Enkelisatu aikuisille

Arkkienkelit Hyvänlainen ja Pahanlainen törmäilevät toisiinsa lähes päivittäin omilla aineettomilla teillään touhutessaan tärkeimmän projektinsa parissa, jota he omissa piireissään kutsuivat ihmiseksi. 

Molemmat katsoivat tekevänsä todella merkittävää työtä tuottaessaan ja muokatessaan inhimillisiä impressioita. Keinoista heillä tosin oli täysin poikkeavia näkemyksiä.

Toisinaan he näkivät valonväläyksen, kun joku korkeista Serafeista heijasti itseään heidän olotiloihinsa. Erityisesti Serafi Olevaisella oli tapana säikytellä arkkienkeleitä olemuksensa loistolla. Tosin hän useimmiten poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta tällä kertaa hän kuitenkin pysähtyi ja himmensi hieman valkeuttaan, niin että arkkienkelit saattoivat kääntyä hänen kasvojensa suuntaan.

Arkkienkeleistä Pahanlainen oli rohkeampi ja uskalsi avata keskustelun:

Pahanlainen: Mistä sitä tullaan, ja millä asioilla ollaan?

Olevainen: Ainolasta tietenkin, vaikka ette te siitä mitään tiedä – ja ihmisen asialla ollaan.

Hyvänlainen: Ihmisen asiat ovat meidän asioitamme, miksi noin suuri valkeus niihin sekaantuu?

Olevainen: Valkeus ei sekaannu mihinkään, se vain on kätkettynä kaikessa.

Pahanlainen: Miten noin kirkas voi puhua noin hämäriä?

Hyvänlainen: Te Serafit yritätte hämätä meitä ihmisten hyvätekijöitä.

Olevainen: Kiusankappaleita te yhä olette, tosin tarpeellisia omilla aloillanne.

Hyvänlainen: Tuo Pahanlainen on kiusankappale, pitäisi sinun se tietää. Ihmisetkin sen tietävät, vaikka eivät juuri mitään tiedäkään.

Olevainen: Ihmiset uskovat tietävänsä. Te edes tiedätte olevanne saman asian eri puolia.

Hyvänlainen: Minä olen kuitenkin se parempi puoli.

Pahanlainen: Ilman minua ihmiset eivät sinuakaan tunnistaisi.

Hyvänlainen: Kautta Jupiterin kuiden – minussa on heidän ainoa turvansa.

Pahanlainen: Mutta Saturnukseni renkaista he vielä ilonsa saavat.

Olevainen: Voi teitä! Ilon hetkiä te tuotatte ihmisille, että he jaksavat vaeltaa harhapolkujaan.

Hyvänlainen: Ihmisten viisaus on selvästi kasvanut. He ovat lähettäneet luotaimiaan minun kotiplaneettani kuihin asti.

Pahanlainen: Ja tunkeutuneet minun kotiini.

Olevainen: Mutta he eivät ymmärrä lähettää luotaimiaan todelliseen itseensä.

Hyvänlainen: Sehän olisi itsekkyyttä, enkä minä sitä heille salli, kun olen heidän ylin sallimuksensa.

Pahanlainen: Sinä et salli heille mitään hauskaa ja luovaa.

Hyvänlainen: Vanhassa hyvässä vara parempi. Vaarallista on liika luovuus. Kaikki tarpeellinen on jo luotu.

Pahanlainen: Minä kaadan vielä kumoon sinun hyveittesi linnakkeet.

Hyvänlainen: Hyveet ovat ikuisia. Minä valkaisen sinun katalat tiesi, että ihmiset voisivat ne havaita ja kulkea minun valkeuteni teitä.

Pahanlainen: Teatteria ovat sinun taivastiesi, pelkkää teeskentelyä ja tietämättömyyttä.

Hyvänlainen: Minun tietoni perustuu pyhiin kirjoituksiin, jotka eivät milloinkaan valehtele.

Pahanlainen: Ja minä kun sanelin niistäkin suurimman osan.

Hyvänlainen: Valehtelet, niin kuin aina, sinä valehtelijoiden kuningas.

Pahanlainen: Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi, sinä sokean uskon ruhtinas.

Hyvänlainen: Sinä et ole minun lähimmäiseni.

Pahanlainen: Nyt sinä puhut pyhiä tekstejäsi vastaan. Sinä rakastat vain rakastajiasi. Minä olen avoin kaikille.

Hyvänlainen: Olevainen, tule jo todistajakseni.

Olevainen: Ei teissä kummassakaan ole koko totuutta. Totuus todistaa itse puolestaan.

Hyvänlainen: Mutta minä uskon vain totuuteen ja sinuun.

Pahanlainen: Sinun uskosi on toispuolista. Ei sellaiseen voi luottaa.

Hyvänlainen: Johonkin pitää voida uskoa ja luottaa, että voi kasvattaa ihmiset valmiiksi.

Olevainen: Ette te voi tehdä ihmistä valmiiksi. Valmistaminen kuuluu minulle ja lähettäjälleni.

Pahanlainen: Ihminen on pian valmis minun ikuisiin saturnaaleihini.

Hyvänlainen: Minä pidän huolta siitä, että he pääsevät minun Isäni pitoihin, Jupiterini iankaikkisiin juhliin.

Olevainen: Teidän juhlanne ovat tilapäisiä lepopaikkoja väsyneille sieluille, eivät ne vielä ihmistä ikuiseksi tee.

Hyvänlainen: Hyve saa ikuisen palkkionsa minun kauttani, niin minulle on opetettu.

Pahanlainen: Kukaan ei kestäisi sinun virsi-iltojasi ikuisesti?

Hyvänlainen: Ei ole mitään parempaa kuin ylistää ikuisesti Herraa.

Pahanlainen: Jota sinä et ole milloinkaan nähnyt – lieneekö häntä edes olemassa?

Olevainen: Turhaan te kiistelette ikuisista asioista, niin kauan kuin vielä mittaatte aikaa.

Hyvänlainen: Iankaikkinen on ikuista aikaa.

Olevainen: Siinä erehdyt. Ikuisuudessa ei ole aikaa.

Pahanlainen: Silkkaa tyhjyyttä. Vain hullu sellaista kaipaa.

Olevainen: Henki on hulluutta hengettömälle.

Hyvänlainen: Mutta minähän olen hyvä henki, joka yritän henkistää ihmistä.

Pahanlainen: Niin minäkin – huutava henki pimeydestä.

Olevainen: Pelkkä aineettomuus ei ole henkeä. Henki on rajatonta ja ikuista, te olette yhä rajallisia ja ehdollisia.

Hyvänlainen: Ihmiset pitävät minua ikuisena ja jumalallisena henkenä.

Pahanlainen: Niin minuakin.

Olevainen: Ihmiset kutsuvat omaa äännähtelyään ja lihastensa liikettä hengen tuotteiksi.

Hyvänlainen: Mutta minä opetan heille oikeaa ja varsinaista hengellisyyttä.

Pahanlainen: Hengellisyys on hyvänlaisten oma keksintö, kun he eivät käsitä henkisyydestä mitään.

Hyvänlainen: Sinä pilkkaat kaikkea pyhää ja arvokasta.

Pahanlainen: Minä vain vapautan sinut typeryyksistäsi.

Olevainen: Henki on kaiken ydinolemus, siinä ei ole sijaa hyvälle tai pahalle.

Hyvänlainen: Nyt sinä häpäiset minua, hengen lähettilästä.

Olevainen: Henki on täydellinen, erilaisuus olisi siinä vakava puute ja mahdottomuus.

Pahanlainen: Kun kaikki tulevat minun kaltaisekseni, niin erilaisuus on poissa ja puhdas pimeä henki läsnä.

Hyvänlainen: Silloin ihmiskunta joutuu tuhon omaksi.

Olevainen: Älkää luulko, että ihmiset tulevat teidän kaltaiseksenne. Kun työ on loppuun saatettu, he tulevat minun kaltaisekseni.

Pahanlainen: En minä tuota usko. He tulevat opettajiensa kaltaisiksi – jotkut minun, ja toiset tuon viheliäisen Hyvänlaisen kaltaisiksi.

Olevainen: Teidän työnne heissä kasvattaa valmiutta johonkin aivan toisenlaiseen, mutta te ette voi sitä nähdä tai toteuttaa.

Hyvänlainen: Minä näen hyveiden kasvun.

Pahanlainen: Ja minä näen niiden lakastumisen.

Olevainen: Te näette vain ihmisen mielen muutoksia, minä näen mielen tyhjentymisen typeryyksistään ja avautumisen todellisuuteen.

Pahanlainen: Siis ihmisprojektin raukeamisen tyhjiin.

Olevainen: Ei, vaan ihmisprojektin ylevän päätöksen.

Hyvänlainen: Jonka minä olen saanut aikaan.

Olevainen: Jossa te molemmat olette toimineet avustajina ajassa ja tilassa.

Hyvänlainen: Pahanlainen tekee kaikkensa tärvelläkseen minun toimiani.

Pahanlainen: Sinä teet aivan liian paljon virheitä. Pakko minun on painaa jarrua.

Olevainen: Teidän puristuksestanne ihminen voi kohota itsensä yläpuolelle, missä minä saan hänestä otteen.

Hyvänlainen: Minä hyppään silloin hänen kyytiinsä.

Olevainen: Te molemmat kohtaatte kerran hyvän ja pahan tuolla puolen, missä minä asustan.

Hyvänlainen: Sinne minun kaipuuni vie, ikuisesti hyvää tekemään.

Pahanlainen: Niin minunkin – vastapainoksi typerille ylistyksillesi.

Olevainen: Siellä saatte tekin levon, kaikkien tekemisten tuolla puolen, ikuisessa olemisessa.

Hyvänlainen: Minun Isäni työskentelee aina, en minä lepoa kaipaa.

Olevainen: Rauha rauhan tehneille, lepo niille, joille tuleminen ja meneminen ovat jo kaiken antaneet.

Pahanlainen: Sinä opetat laiskuutta ja johdatat meitä harhaan, että ihmiset pääsisivät meiltä karkuun.

