräisin ja löydettävissä.

Jäykkien sanallisten tunnustusten laatiminen johtaa useimmiten siihen, mistä Uusi testamentti varoittelee erilaisin vertauksin: että ihmisten järjellinen toiminta rajoittuu tai jopa halvaantuu aivan liian pinnallisten käsitysten puitteisiin. Synoptiset evankeliumit puhuvat ”leilien kovettumisesta” viitaten kiinteisiin ajatusmuotoihin, joita aletaan sellaisinaan pitää totuuksina ja jotka estävät tai vääristävät uusien – mahdollisesti totuudellisempien – virikkeiden pääsyn ja vaikutuksen tajuntaan.

Myös Matteuksen ja Luukkaan kirjaamat vertaukset leivisköiden hengellisesti hyödyllisestä käytöstä viittaavat siihen, että ihmisten tulisi pitää mielensä riittävän avoinna että tajunta saisi erilaisia virikkeitä työstettäväkseen voidakseen laajeta ja syvetä luonnollisesti.

Pelkän järjen tai tunteiden kautta todellisuus itsessään ei tietenkään avaudu, mutta ymmärryksen syveneminen, mielen puhdistuminen ja vapautuminen enimmistä ehdollistumistaan voi poistaa esteitä henkisen olemuksen luonnollisen ja armollisen avautumisen tieltä.

Uusi testamentti puhuu ”lasten kaltaisuudesta”, joka helposti ymmärretään lapsellisuudeksi, jollaisen kanssa käsitteellä ei ole mitään tekemistä. Jeesus saattoi viitata jopa lapsiin, jotka eivät ole vielä oppineet ajattelemaan käsitteellisesti saati lausumaan sanaa ”minä”.

Hengellisessä mielessä lasten kaltaisuus merkitsee käsitteellisen ajattelun ja tunteilun ylittävää tietoisuuden tilaa, jossa kaikki asiat paljastuvat välittömästi sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat.

Paavalin Korinttolaiskirjeessään kauniisti kuvaama rakkaus viittaa jumalalliseen, kaikkea yhtäläisesti syleilevään rakkauteen, jonka rinnalla inhimillinen rakkaus parhaimmillaankin on vain kalpea esiaste.

Jumalallinen rakkaus pitää auringot ja planeetat kiertoradoillaan ja tekee mahdolliseksi sen, että kaiken ilmenneen elämän on mahdollista palata korpivaelluksensa jälkeen takaisin alkuperäiseen, henkiseen tilaansa. Apostoli kuvaa tätä paluuta ihmiskunnan osalta prosessina, jossa ensimmäisestä Adamista kehkeytyy (mikäli on kehkeytyäkseen) viimeinen Adam – Jumalan kuvan (Jumalan poikuuden, Kristuksen) toteuttamaan kykenevä henkinen, elämää luova olemus.

”Salomonin” viisaus

Viisauden kirja eli Salomonin viisaus kuuluu Vanhan testamentin apokryfiseen kirjallisuuteen, jota ei ole liitetty protestanttiseen eikä juutalaiseen raamattuun (kuuluu katoliseen ja ortodoksiseen raamattuun).

Kirja ei ole kuningas Salomonin käsialaa, vaan sen on tuntematon hellenisti-juutalainen kirjoittanut kreikaksi satakunta vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Kirja voidaan rinnastaa Vanhan testamentin Saarnaajaan ja Sananlaskuihin sekä apokryfiseen Jeesus Siirakin kirjaan.

Sananlaskujen (kuten myös Jaakobin kirjeen) tapaan Salomonin viisaus korostaa Jumalalta suoraan kumpuavaa viisautta kaikkea katoavaista arvokkaampana asiana.

***

Varsin monilta osin kirja on sidoksissa juutalaisten Mooseksen kirjoihin, mutta yksilöllinen sisäinen avautuminen totuuteen, vanhurskauttaminen, pysyy kuitenkin ihmisyyden tarkoitusten toteutumisessa ydinajatuksena.

***

Kirjoitus tuo esiin viisauden ilmentymisen ehdot:

”Viisaus ei astu sisälle pahanilkiseen sieluun eikä ota asuntoansa ruumiiseen, joka on synnin vallassa.” 

Salomonin viisaus esittää tavanomaisesta, materialistisesta ajattelutavasta nykyaikaiseen tieteellis-materialistisiin näkemyksiin hyvin soveltuvan kuvauksen:

”Sattumasta me olemme syntyneet, ja tämän elämän jälkeen me olemme niin kuin meitä ei olisi ollutkaan. Savua on henkäys meidän sieraimissamme, ja ajatus on kipinä meidän sydämemme sykinnässä. Kun se on sammunut, raukeaa ruumis tuhkaksi, ja henki haihtuu niin kuin kevyt ilma.” 

Viisaus jatkaa epikurolaiseen tyyliin: ”Tulkaa siis ja nauttikaamme sitä hyvää, mikä saatavissa on, käyttäkäämme kiireesti hyväksemme maailmaa niin kuin nuoruuden päivinä.” 

