Vapautta vaarantavat aamunavaukset

Iltalehti kertoi 4. huhtikuuta apulaisoikeusasiamiehen huomauttaneen kanteluiden johdosta paikallisen seurakunnan kaupungin peruskoulussa kuukausittain järjestämistä aamunavauksista. Niissä on kuulemma esitetty keskusradion välityksellä virttä, toivotettu siunausta ja varjelusta.

Kyseisen kaupungin (jota ei mainittu) sivistysjohtajan mukaan seurakuntaa oli kyllä ohjeistettu, ettei päivänavausten tule nykyisen lain mukaan sisältää uskonnon harjoittamista, vaikka avausten järjestäminen kuuluisikin perinteisiin.

Apulaisoikeusasiamiehen mukaan oppilaat ja heidän huoltajansa ovat näissä tilanteissa ”menettäneet todellisen ja aidon vapauden valita, osallistuuko oppilas tilaisuuksiin.”

***

Kuulun itse niihin ikäluokkiin, joille tarjottiin luterilaista näkemystä virsin tehostettuna joka ainoa aamu – myöhästymisestä tai pois jäämisestä rangaistiin. Siitäkin ”vapauden riistosta” suurin osa on tervejärkisenä selvinnyt.

Opettajana jouduin tosin (1970-luvulla) kerran mykistämään keskusradion, kun herätysliikkeen edustaja ajautui sanomaansa esittäessään lähes hurmostilaan.

***

Lienee selvää, ettei oppilaita nykyisin pidetä luokissa välipakolla, mikäli he todella haluavat oamsta tai vanhempiensa tahdosta suojella itseään vähäisiltäkin uskonnollisilta virikkeiltä. Oppilas voi oleskella avauksen ajan käytävällä, eikä hänelle tänä lyhyenä aikana ole tarpeen järjestää sen neutraalimpia virikkeitä.

Toisaalta tällaisen asian saattaminen oikeusasiamiehen käsiteltäväksi vaikuttaa hieman ylimitoitetulta toimelta – ellei suorastaan joidenkin vanhempien halulta käyttää omaan pätemiseensä kaikkia lain heille tarjoamia valtuuksia.

***

Tekeekö yhden virrensäkeistön tai rukousta muistuttavan runon kuuleminen oppilaasta kyseisen uskonnon harjoittajan?  

Yhtä hyvin voidaan kysyä, tekeekö lähes jokapäiväisten väkivaltaisten (moneen kertaan toistettujen) uutisten, tv:n murhamysteerien tai väkivaltaisten videopelien näkeminen katselijoistaan väkivallan harjoittajia (saattavat kyllä madaltaa kynnystä)?

***

On hyvä, että kouluissa ei enää opeteta ”ainoata oikeaa ja pelastavaa uskoa”, vaan pyritään antamaan perustietoja erilaisista näkemyksistä. Oppilaat voivat huomattavasti entistä vapaammin muodostaa omia käsityksiään, joiden tueksi ”hengen asioista kiinnostuneet” löytävät helposti lisäaineistoa ja asiaan omistautuneita yhteisöitä.

Uskonnonvapaus on hieno asia, jota kannattaa varjella – kunhan ei varjeluksessa sentään ajauduta vainoharhaisuuksiin.

Epäonninen eskatologia

Uusi testamentti esittää, että Kristuksen toisen tulemisen enteisiin kuuluu sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja sitä, että Jeesuksen opetuslapset joutuvat vihatuiksi Herransa nimen tähden.

Maailman historia ja nykyisyys on täynnä kauheita tapahtumia, joten sopivia ennusmerkkejä on ollut aina löydettävissä.

Vihatuksi tulemisen suhteen kristityiden on syytä muistaa, että ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana vainotuista kristityistä itsestään tuli jo 300-luvulla toisinajattelijoiden ankaria vainoajia.

***

Juutalaiset olivat jo kauan ennen Jeesusta odottaneet messiaskuningasta, joka tulisi yhdistämään kansan ja vapauttamaan heidät roomalaisten vallasta. He eivät voineet samastaa Jeesusta omiin odotuksiinsa, koska hän ei osoittautunut maallisen vallan tavoittelijaksi, vaan joutui itsekin poliittisen valtapelin uhriksi.

***

Jeesuksen seuraajat, joita vasta Antiokian Ignatiuksesta lähtien kutsuttiin kristityiksi, alkoivat jossakin vaiheessa tulkita messiastoiveen täyttyneeksi Jeesuksessa. Heidän ajattelussaan sai sijaa myös toivomus toisenlaisesta toisesta tulemisesta, jonka myötä heidän kaikki tavanomaiset unelmansa saisivat täyttymyksen täällä maan päällä ja myöhemmin taivaassa.