Olevainen: Minä opetan sen, minkä Ainoa on minuun heijastanut.

Hyveellinen: Mistä voit tietää noin varmasti?

Olevainen: Minä olen tieto, ei mitään ole minun ulkopuolellani.

Hyveellinen: Ei kenelläkään ole kaikkea tietoa.

Paheellinen: Uutta tietoa nousee esiin joka hetki.

Olevainen: Mitään uutta ei tule esiin, kaikki on jo ajattomasti minussa.

Hyveellinen: Ihmiset eivät tule tuohon milloinkaan uskomaan.

Olevainen: He tulevat sen kokemaan, kunhan ovat kadottaneet uskonsa häviävään.

Hyveellinen: Minä pidän yllä heidän uskoaan.

Paheellinen: Ja minä särjen heidän typerät uskonsa.

Olevainen: Ja minä luon katseeni heidän sieluihinsa, kun he lopulta kyllästyvät teidän leikkeihinne.

Hyveellinen: Vai leikiksi sinä kutsut minun ylevää toimintaani.

Olevainen: Leikiksi totisen toden rinnalla, kaikella rakkaudella, kaikkiallisella rakkaudellani, joka syleilee teitä molempia, te tuhlaajapoikien tukijat.

Näin sanoen Olevainen kohoaa ylös, ja arkkienkelit jäävät hämmentyneinä miettimään omaa olemustaan ja tarkoitustaan.

Perinteistä tietoa enkelihierarkioista:
https://a1.vuodatus.net/lue/2017/01/enkeleita-onko-heita

Vanhassa vara parempi

Totesi jo vanha kansa ja jatkoi, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.

Tällaiset käsitykset heijastavat hyvin monille ihmisille tyypillistä, periaatteellista, psyykkisen lepokitkan tapaista muutosvastusta.

Epäilys kaikkea uutta kohtaan saattaa johtua myös kokemuksesta, etteivät hetikään kaikki uudet ideat ole osoittautuneet onnistuneiksi.

Esimerkkejä voidaan löytää mm. uusista rakennustavoista, joista on seurannut pahempia ongelmia kuin mitä vanhoissa ja viluisissa hirsitaloissa koettiin.

Myös yhtenäiskoulu näyttää tuottavan epätyydyttäviä tuloksia, koska turhan suuri osa ikäluokasta ei motivoidu koulun oppiaineista. Vanhan rinnakkaisjärjestelmän asiallinen kehittäminen olisi voinut johtaa parempiin tuloksiin.

***

Muutosvastus on sekä luonne- että ikäkysymys. Nuoret ihmiset hakevat muutosta jopa sen itsensä takia tai vastustaakseen vanhempien esittämiä ”aikansa eläneitä totuuksia.” Vanhemmissakin ikäluokissa löytyy yksilöitä, jotka ovat keskimääräistä joustavampia uusille ajatuksille tai jopa esittävät niitä itse.

Oppineisuus itsessään ei kelpaa ajatuksellisen joustavuuden takeeksi, koska monet oppineetkin ehdollistuvat oman alansa yleisiin näkemyksiin eivätkä sitten kovin helposti ota vastaan mitään poikkeavaa (muuta kuin tietenkin itse esitettyä).

***

Jo Platon käsitteli muutosvastuksen yhteiskunnallista merkitystä todeten, että muutoksia vastustavat ja niitä puoltavat tulisi pitää vuorovaikutuksessa, että asiat kehittyisivät ilman yli- tai alilyöntejä. Vuorovaikutus oli Platonin mukaan mahdollista ainoastaan silloin, jos eri ryhmien kesken vallitsee riittävän yhtenäinen käsitys siitä, mikä elämässä on olennaista.

***

Platon esitti myös suuria varauksia demokratian suhteen, koska se ei hänen mukaansa ”ollut hyvä hyvässä eikä pahassa”, koska mihin tahansa asiaan löytyi omat vastustajansa. Filosofi suositteli ”valistunutta diktatuuria”, jonka ongelmaksi on historiallisesti muodostunut ”huutava pula valistuneista diktaattoreista.”

Historia vilisee hirmuhallitsijoita, eikä nykypäiväkään ole niistä päässyt eroon. Vanha kansa väitti, että valta turmelee – mikä pitää paikkansa vain silloin, jos vallanpitäjässä itsessään löytyy sisäinen alttius turmeltumiseen.

Kuitenkin on selvästi havaittavissa, että useimmat kansat – suomalaiset mukaan lukien – kaipaavat keulakuvakseen jonkinlaista ”filosofikuningasta”, joka kelpaa kaikkien moraaliseksi esimerkiksi ja kykenee ajamaan koko kansa etua.

Kansojen parissa on myös huomattu, että poliittiset järjestelmät nostavat usein esiin varsin kapea-alaisia ja valtaan mielistymään taipuvaisia persoonia. Tämä käy ilmi siinä, että monissa maissa on etsitty johtajia tavanomaiseen politiikkaan sitoutumattomista toimijoista.

***

Elämän tarkoituksiin syvästi paneutuneet filosofit (mikäli heitä jostakin löytyy) eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita vallasta muuta kuin velvollisuutena ja siinä suhteessa, missä valta voi palvella ihmisyyden ylentämistä.

***

Tänä päivänä muistellaan monilla tavoin Suomen sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumia. Muuan erikoinen persoona niissä tiimellyksissä oli Yrjö Kallinen, joka tuomittiin toimistaan tai niistä huolimatta neljään kertaan kuolemaan. Hän ei itse suostunut anomaan edes armoa.

Vankila-aikoinaan hän päätti itsekseen, ettei enää koskaan tottelisi ketään eikä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä – muuta kuin siinä, minkä hän itse tuntisi oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi.

Opetusneuvos Kallinen oli tinkimätön, filosofisesti suuntautunut pasifisti, joka kuitenkin joutui hoitamaan pari vuotta Suomen puolustusministerin tehtäviä.

Lisätietoa Yrjö Kallisesta ks.
http://kalervomielty.blogspot.fi/2017/02/elammeko-unessa.html

***

Suomen historiaa tarkastellen voidaan havaita, että kansan keskuudesta on sen identiteetin syntymisen ja vaikeimpien vaiheiden aikoihin noussut merkittäviä persoonia, jotka eivät ole katsoneet omaa etuaan, vaan ovat voimiaan säästämättä toimineet kansan kehityksen turvaamiseksi. Samalla he ovat toimineet esikuvina koko kansalleen.

Saattaisi olla jopa niin, että helppoina aikoina karismaattisia johtajia ei edes tarvita, vaan silloin myös keskinkertaiset saavat tilaisuuden harjoitella vaarantamatta kokonaisuutta.

Tiedonjanoa vai silkkaa uteliaisuutta?

Mentaalisen olemus lienee perussyy ihmisen haluun saada tietoa ulkoisista ilmiöistä. Raamattu symboloi tätä suuntausta ”lankeemuksena hyvän ja pahan tiedon hedelmiin.”

Halu saada lisää tietoa on ihmisen mentaalisen olemuksen luonnollinen taipumus. Siihen liittyy myös kyllästyminen aikaisempaan tietoon. Kyllästymisen nopeudessa on tosin yksilöllisiä eroja. Jotkut ihmiset saattavat pitkään vältellä uusia virikkeitä joko laiskuuttaan tai arkuuttaan. Toiset taas täyttävät mielensä kaikista saatavissa olevista impulsseista pyrkien kadottamaan niihin omat sisäiset ristiriitansa.

Synonyymisanakirjan mukaan uteliaisuus on samaa kuin tiedonhalu. Nykysuomen sanakirja tosin määrittelee uteliaisuuden (kansan tajua vastaavasti) haluksi saada tietoonsa tai koettavakseen jotakin uutta ilman mitään syvällistä tiedon tai oppimisen tarvetta.

Kansanviisaus väittää, ettei ”uteliaisuus kuulu sivistykseen.” Toisaalta sivistystä ei kovin paljon ilmenisi ilman jonkinasteista halua tietää ja ymmärtää asioita yhä enemmän.

***

Uteliaisuus kohdistuu usein toisten ihmisten asioihin, mikä ei ole uusi ilmiö. Vanhassa testamentissa Siirak (19:10) luonnehtii tällaista mielentilaa seuraavasti: ” Oletko kuullut jotakin sanottavan? Se kuolkoon sinun kanssasi. Ole huoleti: ei se sinua halkaise.”

Uteliaat ihmiset haluavat usein välittömästi jakaa saamansa tiedot, jolloin puhutaan juoruilemisesta. Utelias ihminen saattaa ainakin kuvitella saavansa tietojensa myötä jonkinlaista valtaa toisten ihmisten suhteen – väitetäänhän yleisesti, että ”tieto on valtaa.”

***

Nykyisin käytetään laajamerkityksellisesti englanninkielestä tullutta ilmausta ”get a life”, hanki itsellesi elämä, kun pyritään ”opastamaan” lähimmäistä pois ”hyödyttömien harrasteiden parista.”

”Oman elämän hankkiminen” viittaa tuskin Johanneksen evankeliumin (5:2) ajatukseen ”elämästä itsessään”, joka edellyttäisi koko tietoisuuden ”transponoitumista ajattomaan ja pysyvään tilaan” – eli ”elämän puun löytämistä.”

***

Uteliaisuus ilmenee puhtaimmillaan pienillä lapsilla, jotka tutkivat innokkaasti ympäristöään ja kyselevät asioista aina aikuisten kyllästymiseen saakka. Se on kuitenkin välttämätöntä inhimillisten perusvalmiuksien oppimisessa.

***

Aivotutkimuksissa on havaittu, että kiinnostavan tiedon odotus aktivoi aivojen mielihyväalueita jopa enemmän kuin tiedon vastaanottaminen.

Aikuisilla uteliaisuuden ja tiedonhalun ero on usein vaikeasti määriteltävissä. Olennaisimmat kriteerit löytynevät motiivien piiristä: mitä tarkoitusta varten, millaisin vaikuttimin tietoa haetaan?