Tämän päivän ”hengettömyyteen” sopii oivallisesti luonnehdinta: ”He eivät tunne Jumalan salaisuuksia, eivät toivo vanhurskauden palkkaa, eivätkä pidä minään nuhteettomien sielujen kunnialahjaa.” 

***

Salomonin viisaus esittää luomisesta Johanneksen evankeliumin alun tapaan periaatteellisen (prinsiippisen) näkemyksen:

”Sillä Jumala loi ihmisen katoamattomuuteen ja teki hänet oman olemuksensa kuvaksi.” 

Siinä ihmisen ydinolemus hahmottuu ajattomuuteen täydellisyytenä (taivaallisena isänä), jollaista kohden ihmisten aikaan ja tilaan muodostuvien, erilaistuneiden olemustenkin tulisi pyrkiä saavuttaakseen jälleen alkuperäisen pysyvyytensä.

***

Kirja esittää, ettei todellisen ja välittömän viisauden saavuttaneen tietoinen olemus kuole kehon mukana, vaan:

”Vanhurskasten sielut ovat Jumalan kädessä, eikä vaiva saavuta heitä. Tyhmien silmissä he tosin näyttävät kuolleilta, ja heidän eroansa täältä pidetään onnettomuutena, heidän lähtöänsä meidän tyköämme perikatona; mutta he ovat rauhassa.” 

Vanhurskauden saavuttaminen kuvataan (Uuden testamentin tapaan) vaikeaksi prosessiksi:

”Niin kuin kultaa sulatusuunissa hän heitä koetteli, ja niin kuin uhrilahjan hän otti heidät vastaan.” 

Muut eivät havaitse kehonsa jättäneitä viisaita konkreettisesti, mutta nämä toimivat kuitenkin omasta tilastaan käsin:

”Sinä aikana, jolloin heitä etsiskellään, he loistavat kirkkaasti, ja niin kuin kipinät oljissa he nopeasti rientävät.” 

Salomonin viisaus korostaa (kreikkalaiseen tapaan) hyveen merkitystä: ”Parempi on olla lapseton, mutta hyväavuinen, sillä hyveen muisto on kuolematon, koska se on tunnettu sekä Jumalalle että ihmisille.” 

***

Kirja ei anna kovin suurta arvoa tavanomaiselle menestymiselle:

”Mutta jumalattomien suuri jälkeläisjoukko ei mitään hyödytä. Äpärävesoista lähteneenä se ei syvälle juurru eikä pääse lujalle pohjalle. Sillä vaikka se hetkiseksi työntää reheviä oksia, niin tuuli huojuttaa sitä, koska se on epävakaaksi kasvanut, ja tuulten voima repii sen juurinensa irti.”

Juutalaisista näkemyksistä poiketen Salomonin viisaus ei näe edes pitkää ikää kovin merkittävänä asiana, vaan toteaa: 

”Mutta vanhurskas pääsee lepoon, vaikka hän varhainkin kuolee. Sillä kunnioitettu vanhuus ei ole sama kuin pitkä ikä, eikä sitä mitata vuosien luvulla, vaan ymmärtäväisyys on ihmisen oikea harmaapäisyys ja nuhteeton elämä oikea vanhuus.” 

***

Olennaisinta elämässä on siten sisäinen kypsyminen: ”Hän kypsyi varhain ja saavutti siten pitkän iän.”

Muut ihmiset eivät tosin useinkaan ymmärrä sitä, vaan mittavat elämän merkitystä vuosien ja konkreettisten saavutusten määrällä: 

”Me pidimme hänen elämäänsä mielettömyytenä ja hänen loppuansa häpeällisenä.”

***

Hengellinen ominaislaatu ei tule ulkoisesti esiin, joten ihmiset saattavat ihmetellä: 

”Kuinka hänet on luettu Jumalan lasten joukkoon, ja kuinka hän on saanut osansa pyhien parissa? Me olemme siis eksyneet totuuden tieltä, eikä vanhurskauden valo ole loistanut meille eikä aurinko ole meille noussut.” 

***

Salomonin viisaus esittää pyhittämisen ehdot: ”Sillä jotka pyhinä pitävät pyhät asiat, ne pyhinä pidetään, ja jotka ovat saaneet opetusta niissä, ne löytävät puolustuksen.” 

***

Viisauden saavuttaminen edellyttää sitä, että ihmisellä on sisäinen halu löytää vastauksia elämän tarkoitusperistä:

”Loistava ja kuihtumaton on viisaus, ja jotka sitä rakastavat, ne sen helposti havaitsevat. Joka sitä varhain etsii, sen ei tarvitse vaivaa nähdä, sillä hän löytää sen istumassa ovellansa. Sen mietiskeleminen on ymmärryksen huippu, ja joka sen tähden valvoo, se pääsee pian huolista. 

