KALLISTUUKO KIRKKOLAIVA PAARPUURIIN?

Professori Heikki Hiilamo totesi vuonna 2005, ollessaan vielä Kirkkohallituksen palveluksessa, että Suomen luterilainen kirkko asemoitui 1900-luvun alussa oikealle mm. siitä syystä, että sosiaalidemokraattien ohjelmassa kirjattiin tavoitteeksi kirkon ja valtion erottaminen, uskonnonopetuksen poistaminen kouluista, sekä seurakuntien omaisuuden palauttaminen kunnille.

***

Viimeisen sadan vuoden kuluessa tosiasiallinen tilanne on muuttunut tai suorastaan mullistunut, tosin kansan syvissä riveissä – niin vasemmalla kuin oikealla – sitä eivät kaikki ole vieläkään huomanneet.

***

Vuonna 2004 Kuopion piispa Wille Riekkinen kehotti suomalaisia perehtymään vakavasti Karl Marxin teoksiin.

Kirkolliskokoukseen osallistunut sosiaalidemokraattinen Pertti Rajala väitti, että kirkko oli jo ajanut vasemmalta hänen oman puolueensa ohitse.

Erkki Tuomiojakin tunnusti löytäneensä kirkon markkinataloutta suomivista kannanotoista ajatuksia, joita hän kaipasi omalta puolueeltaan.

Terho Pursiainen totesi, että hänen aikansa piispat edustivat yhteiskunnallisesti 1960-luvun uusvasemmistolaisuutta ja ettei porvarillisesti ajattelevilla pian olisi sijaa kirkossa – siitä kun oli muodostumassa sosiaalidemokratian ”hengellinen siipi.”

Kuinka tähän on päädytty?

Arkkipiispojen näkemykset heijastavat yleensä varsin hyvin ajan suuntauksia.

Muutoksien lähtökohta lienee Johannes Salomies, joka toimi arkkipiispana 1951–1964. Hän piti tiivistä yhteyttä ja vuorovaikutusta sekä Paasikiven että Kekkosen kanssa, mutta ei vielä törmännyt puoluepoliittisiin asioihin. Esillä oli ainoastaan Tiililään ja Niinivaaraan henkilöityvä kiista kirkon maallisesta ja hengellisestä roolista. Siinä Salomies otti tyynnyttelijän roolin, joka ei tietenkään miellyttänyt kummankaan näkemyksen kannattajia.

***

Tilanne muuttui ratkaisevasti Martti Simojoen tullessa arkkipiispaksi v. 1964. Hänen juurensa olivat herännäishenkisessä pohjalaisuudessa, jossa isänmaallisuus ja sen puolustaminen olivat arvossa.

Sodan jälkeen näyttää Simojoen näkemys kulttuurielämää ja kirkon yhteiskunnallista roolia kohtaan muuttuneen. Hän pyrki mm. parantamaan suhteita työväestöön. Toisaalla hän palautti Mannerheimin Lastensuojeluliiton arvostuksen ja sai niin paljon poliittista huomiota, että häntä pyydettiin jopa ehdokkaaksi vuoden 1962 presidentin vaaleihin, josta hän kieltäytyi.

Simojoki joutui kohtaamaan 1960-luvun vasemmistolaisen radikalismin, jonka yhtenä laukaisijana oli Hannu Salaman ”Juhannustanssit” ja siitä syntynyt oikeusprosessi. Simojoki otti Salomiehen varoituksista huolimatta voimakkaasti kantaa teokseen. Tämä saattoi osaltaan johtaa kirkon yhteiskunnallisen arvovallan heikentymiseen.

Arkkipiispa sai nyt vastaansa ankaraa kritiikkiä, vaikka hän oli Kirkkojen maailmanneuvoston näkemysten mukaisesti arvostellut maailmassa tapahtuvaa sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta sekä etsinyt yhteyttä poliittisen vasemmiston kanssa.

Simojoki kuitenkin yhä tähdensi, ettei yhteiskunnan pelastaminen saanut talloa jalkoihin ihmisten sielujen pelastamista – kirkon selkeä päätehtävä oli hengellinen.

***

Mikko Juva valittiin arkkipiispaksi v. 1978. Hän oli toiminut muun muassa v. 1965 perustetun Liberaalisen Kansanpuolueen ensimmäisenä puheenjohtajana. Juvaa pidettiin vapaamielisenä teologina, joka otti rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin – joidenkin mielestä tosin hyvin vasemmistolaisessa hengessä. Hänen kautensa rajoittui kuitenkin vain neljään vuoteen.