***

Nykyisin ulkoista tietoa on erittäin runsaasti ja helposti saatavilla. Suomalaisessa kulttuurissa korostetaan ehkä turhankin paljon muodollista tietoa (opinnäytteitä). Tämä saattaa johtaa siihen, että ihminen lisää tietomääräänsä ehtimättä kunnolla sulattaa sitä omakohtaiseksi ymmärryksekseen.

Prosessoimaton (mekaaninen tai kypsyttelemätön) tieto voidaan kaikkein helpoiten korvata tietokoneilla. Ihmisten tulisi siten pyrkiä asioiden kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen, mikäli he eivät halua tulla korvatuiksi.

***

Uusien kommunikointivälineiden yleistyessä on syntynyt riippuvuutta ulkoisista virikkeistä erityisesti ns. sosiaalisen median ansiosta. Voidaan tosin olettaa (ainakin toivoa), että yleinen innostus välineelliseen yhteydenpitoon alkaa jossakin vaiheessa hiipua ja hakeudutaan takaisin välittömämpään kommunikointiin.

Liiallinen riippuvuus ulkoisista virikkeistä saattaa aiheuttaa ongelmia silloin, jos virikeympäristö sairauden, vanhuuden tai jonkin muun syyn takia supistuu. Aivot eivät silloin saa tottumaansa määrää impulsseja, jolloin niiden toiminnot voivat jossakin määrin heikentyä.

***

Muuan opettaja (Gudjieff) totesi, että ihminen tarvitsee elääkseen ruokaa, ilmaa ja impressioita. Nykyisin kiinnitetään yhä enenevässä määrin huomiota ruuan ja ilman laatuun, mutta mentaalisiin virikkeisiin ja niiden prosessointiin ei vielä ole kiinnitetty paljonkaan huomiota.

Huomiota ei liioin riitä siihen, missä määrin ihminen kehittää itsessään kaikista ulkoisista virikkeistä riippumatonta sisäistä elämäänsä, jota voitaisiin (tosin vain erillisyyden puitteissa) pitää eräänlaisena esiasteena ”elämästä itsessään.”

***

Saattaisi olla paikallaan olla utelias myös oman olemuksensa syvempien kerrostumien suhteen, koska jossakin vaiheessa kaikki ulkoiset virikkeet katoavat ja ihminen ”on omillaan” – sen sisäiseen elämään soveltuvan varassa, mitä hänen luontoonsa on elämän puitteissa kehittynyt.

Kirkon piikki autuaasti aukiko?

Iltalehden toimittaja, Marko-Oskari Lehtonen, toteaa evankelisluterilaisella kirkolla olleen aina enemmän rahaa kuin valvovia silmiä.

Nykyisin valvovia silmiä kuitenkin lienee kuitenkin aivan riittävästi, mikäli ne vain pidettäisiin avoimina. Seurakuntiin valitaan neljän vuoden välein vaaleilla kirkkovaltuusto, joka valitsee käytännön toimintaan kahden vuoden välein kirkkoneuvoston (yhtymissä seurakuntaneuvoston).

Neuvostoilla on varsin paljon valtaa, ja niiden johdossa on kirkkoherra.

Vain harvat kirkkoherrat ovat talousneroja (saati ekonomeja), eikä sellaista heiltä tulisi edes odottaa. Seurakunnista löytyy kuitenkin talousasioista perillä olevia virkailijoita, joiden velvollisuus olisi saattaa pappien ja luottamuselimien tietoon (mieluummin välittömästi) esiin tulleet taloudenhoidolliset ongelmallisuudet ja epäkohdat.

On hyvin erikoista, että tämän päivän seurakunnissa hyväksytään esim. kuitittomia menoeriä. Verolainsäädäntö on pitänyt huolen siitä, ettei sellainen käy laatuun edes pienissä yrityksissä, saati kunnissa tai valtionhallinnossa.

***

Eräs ongelmien syy saattaisi olla siinä, että seurakuntien luottamustoimiin hakeutuu tai haetaan henkilöitä, joilla on jo valmiiksi hyvin myönteinen ”esiymmärrys” hengellisten organisaatioiden johtajia, papistoa, kohtaan. Auktoriteetteihin kriittisesti suhtautuvat persoonat lähtevät vain harvoin ehdolle seurakuntavaaleihin.

Valituiksi voi tietenkin toisinaan osua talousasioista perillä olevia henkilöitä, jotka eivät useinkaan halua ryhtyä taistelemaan ”tuulimyllyjä vastaan”, mikäli sattuvat havaitsemaan epäkohtia.

***

Pääkaupunkiseudulla paljastuneita epäkohtia ei tietenkään tulisi yleistä koko maata koskeviksi. Erittäin monet pienet seurakunnat tuskailevat aivan tavanomaisten talousvaikeuksien kanssa: miten kattaa välttämättömät kiinteistö- ja henkilöstökulut?

Lienee myös niin, että pienten seurakuntien papistoa ei tapaa ostoksilta ainakaan kotipaikkansa viinakaupasta.

***
Kirkkoherrojen reipas rahankäyttö ei tosin ole Suomessakaan aivan uusi asia. Pohjanmaalla kyröläiset valittivat jo 1500-luvun loppupuolella kuninkaalle ja piispalle, että heidän kirkkoherransa, Jaakko Geet, keskittyi kaupankäyntiinsä ja rikkauksiinsa niin perusteellisesti, ettei hänellä ollut aikaa huolehtia seurakuntalaistensa sieluparoista noina "maailmanlopun aikoina." Valitukset eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään, sillä Geet oli kuninkaan erityisessä suojeluksessa.

Jälkipolvien lohduksi kirkkoherra kuitenkin maalautti omin kustannuksin kirkkoon seinämaalaukset, jotka vieläkin koristavat kirkon seiniä kolmena kerroksena.

***

Helsingin seurakuntayhtymän verotulot ovat 148 miljoonaa euroa ja edellisten vuosien ylijäämää 281 miljoonaa.

Usein väitetään karkeasti, että tilaisuus tekee varkaan.

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa muuta kuin heikkoluonteisten kohdalla ja siinä mielessä, että kynnys ”rennonpuoleiseen rahankäyttöön” muodostuu sitä matalammaksi mitä enemmän varoja on käytettävissä. Saattaa olla myös niin, etteivät luottamus- ja virkaelimet ”vaivaudu puuttumaan hengellisen esivaltansa” toimiin silloin, kun ne eivät vielä vaaranna koko seurakunnan taloutta.

***

Kansalla (ja medialla) on taipumus vaatia maallisilta poliitikoiltaan korkeaa moraalista ja eettistä tasoa. Periaatteessa heillä olisi sitäkin suurempi oikeus vaatia tasokkuutta hengellisiltä auktoriteeteiltaan, jotka myös käyttävät yhteisiä varoja ja ovat lisäksi koulutetut ja palkatut toimimaan ”henkisen ihmisyyden esikuvina ja opastajina.”

***

Julkisuuteen nousseet epäkohdat eivät ole mieltä ylentäviä (lähinnä kuohuttavia), mutta kuitenkin välttämättömiä. Niihin voidaan alkaa kiinnittää huomiota ennen kuin käytännöt ryöstäytyvät hallinnasta.

Ihmiset ovat erehtyväisiä, mutta oppivat sitä nopeammin mitä pikemmin he saavat palautetta. Samalla voivat kaikki osallistujat saada oivallista harjoitusta nöyryyden ja anteeksiantamuksen hyveissä.

***

Kunnallisessa hallinnossa kunnanjohtajat ovat menettäneet asemansa hallituksen puheenjohtajana, mutta joutuvat kuitenkin kantamaan laillisuusvastuun tehtävistä päätöksistä.

Ehkä olisi paikallaan harkita myös sitä, että kirkkoherrat toimisivat neuvostoissa ainoastaan esittelijöinä, jolloin luottamushenkilöt voisivat omaksua suuremman vastuun taloudenpidosta.

***

Kirkollisissa organisaatioissa demokratia ei ole juuri koskaan toiminut kovin tasa-arvoisesti – sellaiseen sen rakenne on liian hierarkkinen (pappi keskeinen). Lutherin ajatuksena oli maallikoiden aseman vahvistaminen, mutta asia palautui nopeasti ”teoreettiselle asteelle.”

***

Puhtaasti hengellisissä asioissa demokratia ei tosin aina ole edes paikallaan, mikäli halutaan antaa sijaa todella ”näkeville oppaille” ja välttää 200-luvun Calixtus I kaltaista keräysvarojen kavaltajaa, jonka kristityt valitsivat (kaltaisenaan) Rooman piispaksi, kun hän ei kieltänyt heiltä mitään mukavuuksia (kuten orjiin sekaantumista).

Uusi vuosi, ikivanhat odotukset

Ihmisillä on taipumus sijoittaa tulevaan aikaan omia työhön, talouteen ja ihmissuhteisiin liittyviä odotuksia.

Mahdollisesti he luottavat sananmukaisesti Matteuksen 7:8 lupauksen: ”Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan.” Matteuksen lupaus liittyy kuitenkin ihmisen henkisiin ponnistuksiin ja tavoitteisiin, joihin on odotettavissa vastinetta, mikäli ne ovat todellisia ja täysin vapaina pyyteistä.

***

Ulkoiseen elämään liittyy yleensä luonnollista vastusta, joka panee ihmisen ponnistelemaan, että hänen mentaalinen puolensa saisi riittävästi kasvuun tarvittavia impressioita.

1. Mooseksen kirjan 3:17 julistaa kaiken vaivannäön ja kärsimyksen juontuneen siitä, kun Aadam otti vastaan Eevan väärästä puusta poimiman omenan.

Kristityt nimittävät tätä näpistystä syntiin lankeemukseksi. Rakastavaksi ja armolliseksi kuvattu Jumala langetti siitä ikuisen rangaistuksen kaikille jälkipolville (mikäli Vanhan testamentin teksti tulkitaan sananmukaiseksi totuudeksi).