***

Kirja luo, Uuden testamentin tapaan, myös hieman positiivista ja vastaantulevaa kuvaa viisauden saavuttamisen mahdollisuudesta (kuten etsikää niin teille löydätte):

”Sillä se itse kulkee ympäri ja etsii niitä, jotka ovat arvolliset sen saamaan, ja mielellään se ilmestyy heille heidän poluillansa ja tulee heitä vastaan jokaisessa heidän ajatuksessaan.”

Kuvaus muistuttaa Mestari Eckhartin toteamusta siitä, että Jumala on joka hetki valmis astumaan ihmisen sieluun, kunhan vain ihminen itse päästää irti kiinnikkeistään.

*** 

Viisaus antaa ymmärtää, että periaatteessa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet elämänsä aikana: ”Yhtäläinen on kaikkien tulo elämään, samankaltainen myös lähtö siitä.”

Mutta että tavanomainen, aikaan sidostuva ja samastuva prosessi tulisi pyrkiä ylittämään: 

”Sen tähden minä rukoilin, että minulle annettiin ymmärrystä; minä huusin avuksi Jumalaa, ja viisauden henki tuli minulle.” 

***

Kirja korostaa henkisyyden poikkeavaa luonnetta siinä, että se ei voi toteutua, jos mieli samastuu ulkoisiin asioihin:

”Minä rakastin sitä enemmän kuin terveyttä ja kauneutta ja valitsin sen valkeudekseni. Sillä se valo, joka siitä lähtee, ei koskaan sammu.”

Uuden testamentin tapaan todellisen viisauden saavuttamisen mukana tulee luonnostaan kaikki, mitä ihminen voi tarvita: ”Kaikki hyvä tuli minulle sen mukana, ja mittaamaton rikkaus oli sen käsissä.” 

***

Salomonin viisaus luottaa täysin siihen, että todellisuuden avautuminen vaikuttaa myös ulkoisiin kykyihin: ”Mutta minulle antakoon Jumala taidon puhua niin, kuin haluni on, ja mietiskellä niin, kuin hänen lahjojensa arvo vaatii. Sillä hän on viisaudenkin johtaja ja viisasten ojentaja.” 

***

Useat mystikot (Jeesus, Jaakob ja Paavali mukaan lukien) ovat vakuuttaneet, että he ovat saaneet tietonsa ”suoraan ylhäältä” – ovat Mestari Eckhartin ja Jakob Böhmen tapaan ”tulleet Jumalan opettamiksi.”

***

Apostolien tekojen mukaan Paavali totesi Jumalan olemuksesta ateenalaisille: ”Mutta hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”

Hieman samaan tapaan toteaa myös Salomonin viisaus: ”Sillä hänen kädessänsä olemme sekä me että meidän sanamme, on kaikki ymmärrys ja taito töissä ja toimissa.” 

***

Tieteellinen materialismi ei helposti hyväksy käsitystä, että ihmisen olemukseen kätkeytyisi potentiaalisia mahdollisuuksia tutkia (vieläpä tarkasti) ei-fyysisin keinoin itsessään myös näkyvän maailmankaikkeuden rakentumista ja ilmiöiden perusteita:

”Sillä hän antoi minulle pettämättömän tiedon kaikesta, mikä on, niin että minä tunnen maailmanrakenteen ja alkuaineitten voiman, aikojen alun, lopun ja keskivälin, päivänseisaukset ja vuodenaikain vaihteet, vuosien kierron ja tähtien asennot, eläinten ominaisuudet ja petojen rajut vaistot, henkien vallan ja ihmisten ajatukset, kasvien erilaisuudet ja juurten voimat. Mikä on salattua ja mikä julkista, sen minä tiedän.”

***

Ylivertaisen tietoisuuden lähdettä kuvataan monin ilmauksin (kuten Paavali kaikkiallista rakkautta): 

”Sillä viisaus, kaiken mestari, on sen minulle opettanut. Sillä siinä on henki, joka on järjellinen, pyhä, ainutlaatuinen, moninainen, hieno, liikkuva, läpinäkyvä, saastumaton, kirkas, loukkaamaton, hyvän ystävä, terävä, esteet voittava, hyvää harjoittava, ihmisiä rakastava, luja, horjumaton, huolista vapaa, kaikkivoipa, kaikesta huolen pitävä ja läpi kaikkien henkien käypä…

Mutta lähteen saavuttaminen on mahdollista ainoastaan niille:

”Jotka ovat järjellisiä, puhtaita ja täydellisesti hienoja.”

***

Kirja jatkaa viisauden olemuksen kuvausta: 

”Viisaus on liikkuvampi kuin mikään, mikä liikkuu; se tunkee ja mahtuu kaiken lävitse puhtautensa vuoksi. Vaikka se on yksi, se kuitenkin voi kaiken, ja vaikka se itse pysyy muuttumattomana, se kuitenkin uudistaa kaiken.”

