Minä olen tie, totuus ja elämä

Tämä Johanneksen evankeliumin lause on yksi eniten siteerattuja Uuden testamentin kohtia – todennäköisesti myös yksi pahiten väärin ymmärretyistä.

Kirkon piirissä lauseen Minä on supistettu tarkoittamaan ainoastaan Nasaretin Jeesusta, jonka pelastuksellista monopoliasemaa korostaa lauseen jatko: ”Kukaan ei tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.”

Nykyisin lienee vaikea löytää sellaista raamatuntutkijaa, joka väittäisi tämän lauseen todella olevan Jeesuksen lausuma. Johanneksen evankeliumi edustaa evankelistan itsensä teologista, hengellistä tulkintaa, jossa sisäisen sanoman symbolinen esittäminen on tärkeämpää kuin se, mitä todellisuudessa on sanottu tai tapahtunut.

Tästä huolimatta Johanneksen evankeliumia voidaan pitää yhtenä hengellisen kirjallisuuden ylevimpänä – vieläpä ylhäältä (henkisestä näkemyksestä) tulleena – tuotteena. Evankeliumi pyrkii symboloimaan henkisiä asioita universaaliin tapaan. Monet uskonnot voivat löytää edellä olevan lauseen minässä ja Isässä omat, täysin vastaavat hengelliset ydinolemukset (kuten atman ja Brahman).

Vanha testamentti tarjoaa yhden lähestymistavan Minään, jossa on kaikkeuden perimmäinen tie, totuus ja elämä. 2. Mooseksen kirjan 3:14 todetaan: "Minä olen se, joka minä olen. 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne."

MINÄ OLEN on siten absoluuttinen, ikuinen ja muuttumaton olemassaolo – kaiken ajallisen ja tilapäisen perusta.

Johanneksen symboliikassa tämä minä ei edusta absoluuttista jumaluutta, vaan sen suoraa heijastumaa eli (ainosyntyistä) Poikaa, jota kristillisessä ajattelussa kutsutaan Kristukseksi (tai Sanaksi).

Kaikki evankeliumit kuvaavat Nasaretin Jeesuksen persoonaksi, jossa Jumalan poika tuli ilmi ajassa ja tilassa. Myöhemmät kristilliset polvet tulkitsivat tämän ilmennyksen valitettavasti lajissaan ainoaksi.

Ainoastaan Johanneksen evankeliumi (17:21) säilyttää henkisen ydinasian puhtaan universaalin luonteen pannessaan Jeesuksen lausumaan toivomuksen: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat.”

Matteus puhuu kyllä kaidasta tiestä ja sen päässä olevasta ahtaasta portista, jonka vain harvat läpäisevät. Matteus esittää Vuorisaarnassaan selkeästi, ettei taivasten valtakuntaan pääsy ole mikään kristillinen ”bonusetu”, vaan se edellyttää omakohtaista ponnistelua ja lapsen kaltaisen sisäisen puhtauden ja pyyteettömyyden saavuttamista.

Toisaalta voitaisiin ajatella, että tie totuuteen löytyy omasta minuudesta. Asian tueksi voidaan hakea Luukkaan (17:21) julistus: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.”

Arkinen havainto osoittaa kuitenkin varsin vakuuttavasti, ettei persoonallisista minuuksista löydy kovinkaan paljon puhdasta saati jumalallista, koska persoonalliset tajunnat ovat täynnä ulkoisen elämän synnyttämiä ehdollistumia ja rajoituksia.

Persoonallinen minuus on synoptisten evankeliumien mukaan jotakin, jonka virheellisistä samastuksista on päästävä eroon (kadotettava ajallinen elämännäkemyksensä), että jokin todella pysyvä tietoisuus elämästä voisi sen korvata (syntyä ylhäältä sen sijaan).

Minuudella voidaan kuitenkin tarkoittaa ihmisen sisintä, henkistä olemusta, johon Johanneksen (10:34) Jeesus viittasi Psalmin sanoin: ”Te olette jumalia.”

Hindulainen ajattelu nimittää tätä ihmisen henkisintä olemusta Atmaniksi, joka on eräänlainen ”perimmäisen (Brahman) henkäys ihmisessä.” Raamatun luomiskertomuksessa (1. Moos. 2:7) Jumala puhalsi ihmiseen elämän hengen, josta tosin seurasi sielullisen olemuksen muodostuminen (joka ei ole sama asia kuin henki).

Hindulainen Atman ei ole persoonallinen olemus, vaan ajasta riippumaton korkein itseys, jonka kautta tie muuttumattomaan todellisuuteen ja elämään on saavutettavissa.

Kirkollisen ajattelun ”kehitys” on aiheuttanut sen, että pelastukseen johtavat asiat on tulkittu konkreettisesti. Kaiken keskiöön on noussut Jeesuksen fyysisen kuoleman tulkinta kaikkien uskovien syntien kertakaikkiseksi sovitukseksi. Yksilön pelastuksen kannalta on tarpeen ajatuksellinen usko tähän asiaan – vesikastekin kelpaa ainakin kirkon näkökannalta varmenteeksi.

Johanneksen evankeliumi (8:32) nostaa kuitenkin ”pelastuksen riman” siihen asteeseen, jossa muuttumaton todellisuus on omakohtaisesti saavutettu ja vakiintunut tietoisuuden tilaksi. Evankeliumien kylväjävertaukset, tuhlaajapojan vaellus ja kuninkaan pojan häät kuvaavat ihmisen sisäistä kehitystä ja valmistautumista sitä periaatteellista muutosta kohden, jossa ehdollistunut mieli antaa periksi ja sallii ehdollistumattoman tulla sen sijaan – eli syntyä ylhäältä.