Kirkkoisä Origenes olisi pitänyt tämän kertomuksen sananmukaista tulkintaa idioottimaisena, koska myytissä kuvataan karkean symbolisesti inhimillisen tajunnan suuntautumisen muutosta ja sen samastumista ulkoisiin kohteisiin ja omaan erilliseen minäisyyteensä.

***

Ensimmäinen Mooseksen kirja 3:22 antaa toisaalta ymmärtää, että Jumalasta erilleen joutuminen (eli perisynti) on lähinnä välivaihe, josta irtautuminen on mahdollista, kunhan ihminen ensin oppii kaiken tarvittavan vastakkaisuuksien (hyvän ja pahan) puitteissa:

”Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, että hän tietää hyvän ja pahan.”

Ihmisen tulisi tämän näkemyksen mukaan jossakin vaiheessa viisastua ainakin samaan asteeseen kuin sellaiset (alemmat) jumaluudet, joista myös löytyy erillisyyden piirteitä. Kun tällainen tietoisuus on saavutettu, tulisi ihmisen vielä päästä sisäisesti irti kaikesta sellaisesta, joka nojaa vastakkaisuuksiin (hyvään ja pahaan):

”Kun hän ei vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!”

Jumalat (monikko) esitetään tässä jopa hieman kateellisiksi ihmisten potentiaalisen mahdollisuuden suhteen, joten nämä jumalat (elohimit) eivät ilmeisesti edusta täysin alkuperäistä täydellisyyttä, vaan ovat itsekin jo erillistyneet ainakin jonkinlaiseen aika- ja tilakäsitykseen.

***

Elämän puu ei tietenkään ole mikään konkreettinen kohde, josta voidaan kohdattaessa poimia iankaikkinen elämä, olemus ja oleminen, vaan kaiken muodollisen perustana oleva ajaton ja muuttumaton tekijä.

Sellainen (joka tosin ei ole minkään kaltainen) voinee avautua täysin uudenlaiseksi tietoisuudeksi, mikäli inhimillisestä tajunnasta poistuvat kaikki ulkoisesti koetun elämänmuodon alkuperäisen kaltaisuuden palautumista estävät tekijät.

***

Perinteisesti kristillinen yhteisö nimittää näitä estäviä tekijöitä synneiksi ja väittää, ettei ihminen voi niistä tahtoessaankaan irtautua. Omien ja perisynnin lisäksi hänen kannettavanaan on vielä edellisten sukupolvien syntitaakka, mikäli Vanhan testamentin kirjoitukset tulkitaan sananmukaisesti.

Uusi testamentti kuitenkin toteaa, että täydellinen sisäinen paluu alkuperäiseen tilaan on kaikille mahdollista, mikäli yksilö vain kykenee kadottamaan virheellisen suuntautumisensa ja antautumaan sitten vapaana ja pyyteettömänä ”Jumalan armon piiriin.”

***

”Jumalaton” filosofi Nietzsche puhuu Zarathustrassaan sisäisestä Kristuksesta (ystävänä) seuraavasti:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

Maailma ei tietenkään kenellekään vieri yhteen kasaan tai kehään. Ensi vaiheessa elämän kokonaisuuksien ymmärrys laajenee ja syvenee, kunnes lopulta tajunta päästää irti samastumisistaan erillisiin asioihin. Silloin se tulee valmiiksi ja vapaaksi avautumaan siihen, josta todellinen viisaus on lähtöisin.

***

Ihminen itse ei kuitenkaan voi avata itseänsä mihinkään täysin henkiseen tietoisuuden tilaan (psyykkisiin tiloihin se on mahdollista), mutta hän voi saattaa itsensä tilaan, jossa muutokselle – niin sanotulle ylhäältä syntymiselle – ei hänessä enää ole ajallisuuden tuottamia esteitä.

***

Johanneksen evankeliumi (10:34) kirjoittaa Psalmia (82:6) lainaten: ”Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: ’Minä sanoin: te olette jumalia?”

Toteamus viittaisi siihen, että ihmiset ovat perimmäiseltä, henkiseltä ja alkuperäiseltä olemukseltaan jumalallisia, mutta ovat aikaan, tilaan ja omaan erilliseen itseensä samastuessaan kadottaneet välittömän tietoisuutensa pysyvästä olemuksestaan ja olemisestaan.

***

Samaan täydellisyyden saavuttamisen mahdollisuuteen viittaan selvästi myös Matteuksen Vuorisaarna (5:48): ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.”

***

Filosofi Nietzsche tiivistää sanoman kokonaisuudessaan tarkoittavan: ”Monien jumalien ikuista itsensä pakenemista ja takaisin etsintää, monien jumalien itsensä vastustamista, itsensä jälleen kuulemista, itselleen jälleen kuulumista.”

***

Ihmisillä lienee siten oikeutus odottaa, että he voivat saavuttaa jotakin kestävää ja arvokasta. Inhimillinen tajunta ei kuitenkaan kykene luomaan mielikuvia mistään todella kestävästä, koska tajunta nojaa ajallisiin ilmiöihin, jotka ovat katoavaisia.

Moni ihminen haluaisi varata Jumalalle jonkin tajunnastaan jonkin nurkkauksen, josta Häntä voisi pyytää apuun silloin, kun ihminen tarvitsee jotakin itselleen tai läheisilleen. Jopa kirkkoisä Augustinus kaipasi kaikkea hyvää tällaiselta ”vierailevalta jumaluudelta”, joka ei vaatisi häntä luopumaan mukavuuksista (kyllä – vaan ei aivan vielä!).

***

Ihmiset eivät tietenkään tiedä Jumalasta ja jumalallisesta mitään. He ovat tosin luoneet Hänestä ja Hänen valtakunnastaan mielikuvia, joilla ei liene juuri mitään todellisuuspohjaa, koska mielikuvat kuvaavat ainoastaan aikaan ja tilaan kuuluvia ilmiöitä.

Muuan intialainen opettaja (Ramana Maharshi) totesikin sisäisistä näyistään kertovalle oppilaalleen: ”Jos näet Krishnan, tapa se!”

Opettaja tarkoitti sitä, että erilliseen muotoon hahmottuminen tapahtui kokijan omassa mentaalisessa olemuksessa, joka ei ole vielä täysin vapautunut maallisista samastuksistaan. Näkemys ei siten välttämättä edusta todellisuutta, vaan on saattaa sisältää yksilöllisen kokemuksen aiheuttamaa vääristymää.

Parhaat länsimaiset ja itämaiset opettajat saattaisivat olla yhtä mieltä siitä, että on olemassa ainoastaan yksi erehtymätön tietoisuuden laji. Sitä kutsutaan itämailla ”Atma vidyaksi”, lännessä se tarkoittaa jumalallista, henkistä viisautta. Sellainen tietoisuus ylittää joka suhteessa kaiken inhimillisen ”riivaajien viisauden”, ja edellyttää kokijan ja koettavan samuutta – missä ”Isä ja minä olemme yhtä.”

Omakohtainen vai ulkopuolinen sovitus

Varsin monissa vanhoissa kulttuureissa on suoritettu erilaisia uhrimenoja jonkin edun saamisen tai ikävän asian torjumisen toivossa. Periaatteessa lienee kyse eräänlaisesta tasapaino-ajattelusta: jonka mukaan elämässä kaikki on vastikkeellista – jonkin asian saavuttaminen edellyttää jostakin muusta luopumista.

Uhrilahjaksi ovat kelvanneet jotkin luonnolliset asiat kuten kukat, viljansiemenet, hyötyesineet, eläimet tai jopa ihmiset. Jumalan katsotaan usein pystyvän ottamaan uhrin parhaiten vastaan varta vasten nimetyillä uhripaikoilla.

Veri­uhrit, joissa eläin tai toisinaan ihminenkin surmataan uskonnollisen rituaalin yhteydessä, ovat valitettavasti kuuluneet oleellisena osana moniin muinais­iin uskontoihin. Niissä uhrina on veri tai pikemminkin uhrattavan olennon elinvoima, jonka katsotaan vapautuvan veren mukana suostuttelun kohteena olevan olemuksen (usein jumalaksi uskotun) käyttöön.

Aivan eri asia on se, onko elinvoiman konkreettisella vapauttamisella mitään vaikutusta henkiseen, jumalalliseen perustaan tai olemukseen, vai ollaanko tekemisissä joidenkin puolipersoonallisten näkymättömien luonnonvoimien (Paavalin mainitsemien alkeisvoimien) kanssa.

Näkymättämiä elämänmuotoja saattaa todellisuudessa olla huomattavasti enemmän (mikäli vanhoihin perinteisiin on luottamista) kuin nykyinen umpimaterialistinen ajattelu haluaa tunnustaa. On mahdollista, että jotkut näistä voimista ovat ”persoja vapautuvalle elinvoimalle” ja saattavat silloin jollakin tavoin olla vastaanottavaisia keskitetylle inhimilliselle ajattelulle (ohjattavissa). Tällaista magiaa pahimmillaan kutsutaan ”mustaksi magiaksi” tai ”noituudeksi”, mikäli sitä käytetään itsekkäisiin tai jopa muita elollisia olentoja vahingoittaviin tarkoituksiin.

***

Ihmisyyden kannalta veriuhrien äärimmäisin uhrauksen muoto on tietenkin ihmisen surmaaminen. Aikoinaan sellaista harjoittivat monet kulttuurit: Antiikin kreikkalaiset, atsteekit, mahdollisesti myös keltit ja viikingit, samoin vanhat juutalaiset, jotka tosin raamatullisella aikana siirtyivät lähinnä eläinuhreihin.

Esimerkiksi 3. Mooseksen kirjassa (27:29) todetaan, ettei Herralle tuomittua ihmistä voi lunastaa vapaaksi, vaan hänet on surmattava. Tuomarien kirjan (11:29–40) kuvauksen mukaan Jefta uhrasi ainoan tyttärensä ”hengen alaisena” Jumalalle, koska oli antanut lupauksen ennen voittoa ammonialaisista.