Kirja nostaa esiin sen, että kaiken ilmenevän perustana on erehtymätön, aikaan ehdollistumaton viisaus, jonka saavuttaminen tulisi asettaa lopulliseksi tavoitteeksi, eikä tyytyä katoaviin asioihin:

”Mutta jos rikkauden omistaminen on elämässä tavoittelemisen arvoista. niin mikä on suurempi rikkaus kuin viisaus, joka saa aikaan kaiken?” 

Todellinen viisaus on kirjan (ja Jaakobin) mukaan lähtöisin suoraan Jumalasta:

”Mutta jos ymmärrys saa sen aikaan, niin kuka on koko maailmassa suurempi mestari kuin se? Kuka tuntee sinun ajatuksesi, ellet sinä anna viisautta ja lähetä pyhää Henkeäsi korkeudesta?”

***

Viisauskirjan luomisnäkemys on lähellä Johanneksen evankeliumia, mutta käyttää Sanan (Logoksen) sijasta nimitystä ”maailman isä”, joka on vielä erillistymätön, periaatteellinen olemus (Adam Kadmon):

”Se suojeli maailman isää, joka ensiksi tehtiin, joka luotiin yksinänsä, ja pelasti hänet hänen lankeemuksestansa (erillistyneestä tilasta – samastumisesta ulkoiseen ja katoavaan).” 

***

Kirja antaa varsin pessimistiseltä vaikuttavan kuvan tavallisista, materialistisista ihmisistä, joiden mieli on ehdollistunut psyykkisiin ja fyysisiin ilmiöihin:

”Turhia olivat luonnostaan kaikki ihmiset, joilta puuttui Jumalan tuntemus ja jotka eivät voineet siitä hyvästä, mikä näkyy, tuntea häntä, joka on, eivätkä tekoja katselemalla havainneet tekijää, vaan pitivät maailmaa hallitsevina jumalina joko tulta tai tuulta tai nopeata ilmaa tai tähtien rataa tai väkeviä vesiä tai taivaan valoja. Jos he olivat niin ihastuneita näiden kauneuteen, että luulivat niiden olevan jumalia, olisi heidän tullut tietää, kuinka paljon parempi näitä on niiden hallitsija. Sillä hän, joka on kauneuden alkusyy, on ne luonut. 

Viisauskirja tosin hieman pehmentää näkemystä ottamalla huomioon, että suuri enemmistö on vasta matkalla sisäistä todellisuutta kohden:

”Kuitenkaan ei heitä voi paljon moittia, sillä hekin varmaan etsivät Jumalaa ja tahtovat hänet löytää, vaikka eksyvätkin. Sillä vaeltaessaan hänen tekojensa keskellä he niitä tarkoin tutkivat. Niiden katseleminen valtaa heidät, koska se, mitä he näkevät, on kaunista.” 

Pahuuden lähteestä

Pahuuden persoonallistuma, Paholainen, Saatana tai Perkele käsitetään etenkin juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa varsinaisen jumaluuden vastustajaksi, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.

Saatana mainitaan Uudessa testamentissa huomattavasti useammin (33 kertaa) kuin Vanhassa (14 kertaa), jossa se on kiinnostanut lähinnä vain Jobia (10 kertaa).

Varhaiset kristilliset teologit tulkitsivat, että paholainenkin oli alun perin (ajattomuudessa) luotu hyväksi, mutta langennut myöhemmin (ajassa, mutta ennen ihmistä) ja asettunut sitten Jumalan viholliseksi. Ajatuksen tueksi haettiin Vanhan testamentin kohtia, joissa tosin lähinnä arvosteltiin kirjoitusajankohdan hallitsijoita, esim. Tyroksen kuningasta.

***

Saatanan katsottiin varhaisina aikoina liittyvän erityisesti pakanoihin (ja muihin toisuskoisiin), joten kastekaavassa kastettavan (aikuiskasteessa, lapsikaste on tullut myöhemmin) tuli antaa lupaus luopua paholaisesta.

***

Professori Elaine Pagelsin mukaan (ks. The Origin of Satan, 1995) jo evankeliumien kirjoittajat aloittivat kristillisen ”saatanallistamisen” kohottaakseen vielä epävakaan ryhmittymänsä profiilia muiden (ensisijaisesti juutalaisten) suhteen.

***

Paholaisen karkottaminen taivaasta muistuttaa hyvin paljon ihmisten (Aatamin ja Eevan) kohtaloa – ellei sitten kyseessä olekin täysin sama asia hieman eri tavoin symboloituna.

Karkotetulle paholaiselle piti tietenkin keksiä jokin asuinpaikka – ja sellainen löydettiin ensin maan päältä. Täällä hänen kuviteltiin etsiskelevän ihmisiä, joita voisi johtaa harhaan.

Keskiajan skolastikot ”löysivät” paholaiselle oivallisen väli- ja loppusijoituspaikan helvetistä, johon hänen raamatun mukaan piti joutua vasta viimeisen tuomion jälkeen (langenneiden ihmisparkojen ja enkelten kera).