Apostoli Paavali kirjoittaa samasta asiasta kehottaessaan seuraajiaan ”pukemaan ylleen Kristuksen”, ja antamaan siten ”Kristukselle muodon.” Kukaan ei tietenkään voi pukea ylleen Nasaretin Jeesusta, ainoastaan saman universaalin Kristuksen, joka oli jossakin vaiheessa todennäköisesti muodostunut (laskeutunut taivaasta) Nasaretin Jeesuksenkin tietoisuuden keskukseksi.

Keskiajan suuri kristillinen dominikaaniopettaja, Mestari Eckhart, ymmärsi Kristuksen universaalin luonteen todetessaan, että jokaisen vakavasti pyrkivän ihmisen tavoitteena oli saavuttaa aivan sama Jumalan Poikuus kuin minkä Nasaretin Jeesus oli aikoinaan saavuttanut – koska Jumalassa ei ole erotusta tai eroavuuksia.

Kristuksen monopolisointi ei tee Nasaretin Jeesuksesta yhtään sen suurempaa kuin mitä hän oli ja on. Se kuvaa vain kristillisen ajattelun pienuutta ja ymmärtämättömyyttä henkisten ydinasioiden universaalista luonteesta, johon kukaan ihminen ei voi vaikuttaa mitään, mutta joka vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, mikäli hän on sisäisesti vaikutukselle valmis ja ulkoisesta vapautunut.

Wapun aikaa

Vappua on vietetty länsimaissa toukokuun ensimmäisenä päivänä jo keskiajalta lähtien. Päivän nimi juontaa Pyhään Walburgiin (Wappuun), 700-luvun baijerilaiseen abbedissaan.

Alun perin keltit ja germaanit juhlivat toukokuun alussa kevään alkamista. Menoihin kuului mm. kokkojen polttamista, jota myös muinaiset suomalaiset harjoittivat kutsuen niitä helavalkeiksi.

Vappu on yleisluonteeltaan varsin iloinen juhla. Siihen kuuluu runsasta ruokailua ja juomista sekä tanssia. Se ei ole kirkollinen pyhäpäivä, vaikka siihen on yhdistelty myös uskonnollisia käsityksiä.

Saksassa vappuyö tunnetaan noitien ja taikuuden yönä (Suomessa sellaiset ajoittuvat pääsiäiseen), jolloin sapattia viettäviä noitia pyrittiin karkottamaan tulilla. Noitasapatin ajatus on (valitettavasti) kuitenkin kehitelty kristinuskon piirissä vasta 1400-luvulla.

***

Nykymuotoinen vappu työväestön juhlana on saanut alkunsa 1800-luvulla Yhdysvalloissa, jossa toukokuun 1. päivänä 1886 järjestettiin yleislakko kahdeksantuntisen työpäivän saamiseksi sekä kolme päivää myöhemmin mielenosoitus muutaman lakon aikana surmansa saaneen muistoksi.

Samoihin aikoihin myös ylioppilaat adoptoivat vapun omaksi juhlakseen – Suomessa ilmeisesti Etelä-Ruotsin kansanomaisen vapunvieton mallin mukaan. Ylenpalttisen ruokailun ja juomisen uskottiin kansan parissa tuovan voimia tulevan kesän varalle.

***

Työn ja oppimisen juhliminen on ihmisyyden kehittymisen kannalta aina paikallaan. Työn ja toiminnan kautta ihmiset ovat tietenkin kehittäneet omaa ajatteluaan ja taitojaan jo paljon ennen ensimmäisen kirjallisen tuotteen laatimista.

Kirjojen kautta oppimisen tarkoituksena on säilyttää, helpottaa ja nopeuttaa aikaisemmin opitun omaksumista. Onnistuminen kuitenkin edellyttää, että luettu ymmärretään ja osataan soveltaa käytäntöön (muussa tapauksessa tuotetaan lähinnä kirjanoppineita ja fariseuksia).

***

Luterilaisten väitetään ottaneen turhankin todesta 1. Mooseksen kirjan lausuman: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen.” Määritelmän soveltaminen kaikkiin hyvinvointiyhteiskunnan vaativiin jäseniin ei ehkä enää vastaa todellisuutta.

***

Viime vuosikymmenten työtehtävien muutokset ovat johtaneet ja johtamassa yhä enemmän siihen, että hikoilu tapahtuu lähinnä mielen alueella – ja että oppimista vaaditaan yhä enemmän ja pitempään. Puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Saatetaan helposti unohtaa, että ihmisen tulisi jossakin vaiheessa oppia pois kaikesta turhanpäiväisestä ja tilapäisluonteisesta, mikäli hänen on tarkoitus kasvaa todella aikuiseksi (tuottaa satoa itseensä) – niin sanotuksi viisaaksi ihmiseksi.

***

Ihmiset vaativat usein yhtäaikaisesti sekä muuttumattomuutta että muutosta. Hyväksi koettujen asioiden pitää pysyä muuttumattomina, kun taas epäkohdiksi koetuissa ja kyllästykseen johtaneissa tulisi tapahtua välittömiä muutoksia.

Kyllästyminen ja kärsimättömyys ovat yleisinhimillisiä ominaisuuksia, jotka takaavat muutoksen, mutta eivät sen laatua ja toteutustapoja. Hyväkin muutos saattaa olla pahaksi, ellei sen omaksumiseen löydy yleistä valmiutta ja halukkuutta.

Luukkaan evankeliumi puhuu ”etsikkoajan tunnistamisen tärkeydestä”, jota voitaisiin soveltaa kaikkiin muutoksiin, jotka jossakin suhteessa ylentävät ihmisyyttä. Lausuma viittaa etenkin omien sisäisten tarpeiden tarkkailuun niin, ettei elämännäkemyksen syveneminen jää pelkän pintapuolisen viriketulvan alle.