Vaikeina ensimmäisen vuosisadan loppuvuosikymmeninä osa evankelistoista mahdollisesti kirjasi näitä toivomuksia Jeesuksen itsensä antamiksi lupauksiksi – tai sitten Jeesus itsekin oli pahasti erehtynyt, kuten 1800-luvun saksalaiset kriitikot totesivat (ja paisuttelivat toteamuksiaan).

***

Johanneksen ilmestyskirjan kirjoittaja jatkoi evankelistojen linjaa pitääkseen yllä kristityiden uskoa ja toivoa vaikeina aikoina. Kirkkoisä Origenes totesikin aikoinaan, ettei Johanneksen ilmestystä olisi saanut julkisesti lukea, koska se yleensä ymmärrettiin (jo tuolloin) väärin.

***

Kaikki 2000 vuoden konkreettiset toisen tulemisen odotukset ovat kuitenkin osoittautuneet tyhjiksi. Ne voitaisiin luokitella joko evankelistojen omiksi käsityksiksi tai mahdollisiksi väärintulkinnoiksi puhtaasti henkisestä, yksilöllisestä sisäisestä tulemisesta. Sellaisia tulkintoja löytyy useistakin eri lähteistä sekä idästä että lännestä:

Intialainen Dhammapada kirjoittaa satoja vuosia ennen kristillistä aikaa: "Milloin hyvänsä vanhurskaus on lamassa ja pahuus saanut ylivallan, silloin Minä itse aina ilmestyn.”

Se tarkoittaa, että jokin jumalallinen sanansaattaja (avatara) saattaa ilmestyä ihmisten keskelle silloin, kun ihmiskunta eniten tarvitsee henkistä ohjausta – eli henkisesti pimeimpinä aikoina (jota aikaa usein symboloi joulu).

Keskiaikainen dominikaanijohtaja, mestari Eckhart sanoo joulusaarnassaan:

”Me olemme nyt juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä juma­lan toimesta alati ta­pah­tuu ajat­tomuu­dessa, koska tuo sama syntymä on nyt tapah­tunut myös ajassa, inhimilli­sessä luon­nossa. Pyhä Augustinus sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää, että tuo syntymä ta­pahtuu ikui­sesti, jollei se ta­pahdu mi­nussa! Vasta sen tapahtumi­nen mi­nussa olisi merkit­tävää.’ Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi ta­pahtua meissä sekä saavut­taa täytty­myksensä hy­veellisessä sie­lussa aina kun Isä jumala lau­suu Ikuisen Sa­nansa täydelli­sessä sielussa.”

”Jumalaton” Nietzsche kirjoittaa Zarathustrasta: ”Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset, ja sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teidän kadottaa minut ja löytää itsenne; vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, minä tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani, toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan.”

Nämä kaksi, Eckhart ja Nietzsche (kuten monet muutkin) tahtoivat korostaa henkisyyden ”tulemista” sisäisesti. Se tarkoittaa ihmisen tiedostamistavan täydellistä muutosta, jota myös kutsutaan ”syntymiseksi ylhäältä.” Sen rinnalla kaikenlaiset muut tulemiset ja tulemukset ovat yksilön kannalta toisarvoisia.

***

Alkukirkon kristityt saattoivat tulkita kirjallista tai suullista perimätietoa liian konkreettisesti, koska uskoivat ja toivoivat niissä puhuttavan jumalaisen ruumistuman pikaisesta fyysisestä paluusta korjaamaan kaikki asiat uskovien kannalta ihanteelliseen tilaan.

***

Eskatologiset toiveet eivät ole toteutuneet. Eckhart esittäisi mahdollisesti syyksi sen, että kristityt uskoivat vielä Jumalaan kuin lehmään: siltä odottamansa maidon takia (ja siten kelvottomasti).

Jaakob (vanhurskas) saattoi kirjoittaa samasta asiasta: ”Te anotte, ettekä saa, sen tähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne.”

***

Inhimillinen pyyde, eli erilaatuiset odotukset, saattavat olla olennaisimpia estäviä tekijöitä niin ulkoisten kuin sisäistenkin tulemisodotusten suhteen.

Susiasiaa ennen ja nyt

Susia pidetään varsin arkoina petoeläiminä, jotka ovat oppineet karttamaan ihmisiä. Ihmiset hävittivät 1800-luvulla sudet melkein sukupuuttoon. Suomessa susi on ollut lailla rauhoitettu eläin jo useita vuosikymmeniä.

***

Nykyiset havainnot asutuksen lähellä rohkeasti jolkuttelevista susista näyttäisivät viittaavan siihen, että sudet itsekin ovat  nyt oivaltaneet oman erikoisasemansa.