***

Ennen kristinuskoa suomalaisten tiedetään uhranneen ruokaa, rahaa, koruja, työkaluja, aseita ja kukkia. Veriuhreista ei kuitenkaan löydy pätevää näyttöä, ellei sellaisiksi luokitella kristillisen ajan (lähinnä 1600-luvun) noitavainoja. Niissä – tosin hyvin kyseenalaisin perustein – pyrittiin vapautumaan yhteisön kokemista pahoista vaikutuksista.

Ihmisen luita on tosin löydetty varsin runsaasti mm. Isonkyrön Levä(n)luhdan ”uhrilähteestä”, mutta kyse on nykytutkimuksen mukaan normaalista hautaustavasta (normaali kuolin jakauma, ei merkkejä väkivallasta).

***

Raamatulliset uhrikäytännöt keskittyvät Mooseksen (erityisesti 3.) kirjoihin, joissa tärkeänä pidettiin Jom Kippurin sovituspäivänä suoritettavaa kauriin uhraamista kansan syntien sovittamiseksi. Tästä juontuu nykyisinkin – tosin eri merkityksessä – käytetty sana ”syntipukki.”

***

Kristityt ovat luopuneet eläinuhreista, mutta kehittäneet historian myötä yhä merkittävämpään asemaan nousseen käsityksen Nasaretin Jeesuksen ristinkuolemassaan suorittamasta kertakaikkisesta sovitustyöstä.

Ajatuksen lähin perusta löytyy edellä mainitusta juutalaisten syntiuhrista, jossa uhrattavan olennon täytyi olla täysin vailla vikoja – kuten Jeesuksen tulkitaan olleen. Tällainen ajattelu olisi ollut ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa täysin käsittämätön – he kun pitivät Jeesusta lähinnä täydellisenä esikuvana.

Myös kirkon alkuvuosisatoina useat suuntaukset eivät voineet hyväksyä ulkopuolisen sovituksen tai omakohtaisen fyysisen uhrautumisen ajatusta. Ne molemmat kuitenkin saavuttivat suosiota, koska ne eivät vetoa järkeen, vaan puhuvat tunteen kieltä, jonka ihmiskunnan enemmistö tunnistaa.

Suomessa Santeri Alkion ja Arvid Järnefeltin kaltaiset (ja monet muut) syvästi uskonnolliset ajattelijat eivät katsoneet sijaissovituksen olevan mahdollista – Järnefeltien perheessä sellaista pidettiin jopa siveettömänä ajatuksena.

***

Sijaissovituksen vanhatestamentilliset perusteet eivät ole vakuuttavia. Useat profeetat korostivat, että ihmisen oikea mielenlaatu oli huomattavasti tärkeämpää kuin mitkään uhrit.

***

Uuden testamentin puolella evankelista Matteus (9:13) kirjaa Jeesuksen sanoiksi: ”Laupeutta minä tahdon, enkä uhria.” Markus (12:) kirjoittaa: ”Ja rakastaa Häntä kaikesta sydämestään ja kaikesta ymmärryksestään ja kaikesta voimastaan, ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseänsä, se on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit.”

***

Kristinuskon sovitusnäkemys perustuu erityisesti Paavalin Heprealaiskirjeeseen. Käsityksen mukaan Kristuksen kuolema oli lopullinen ja täydellinen uhri ihmisten syntien sovittamiseksi, minkä vuoksi sen jälkeen muita syntiuhreja ei enää tarvittu. Ihmisen osaksi jäi vain omakohtainen uskominen suoritettuun pelastustoimeen.

Hebrealaiskirje ei kuitenkaan ole Paavalin laatima (nykyisin ainoastaan seitsemän kirjettä kolmestatoista katsotaan aidoiksi), vaan edustaa paljon myöhäisempää tulkintaa. Kirjeessäkin (10:4-8) viitataan tosin veriuhrien tarpeettomuuteen.

Lisäksi on tiedossa (Simo Parpolan tutkimuksien nojalla), ettei sijaissovituksen ajatus (ja moni muu kristillisenä tunnettu ajatus) ollut pelkästään juutalaisten käytössä. Ajatus löytyy jo Mesopotamiasta, jossa se oli hovirituaali, missä sijaiskuninkaan kruunaus ja hautaaminen olivat julkisia tapahtumia, joita myös juutalaiset olivat seuranneet Baabelin vankeuden aikaan. Riitin taustana oli ajatus kuolemansyntien sovittamisesta viattoman ja avuttoman sijaiskärsijän kautta. Esimerkiksi Assyrian kuningasta vastaan kapinoivat vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla viattomat elävältä viattomat poikansa.

***

Se että ihminen luopuu vapaaehtoisesti jostakin omaamastaan asiasta, saattaa tietenkin aikojen saatossa ”jalostaa” hänen luonnettaan. Sotien aikaan uhrialttiutta vaatimukset olivat äärimmillään – tosin ei aina vapaaehtoisuuden pohjalta.

Myös kieltäytyminen aistillisista ja mielihyvään liittyvistä asioista tulkitaan joskus uhriksi – katolisen kirkon puolella sellaiseksi katsotaan myös ehtoollinen.

***

Hengellisessä mielessä kaikki evankeliumit nostavat selkeästi todellisen elämän löytämisen ehdoksi sen, että yksilö kadottaa tavanomaisen näkemyksensä elämästä, joka pohjautuu lähes täysin ehdollistumiseen ulkoisiin, ohimeneviin ilmiöihin.

Kaikki ulkoisen kokemisen kautta saatavissa oleva on parhaimmillaankin yhä ”riivaajien viisautta”, kuten Jaakob asiaa kuvasi. Ihmisen tulee tietenkin tiedostaa oma vajavuutensa ja alkaa sitten purkaa typeriä kiintoajatuksiaan (pehmittää kovettunutta ”leiliään”). Ihmisen pitää ”isota ja janota” jotakin kestävää, kunnes hän lopulta on sisäisesti valmis ja vapaa kohoamaan kaiken ajallisen ja rajallisen yläpuolelle.

Tätä edeltää yleensä pitkäaikainen prosessi, jota raamattu kuvaa symbolisesti ”tuhlaajapojan paluumatkaksi.” Siihen liittyy jossakin vaiheessa myös ”autuas murheellisuus”, joka johtuu siitä, että ulkoinen alkaa menettää täysin entistä houkuttavuuttaan.

Entiseen näkemykseen ei yleensä enää ole paluuta, joten sekin on tavallaan ”tarjottava uhriksi” – odottamatta kuitenkaan mitään vastinetta.

Sillä Jumalansa kanssa ei voi käydä kauppaa – ihminen kelpaa Hänelle vain typeryyksistään irtautuneena kokonaisuutena ­ – täydellisen antaumuksen tilassa.

Marttyyrikirkon aikaan johtajien suosittama Jeesuksen seuraaminen konkreettiseen kuolemaan ei ajatuksena kestä kriittistä tai eettistä tarkastelua. Ajatusta vastaan voidaan nostaa uutiset tämän päivän ”marttyyreista”, jotka hekin uskovat (todennäköisesti kristityiltä aikoinaan omaksumansa ajatuksen nojalla) saavuttamansa ”uhrinsa kautta” välittömän paratiisitilan.

***

Ihmiset voivat aina sovitella ja korjailla omia virheitään ja jossakin määrin avustaa sellaisessa myös toisia. Jokainen luo kuitenkin omaa ihmisyyttään omaan sisäisyyteensä. Ulkopuolisen on mahdotonta saada siinä aikaan kovin suuria muutoksia – etenkään sellaisia, joihin asianomaisella ei ole halukkuutta.

***

Todellisuudessa ei liene kovin merkittävää, millaisiin käsitteellisiin määritelmiin kukin ajattelussaan päätyy. Olennaista on lähinnä se, millaiseksi kunkin ajattelu muovaa hänen sisäisen olemuksensa: tuleeko siitä niin avoin ja aito, että se voi luopua kaikista kestämättömistä ehdollistumistaan ja antautua Sille, joka ei pyydä mitään, koska Siinä on kaikki.

Tyhjyyden ylistys

Suomessa käydessään intialaissyntyinen Halifaxin yliopiston vertailevan uskontotieteen professori Ravi Ravindra totesi, että ihmisen täytyy ensin tulla rikkaaksi voidakseen tulla oikealla tavalla köyhäksi.

Hän ei tietenkään tarkoittanut rikkaudella pelkkää materiaalista vaurautta, vaan kaikkea ulkoista, jota ihmisen mieli itselleen ja läheisilleen hakee. Mikäli ihminen ei sellaista sitten konkreettisessa mielessä saavuta, jää halu joka tapauksessa kytemään hänen mieleensä – ellei tietoisessa, niin tiedostamattomassa muodossa. Ihminen ei silloin ole ”hengellisessä mielessä köyhä.”

***

Halu on luonnollinen voima, joka panee kokemaan elämää, jotta ihminen oppisi sen ilmiöistä kaiken tarpeellisen kehittyäkseen joskus ”eläväksi tekeväksi hengeksi” (mikäli Paavalin näkemykseen on uskomista).

Ihmisyyteen liittyy myös automaattinen ominaisuus, joka panee kyllästymään kokemuksiin ja hakemaan uusia. Lopulta ihminen kyllästyy lähes kaikkeen ulkoisesti saatavissa olevaan (mukaan lukien vallan ja kunnian tuottaman nautinnon). Kyllästyminen auttaa kuitenkin siinä, että ihmisen mieli ylipäänsä voi jossakin vaiheessa sisäisesti vapautua ulkoisista kiinnekohdistaan ja suuntautua sisäänpäin – jossa kohdin ”tuhlaajapoika kääntyy kotiaan kohden.”

***

Elämän luonnolliseen kulkuun kuuluu oppiminen, opitun sisäistäminen ja soveltaminen sekä pois oppiminen kaikesta tilapäisestä ja turhasta. Viime vaiheissaan se tarkoittaa tulemista Vuorisaarnan tarkoittamaksi ”köyhäksi hengessä” ­ – sisäisesti vapaaksi kaikista ulkoisista impulsseista (vaikka niitä olisi saatavilla tai jopa omistuksessa).