Luukkaan lausuma ei todennäköisesti tarkoita opportunismia sen itsekkäässä muodossa, vaan sen havaitsemista, mikä on kussakin vaiheessa sisäisen kasvun ja avartumisen kannalta olennaista.

***

Vappu mielletään usein juhlaksi, jolloin iloitaan pelkän iloitsemisen vuoksi. Arjesta irtautumista helpotetaan usein myös Spiritus Fortiksella, jolle tosin seuraavan päivänä ilmenevät omat vastavaikutuksensa.

Vapun vietossa voidaan havaita Epikuroksen (341 - 270 eKr.) ajatusta: ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.” Tämä filosofia on hyvin lähellä nykyistä hyvinvointiajattelua siinä, että elämässä haetaan mahdollisimman suurta mielihyvää, jonka ei kuitenkaan tulisi aiheuttaa kärsimyksiä (kuten liika syönti ja juonti tekevät). Epikurolaisten nautintojen painopiste oli pikemminkin henkisissä nautinnoissa – heille oli tärkeämpää se, kenen kanssa syö, kuin se, mitä syö.

Apostoli Paavali siteerasi 1. Korinttolaiskirjeessään Epikurosta tai Jesajaa (22:13) ja päättelee, että mikäli elämän katsotaan rajoittuvan ainoastaan ruumiin viimeiseen käyttöpäivään (kuten epikurolaiset ajattelivat), niin epikurolaisia ohjeita voitaisiin noudattaa.

***

Uskonnollisissa piireissä haetaan usein avuksi Spiritus Sanctusta. Senkin vaikutus on useimmiten lyhytaikainen ja pinnallinen, mikäli tietoisuuden laadussa ei tapahdu periaatteellista muutosta (sana ei tule lihaksi).

***

Tuomaan evankeliumin Jeesus toteaa, että hän löysi maailmaan tullessaan kaikki ihmiset humalatilassa (tajunnallisessa mielessä vapputunnelmissa). Hän katsoi, että ihmiset olivat humaltuneet maailmasta samastuessaan aivan liiaksi maalliseen (aistillis-psyykkiseen) elämännäkemykseensä.

Nykyisin keskustellaan paljon ruuan ja juomien laadun vaikutuksesta ihmisen fyysiseen terveyteen. Joskus tulevaisuudessa saatetaan alkaa puhua myös psyykkisten virikkeiden laadun merkityksestä terveen ihmisyyden kehittymisessä. Tähän suuntaan viittaavat sekä Epikuros että Paavali suositellessaan hakeutumaan hyvään seuraan. Jälkimmäinen kehottaa raitistumaan oikealla tavalla ja jättämään synnin teot – ja hakemaan tietoa totuudesta, joka löytyy ainoastaan ajattomuudesta.

***

Jossakin vaiheessa ihmisten pitäisi Tuomaan Jeesuksen mukaan tulla ”ohikulkijoiksi” (eli ylioppilaiksi) kaiken ulkoisen suhteen niin, ettei mikään tilapäinen ja ennen opittu (ehdollistumat) enää sido ja kahlehdi heidän tietoisuuttaan.

***

Tuomaan evankeliumi toteaa myös sen, että ihminen itse voi omin ponnistuksin päästä ainoastaan ”abiturientiksi”, Johanneksen (Kastajan) kaltaiseksi. Siitä tilasta vain täydellinen tietoisuuden muutos, ns. ”ylhäältä syntyminen”, voi kohottaa hänet koko ihmisyyden suhteen ylioppilaaksi, lapsen kaltaiseksi, luovaksi, katoavuudesta vapautuneeksi, henkiseksi olemukseksi.

***

Ylös kohoavat vappupallot voisivat symboloida sitä, että ihmisen on määrä lopulta kohota kaikesta raskaasta ja raskauttavasta (ilmenneeseen ja tilapäiseen sitovasta) vapautuneena pois katoavaisuuden kahleista.

Ihmisen kokonaisolemuksesta

Länsimainen käsitys ihmiseen kuuluvista olemuksista lienee aikojen saatossa pahasti yksinkertaistunut ja tullut hyvin sekavaksi. Näkemys on lisäksi aivan liian kehokeskeinen, mikä on sinänsä kristillisyyden ydinsanoman vastaista.

Johannes 6:63 kirjoittaa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään hyödytä.”

Johannes puhuu tässä ihmisen olemuksen kahdesta ääripäästä, ajattomuudessa olevasta hengestä, jota voitaisiin kutsua Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:26) tai jopa hänen taivaalliseksi isäkseen.

Valitettavasti hengeksi ja henkiseksi on jossakin vaiheessa alettu kutsua lähes kaikkea aistein havaitsematonta. Puhutaan jopa henkensä menettämisestä, kun todellisuudessa on kyseessä tilapäisen, ajallisen kehon menettäminen.

Ani harvat ihmiset ovat tietoisessa yhteydessä ajattoman henkensä kanssa. Miten he voisivat sen menettää?

***

Toinen sekaannus on syntynyt hengen samastamisesta sieluun. 1. Mooseksen kirjan 2:7 kuvailee epämääräisesti sitä, kun Jumala vuodatti ihmiskunnan keholliseen olemukseen elämän hengen – ei rajatonta ja ajatonta henkeä – vaan sielullisen olemuksen. Sen kaukaisena tehtävänä (mikä Paavali oivalsi oikein) oli koota koetun elämän satoa niin kauan, että sielu voisi jossakin vaiheessa toimia alustana hengen ja alempien olemusten yhdistymisessä – niin sanotussa ”ylhäältä syntymässä.”