***

Sudet eivät todistettavasti ole olleet vaaraksi ihmisille yli sataan vuoteen. Viimeksi Turun seudulla vuosina 1881-82 saman suden uskotaan surmanneen 21 ihmistä. Syytä ei varmuudella tiedetä, mutta on esitetty arvailuja, että eläin olisi ollut sairas, nälkiintynyt tai jopa koirasusi.

***

Toistasataa vuotta aikaisemmin, niin sanotun isonvihan aikaan, susien tiedetään käyneen ihmisten kimppuun. Syynä lienee ollut edeltävien vuosien runsas hirvikanta, joka romahti niin nopeasti, että petojen luontainen ravinto kävi täysin riittämättömäksi.

Tuolloin sudet surmasivat Kyrönmaalla etenkin lapsia (mutta myös joitakin aikuisia) vainoten heitä jopa talojen eteisiin saakka. Siten ei ollut mikään ihme, että talojen ulko-ovet tehtiin kaksiosaisiksi, niin että alaosa voitiin pitää kiinni yläosan ollessa avoimena. Näin lapset pysyivät sisällä ja sudet ulkona.

Kuvassa Isonkyrön Yryselän Ala-Ollilan talon susiovi.

Vielä 1800-luvulla sudet tosin olivat maaseudulla varsin yleinen vaara kotieläimille. Kartanoiden lähistölle rakennettiin sudenkuoppia eli ritoja.

Yllä olevan kuvan sudenkuoppa eli rita löytyy Punkalaitumelta

Joskus samaan kuoppaan saattoi pudota useitakin petoja. Kerrotaan, että Seppäsen ritaan Isossakyrössä oli joutunut jopa seitsemän sutta.

Kerrotaan myös, että Isonkyrön Yryselän Hurrilan sudenkuoppaan oli kerran eksynyt kaksi sutta. Samaan aikaan venäläinen kulkukauppias oli oikaissut joen vartta pitkin talolta näkyvää valoa kohden ja pudonnut hänkin syysillan pimeydessä samaan sudenkuoppaan.

Talonväki kuuli kartanon takaa meteliä ja meni katsomaan. Siellä kaksi sutta huusi peloissaan ridan toisessa päässä, venäläinen kauppias toisessa. Kauppias autettiin ylös ahdingostaan, susien kohtalo oli paljon synkempi.

***

Suden sanotaan voivan käyvän ihmisen kimppuun silloin, jos se on sairas – etenkin jos se on raivotautinen. Toinen syy on luonnollisen ravinnon loppuminen. Kolmas syy on poikasten puolustaminen.

Vain kelvoton on katoavaa

Ulkoista elämää tarkkaillen voidaan väittää otsikkoa vastaan esittelemällä haisevia kaatopaikkoja, rikostilastoja tai sitä, että moni hyvältä näyttävä asia ja olemus näyttävät yhtä selvästi katoavaisilta.

Ihmiset ovat usein hakeneet pysyvyyttä sieltä, missä sitä ei voi olla – ajan ja tilan puitteista. Jopa kehollinen olemus on haluttu nähdä ikuistamiskelpoiseksi, vaikka lihallisen ruumiin palautuminen perusaineksikseen on selvästi havaittava ilmiö, jota eivät parhaimmatkaan balsamoinnit ole estäneet.

Palautuminen myönnetään myös kristillisessä ruumiin siunauksessa: ”Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman (1. Moos. 3:19, Ps. 146:4, Jer. 44:14).”

Valitettavasti siunauksessa kehoon samastetaan koko minuus – oikeampaa olisi puhua ainoastaan ruumiin siunauksesta.

Melko suuri osa persoonallisesta tajuisuudesta toimii tietenkin ajallisten ilmiöiden puitteissa ja saa niistä virikkeitä. On kuitenkin todennäköistä, että ruumiinsa menettänyt tajunta ei voi kovin kauan takertua sellaisiin impulsseihin, jotka edellyttävät aistivaa kehoa. Persoonalliseen tajuntaan sisältyy paljon ominaisuuksia, joita se ei voi harjoittaa fyysisen kuoleman jälkeen, koska fyysiset aistinelimet ja hermosto puuttuvat.

Kuolema ei kuitenkaan hävitä tunteita tai ajattelua, ne ainoastaan joutuvat sopeutumaan aivan erilaisiin olosuhteisiin, jotka tosin ovat niille kaikkein ominaisimmat.

Katolinen kirkko uskoo ns. kiirastuleen, joka voisi tarkoittaa liian aistillisesti suuntautuneen ihmisen kehon menettämisen jälkeisiä tilapäisiä sopeutumisvaikeuksia.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, ettei tajunta kokisi olevansa erillinen olemus erillisessä hahmossa. Olemuksesta kuitenkin puuttuvat fyysisen kehon tuottamat aistimukset ja alituisen ylläpidon tarpeet.