***

Paavali (kuten kaikki muutkin totiset etsijät) kamppaili kahden ”minuuden” välillä. Kun toinen oli heikko, toinen oli väkevä. Apostoli tarkoitti sitä, että kun persoonallinen, ulkoisiin ilmiöihin (rikkauteen) suuntautuva ja samastuva (ehdollistunut) tajunnan puoli antaa periksi, niin henkisempi ja todellisempi olemus voi heijastua selkeämmin yksilön tietoisuuteen.

Apostoli pyrki johdattelemaan seuraajiaankin siihen, että he pyrkisivät ”pukemaan ylleen Kristuksen”, tai tulemaan ”Kristukselle muodoksi” eli hengen ilmaukseksi ajassa ja tilassa. Evankeliumien mukaan tämä edellyttää ”vanhan itsekkään persoonallisuuden väistymistä sivuun” eli ”elämänsä kadottamista”.

***

Runsaat virikkeet täyttävät usein ihmismielen niin, ettei se voi asettua rauhan ja hiljaisuuden tilaan, jossa todellisempi elämä voisi avautua ilman erottavia muotoja ja ajallisen kokemuksen luomia ennakkonäkemyksiä (ehdollistumia).

Kirjailija V.A. Koskenniemi totesi: ”Hiljaisuus on elämän puhujalava.” Vexi Salmen ”Sydämen joulussa” puhutaan myös mielen hiljaisuudesta henkisen impulssin ehtona. Joissakin kristillisissä piireissä sanoitusta on hieman vierastettu, koska se näyttäisi viittaavan pikemminkin ajatukseen ”Kristus minussa” kuin ”Kristus puolestani”.

Mielen täydellinen hiljaisuus ja vapautuminen tilapäisluonteisesta sisällöstä muodostaa lähtökohdan sielun hiljaisuudelle, jossa kosketus ajattomaan henkeen tulee mahdolliseksi: koska henki ei ole eikä siedä ”sitä tai tätä”, vaan on ehdollistumaton täydellisyys ja elämä itsessään.

***

Ihmisen omat odotukset koituvat usein sisäisen edistymisen esteiksi. Alussa ihminen odottaa (ainakin suhteessa omiin ponnistuksiinsa) myönteisiä asioita tai palkkioita maailmalta. Maailma kuitenkin toimii lähes säännöllisesti odotusten vastaisesti. Mestari Eckhart totesi, että ihmiset kyllä lausuvat: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta kun se sitten tapahtuu, he ovat kovin pettyneitä.

***

Monien hengellisten liikkeiden piirissä on kyllä pyritty vapautumaan maallisiksi katsottavista pyyteistä, mutta palkkion odotukset on samalla siirretty maallisen elämän jälkeisiksi ottamatta huomioon sitä, että ihmisyyden ongelma ja toteutumisen este on juuri pyyteellisyys sinänsä.

”Jumalan rakastaminen yli kaiken” edellyttää täydellistä pyyteettömyyttä, johon vain harvat kykenevät. Mestari Eckhart kuvasi tavanomaista Jumalan rakastamista siten, että ihmiset rakastavat Häntä kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia (ja siten varsin kelvottomasti).

***

Vanhat juutalaiset ajattelivat ansaitsevansa hyvän osan noudattamalla elämässään sanatarkasti Tooran ohjeita.

Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikaan kirkon johtajat tulkitsivat Jeesuksen autuuttavan seuraamisen tarkoittavan konkreettista pyrkimystä marttyyriuteen.

Käsitys on aikojen saatossa lieventynyt niin, että nykyisen luterilaisen tulkinnan mukaan pelastukseen riittää pelkkä kaste ja luja usko Jeesuksen itsensä suorittamaan sovitusuhriin.

***

On harvinaista, että kaikki evankeliumit ovat jostakin asiasta täysin yhtä mieltä. Yksi näistä on käsitys siitä, että todellisen pysyvän elämän ja olemisen saavuttaminen (ylösnousemus) edellyttää tavanomaisen elämännäkemyksen ja -käsityksensä kadottamista (Matt. 10:39, 16:25. Mark. 8:35. Luuk. 9:24, 17:33. Joh. 12:25).

***

Mestari Eckhartin (ja monen muun) mukaan Jumala ei ole ”sitä tai tätä”, vaan muuttumaton täydellisyys, jota ei voi verrata mihinkään. Tämän takia ihmisen tajunnan tulee vapautua kaikista ulkoisen elämän luomista ehdollistumista (tunnereaktioista ja ajatustottumuksista) voidakseen tulla alkuperäisen kaltaiseen tilaan (koska liha ja henki eivät voi yhdistyä).

Johanneksen evankeliumin (4:24) mukaan Jumala on henki, joten Häntä ei voi todellisuudessa lähestyä muuta kuin ”hengessä ja totuudessa”, joissa ei ole erotusta, eroavuuksia – vaihteen varjoa.

Paavali toteaa (Room. 8:8), että jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.

Toteamuksen tulkitaan helposti koskevan ainoastaan fyysiseen olemukseen liittyviä himoja ja haluja – jotka kuitenkin lähes aina saavat alkuimpulssinsa ihmisen mielen liikkeistä (tajuton ihminen ei halua mitään).

***

Uskonnollisissa piireissä on pyritty hillitsemään fyysisen olemuksen mahdollistamia nautintoja edellyttämällä esim. seksuaalisuuden toteuttamiseen avioliittoa tai kieltämällä se kokonaan katoliselta papistolta. Jälkimmäisten osalla naisiin kohdistuvien halujen vartiointi on saattanut konkreettisessa mielessä onnistua, mutta on turhan monissa tapauksissa purkautunut jotakin toista kautta (kohdistunut lapsiin).

Ihmisen mieli on äärettömän monimutkainen järjestelmä, jossa tietoinen, pakonomainen puuttuminen yhteen osa-alueeseen saattaa johtaa kompensaatioihin joillakin muilla alueilla tai häiritä kokonaisuuden toimintaa.

***

Uskonnollisissa yhteisöissä sosiaalinen paine merkitsee usein käyttäytymisen ja ajattelutapojen yhtäläistymistä, joka taas saattaa johtaa pelkoon ja suvaitsemattomuuteen kaikkea niistä poikkeavaa kohtaan. Samalla voi myös yksilöllinen ajattelu kaavoittua ja rajoittua, jolloin on ”raamatullisessa mielessä” kyseessä ”leilien kovettuminen.”

***

Jeesuksen suosittama ”pahan vastustamattomuus” ei varmaankaan tarkoittanut sitä, ettei saisi puuttua mihinkään itseensä tai muihin kohdistuviin epäkohtiin. Pitäisi vain lähinnä huolehtia siitä, ettei puuttuminen tapahdu omasta aggressiivisesta mielialasta käsin tai niin, että se lisää aggressiivisuutta (tai muita defensseja) toisissa ihmisissä.

Toisaalta Jeesuksen suorittamaksi sanottu aggressiivinen ”temppelin puhdistus” on mitä ilmeisimmin kuulunut hänen vertausvalikoimaansa. Se on kuvannut sitä, että ihmisessä itsessään olevan henkisen olemuspuolen (Kristuksen) on määrä ajaa pois ihmisen omasta sisäisestä olemuksesta (mielestä ja sielusta) ”rahanvaihtajat ja kyyhkysten myyjät” – kaikki hienoimmatkin inhimillisen pyyteellisyyden muodot. Vasta kun tämä on täytetty, voi ihmisen kokonaisolemus tulla ”Pyhän Hengen temppeliksi”, jossa tietoisuuden keskus on ”Pyhäin yhteydessä” (tai on siihen välittömästi saatettavissa).

***

Tuomaan evankeliumi kehottaa tulemaan ohikulkijoiksi – ei kuitenkin sellaiseksi kuin juutalaiset vertauksessa laupiaasta samarialaisesta. Pitäisi tulla ohikulkijaksi kaiken tilapäisen ja katoavaisen suhteen, niin ettei takerru ja rajoitu saati pysähdy mielen ja kehon kautta ilmaantuviin vaatimuksiin, vaan pyrkii tekemään tilaa sille, joka voi sammuttaa sisäisen nälän ja janon.

Antaumuksesta

(Von der Abschiedenheit: Meister Eckharts mystische Schriften, Karl Schnabel Verlag, Berlin 1903)

Suomentajan alkusanat

Mestari Eckhart oli 1200- ja 1300-lukujen taitteessa vaikuttanut tunnettu saksalainen dominikaanijohtaja ja Tuomas Akvinolaisen oppituolin myöhempi haltija. Häneltä on jäänyt jälkipolville noin sata saarnaa ja pienehkön kirjan verran kirjoituksia. Kirjoitusten otsikot ovat: Opetuspuheita, Jumalallisesta lohdusta, Jalosta miehestä sekä Antaumuksesta, joista viimeksi mainittu on tämän käännöksen kohde.

Basam Books on v. 2009 julkaissut Kai Pihlajamaan suomentamana kirjan nimellä ”Sielun Syvyys”, josta löytyy 30 saarnaa ja kirjoituksista ns. opetuspuheet. Kotisivuiltani voitte lukea 60 kpl jo aikaisemmin kääntämääni saarnaa.

Alla olevan käännöksen otsikko – Antaumus – ei kovin hyvin kuvaa sitä, mitä Eckhart käsitteellä tarkoitti. Suomen kielitoimiston mukaan antaumus tarkoittaa intoa, innostusta, eläymystä tai hartautta, jotka yhdistetään tavallisesti ihmisen tunnetiloihin.

Eckhart käyttää sanaa ”Ab(e)geschiedenheit”, englantilainen versio sanaa ”detachment”, jotka viittaavat pikemminkin jostakin irrottautumiseen kuin johonkin kiinnittymiseen. Jälkimmäisille löytyisi kyseisistä kielistä omistautumiseen liittyviä ilmauksia kuin ”Hingabe” ja ”Devotion”.