Henki on luonteeltaan ajaton, eivätkä inhimilliset toimet sinänsä voi siihen vaikuttaa – toisin kuin sielulliseen olemukseen, jota voidaan kutsua myös ihmisen järjellisen olemuksen jumalallisemmaksi ja ennalta olevaksi puoleksi (jonka ennalta olo tosin kiellettiin v. 553 jKr.).

***

Usein väitetään, että niin sanottu omatunto on suoranaista jumalallista perua, mikä lienee äärimmäisen harvinaista.

Tavallisin omantunnon ääni on kotoisin yhteisön luomista ehdollistumista, lauman äänestä, joka soimaa silloin, kun yksilö toimii yleisen normiston vastaisesti. Omatunto saattaa tietenkin saada vaikutteita yksilön sisäisestä luonteesta (jolloin siinä olisi jotakin omaa), siinä määrin kuin sellaista on muodostunut hänen sielulliseen olemukseensa.

***

Tavallisin näkymätön olemus, jonka kanssa ihminen on tekemisissä, muodostuu hänen tunteistaan ja ajattelustaan. Sitä tulisi kutsua mieleksi siitäkin syystä, että se tuottaa aistimuksista mielikuvia, joita se säilyttää (erilaisine tunnelatauksineen) muistissaan (joka lukeutuu periaatteessa sielun voimien piiriin).

***

Sekä raamattu että käytännön huomiot todistavat, että ihmisen kehollinen olemus on koostunut samoista aineksista kuin maapallo. Vainajan siunaamisessa tulisi lähinnä todeta, että keho on menettänyt sen toimintaa ylläpitävät olemukset, ja palautuu nyt takaisin luonnollisiksi alkutekijöikseen.

Ihmisen hengelle ei tässäkään tilanteessa ole tapahtunut mitään. Hänen tunne- ja ajatuspuolensa jatkavat välittömästi tajuista elämää (eivät jää ”haudan lepoon”) tarkoituksena siirtää ja siivilöidä edeltäneen elämän kokemus sielulliseen olemukseen siinä määrin kuin se on kelvollista sisäisen olemuksen rakentumiselle.

***

Joissakin uskonnollisissa näkemyksissä (myös kristillisessä asketismissa) keho on katsottu pahuuden lähteeksi, jota tulee kurittaa ansaitakseen itselleen jotakin jumalallista. Keho sinänsä on kuitenkin viaton ja neutraali tekijä, joka mahdollistaa sisäisen kasvun, kunhan ihmisen tajunta saavuttaa takaisin alkuperäisen suuntauksensa.

***

Paavali kirjoittaa hieman epäselvästi (Room. 8:13), että ihmisen tulee hengellä kuolettaa ruumiin (koko persoonallisen olemuksen) teot, niin hän saa elää (pysyvän tietoisuuden tilassa).

Apostoli tarkoitti todennäköisesti sitä, että ihmisen tulee ensin muuntaa tunteensa ja ajattelunsa niin, etteivät kehoon tai psyykkisiin asioihin liittyvät (lihasta syntyneet) toimet muodosta tajunnan painopistettä. Vasta silloin ihmisyyden salatussa olemuksessa latenttina oleva henki voi aktivoitua eli tulla tietoisuuden pysyväksi keskukseksi (elämäksi itsessään).

Tuonen maiden kartoitusta

Sanatarkasti ottaen Johanneksen evankeliumin (14:2) Jeesus puhuu Isänsä kodin ”monista asuinsijoista”, joihin hän oli menossa suorittamaan valmisteluita seuraajiaan varten. Jeesus ei todennäköisesti puhunut mistään kaikkeuden perustana olevasta taivaasta, todellisen ylösnousemuksen tilasta – sellaisessahan ei ole mitään valmistettavaa (koska siinä ei ole muutosta, ”vaihteen varjoa”). Todellisen taivaan sisäinen saavuttaminen edellyttäisi täydellistä muutosta tietoisuudessa, eikä olemuksessa enää saisi olla minkäänlaista ajallisen kokemuksen tuottamaa erillisyyden tuntemusta. Kyseisessä tilassa ei synoptisten evankeliumien mukaan ”naida eikä mennä miehelään.”

Kaikki kuviteltavissa olevat kuoleman jälkeiset tilat edustavat ”monia asuinsijoja”, psyykkis-mentaalisia olotiloja, joiden pääasiallinen tarkoitus on ”puida maallinen sato sielun vilja-aittaan kelpaavaan muotoon” (kuten Psalmissa 126:6 todetaan).

Vanha testamentti mainitsee tuonelan 65 kertaa, Uusi testamentti ainoastaan 10. Tuonela on kristinuskoa paljon vanhempi käsite, joka ymmärretään helposti samantapaiseksi, kaikille yhtäläiseksi olotilaksi kuin fyysinen maailma. Tuonela, vainajien psyykkisten olemusten tilana, saattaisi kuitenkin koostua juuri noista ”monista asuinsijoista”, joihin ruumiista poistuvat tajunnat ajautuvat pääasiassa luonnollisen affiniteettinsa mukaisesti.

On luonnotonta ajatella, että persoonallinen tajunta ruumiin kuollessa muuttuisi joksikin täysin toisen laatuiseksi. Tajunta säilyttää ominaisen laatunsa ja sisältönsä myös unen aikana, jolloin se on hieman erillään kehollisista aistivirikkeistään.

Kuolemassa vain karkein aistillinen olemus (maan aineksista koostunut) jää pois, jolloin tajunta toimii vapaammin omien tunteidensa ja ajatustensa luomissa puitteissa – ja niiden laatua vastaavassa ympäristössä. Vanhimpien näkemysten mukaan kehonsa menettänyt saattaa tosin ajautua alemmalle tasolle kuin mihin hänen sisäinen olemuksensa kuuluisi silloin, jos kuolema on täysin yllättävä tai hän itse on kuollessaan liiallisen pelon vallassa.