***

Varhaisista kirkkoisistä Origenes ja Gregorius Nyssalainen esittivät, ettei helvettikään ole ikuinen, vaan aikojen saatossa sinne joutuneet saattaisivat katua ja tulisivat pelastetuiksi. Augustinus kuitenkin asettui (Ilmestyskirjaan kritiikittä nojaten) tätä ajatusta vastaan, ja hänen näkemyksensä sinetöitiin kirkon viralliseksi opiksi Konstantinopolissa v. 553.

***

Martti Luther hyväksyi keskiaikaisen paholaiskäsityksen lähes sellaisenaan ja katsoi kristityn koko elämän olevan taistelua paholaista vastaan. Lisäksi hän kehitteli mielessään ajatuksen, jonka mukaan paavinvirkakin oli itse paholaisen keksintöä – ja että paavi edusti Antikristusta, raamatun ennakoimaa Jumalan vastustajaa.

On enemmän kuin ilmeistä, että niin paavin kuin kaikkien muidenkin kirkollisten toimijoiden virat ovat lähtöisin pelkästään inhimillisestä halusta organisoida joukkoliikettä ja laatimalla sille hierarkkinen vallankäyttöjärjestys.

Joskus kuulee vitsailtavan ihmisten ylpeilleen paholaiselle siitä, että he olivat perustaneet kirkon Jumalan työn tueksi – johon paholainen vastaa, että hän puolestaan on sen organisoinut!

Kirkon historiaa tarkasteltaessa voidaan löytää valitettavan runsaita ja brutaalejakin esimerkkejä halusta lisätä sekä valtaa että maallista omaisuutta (viimeisiin liittyvistä ylilyönneistä Luther sai kimmokkeen teeseihinsä).

***

Paholaisen käsittäminen konkreettiseksi olennoksi tai olemukseksi saattaa ainakin osaksi johtua ihmisten tarpeesta löytää jokin ulkopuolinen syyllinen tai syy omiin heikkouksiinsa. Sellainen toimija sijoitettiin jo paratiisiin käärmeen muodossa, joka houkutteli Eevaa ”omenavarkauteen”, josta koko myöhemmän populaation kärsimykset ovat muka saaneet alkunsa.

Omenapuu tosin kuvannee ulkoista maailmaa, jonka ”hedelmiä mutustellen” ihmiskunta voi opiskella ”luomisen alkeita” kehittyäkseen (Paavalin mukaan) joskus ”pelkistä elävistä sieluista (ihmisaihioista) eläväksi tekeviksi hengiksi.”

***

Inhimillinen ajattelu tarvitsee vielä ilmeisesti konkreettisia kohteita kuvaamaan puhtaasti periaatteellisia, ajattomia ja jumalallisia asioita. Ihmisen on helppo ajatella jonkin konkreettisen tai ainakin persoonallisen (ihmistä muistuttavan) olemuksen olevan hänen puolellaan tai häntä vastaan.

Kristus katsotaan persoonaksi, joka on ihmisen puolella – kärsii jopa hänen puolestaan (pro nobis). Saatana on sekä ihmisen että Kristuksen vastustaja (contra nobis).

Periaatteellisessa mielessä paholaisella tarkoitettaneen lähinnä inhimillisen mielen puutteita, sellaisia sisäisiä asioita kuten itsekkyyttä, tietämättömyyttä, taitamattomuutta, aggressiivisuutta (ja muita defensseja) välinpitämättömyyttä ja avuttomuutta.

Uusi kristillinen teologia korvaakin saatanan usein pahuuden prinsiipillä. Tunnettu teologi ja filosofi, Friedrich Schleiermacher jopa hylkäsi koko käsityksen persoonallisesta paholaisesta.

***

Kansanomaiseen käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet sekä kreikkalainen että germaaninen mytologia. Yleinen kuva sarvekkaasta sorkkaolennosta ei todellakaan perustu Uuden testamentin kuvauksiin, vaan muistuttaa lähinnä kelttien ja arkadialaisten hedelmällisyyden jumalia, Cernunnosta ja Pania. Saatana sai pukkia muistuttavan hahmonsa vasta myöhäiskeskiajan taiteissa.

***

Inhimillisen ajattelun heikkouksiin kuuluu usein kykenemättömyys erottaa toisistaan syitä ja seurauksia. Perinteisesti on esitetty, että paholainen on olemukseltaan alkuperäinen (heti luotu) eikä jälkiperäinen (myöhemmän kehityksen tulos).

Asia voitaisiin nähdä myös niin, että paholainen edustaa lähinnä sellaista kehityksen vastavoimaa, joka pitää huolen siitä, että muutos pysyy käynnissä ja rakentuu riittävän vakaalle perustalle.