Uni ja kuolema ovat koettavina tiloina siinä mielessä samantapaisia, että ne rakentuvat lähes täysin yksilön oman tajunnan sisällön varaan. Unet tosin ovat huomattavasti sekavampia, koska tajunnan tila vaihtelee muistista nousevien ja kehon aiheuttamien impulssien johdosta.

Fyysisen elämän aikana ulkoinen ympäristö tuottaa hyvin monipuolisia virikkeitä, joita tajunta käsittelee ja työstää persoonallisiksi mielikuviksi, tunteiksi ja ajatusmuodoiksi.

Kuoleman jälkeinen olotila ei enää samassa määrin tuota uusia impulsseja ja mahdollisuuksia, se vain laajentaa elämän aikana syntyneiden psyykkisten toimintamallien ilmenemiskenttää. Psyykkinen ympäristö mukautuu aineellista monin verroin helpommin persoonan ajatusmuotojen mukaan nopeuttaen samalla tajunnan kyllästymistä näihin itsesyntyisiin ilmiöihin.

Kyllästyminen on fyysistä elämääkin eteenpäin vievä inhimillisen tajunnan ominaisuus. Kuoleman jälkeen prosessi nopeutuu niin, että muistista kumpuavien virikkeiden halu katoaa karkeimmista alkaen.

Tajunnassa voidaan ajatella tapahtuvan eräänlaisia ”jatkokuolemia”, kun se hitaasti ajautuu yhä hienovaraisempien virikkeiden piiriin. Samalla tajunta etääntyy aineellisen elämän tuottamista, vastakkaisuuksiin nojaavista sidostumistaan.

Persoonallisesta tajunnasta katoaa luonnollisen prosessin kautta kaikki sellainen, jolla on merkitystä ainoastaan fyysisen elämän kannalta. Siitä ei siten katoa mitään sellaista, jolla on todellista merkitystä elämän itsensä suhteen.

Sisäisen prosessin aikana tajunta säilyttää ja puhdistaa niitä ominaisuuksia, jotka muistuttavat sen alkuperäistä henkistä olemusta. Psalmi 126:6 kuvaa prosessia ”riemulliseksi paluuksi oman lyhteen kanssa, jonka siemenet oli raskaaseen ajalliseen elämään itkien kylvetty.”

Sisäistymisprosessi johtaa lopulta siihen, että tajunta kadottaa erillisyyden tuottamat jännitteensä siinä määrin, että se kokee ainoastaan sellaista, joka sen elämässä on ollut puhtainta ja eniten iloa tuottavaa.

Kristillinen käsitteistö puhuisi tällöin paratiisinomaisesta tilasta, jota ei kuitenkaan tulisi samastaa ajallisuudesta ja erillisyydestä täysin vapaaseen taivastilaan.

***

Uusi testamentti puhuu taivaasta tilana, johon pääseminen edellyttää ”kaidan tien omakohtaista kulkemista loppuun saakka, sekä lopulta ahtaan portin läpäisemistä”, minkä sanotaan olevan mahdollista ainoastaan harvoille ja valituille (tai valikoituneille – ettei mukaan tule predestinaation omituista makua).

Evankeliumi puhuu tässä koko ihmisyyden korkeimmasta saavutuksesta, jossa tietoisuus kohoaa jo elinaikana pysyvästi kaiken ajallisen yläpuolelle, jolloin mitään sisäistä irrottautumisprosessia ei enää kuolemankaan jälkeen tarvita.

Kuoleman jälkeiset kokemukset ovat yleisimmin luonteeltaan subjektiivisia ja suhteessa yksilön elämänsä aikana saavuttaman tietoisuuden laatuun. Ainoastaan jo elinaikanaan ”ylös noussut tietoisuus” voi säilyttää täydellisen itsetietoisuuden ja tahdon, joka tosin poikkeaa luonteeltaan tavanomaisista mentaalisista toiminnoista, koska se on aikasidonnaisuuksista vapaa.

***

Ihmiset voivat ajatella, että heidät on lunastettu iankaikkiseen elämään tai että usko ja kaste riittävät pelastuksen takeiksi.

Johanneksen evankeliumin (12:50) Jeesus toteaa, että hänen Isänsä käsky on iankaikkinen elämä. Elämä voidaan kokea ajallisesti ja välillisesti fyysisen kehon kautta tai sisäisemmin psyykkis-mentaalisessa olemuksessa.

Ajallisuus saa alkunsa jostakin periaatteellisesta, Johanneksen evankeliumin ”in principiosta”, jonka henkistä ydinolemusta ajallisen ja rajallisen on tarkoitus ”pukea muodoiksi ja ilmiöiksi.”