Yllättäen kuollut ei ehkä tajua tilaansa, vaan jää aivan liian lähelle fyysistä olotilaa ja mahdollisesti ihmettelee, miksi kukaan ei häntä enää huomaa (muuta kuin ehkä koirat).

Pelko tai traumaattinen tapahtuma on vetovoima (affiniteetti), joka pidättää tajunnan kaltaisiinsa tunnetiloihin, kunnes se jossakin vaiheessa vapautuu peloistaan.

Katolisen kirkon piirissä on (ainakin ollut) käsityksiä, joiden mukaan eloon jääneet voivat helpottaa kuolleen tilaa esim. sielunmessujen avulla. Jossakin määrässä elävien ihmisten tietoinen mentaalinen toiminta saattaa resonoida kuolleen (etenkin lähelle jääneen) tajuntaan ja rauhoittaa tai suunnata sitä uudelleen. Lienee kuitenkin selvää, ettei kuolleelle kukaan voi ostaa autuaallista tilaa – taivaallisesta tilasta puhumattakaan.

Fyysisen elinympäristön yksi erikoisuus on siinä, että se on kaikille siinä oleville tajuisille olennoille sama. Toinen ominaisuus on se, että siinä tajunta joutuu suuressa määrin mukautumaan fyysisiin olosuhteisiin.

Psyykkiset tilat – ne monet asuinsijat – poikkeavat fyysisestä molemmissa suhteissa. Persoonallinen tajunta ajautuu pääsääntöisesti sille ominaisiin psyykkisiin olosuhteisiin, jotka lisäksi jossakin määrin muuntuvat vastaamaan tajunnan sisältöä, kuten unessakin tapahtuu.

Kristillinen kirkko on mahdollisesti kadottanut alkuperäiset näkemykset kuoleman jälkeisistä tiloista ja korvannut ne kahden ääripään, taivaan ja helvetin, käsityksellä. Monipuolisempia näkemyksiä kuoleman jälkeisistä tiloista joudutaan hakemaan kristinuskoa paljon vanhemmista, kuten intialaisten Puranoista, joihin voi tutustua mm. seuraavan linkin kautta:

Tietoisen olemisen erilaisia tiloja

Kuollut tuntee kyllä elävänsä erillisenä, hahmollisena olemuksena, jolla ei tosin ole kehollisuuteen liittyviä välittömiä tarpeita muuta kuin alussa, jolloin ne johtuvat aikaisemman kokemuksen tuottamista ehdollistumista joita uudessa olomuodossa ei voi enää tyydyttää (muuta kuin kuvitteellisesti).

On tosin viitteitä siitä, että esim. kuollut alkoholisti saattaa ajautua tai hakeutua kaltaistensa elävien ihmisten läheisyyteen yrittäen saada heidän ”atmosfääristään” edes jonkinasteista tyydytystä entisiin tarpeisiinsa. On myös esitetty, että todella paatunut rikollinen voisi kuoltuaan lähestyä vastaavia taipumuksia omaavia ja yllyttää heitä tekemään rikoksia – jolloin puhutaan demonisesta tai elementaarisesta vaikutuksesta.

Joidenkin näkemysten mukaan kuolleet jäävät läheistensä lähettyville eräänlaisiksi ”suojelusenkeleiksi.” Tämä ei liene mikään sääntö, vaan poikkeuksellinen tila, joka johtuu erityisen voimakkaasta tunnesidoksesta (yleensä huolehtimisen tarpeesta tai eloon jääneiden kaipauksesta).

Traumaattiset tapahtumat (kuten väkivaltainen kuolema) saattavat pidättää tajunnan tapahtumapaikkaan, samoin liiallinen kiinnittyminen (omistamisen halu).

Voimakkaita tunteita sisältävät tapahtumat tuottavat myös kaltaisiaan energiakoostumia, jotka eivät hajoa välittömästi, vaan jäävät jollakin tavoin aistittaviksi. Esimerkiksi onnettomuuspaikoille suremaan tai uteliaisuuttaan tyydyttämään kerääntyvät ihmiset saattavat vahvistaa kyseiseen paikkaan muodostuvaa psyykkistä ominaislaatua (mikä ei ole hyvä asia).

Jonkin paikan, esineen tai rakennuksen palvonta ja ihailu parantavat sen psyykkistä atmosfääriä, kun taas kauhistelu ja ikäviin tapahtumiin samastuminen pahentavat tilan laatua.

Esimerkiksi ortodoksit suorittavat (muita enemmän) erilaisten tilojen ja esineiden siunaamista parantaakseen niiden psyykkistä puolta ja poistaakseen niistä mahdollisia ”näkymättömiä negatiivisia jäämiä.”

Eriytyvää kielenkäyttöä

Iltalehdessä annettiin viitisen vuotta sitten maalaisille ohjeita siitä, miten heidän tulisi käyttäytyä Helsingissä, etteivät vaikuttaisi maalaisilta. Vastavuoroisesti voitaisiin antaa Pohjanmaan maaseudulle eksyvälle urbaani-ihmiselle ainakin seuraavia kielellisiä ohjeita:

Sika-hyvä tarkoittaa Pohjanmaalla joulupöydän kinkkua tai pelloille levitettävää lietelantaa.

Sika-viilee viittaa pakastettuun sianruhoon.

Sairaan hyvä paikka löytyy tietenkin sairaalasta.

Mielettömän tai järjettömän hyvää paikkaa  pitää etsiä mielisairaalasta.

Vähän hyvä tarkoittaa jokseenkin heikkotasoista.

Mikäli jokin maistuu hyvälle, ei se kelpaa pahalle henkilölle. 

Mestis voisi urheilua seuraamattomalle tarkoittaa vanhaa mestauspaikkaa.