***

Ihmisten on tavattoman vaikea käsittää kärsimysten (saatanallisten asioiden) tarkoitusta, koska niiden tarkoitus ei yleensä tule esiin lyhyen ajan kuluessa. Heitä lohdutetaan usein toteamalla, että ”käsittämättömät ovat Herran tiet.” Tämä ei aina tuo kovin paljon lohtua, sillä ihminen haluaa tietää syyt, vaikka hänen ymmärryksensä ei niitä voisi aina kuullessaankaan käsitellä.

Kärsimyksen kysymys näyttää lisäksi olevan selvässä ristiriidassa sen kanssa, että Jumala esitetään kaikkea ja kaikkia syleileväksi rakkaudeksi.

***

Turun terrori-iskun kohteeksi joutuneet ja heidän läheisensä näkemykset ”hyvän voitosta” ovat joutuneet kovalle koetukselle, koska näin brutaalia väkivaltaa ei Suomessa ole pitkään aikaan kohdattu.

Ihmisyyden yleinen kehitys on yhä siinä vaiheessa (etenkin nuorilla kapinaikäisillä), ettei vastuullinen omakohtainen ajattelu ole mikään universaali ominaisuus. Petomaisuus ja helppo johdateltavuus ovat hyvin opittuja perusominaisuuksia, joita vallanhaluisten persoonien on helppo käyttää hyväksi.

Riittävän voimakkaasti motivoiden useimpia ihmisiä voidaan yhä johdatella mitä kauheimpiin tekoihin. Yksilöityminen ei ole yleisesti edennyt niin pitkälle (erotuskyvyksi), että se voisi ehkäistä voimakkaiden suggestioiden vaikutukset. Tähän saakka mentaalinen kehitys on lähinnä lisännyt itsekeskeisyyttä ja oman edun tavoittelua.

***

Ranskassa suoritetussa kokeessa (ns. kuolemanpelissä) ainoastaan yksi viidestä osallistujista kykeni olemaan antamatta ohjaajan ja yleisön kannustamana kohteilleen kuolettavia sähköiskuja. Koe perustui Stanley Milgramin USA:ssa Yalen yliopistossa 1960-luvulla suorittamiin testeihin.

***

Filosofi Nietzsche nimitti paholaista ”painavuuden hengeksi”, joka pitää ihmisen mielen kiinnitettynä ulkoisen elämän virikkeisiin ja velvoitteisiin, hyvään ja pahaan, kunnes tajunta jossakin vaiheessa on valmis kohoamaan kaiken suhteellisen yläpuolelle – jolloin vasta ”vanhan vihollisen” todellinen, tilapäinen olemus ja tehtävä paljastuvat.

Onko ainoastaan kaikki vanha todella inspiroitua?

Kristillisen teologian mukaan inspiraatio edustaa Pyhän Hengen vaikutusta, jollainen löytyy sekä perinteisten kirkollisten ajatusmuotojen että koko raamatun synnyn perustalta.

Apostoli Paavalin mukaan raamattu (Uutta testamenttia ei hänen aikanaan vielä ollut olemassa) on syntynyt Jumalan hengen vaikutuksesta.

Henki vaikuttaa tietenkin joka hetki ihmisen alkuperäiseen ja puhtaaseen henkiseen olemukseen, josta se saattaa otollisissa olosuhteissa heijastua sielulliseen ja psyykkiseen puoleen, mikäli ne eivät ole täynnä ulkoisen elämän luomia kiinnikkeitä.

Lienee itsestään selvää, että todellinen Pyhän Hengen vaikutus on mahdollista ja puhdasta vasta silloin, kun ihmisen tajunta on murtautunut ja vapautunut psyykkisen toiminnan (ajatusten ja tunteiden) luomista rajoituksista. Silloin se havaitsee itsessään kaiken muuttumattoman perusolemuksen.

Täytyy ensin syntyä hengestä, tietoisuudessa pitää tapahtua periaatteellinen muutos, että hengen kautta voitaisiin tutkia Jumalan syvyyksiä (psyyken avulla tutkimuksen tulokset ovat lähinnä epämääräisiä heijastumia).

Pyhä Henki sekoitetaan valitettavan usein psyykkisiin kokemuksiin ja tiloihin, vaikka se on ja toimii itsessään niiden kaikkien yläpuolella – hengessä. Todellinen Pyhän Hengen virtaus (tulella kastaminen) poistaa kaikki esteet inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Se ei siten ole pelkkä hetkellinen hurmostila, jollainen koetaan tavallisimmin oman psyykkisen olemuksen (yleensä tunteiden) puitteissa ja rajoissa.

Miten on ymmärrettävissä saati selitettävissä, että Pyhän Hengen vuodatukset loppuivat lähes kokonaan siinä vaiheessa, kun raamatun kaanon ja tunnustukset oli saatu määriteltyä? Eikö enää tarvittu tai jopa sallittu jumalallista johdatusta, kun vaalein valittu kirkollinen hierarkia oli tullut hengelliseen johtoon?