Suomenkielen antaumus lienee kuitenkin kelvollinen ilmaus, mikäli se käsitetään asian syvällisimmässä merkityksessä, jossa inhimillinen tajunta vapautuu sisäisesti kaikista ajallisen elämän muodostamista tunnereaktioistaan ja ajatusmuodoistaan – ts. luonnollisen mielen ehdollistumista. Kyseisen kaltaisessa antaumuksessa aistit ja mieli ovat täydellisessä rauhan tilassa, jolloin mieli ei pyri tulkitsemaan ja värittämään havaitsemaansa tottumuksiensa puitteisiin.

KÄÄNNÖS

Olen lukenut paljon pakanallisten mestareiden ja profeettojen, samoin Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksia.   Olen tutkinut niitä vakavasti ja ahkerasti parhaan ymmärrykseni rajoissa oppiakseni, mikä olisi paras ja korkein hyve, jonka kautta ihminen voisi yhdistyä Jumalaan ja tulla sen kuvan kaltaiseksi, joka hän oli ollessaan Jumalassa ennen olentojen luomista – silloin kun hänen ja Jumalan välillä ei vielä ollut mitään erotusta.

Käytyäni parhaan järkeni ja ymmärrykseni avulla läpi kaikki kirjoitukset, en löydä mitään muuta sellaista, joka voisi vapauttaa kaikki olennot, kuin pelkän puhtaan antaumuksen. Tämän takia herramme lausui Martalle: ”Unum est necessarium”, joka tarkoittaa: hän ken tahtoo olla selkeä ja puhdas, tarvitsee ainoastaan yhtä – joka tarkoittaa antaumusta.

Opettajat ylistävät sangen paljon rakkautta, kuten Pyhä Paavali sanoessaan: ”Mitä sitten teenkin ilman rakkautta – niin minulla ei olisi mitään.”

Itse kuitenkin nostaisin antaumuksen (irrottautuneisuuden) kaiken rakkauden yläpuolelle.

Ensinnäkin siitä syystä, että rakkauden hyvyys on siinä että se pakottaa minut rakastamaan Jumalaa. Kuitenkin on paljon arvokkaampaa, jos minä pakottaisin Jumalan itseeni kuin että minut pakotettaisiin Jumalaan. Tämä on näin, koska ikuinen autuuteni riippuu siitä, että minä ja Jumala tulemme yhdeksi: tässä asiassa Jumala voi sopivammin ja paremmin yhdistää minut itseensä kuin minä kykenisin yhdistämään itseni Häneen.

Voin todistaa, että antaumus pakottaa Jumalaa minua kohden, koska jokainen asia lepää mieluiten omalla luonnollisella perustallaan. Jumalan luontainen perusta on ykseys ja puhtaus, jotka syntyvät antaumuksesta. Tästä syystä Jumalan on välttämättä vedettävä puoleensa antaumuksellista sydäntä.

Toisaalta ylistäisin antaumusta enemmän kuin rakkautta, koska rakkaus pakottaa minut ottamaan kaiken itseeni Jumalan tahdon mukaan, kun taas antaumus panee minut haluamaan vain ja ainoastaan Jumalaa. On paljon ylevämpää olla ottamatta itseensä mitään muuta kuin Jumalaa, kuin sietää Jumalan takia kaikkea. Sillä kärsimyksen keskellä ihminen kiinnittää yhä hieman huomiota siihen luotuun, josta hänen kärsimyksensä on kotoisin.

Antaumus on sitä vastoin vapaa kaikesta luodusta. Voin todistaa, että antaumus ei ota vastaan mitään muuta kuin Jumalan: sillä kaiken vastaan otettavan täytyy tulla otetuksi johonkin, mutta antaumus on niin lähellä ”ei mitään”, ettei mikään muu asia kuin Jumala ole tarpeeksi hieno voidakseen säilyä antaumuksen yhteydessä. Hän on niin yksinkertainen ja ylevä, että hän voi hyvin pysyä antaumuksellisessa sydämessä.

Opettajat ylistävät lisäksi nöyryyttä enemmän kuin useita muita hyveitä. Itse sijoittaisin antaumuksen kaiken nöyryyden edelle. Nöyryys voi säilyä ilman antaumusta, kun taas täydellistä antaumusta ei voi ilmetä ilman täydellistä nöyryyttä, koska täydellinen nöyryys pyrkii itsen katoamiseen – antaumus tulee sen sijaan niin lähelle tyhjyyttä, ettei sen ja tyhjyyden välillä voi enää olla mitään. Tästä syystä ei täydellistä antaumusta voi ilmetä ilman täydellistä nöyryyttä. Kaksi hyvettä on aina parempi kuin vain yksi.

Toinen syy siihen, että pidän antaumusta parempana kuin nöyryyttä, johtuu siitä, että täydellinen nöyryys taipuu itsessään kaiken luodun alapuolelle, ja ihminen näin luovuttaa itsensä luotuihin, kun taas antaumus säilyy itsessään. Näin ollen mikään poistuminen ei voi olla yhtä ylevää kuin itsessään pysyminen.

Täydellinen antaumus ei välitä mistään eikä taivu minkään luodun alle tai ylle, koska se ei halua olla minkään ala- tai yläpuolella, vaan tarrautuu niin lujasti itseensä, ettei se etsi rakastettavaa, kärsittävää, kaltaisuutta, erilaisuutta, sitä eikä tätä, eikä mitään yhteyttä luotuihin – se tahtoo ainoastaan olla. Siinä tilassa kaikenlaiset asiat olisivat sille vain kiusaa.

Asetan antaumuksen myötätunnonkin edelle, koska myötätunto ei ole muuta kuin sitä, että ihminen sallii sydämensä liikuttua ja poistuu itsestään sekaantuessaan kanssaihmistensä puutteisiin. Antaumus pysyy sitä vastoin vapaana ja liikuttumattomana itsessään. Lyhyesti sanoen: mikäli ottaisin huomioon kaikki hyveet, niin en voisi löytää mitään niin täysin virheetöntä ja Jumalaan johtavaa kuin mitä antaumus on.

Avicennaksi kutsuttu opettaja lausuu: ”Antaumuksellisen hengen aste on niin korkea, että kaikki hänen näkemänsä on totta, hän saa kaiken haluamansa ja kaikki hänen käskemänsä tapahtuu.

Sinun on syytä tietää varmasti, että kun vapaa henki on täydellisesti antautunut, pakottaa se Jumalan omaan olemukseensa. Jos se voisi olla ilman muotoa ja tilaa, niin se ottaisi itseensä Jumalan olemuksen. Sitä ei Jumala kuitenkaan voi luovuttaa kenellekään muulle kuin Itselleen, joten Jumala ei voi tehdä antautuneen hengen eteen enempää kuin että Hän antaa sille Itsensä.

Sellainen ihminen, joka on näin täysin antautunut, tempautuu siinä ikuiseen niin, ettei mikään tilapäinen voi enää häneen vaikuttaa, eikä hän havaitse mitään ruumiillista. Maailma on hänelle kuollut, eikä hän havaitse tai maista mitään, joka on lähtöisin maailmasta. Juuri tätä tarkoitti Pyhä Paavali sanoessaan: ”Minä elän, mutta en kuitenkaan elä, vaan Kristus elää minussa (Gal. 2:20).”

Voit nyt kysyä, mitä tämä antaumus sitten on, jos se kerran on itsessään noin jaloa? Sinun pitäisi tietää, että oikea antaumus ei ole muuta kuin sitä, että henki tulee kaikkien olosuhteiden suhteen – ovat ne sitten iloa, surua, kunniaa, häpeää tai nöyryytystä – yhtä liikkumattomaksi kuin suunnaton vuori vähäisessä tuulessa. Tällainen horjumaton antaumus saattaa ihmisen mitä parhaimpaan Jumalan kaltaisuuteen. Sillä että Jumala olisi Jumala, on Hän sitä Hänen horjumattoman antaumuksensa kautta, josta juontuu Hänen puhtautensa, yksinkertaisuutensa ja muuttumattomuutensa.

Joten jos ihminen haluaa tulla Jumalan kaltaiseksi – sikäli kuin luotu voi saavuttaa Jumalan kaltaisuuden – täytyy hänen olla antaumuksen tilassa. Sinun tulee tietää, että kaikesta luodusta tyhjentynyt oleminen on Jumalan täyttä olemista, ja kaikkien luotujen oleminen on Jumalasta erillään olemista.

Lisäksi sinun on syytä tietää, että Jumala on ollut ja yhä on tässä antaumuksen tilassa ennen maailmaa. Samoin tulee sinun tietää, että luodessaan maan ja taivaan kaikkine luomuksineen, vaikutti se Jumalan liikkumattomaan antaumukseen yhtä vähän kuin että Hän ei olisi luonut ainuttakaan olentoa.

Lisään vielä, että kaikki ihmisen ajallisissa puitteissa suorittamat rukoukset ja työt vaikuttavat Jumalan antaumukseen yhtä vähän kuin jos sellaisia ei missään edes tapahtuisi. Jumala ei niiden takia tule yhtään sen suopeammaksi ja myötämieliseksi ihmistä kohtaan kuin jos rukousta tai hyviä tekoja ei olisi suoritettu.

Sanon vielä, että kun Poika tahtoi tulla jumalallisesta lähteestä ihmiseksi – oli sitä ja kärsi marttyyrikuoleman – vaikutti se Jumalan horjumattomaan antaumukseen yhtä vähän kuin sellaista ei olisi milloinkaan tapahtunut.

Nyt voit sanoa: kuulemani perusteella kaikki rukoileminen ja hyvät teot menevät hukkaan, koska Jumala ei ota niitä huomioon – ja koska kukaan ei niiden kautta voi vaikuttaa Häneen.

Kuitenkin sanotaan, että Jumala tahtoo kaikkia asioita rukoiltavan. Tässä sinun pitää olla tarkkana ja ymmärtää minua (mahdollisuuksiesi mukaan) oikein. Jumala katseli ensimmäistä kertaa (mikäli me otaksumme sellaisen tapahtuneen) kaikkia asioita sellaisina kuin ne oli luotu ja havaitsi samalla sen, milloin ja miten Hän oli ne luonut.