Tuomaan evankeliumi (n:o 11) toteaa: ”Kun söitte kuollutta, teitte sen eläväksi.” 

Sanonta kuvaa tietoisuuden kehitystä sinänsä kuolleiden ilmiöiden avulla aina siihen asteeseen saakka, missä se voi vapautua virheellisistä ehdollistumistaan ja soveltua yhdeksi koko ihmisyyden kentän yhdistäväksi osaksi.

Kaatuuko kirkko omiin uskomuksiinsa?

Tuleva arkkipiispa Tapio Luoma on huolestunut kirkon jäsenkadosta – joka tosin on yleistä muissakin Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa.

Luoman mukaan hengellinen ilmasto on Suomessakin muuttunut muutamassa vuosikymmenessä niin, että Jumalaan uskomisesta on tullut valtaenemmistölle vieras asia.

Luoman mielestä on kuitenkin harhaluulo, että seurakunta olisi vain palkattua henkilöstöä ja aktiivisia jäseniä varten. Seurakunta on tarkoitettu kaikille jäsenille.

***

Tilanteen korjaamiseksi Luoma esittää, että paikallisissa seurakunnissa on vain jatkettava hyvän työn tekemistä.

***

Näyttää kuitenkin siltä, ettei kaavamainen hyvän tekeminen riitä hillitsemään jäsenkatoa. Epätoivoiset tempauksetkaan eivät muuta suuntausta, koska todellinen repeämä on tapahtunut jo ajattelutavoissa ja asenteissa.

Lienee niin, että tavallisin nykyinen uskonto länsimaissa on materialismi. Kehitys sen suuntaan on tapahtunut muutaman sadan vuoden aikana. Keskiajan ahdas uskonnollisuus synnytti vastapaineen, joka alkoi vapautua Valistusaatteiden ja Ranskan vallankumouksen siivittämänä. Tieteellisen maailmankuvan vahvistuminen ja kriittinen raamatuntutkimus antoivat lisää pontta muutoksille.

***

Muutokset eivät sinänsä olisi ongelma, mikäli kirkko olisi ottanut ne huomioon, eikä vain jääräpäisesti pitäytynyt omissa näkökannoissaan. Raamattu varoittelee kovettuvista leileistä, kuolleesta kirjaimesta ja mauttomaksi käyvästä suolasta.

Kirkon piirissä ei kuitenkaan haluta myöntää erehdyksiä, koska sen näkemykset ja tulkinnat on jossakin vaiheessa julistettu ainoiksi oikeiksi – jopa jumalallisiksi.

***

Luoman mukaan Jumalaan uskominen on hieno ja elämää tukeva voimavara.

Monet kuitenkin mieltävät, että seurakuntien puitteissa Jumalaan tulee uskoa sillä tavoin kuin sitä on vanhastaan opetettu – niin että siihen yhdistetään Vanhan testamentin antama kuva veriuhreja ja etnisiä puhdistuksia vaativasta persoonallisesta, maskuliinisesta jumaluudesta.

Kun kuuntelee Helsingin yliopiston Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikan professoreita, Martti Nissistä ja Matti Myllykoskea, saa kuvan siitä, miten vähäistä on heihin verraten seurakuntien ydinjäsenistön yleinen tietämys oman uskontonsa perusteista ja historiasta.

Teologian tohtori Kari Kuula pahoitteli 1990-luvulla sitä, että papit eivät uskalla jakaa saamaansa tietoutta kuulijoilleen, jotka helposti asettuvat vanhoja näkemyksiä puolustaviin poteroihin, mikäli törmäävät uusiin.

Monet seurakuntalaisista saattavat yhä ajatella, että evankeliumit ovat apostolien laatimia. Ne ovat nykytutkimuksen mukaan syntyneet vasta vuosien 70 ja 110 välisenä aikana ja sisältävät varsin runsaasti kirjoittajiensa omaan syntyaikaan ja liikkeen profilointiin soveltuvia tulkintoja.

***

On helppo sanoa, että seurakuntien piirissä seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Käytännössä seinät kuitenkin tulevat yleensä varsin pian vastaan, mikäli joku esittää (jopa hyvin perustellen) tunnustuksista turhan paljon poikkeavia näkemyksiä.

***

Hengellisyyden, tai elämän syvimpien tarkoitusten ja tavoitteiden ymmärtämisen tarve, ei ole kadonnut minnekään – se on vain hieman hämärtynyt tämän päivän ulkoisen viriketulvan ja liian ristiriitaisten näkemysten vuoksi.

Jo Platon esitti, että yhteisön tasapainoisen kehityksen takia perusnäkemykset elämästä tulisi pysyä hedelmällisen vuorovaikutuksen kannalta riittävän yhtäläisinä.