Kirkkoisä Tertullianus (eli n. 155 – 230) viittasi tällaiseen näkemykseen jo toisella vuosisadalla todetessaan, ettei enää kannattanut etsiä tai kolkutella, sillä mitään ei ollut löydettävissä (kirkon ulkopuolelta) eikä ketään (edes Jeesusta) avaamassa.

Oliko tapahtunut niin, että opin käsitteelliset määritelmät olivat muotoutumassa niin ahtaiksi, ettei millekään ”tuoreelle viinille” ollut enää käyttöä – saati sietohalukkuutta? Oliko johtajien muodollisesta asemasta tullut niin vahva, ettei henkilökohtaista inspiroitumista eli henkistymistä enää tarvittu?

***

Kaikki sanallinen ja kuvallinen on kuitenkin periaatteessa psyykkistä heijastumaa, jota ei sellaisenaan tulisi pitää äärimmäisenä totuutena. Sanallisissa ilmauksissa saattaa tietenkin olla mukana henkistä vaikutusta, mutta se sekoittuu välittömästi kokijansa psyyken sisältöön (ennakkoasenteisiin), ellei psyykkinen olemus ole läpikäynyt perusteellista puhdistautumista (jollaiseen ns. uskonnollisilla harjoituksilla pitäisi pyrkiä).

Syvemmissä sisäisissä tiloissa (kontemplaatiossa) kaikki erillisyyden tuntemus katoaa ja tietoisuus havaitsee välittömästi itsessään kaiken muuttumattoman ydinolemuksen.

***

Katolinen ja ortodoksinen kirkko puhuvat lisäksi yhteisöllisestä inspiraatiosta. Se saattaa osaksi nojata Matteuksen yhteen erilliseen lauseeseen: ”Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä”, tai perusteettomaan ylitulkintaan pyhäin yhteisöstä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seurakuntien kanssa. Pyhäin yhteisö muodostuu luonnostaan niistä harvoista ja valituista, jotka ovat tajunnallisesti kohonneet hengen jumalalliselle tasolle (pyhäin yhteyteen) – ainoaan pyhään ja yhteiseen, ajasta ja tilasta riippumattomaan olemukseen ja olemiseen.

***

Johanneksen evankeliumin tapa ilmaista Pyhän Hengen vuodatus konkreettisena puhalluksena kaikille opetuslapsille (Joh. 20:22) on hätäisesti kyhätty, varsin myöhäinen seurakunnallinen tulkinta, jonka tarkoituksena oli korostaa apostolien (ja samalla muodostuvan kirkon johtohenkilöiden) suoraan Jumalasta (tai Kristuksesta) juontuvaa auktoriteettia.

Yhteisiin tunnustuksiin sitoutunut joukko luo kyllä jäsenissään turvallisuuden tunnetta, jota valitettavasti on ollut tapana puolustaa keinoja kaihtamatta (karkotuksin, polttorovioin ja uskonsodin) vähänkin poikkeavia näkemyksiä vastaan.

Joukko pitää myös yleensä huolen siitä, että uusi inspiraatio tulee torjutuksi, mikäli se jossakin suhteessa poikkeaa (etenkin vaativuudessaan) perinteisistä näkemyksistä.

***

Hieman järkeistetty käsitys inspiraatiosta on ns. asiainspiraatio, jossa raamatun katsotaan tuovan riittävän selkeästi julki Jumalan keskeisen sanoman erityisesti pelastuksen osalta.

Raamatusta tulisi kuitenkin uskaltaa nostaa esiin keskeinen sanoma ja seuloa pois turha pesuvesi, virheelliset tulkinnat ja selvät väärennökset. Saattaisi olla myös korkein aika jättää puhtaasti juutalainen perinneaines veriliittoineen yms. kansallista identiteettiä korostavine episodeineen ainoastaan heidän omaan käyttöönsä. Viisauskirjallisuudesta ja psalmeista voitaisiin tosin valikoiden ottaa mukaan parhaita paloja.

***

Sanainspiraation mukaan raamatun jokainen sana edustaa ikuista totuutta. Tämä on järjen käytön täydellisesti hyydyttävä päätelmä – ja järjen kehittäminen ja jalostaminen ymmärrykseksi lienee lähes tärkein osio ihmiselle annettujen ”leivisköiden” oikeasta käytöstä.

Niin sanotut Mooseksen lait (kymmenen sanaa) katsotaan Jumalan itsensä sanelemiksi (jopa kirjoittamiksi), mutta ei oteta huomioon, että täysin vastaavia oli kirjattu vanhemmissa kulttuureissa ja uskonnoissa jo paljon aikaisemmin.

Abrahamin sanotaan olleen kotoisin Kaldean Urista, jossa jo oli säännöin järjestetty yhteisökulttuuri – kuten myös Egyptissä, josta Mooseksen väitetään johtaneen kansansa ”luvattuun maahan.”