***

Seuraava arkkipiispa oli John Vikström, jonka kaudella painopiste siirtyi selvästi opillisista asioista yhteiskunnallisen keskustelun ja kansainvälisen ekumenian piiriin.

Vikström oli tutustunut saksalaiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyrittiin yhdistämään sosialismin periaatteita kristillisiin arvoihin. Hän itse korosti ihmisyyttä, köyhien puolelle asettumista ja eettistä ajattelua, joka ulottuisi myös yritysmaailmaan.

Vikströmin kaudella useat piispat, kuten paljon julkisuudessa esiintynyt Wille Riekkinen, osallistuivat ahkerasti kirkon poliittiseen uudelleen ohjaukseen mm. laatimalla askelmerkeiksi teesejä, jotka korostivat kirkon yhteiskunnallisia tavoitteita huomattavasti enemmän kuin hengellisiä.

He kirjasivat 90-luvulla, että ”hengellisyys ilman maallisuutta päätyy hengettömyyteen, ja suhteemme pakolaisiin ja osattomiin mittaa ihmisyytemme ja että ihmiset ymmärtävät kirkon tekoja, eivät sen sanoja!”

***

Jukka Paarman virkakaudella huomion keskipisteenä olivat naispappeus ja suhtautuminen samaa sukupuolta oleviin. Naispappeuden suhteen tilanne oli arkkipiispan näkemyksen mukaan kehittynyt hyvään suuntaan, mutta jälkimmäinen kysymys jäi vielä avoimeksi seuraavan arkkipiispan, Kari Mäkisen kaudelle.

***

Kari Mäkisen kaudella poliittinen linja on jäänyt hieman varjoon, kun samaa sukupuolta olevien vihkiminen on noussut päähuomion kohteeksi – ja samalla kirkkokansaa jakavaksi tekijäksi.

Kirkko on hieman yrittänyt korottaa profiiliaan soittelemalla kelloja Aleppon uhreille ja tarjoamalla pakolaisille valtiovallan päätökset ylittävää kirkkosuojaa.

Osa papistosta aikoo nyt mennä hitaan kirkollisen muutosprosessin edelle suorittamalla sen luvatta homoparien vihkimisiä. Kirkko tuskin uskaltaa tehdä ”kapinallisista” marttyyreita, koska tietää, että eroaalto ja hajaannus lisääntyisivät.

***

Jotkut kirkon toimijat ajattelevat, että keventämisellä saadaan ihmiset kiinnostumaan ja palaamaan takaisin. Lounas-, lapsi-, torkku-, viini-, tanssikirkot ja saarnan-jälkeis-kaljat saattavat ainakin hetkeksi temmata muutaman uteliaan ja uneliaan mukaan, mutta tuskin sellainen rakentaa ihmisten henkistä elämää ja olemusta?

***

On selvää, että kirkkolaiva on kallistunut monta piirua paarpuuriin ja että sen kurssista ei kenelläkään ole varmuutta. Polttoaineestakin (rahasta) alkaa jo monissa seurakunnissa olla pulaa, joten monet saattavat alkaa vilkuilla pelastusveneiden suuntaan, joissa voisi siirtyä johonkin ”turvallisempaan laivaan” tai lähimpään maalliseen satamaan.

***

Lähellä kirkkolaivan komentosiltaa toimiva Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo todistaa blogissaan sen, että kallistumaa ei ole edes aikomus korjata. Hän pitää koko perinteistä suomalaista kansallisuusajattelua myrkkynä, jota ei missään nimessä saisi niellä.

Kirkon tiedotuskeskus asettuu Keskitalon ajatusten taakse todeten, että ne ovat osa kiinnostavaa kirkollista keskustelua ja sopivat hyvin kirkon linjaan.

***

Ehkäpä hiljalleen myös vanhoihin kirkollisiin perinteisiin nojaavat (papit ja maallikot) huomaavat, että perinteisesti kirkosta välittämättömän suuntauksen edustajat eivät ole suurin joukoin itse astuneet laivaan. He ovat sen sijaan ikään kuin salaa lastanneet laivan kannen omilla arvokonteillaan, jotka pohjautuvat pääasiassa materiaaliseen hyvinvointiin ja valjastavat samalla kirkon ajamaan heidän ”edistyksellisiä” näkemyksiään.

***

Kirkkolaivan kurssin tulisi varmaan ainakin perinteisesti ja periaatteellisesti suuntautua horisontin yli sitä jumalallista valoa kohden, joka loistaa ikuisesti, mutta kätkeytyy heti, jos jokin maallinen varjo kaartuu sen eteen.