Meissäkö se paholainen piileksii?

Pahuuden persoonallistuma, Paholainen, Saatana tai Perkele käsitetään etenkin juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa Jumalan vastustajaksi, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.

Saatana mainitaan Uudessa testamentissa huomattavasti useammin (33 kertaa) kuin Vanhassa (14 kertaa). Jälkimmäisessä se on kiinnostanut lähinnä vain Jobia (10 kertaa).

Varhaiset kristilliset teologit tulkitsivat, että paholainen oli alun perin (siis ajattomuudessa) luotu hyväksi, mutta langennut myöhemmin (ajassa, mutta kuitenkin ennen ihmistä) ja asettunut sitten Jumalan viholliseksi. Kehitellyn ajatuksen tueksi haettiin joitakin Vanhan testamentin kohtia, joissa tosin paheksuttiin lähinnä kirjoitusajankohdan sellaisia hallitsijoita kuin Tyroksen kuningasta.

***

Saatanan katsottiin varhaisina kristillisinä aikoina liittyvän erityisesti pakanoihin (myöhemmin lähes kaikkiin toisuskoisiin). Kastekaavassa kastettavan (aikuisen – lapsikaste on tullut myöhemmin) piti siten luvata luopua paholaisesta.

***

Professori Elaine Pagelsin mukaan (ks. The Origin of Satan, 1995) jo evankelistat aloittivat kristillisen ”saatanallistamisen” (mustavalkoisen katsannon) kohottaakseen vielä epävakaan oman ryhmittymänsä profiilia muiden suhteen (aluksi ensisijaisesti juutalaisten).

Evankelista Markus panee (pitkäaikaisin seurauksin) juutalaiset vaatimaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista, vaikka nykytutkimuksen mukaan tavallinen kansa pidettiin täysin tietämättömänä koko oikeudenkäynnistä (kun pelättiin kansan asettuvan Jeesuksen puolelle ja nousevan hänen johdollaan roomalaisia vastaan).

***

Paholaisen karkottaminen taivaasta muistuttaa hyvin paljon alkuperäisten ihmisten (tai ihmisrodun) kohtaloa. Kyseessä saattaakin olla muunnettu allegoria samasta asiasta.

Karkotetulle paholaiselle piti kehitellä oma asuinpaikkansa. Hänet paikannettiin ensi vaiheessa maan päälle. Täällä hänen kuviteltiin tietoisesti etsiskelevän ihmisiä, joita voisi johtaa harhaan.

Vasta keskiajan skolastikot löysivät paholaiselle oivallisen väli- ja loppusijoituspaikan helvetistä, johon hänen raamatun mukaan piti tosin joutua vasta viimeisen tuomion jälkeen (langenneiden ihmisparkojen ja enkelten mukana).

***

Varhaisista kirkkoisistä Origenes ja Gregorius Nyssalainen esittivät, ettei helvettikään ole ikuinen, vaan aikojen saatossa sinne joutuneet saattaisivat katua ja tulla pelastetuiksi. Augustinus kuitenkin asettui (Ilmestyskirjaan sokeasti nojaten) tätä ajatusta vastaan, ja hänen näkemyksensä sinetöitiin kirkon viralliseksi opiksi Konstantinopolissa v. 553.

Martti Luther hyväksyi keskiaikaisen paholaiskäsityksen lähes sellaisenaan ja katsoi kristityn koko elämän olevan taistelua paholaista vastaan. Lisäksi hän kehitteli mielessään ajatuksen, jonka mukaan jopa paavinvirka oli itse paholaisen keksintöä – ja että paavi edusti Antikristusta, raamatun ennakoimaa Jumalan vastustajaa.

On enemmän kuin ilmeistä, että niin paavin kuin kaikkien muidenkin kirkollisten toimijoiden virat ovat lähtöisin inhimillisestä halusta organisoida joukkoliike laatimalla sille hierarkkinen vallankäyttöjärjestys.

Joskus kuulee vitsailtavan kirkollisten toimijoiden ylpeilleen paholaiselle siitä, että he olivat perustaneet kirkon Jumalan työn tueksi. Tähän paholainen vastaa, että hän on sen organisoinut!

Kirkon historiaa tarkasteltaessa voidaan löytää valitettavan runsaita ja brutaaleja esimerkkejä halusta lisätä keinoja kaihtamatta sekä valtaa että maallista omaisuutta (viimeisiin liittyvistä ylilyönneistä, Tetzelin anekaupasta, Luther sai kimmokkeen teeseihinsä).

***

Paholaisen käsittäminen konkreettiseksi olennoksi tai olemukseksi johtuu suurelta osin ihmisten tarpeesta löytää jokin ulkopuolinen syyllinen tai syy omiin heikkouksiinsa (ts. psykologisesta defenssista, projektiosta). Tällainen toimija sijoitettiin jo paratiisiin käärmeenä, joka houkutteli Eevaa ”omenavarkauteen”, josta koko myöhemmän ihmispopulaation kärsimysten väitetään saaneen alkunsa. Sanatarkasti tulkiten kertomus on täysin mieletön (tai sitten jumaluudessa on jotakin vikaa).

Genesiksen omenapuu kuvannee ulkoista maailmaa (ja siihen samastumista), jonka ”hedelmiä mutustellen” ihmiskunta voi opiskella ”luomisen alkeita” kehittyäkseen (kehittääkseen mentaalista olemustaan) niiden avulla joskus (Paavalin mukaan) ”pelkistä elävistä sieluista (ihmisaihioista) eläväksi tekeviksi hengiksi.”