***

Profeetoista sanotaan, että Jumala oli antanut heidän kerrottavakseen sanomia, mikä muistuttaa nykyisiä näkemyksiä ”kanavoinneista”.

Millä perusteilla sitten nykyiset unet ja kanavoinnit tulkitaan harhoiksi ja hallusinaatioiksi, kun taas juutalaisten ikivanhat näyt katsotaan erehtymättömiksi jumalallisiksi viesteiksi?

Mitä tekemistä todellisella henkisellä Jumalalla on Toisen Mooseksen kirjan lukemattomien teurasmenojen ja heilutusuhrien kanssa?

Miten inspiroitua on Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomus siitä, kun Juuda haluaa yhtyä miniäänsä? Kuinka henkistä onkaan Hesekielen umpikateellinen kuvaus egyptiläisten miesten ylivertaisista seksuaalista kyvyistä ja harrastusvälineistä?

***

Periaatteessa ulkoiset lait ja säännökset ovat tulosta yhteisöllisestä järjestäytymisestä. Sosiaalista käyttäytymistä koskevat säännöt esitettiin jumalallisina siinä tarkoituksessa, ettei niitä uskallettaisi kyseenalaistaa (muuta kuin Jeesus aikanaan: mutta minä sanon …).

Jumalallinen (täydellinen) laki on jotakin aivan toisen laatuista. Se ei tarvitse sanoja, vaan on kudottu elämään itseensä. Kaikella ulkoisellakin on ajan mittaan taipumus rakentua jotakin sisäistä mallia ja tavoitetta kohden. Tärkeintä lienee kuitenkin tajunnallinen kehityksen suunta älyn ja ymmärryksen kautta viisauteen ja sen ajattomaan lähteeseen.

***

Wikipedia rohkeaa esittää (virheellisesti), että evankeliumikertomukset ovat apostoleiden kirjaamia ja että Pyhä Henki lähinnä varmisti kertomusten totuudellisuuden ja tarkkuuden. Vakavasti otettavien tutkijoiden ”totuus” on kuitenkin se, että evankeliumien kirjoittajat eivät olleet apostoleita, vaan useita vuosikymmeniä myöhemmin perinteiden jäännöksiä tulkinneita, täysin tuntemattomiksi jääneitä henkilöitä omine tarkoitusperineen.

***

Keskiaikana hengellinen ahdistavuus taikauskomusten täydentämänä saattoi mennä niin pitkälle, että auktoriteettien vallan rapistuessa Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen myötä suuntaus eteni nopeasti toista ääripäätä, arkipäiväistä ja tieteellistä materialismia kohden.

Keskiaika näki henkeä ja henkiä kaikkialla – uusi aika ei missään – ja tieteellisen maailmankuvan eräs edustaja, Steven Hawking katsoo, ettei Jumalalle ole maailmankaikkeudessa edes mitään tarvetta. Hänkään ei tosin huomaa kysyä, mistä ne luonnon hienot lait – tietoinen ohjaus ja suuntaus – ovat lähtöisin?

***

Suomen kirkko hapuilee suuntaa nopeasti muuttuvassa asenneympäristössä. Päällimmäiseksi ovat nousseet sosiaaliset (naispappeus, homoparit, maahanmuuttajat yms.) ja taloudellisen kysymykset, eikä yli- ja alilyönneiltä ole vältytty.

Kirkon tehtävänä on henkistäminen, joka on saatettu korvata hölkkäkirkkojen hengästymisellä. Kilvoittelun sijasta alttarille on raahattu videoscreeni, jolta on voitu seurata jääkiekkoa nauttien samalla Herran ehtoollista.

***

Varsinaisessa hengellisessä sanomassa pitäydytään tiukasti siihen, joka poikkeaa kaikkein eniten muista uskonnoista ja filosofioista ja on raamatunkin pohjalta heikoiten perusteltavissa: kertakaikkiseen historialliseen sijaissovitukseen.

Ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi lainkaan käsittäneet sijaissovituksen ajatusta. Sen tueksi esitetään otteita etenkin Paavalin Efesolaiskirjeestä, joka ei todellakaan ole Paavalin itsensä laatima, vaan hänen nimissään kirjoitettu myöhäisempi väärennös, jonka tarkoituksena on ollut tukea vanhan juutalaisen perinteen pohjalta kehiteltyä ajatusta ulkopuolisen sovituksen mahdollisuudesta.

Kirkko on rakentanut omituisen opin Jeesuksesta Jumalan Itselleen suorittamana vikauhrina (Jumalan karitsana), jolla ei ole juuri mitään tekemistä Jeesuksen itsensä antaman opin kanssa.

***

Nasaretin Jeesus ei kehottanut uskomaan pelkästään hänen olemukseensa ja esimerkkiinsä, vaan hänen opetuksiinsa, joita kunkin tuli tutkia ja elää todeksi omassa elämässään niin, että myös he itse voisivat joskus lausua: ”Isä ja minä olemme yhtä.”