Osa kristityistä pitäytyy yhä tiukasti vanhatestamentillisessa luomisnäkemyksessä ja kiistää evoluution (eli tarkoituksenmukaisen muutoksen) mahdollisuuden. Turhan monet väittävät, että koko raamattu on Jumalan erehtymätöntä ilmoitusta, vaikka tutkijoiden enemmistö ja myös nykyinen arkkipiispa Kari Mäkinen tuovat esiin aivan toisenlaisia näkemyksiä.

***

Periaatteessa saattaisi olla niin, että jumaluuteen uskominen voisi luoda kelvollisen perustan ajattelulle ja asennoitumiselle, mikäli käsitteestä karsittaisiin suuri osa vanhan juutalaisen kulttuurin luomista peri-inhimillisistä näkemyksistä.

Edesmenneen Steven Hawkingin kaltaiset tiedemiehet eivät näe mitään funktiota persoonalliselle jumaluudelle, koska he katsovat universumia lakien alaisena prosessina – ei valmiiksi luotuna kokonaisuutena.

Muinaiset sumerit ja Jakob Böhmen kaltaiset osasivat kuitenkin yhdistää jumaluuden lähes nykyistä tieteellistä näkemystä vastaavaan kuvaan, jossa ajaton jumaluus on kaiken taustalla oleva ikuinen ja muuttumaton ydin, josta kaikki ilmennyksen lait ja niiden puitteissa syntyvät ja häviävät ajalliset muodot (aika mukaan lukien) ovat lähtöisin.

Jumalakuvaa voidaan siten laajentaa ja syventää, kunhan ei taas erehdytä rajaamaan sitä (rajoittamatonta) ahtaisiin käsitteellisiin puitteisiin, joiden puolesta sitten pian ”taistellaan.”

***

Lähes kaikkien ns. pyhien kirjoitusten nojalla voidaan päätellä, että absoluuttinen totuus on olemassa, mutta että ajallisuuden, käsitteiden ja ajatusmuotojen puitteissa kaikki on suhteellista ja viitteenomaista.

Johanneksen evankeliumi (8:32) vakuuttaa, että vasta totuuden omakohtainen tuntemus voi vapauttaa ihmisen olemuksen katoavuuden ja tajunnan katkonaisuuden kahleista.

Mikään ajattelutapa ei sellaisenaan kelvanne ”vanhurskauden merkiksi” – koska henki on luonnostaan jakamatonta ja eriytymätöntä, joten tajunnan yhdistyminen siihen edellyttää sen irrottautumista ”tästä ja tuosta”, koska muutoin ei voi muodostua riittävää kaltaisuutta.

***

Kirkon piirissä on turha kuvitella, että sen sanoman suhteen pätee sama kuin useiden muotivirtausten – niin että kärsivällisesti odotellen sanomaa tullaan taas suurin joukoin kuulemaan. Tällainen odottelu saattaa kestää ainakin yhtä kauan kuin Jeesuksen lihallisen toisen tulemisen 2000 vuotinen turha odotus.

Yhtä turhaa on pelkkien ulkoisten toimintojen modernisointi, markkinointiponnistusten lisääminen tai jopa toimintojen liberalisointi.

Tuomaan evankeliumin (89) Jeesus kysyykin: ”Miksi pesette maljan ulkopuolen? Ettekö tiedä, että sama, joka on tehnyt sisäpuolen, on tehnyt ulkopuolenkin.”

***

Moni nykyinen ihminen etsii todellista sisältöä, joka voisi avata ymmärrystä elämän kokonaisuuden suhteen.

Ihminen kaipaa ”elävää leipää”, sitä Isä Meidän Rukouksen ”(latinan) panem supersubstantialemia ja (kreikan) arton epiousionia” ­ – ei siis jokapäiväistä, vaan yliaineellista leipää, joka tyydyttää sisäistä olemusta.

Sakramentit, seremoniat ja kirjaimellisena esitetty sana ovat liian viitteenomaisia, että ne resonoisivat suoraan ihmisen sielullisen olemuksen kanssa. Näin on etenkin niiden yksilöiden kohdalla, jotka suuntautuvat asioihin mentaalisen olemuksensa kautta.

***

On kuitenkin aina syytä suhtautua tulevaan positiivisesti. Viisas Siirak (39:34) vakuutteli, että ”aikanaan kaikki osoittautuu hyvin kelvolliseksi!”

Siirak näyttää siten luottaneen sellaiseen evoluutioon, jossa toimii sisäinen, eteenpäin tähtäävä ohjaus, eräänlainen ”jumalallinen feedback.”

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisen itsensä tarvitse tehdä mitään asioiden tai itsensä edistämisen ja parantamisen suhteen.