***

Inhimillinen ajattelu näyttää yhä tarvitsevan konkreettisia kohteita kuvaamaan puhtaasti periaatteellisia, ajattomia ja jumalallisia asioita. Ihmisen on helppo ajatella jonkin konkreettisen tai ainakin persoonallisen (ihmistä muistuttavan) olemuksen olevan hänen puolellaan tai häntä vastaan.

Kristillisyydessä Kristus katsotaan useimmiten persoonaksi, joka on ihmisen puolella – on jopa kärsinyt hänen puolestaan (pro nobis). Saatana on sekä ihmisen että Kristuksen vastustaja (contra nobis).

Paholainen voidaan kuitenkin perustellusti sijoittaa ihmisten oman tajunnan puitteisiin tai pikemminkin puutteisiin: sellaisiin sisäisiin asioihin kuin itsekkyyteen, tietämättömyyteen, taitamattomuuteen, aggressiivisuuteen (ja muihin defensseihin) välinpitämättömyyteen ja avuttomuuteen.

Tällaiseen tulkintaan viittaa myös Matteuksen (6:23) ja Markuksen evankeliumien kohtaus, jossa Jeesus nimitti opetuslapsi Pietaria Saatanaksi, kun tämä ei kyennyt tajuamaan asiaa elämän itsensä kannalta, vaan nosti yksilön edun sen yli.

***

Uusi kristillinen teologia on alkanut korvat saatanan pahuuden prinsiipillä. Tunnettu teologi ja filosofi, Friedrich Schleiermacher jopa hylkäsi koko käsityksen persoonallisesta paholaisesta.

Filosofi Nietzsche kuvaa Zarathustrassan kautta sitä, että ”hyvä ja paha”, Jumala ja Paholainen ovat käsitteellisessä mielessä vain aikaan ja tilaan kuuluvia toisiin verrannollisia asioita, joilla on merkitystä lähinnä ihmisen järjellisen erotuskyvyn muodostumisessa. Zarathustra kohtaa sisäisissä tietoisuuden tiloissa ”vanhan vihollisensa, painavuuden hengen” ja havaitsee sen luomien polaaristen jännitteiden tilapäisen luonteen.

***

Kansanomaiseen käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet sekä kreikkalainen että germaaninen mytologia. Yleinen kuva sarvekkaasta sorkkaolennosta ei todellakaan perustu Uuden testamentin kuvauksiin, vaan muistuttaa lähinnä kelttien ja arkadialaisten hedelmällisyyden jumalia, Cernunnosta ja Pania. Saatana sai pukkia muistuttavan hahmonsa vasta myöhäiskeskiajan taiteissa.

***

Inhimillisen ajattelun heikkouksiin kuuluu usein kykenemättömyys erottaa toisistaan syitä ja seurauksia. Perinteisesti on esitetty, että paholainen on olemukseltaan alkuperäinen (heti luotu) eikä jälkiperäinen (myöhemmän kehityksen tulos).

Asia voitaisiin nähdä myös niin, että paholainen edustaa lähinnä ilmennyksen puitteissa tapahtuvan kehityksen vastavoimaa, joka pitää huolen siitä, että muutos pysyy käynnissä ja rakentuu riittävän vakaalle perustalle.

***

Ihmisten on tavattoman vaikea käsittää kärsimysten (saatanallisten asioiden) tarkoitusta, koska niiden tarkoitus ei yleensä ilmene välittömästi. Heitä lohdutetaan usein toteamalla, että ”käsittämättömät ovat Herran tiet.” Tämä ei aina tuo kovin paljon lohtua, sillä ihminen haluaa tietää syyt, vaikka hänen ymmärryksensä ei niitä kykenisi tai kuullessaankaan haluaisi käsitellä.

Kärsimyksen kysymys näyttää lisäksi olevan selvässä ristiriidassa näkemyksen kanssa, jossa Jumala esitetään kaikkea ja kaikkia syleilevänä rakkautena.

***

Muun muassa taannoisen Turun terrori-iskun kohteeksi joutuneet ja heidän läheisensä näkemykset ”hyvän voitosta” ovat joutuneet kovalle koetukselle, koska näin brutaalia väkivaltaa ei Suomessa ole pitkään aikaan kohdattu.

Ihmisyyden yleinen kehitys on yhä siinä vaiheessa (ilmenee etenkin nuorilla kapinaikäisillä), ettei vastuullinen omakohtainen ajattelu ole universaali ominaisuus. Petomaisuus ja helppo johdateltavuus ovat hyvin opittuja perusominaisuuksia, joita vallanhaluiset johtajat voivat vaivattomasti käyttää hyväksi.

Riittävän voimakkaasti motivoiden useimpia ihmisiä voidaan yhä johdatella mitä kauheimpiin tekoihin. Yksilöityminen ei ole edennyt vielä niin pitkälle (erotuskyvyksi), että se voisi ehkäistä voimakkaiden suggestioiden vaikutukset. Tähän saakka mentaalinen kehitys on ”oheistuotteena” myös lisännyt itsekeskeisyyttä ja oman edun tavoittelua.

Ranskassa suoritetussa kokeessa (ns. kuolemanpelissä) ainoastaan yksi viidestä osallistujista kykeni olemaan antamatta ohjaajan ja yleisön kannustamana kohteilleen kuolettavia sähköiskuja. Koe perustui Stanley Milgramin USA:ssa Yalen yliopistossa 1960-luvulla suorittamiin testeihin.

***

Filosofi Nietzsche nimitti paholaista ”painavuuden hengeksi”, joka pitää ihmisen mielen kiinnitettynä ulkoisen elämän virikkeisiin ja velvoitteisiin, hyvään ja pahaan, kunnes tajunta jossakin vaiheessa on valmis ja vapaa kohoamaan kaiken suhteellisen yläpuolelle. Vasta silloin paljastuu ”vanhan vihollisen” todellinen, tilapäinen olemus ja tehtävä.

Selfie ennen ja nyt

Selfie on englanninkielen selfportraitista kymmenkunta vuotta sitten muodostettu sana. Suomenkielessä sitä vastaisi omakuva, otos tai itse otettu valokuva.

Eräs vanhemman ikäpolven edustaja esitti sanalle suomenkielen otos-sanasta tehtyä muunnosta, itosta. Se saattaisi olla jopa osuva nimi, varsinkin kun se on lähellä retorisen suostuttelutaidon kolmea eri välinettä: ethosta, pathosta ja logosta.

Valokuvaus rantautui Suomeen 1800-luvun puolenvälin jälkeen, mutta kuvassa käynti ei vielä pitkään aikaan ollut kovin tavallista, sillä kuvaajia ja välineistöä ei löytynyt joka pitäjästä.

Alla oleva kuva on otettu isoisäni isoisän isästä joskus 1870-luvulla sadan kilometrin päässä kotipitäjästään (kuvaamo: Jakob Sandås, Munsala).

Varhaisina aikoina ei tietenkään otettu kuvia itsestä, koska kameroissa ei vielä ollut vitkalaukaisinta, eivätkä ne tarkentuneet kovin lähelle. Alussa sulkimena toimi linssin edessä oleva tulppa.

Seuraavan vuosisadan alkupuolella valokuvaus yleistyi hyvin nopeasti. Kamerat tosin ilmestyivät joka kotiin vasta vuosisadan puolenvälin jälkeen. Silloin ne olivat keventyneet, ja oli päästy eroon hankalista lasilevyistä.

Ennen sotia (lasilevyaikaan) kaverikuvat tulivat hyvin suosituiksi. Niiden ottopaikaksi etsittiin usein jokin mielenkiintoinen kohde, kuten Napuen taistelun muistomerkki alla olevassa kuvassa (kuva: H. Tanttari).

Myös studiokuvia otettiin, joista esimerkkinä neljän neidon kuva alla (kuva: H. Tanttari).

Työntekoakin haluttiin tallentaa kuviksi. Alla kuva tiilien valmistuksesta (kuva: H. Tanttari).

Myös harrastuksia kuvattiin, kuten alla oleva painikohtaus todistaa (kuva: H. Tanttari).

Varsin monet viime vuosisadan alkupuolen suomalaiset jäivät kuitenkin omakuvia vaille, ellei suku lopulta otattanut kuvaa avonaisessa arkussa (jollaisia kuvia löytyy vanhoista perhealbumeista). Tämä kuvaperinne ei (onneksi) jatkunut enää viime vuosisadan jälkipuoliskolla.

Kameroiden yleistyminen ei vielä pitkään merkinnyt sitä, että kuvia olisi napsittu jatkuvasti ja ilman ”painavaa syytä.” Kuvia otettiin lähinnä perhejuhlien ja lomamatkojen yhteydessä. Jälkimmäisestä alla yksi esimerkki 1950-luvun lopulta (kuva: K.J. Mielty).

Yksi hieman nykyaikaiselta selfieltä vaikuttava varhainen (1920-luvun) kuvaustilanne löytyi Amerikasta

Samasta maasta löytyy myös kuvia, jotka muistuttavat hieman nykyajan trendiä hakea mahdollisimman vaarallinen kuvauspaikka. Kuvan miehet eivät kuitenkaan ole kiivenneet korkeuksiin jännityksen tai pätemisen vuoksi, vaan ansaitakseen elantonsa.

Seuraavat nykyajan kiipeilijät lienevät matkassa aivan toisenlaisin motiivein.

Kaikkein tavallisinta on tietenkin omien kasvojen kuvaaminen muistoksi jostakin paikasta tai tilanteesta.

Monet haluavat ikuistaa itsensä joidenkin julkisuuden henkilöiden kanssa.

Ennen valokuvauksen yleistymistä varsinaisia omakuvia oli vain taiteilijoista itsestään. Muotokuvia maalattiin vain hyvin harvoista persoonista joko tilaustöinä tai taiteilijoiden omiin tarkoituksiin.

***

Valokuva (kaikissa muodoissa) on mitä oivallisin väline palauttaa mieleen muistoja. Kuvaamista kutsutaan toisinaan ikuistamiseksi, mikä ei tietenkään ole täysin oikea käsite, koska kuvien kesto on rajallinen. Lisäksi aivan liian monet vanhat henkilökuvat ovat hävitetty tai menettäneet informaatioarvonsa sen takia, ettei niissä esiintyviä ole vaivauduttu nimeämään.

Nykyajan ongelmaksi saattaa muodostua kuvien valtava määrä, josta on vaikea poimia ja säilyttää se aines, joka on olennaisinta. Digitaalisten kuvien yleistyessä kuva-albumien menekki romahti, kun juuri kukaan ei vaivautunut tulostamaan kuvia, saati liimailemaan ja nimeämään niitä albumeiksi. 

Onneksi kehitettiin menetelmiä, joilla digitaalisista kuvista voidaan tulostamatta valmistaa hienoja kuvakirjoja (esim. Ifolor), kunhan viitsitään nähdä hieman vaivaa.

Kuvaaminen sinänsä on niin helppoa, että sen oppii ”apinaveljemmekin minuutissa.”

Hyvien muotokuvien ottaminen ei kuitenkaan ole digiaikanakaan juuri sen helpompaa (tosin paljon halvempaa) kuin aikaisemmin, sillä määrä ei takaa laatua.

Alla olevan kuuluisan kuvan Winston Churchillista on ottanut Yousuf Karsh v. 1941. Kerrotaan, että kuvaaja on saanut pääministeriltä vaikeaan ajankohtaan istuvan ilmeen nappaamalla yllättäen sikarin pois hänen suustaan.