Ihminen on saanut järjellisen olemuksen ilmeisesti harjoittamista varten, että hänestä joskus tulisi luova, eläväksi tekevä henki (viimeinen Adam), Kristus, eikä hän jäisi keskeneräiseksi sielulliseksi olemukseksi (ensimmäiseksi Adamiksi).

Helvetti kadottamassa uskottavuutensa

Iltasanomat kirjoittaa pääsiäisviikolla ilmestyneestä Eugenio Scalfarin artikkelista, jossa tämä väittää paavi Fransiskuksen kieltäneen helvetin olemassaolon. Toimittaja on paavin läheinen ystävä vaikka onkin tunnettu ateisti.

Scalfarin mukaan paavi oli vastannut hänen pahojen sielujen kohtalosta esittämäänsä kysymykseen siten, ettei näitä rangaista, mikäli he katuvat – ja katumattomatkin vain kadottavat olemassa olonsa.

Jälkikäteen Vatikaani on kiistänyt artikkelin päätelmät todeten toimittajan siteeranneen paavia virheellisesti ja ilman lupaa.

***

Uuden testamentin evankelistat puhuvat kadotuksesta, joka voisi tarkoittaa yksilöllisen tietoisuuden sammumista. Synoptiset evankeliumit puhuvat lisäksi helvetin sammumattomasta tulesta, jolla kirkko on koko historiansa ajan pelotellut vastustajikseen katsomiaan.

Nykyinen raamatuntutkimus on löytänyt ”helvetin juuret” evankelistoista, jotka tietoisesti kärjistivät näkemykset käsittämään ainoastaan kaksi ”loppusijoituspaikkaa.”

***

Apostoli Paavalin aikoihin ei vielä puhuttu helvetistä. Paavali itse puhui ainoastaan kadotuksesta, jolla hän todennäköisesti tarkoitti yksilöllisen tietoisuuden katkonaista luonnetta.

Johanneksen evankeliumin (14:2) Jeesus väitti, että hänen Isänsä kodissa on ”monta asuinsijaa.”

Samoin Paavali antoi selviä viitteitä siitä, että ainakin ruumiista erillisen elämän ”positiiviselta puolelta” löytyi useita erilaatuisia olotiloja. Paavali epäili saaneensa oman sisäisen kokemuksen (ruumiissa tai sen ulkopuolella) ”kolmannessa taivaassa (2. Kor. 12:2).”

***

Paavalin aikaan oli vielä tietoa eritasoisista enkelikunnista (tai -kuoroista), joista apostolikin mainitsee muutamia (Kol. 1:16).

Näin ollen raamatusta löytyy perusteita sille, että ruumiista erillään olevalle tajuiselle elämälle nähtiin kristillisyyden alkuvuosina huomattavasti enemmän mahdollisia olotiloja kuin mihin oli myöhemmin syystä tai toisesta päädytty.

Kristillisestä kirjallisuudesta ei valitettavasti löydy paljonkaan tietoa, joten sitä voitaisiin hakea vertailevan uskontotutkimuksen keinoin kristinuskoa vanhemmista lähteistä, esimerkiksi intialaisten puranoista.

Puranoissa mainitaan 7 hyvää tilaa ja 7 huonompaa, joihin ihmisen tajunta ajautuu kuoleman jälkeen (ja joiden puitteissa se käytännössä toimii myös elinaikaan).

On erikoista, että kolmanneksi paras tila (Janarloka) muistuttaa Paavalin kuvaamaa kolmatta taivasta, jossa tajunta on vapautunut maallisista sidoksistaan ja muodoista sekä yhtynyt henkiseen ydinolemukseensa.

Tosin vasta kuudennessa, Kristos-tilassa, ihminen tulee haavoittumattomaksi ja häviämättömäksi.

Seitsemättä (ylintä) tilaa voitaisiin kutsua todelliseksi taivaaksi, jonka kynnyksellä joudutaan päättämään, jäädäänkö auttamaan ihmiskuntaa, vai astutaanko äärettömän pitkään autuuden tilaan.

***

Helvetin varaaminen kaikkien uskontunnustuksia epäilevien yksiselitteiseksi ja ainoaksi sijoituspaikaksi lienee yhtä epäoikeutettua kuin pastori Kylliäisen yltiöpositiivinen toteamus parisenkymmentä vuotta sitten kaikkien ihmisten pääsystä taivaaseen. 

Pastori saattoi tosin olla oikeassa, mikäli taivasta ei käsitetä yhdeksi ja ainoaksi ajattomaksi ja erittelemättömäksi tilaksi, vaan psyykkisten olemusten eritasoisiksi – useimmiten hyvin onnellisiksi jatkumoiksi ja maallisen elämän sisäistystiloiksi.

Tuomiokapituli käsitteli piispa Huovisen johdolla Kylliäisen kirjasta tehtyä kantelua ja totesi äänin 4 – 1, ettei asia vaatinut toimenpiteitä (vaikka pastori ei uskonut edes sovitukseen).

***

Kuoleman jälkeisistä tiloista lisätietoa TÄSTÄ

tai sama asia videona TÄSTÄ

***

Kristillinen helvetti-näkemys sopii ainoastaan kahteen alimpaan tilaan (Vitalaan ja Atalaan), joista kuudennessa ihmisen järjellisen olemuksen korkeampi osa irrottautuu alemmasta (palaten alkuperäänsä). Seitsemännessä sielullinen olemus kadottaa kaiken tajuisuutensa (mutta ei kuitenkaan joudu ikuisen kärsimyksen tilaan).

***

Jaakobin kirjeessä on lause (1:15):

”Kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.”

Lause voitaisiin tulkita ”itämaisittain” siirtymänä viidennestä (huonosta) tilasta kuudennen kautta seitsemänteen – sielulliseen kuolemaan. Kehityskulku (tai pikemminkin sielullinen degeneraatio) lienee äärimmäisen harvinaista – samoin kuin korkeimman hyvän tilan (consummatum est -tilan) saavuttaminen.

Ihminen on vain silta

Filosofi Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen on jotain, mikä täytyy tulla voitetuksi. Ihminen on silta eikä mikään tarkoitusperä.”

Uuden Testamentin evankeliumitkin viittaavat siihen, että muodon kautta koettava elämä on luonteeltaan suhteellista:

”Joka elämänsä kadottaa, hän sen löytää.”

Hän saattaa löytää todellisen elämän, jossa ei ole ajallisen tajunnan aiheuttamia katkoksia tietoisuudessa.

”Etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Otammeko me ehkä persoonallisen ihmisyytemme niin itsestään selvänä, ettemme voi uskoa sen takaa löytyvän mitään muuta kuin tyhjyyttä tai jokin samantapainen muodollinen jatkumo?

Tuomaan evankeliumi (58) toteaa:

”Autuas se ihminen, joka on nähnyt vaivaa ja löytänyt elämän.”

Lausuman mukaan löytäminen edellyttää yleensä ponnistelua muullakin tavoin kuin otsa hiessä.

Tuomas jatkaa aiheesta (81):

”Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä.”

Teksti liittyy jossakin määrin ihmisen tarvehierarkiaan: siihen, että ihminen hakee maallisessa elämässään alussa karkeita aistillisia ja aineen mahdollistamia kokemuksia ja nautintoja. Kyllästyttyään niihin hän hakee valtaa ja ajan mittaan myös kunniaa.

***

Mikään ulkoisesti saatavissa oleva virike ei kuitenkaan voi loputtomasti tyydyttää ihmisen mieltä, saati sielua, joten Tuomas nostaa esiin aivan toisenlaisen suhtautumisen maailmaa kohtaan (27):

”Jos ette paastoa maailmasta (pakene maailmaa), ette löydä valtakuntaa.”

Evankeliumi vahvistaa toisaalla lausumaansa (67):

”Se ken tietää kaiken, mutta ei tunne itseään, siltä puuttuu kaikki.”

Tässä ei tietenkään puhuta mistään tavanomaisesta omien luonteenpiirteidensä tuntemisesta, vaan sisäisen itsensä täydellisestä tiedostamisesta – kutsutaan sitä sitten mielen yläpuolella olevaksi sieluksi tai hengeksi (käsitteet ovat eri koulukunnissa päinvastaisessa järjestyksessä).

Tuomas lisää asiaan vielä muodollisen ilmennyksen loppunäkemyksen (111):

”Taivaat ja maat kääritään kokoon teidän nähtenne, mutta se, jolle elävä Isä on antanut elämän, ei ole näkevä kuolemaa.”

Eikö Jeesus sano: ”Joka löytää itsensä, sille maailma ei ole minkään arvoinen?”

Elämän vastaanottaminen elävältä Isältä, kaikkeuden ikuiselta lähtökohdalta ja alulta, tarkoittaa aivan samaa kuin todellisen itsensä löytäminen. Silta ajallisen ja ajattoman välille on silloin muodostunut, ja ajallinen asettuu omaan suhteelliseen arvoonsa tai absoluuttisesta näkökulmasta tarkastellen arvottomuuteensa.

Jakob Böhme olisi todennut tästä:

”Loppu on saavuttanut alun.”

Johanneksen evankeliumin mukaan erillisyyden tulee lopulta tulla yhdeksi ihmisen sisäisyyksissä.

Tuomas kirjoittaa siitä (106):

”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se siirtyy.”