Hän näki myös vähäisimmän rukouksen ja hyvän työn, jota joku tulisi suorittamaan, sekä sen, minkä rukouksen ja hartauden Hänen tulisi kuulla. Hän näki, että sinä kutsut häntä huomenna innokkaasti ja anot rehellisesti – mutta Hän ei kuule näitä huomisia pyyntöjä ja rukouksia: koska Hän on ne jo omassa ikuisuudessaan kuullut ennen kuin sinusta tuli ihminen. Mikäli rukous ei kuitenkaan ole kelvollinen tai rehellinen, ei Jumala katso sitä epäonnistumiseksesi nyt, vaan Hän on ottanut sen huomioon omassa ikuisuudessaan. Näin ollen Jumala on havainnut ikuisessa olemuksessaan kaikki asiat jo ensi katseellaan eikä mistään syystä suorita mitään uudestaan, koska kaikki on jo ennakolta tapahtunutta asiaa.

Jumala pysyy aina omassa muuttumattomassa antaumuksessaan. Kuitenkin ihmisten rukoukset ja hyvät työt eivät ole menneet hukkaan, koska oikein tehneet tulevat myös oikein palkituiksi.

Filippus sanoi: ”Luoja pitää teille jo alussa antamansa asiat liikkeessä ja järjestyksessä.” Sillä Hänessä ei ole mitään mennyttä tai tulevaa. Hän on ennalta rakastanut kaikkia pyhiä jo ennen maailman olemassa oloa.

Mikäli Jumala ilmentää ajassa sitä mitä Hän on nähnyt ikuisuudessa, niin ihmiset luulevat Jumalan osoittavan uutta rakkautta heitä kohtaan. Toisaalta kun Jumala on vihastunut tai suorittaa jotakin hyvää, niin ainoastaan me muutumme – Hän pysyy muuttumattomana samalla tavoin kuin auringon valo vahingoittaa sairasta ja on hyväksi terveelle silmälle, mutta valo itsessään pysyy kuitenkin yhtenä ja samana.

Jumala ei katso aikaan eikä Hänen näkemykseensä sisälly mitään uudistusta. Tästä puhuu myös Isodorus kirjassaan ”Parhaimmasta hyvästä:” monet ihmiset kysyvät, mitä Jumala teki ennen taivaan ja maan luomista – tai mistä Hän sai uuden ajatuksen luomakunnan luomisesta? Isodorus vastaa seuraavasti: Jumalassa ei ole milloinkaan ilmennyt uutta tahtoa, sillä vaikka on oikein sanoa, ettei luomakunta nykyisessä muodossaan syntynyt itsestään, oli se kuitenkin jo ennen maailmaa Jumalassa ja Hänen tietoisuudessaan.

Jumala ei luonut taivasta ja maat sellaisina kuin me katoavaisuuden puitteissa uskomme ne luodun, vaan koko luomakunta ovat ilmaistuna Ikuiseen Sanaan. Ihminen voi kysyä: Oliko Kristuskin muuttumattomassa antaumuksen tilassa lausuessaan: ”Minun sieluni on kuolemaan asti murheellinen?” ja oliko sellaisessa myös Maria ollessaan ristin juurella? Miten tämä kaikki voidaan liittää horjumattomaan antaumukseen?

Tässä yhteydessä sinun tulee ottaa huomioon, että opettajien puheiden mukaan jokaiseen ihmiseen sisältyy kahdenlainen ihmisyys: toinen on ulkoinen, aistillinen. Se käyttää hyväkseen viittä aistia, mutta toimii kuitenkin sielun voimilla. Toinen ihmisyys on sisäinen eli ihmisen sisäisyys. Sinun on syytä tietää, että jokainen Jumalan rakastama ihminen käyttää ulkoisen ihmisen sielun voimia ainoastaan siinä määrin, missä ulkoinen aistiminen niitä vaatii.

Sisäisyys käyttää viittä aistia ainoastaan siinä määrin, missä se itse niitä johtaa, opettaa ja missä ne sitä suojelevat. Sisäisyys vartioi niitä niin, etteivät ne täyty eläimellisyydestä, kuten monet ihmiset, jotka elävät järjettömästi lihallisten himojensa mukaan – ja joita pitäisi oikeastaan kutsua pikemminkin eläimiksi kuin ihmisiksi.

Kaikki sellaiset voimat, joita sielussa on niiden lisäksi, joita se ei luovuta viiteen aistiin, se antaa sisäiselle ihmiselle. Kun sellainen ihminen kohtaa ylevän ja jalon kohteen, niin sielu vetää sisäänsä kaikki ne voimat, jotka se on luovuttanut viiteen aistiin. Silloin tämän ihmisen sanotaan olevan aisteistaan vapaa tai transsitilassa, koska hänen tietoisuutensa on käsittämätön kuva tai kuvaton käsitys.

Tietäkää Jumalan vaativan, että jokainen henkinen ihminen rakastaa Häntä kaikin sielun voimin. Tästä syystä Hän lausui: ”Rakasta Jumalaasi koko sydämestäsi.” On kuitenkin ihmisiä, jotka tuhlaavat sielun voimat täysin ulkoiseen ihmisyyteen. He ovat ihmisiä, jotka suuntaavat koko tajuntansa ja ajattelunsa katoaviin asioihin eivätkä tiedä sisäisestä ihmisyydestä mitään.

Aivan samoin kuin hyvä ihminen toisinaan ryöstää ulkoisen ihmisen kaikki sielun voimat suorittaakseen jonkin ylevän tehtävän, samoin myös eläimelliset ihmiset ryöstävät sisäisen ihmisyyden kaikki sielun voimat ja käyttävät ne ulkoisen ihmisen hyväksi.

Sinun tulee tietää, että ulkoinen ihminen voi olla aktiivinen silloin, kun sisäinen pysyy sellaisesta täysin vapautuneena ja liikkumattomana. Kristuksessakin oli ulkoinen ja sisäinen ihmisyys, samoin Neitsyt Mariassa ja kaiken, minkä Kristus ja Maria esittivät ulkoisista asioista, he tekivät käyttäen ulkoista ihmisyyttä. Samalla kuitenkin sisäinen ihminen pysyi horjumattomassa antaumuksen tilassa.

Ottakaamme esimerkki: ovi avautuu saranan varassa. Vertaan oven ulkoreunaa ulkoiseen ihmiseen ja saranaa sisäiseen. Kun ovi avautuu ja sulkeutuu, niin ulkoinen puoli liikkuu edestakaisin, mutta sarana pysyy silti liikkumattomana paikallaan eikä siten muutu vähäisimmässäkään määrässä. Näin on myös sisäisen ja ulkoisen ihmisen laita.

Nyt kysyn: ”Mikä on puhtaan antaumuksen tehtävä? Vastaan siihen, ettei se ole ”sitä tai tätä.” Korkeimmillaan se lepää täydellisessä ei-missään, missä Jumala voi suorittaa kaikki toimensa. Jumala ei voi kaiken tahtonsa kautta vaikuttaa kaikissa sydämissä, sillä vaikka Hän on kaikkivaltias, voi Hän vaikuttaa siellä, mistä Hän löytää valmiuden tai valtuudet.

Jumala vaikuttaa ihmiseen eri tavalla kuin kiveen. Luonto tarjoaa tästä esimerkin. Jos lämmitetään leivinuuni ja pannaan sinne kaurasta, ohrasta, rukiista ja vehnästä leivottua taikinaa, niin sama uunin lämpö kohdistuu niihin jokaiseen, mutta se ei vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Yhdestä tulee kauniin ruskea, toinen jää raa’aksi, kolmas vielä raaemmaksi. Tämä ei ole lämmön syytä, vaan johtuu leipien erilaatuisesta materiaalista.

Samaan tapaan Jumalakaan ei vaikuta yhtä hyvin kaikkiin sydämiin. Jumala vaikuttaa ainoastaan silloin, kun Hän havaitsee niissä valmiutta ja vastaanottavuutta. Niissä sydämissä, jotka sisältävät ”sitä tai tätä”, on jotakin, joka estää Jumalan korkeimman vaikutuksen. Mikäli sydän olisi valmis kaikkein korkeimpaan, täytyisi sen olla täydessä tyhjyyden tilassa, mihin syntyy suurin mahdollisuus, jonka Jumala voi antaa.

Ottakaamme esimerkki luonnosta: jos haluaisin kirjoittaa valkoiselle taululle, niin mikä hyvänsä jo tauluun kirjoitettu – kuinka tahansa ylevä – voi estää minua kirjoittamasta. Mikäli kuitenkin haluan kirjoittaa, pitää minun pyyhkiä pois kaikki taululla oleva, jolloin taulu kelpaa hyvin kirjoittamiseeni, koska siinä ei enää ole mitään.

Näin käy myös silloin, kun Jumala tahtoo kirjoittaa sydämeen kaikkein korkeinta: sydämestä täytyy silloin olla pois kaikki sellainen, jota kutsutaan ”siksi tai täksi.” Vasta silloin sydän on antaumuksen tilassa, ja siihen Jumala voi vaikuttaa kaikkein korkeimmalla tavalla ja tahdollaan. Antaumuksellisen sydämen tehtävä ei ole ”sitä tai tätä.”

Kysyn nyt: millainen on antaumuksellisen sydämen rukous? Vastaan: antaumus ja puhtaus eivät voi pyytää mitään, koska jos joku rukoilee, niin hän pyytää Jumalaa antamaan hänelle jotakin tai ottamaan häneltä jotakin pois. Antaumuksellinen sydän ei kuitenkaan kaipaa mitään eikä siinä liioin enää ole mitään sellaista, josta se haluaisi vapautua. Sydän on vapautunut kaikista pyyteistä ja tahtoo ainoastaan olla yhtä Jumalan kanssa.

Tästä voidaan lainata Dionysiuksen kommenttia Pyhän Paavalin puheesta: ”On monia, jotka kaikki juoksevat kruunun perässä, mutta sen saavuttaa ainoastaan yksi.” Kaikki sielun voimat juoksevat kruunua havitellen, mutta se tulee ainoastaan ydinolemuksen osaksi. Dionysius lisää tähän: Juoksu tarkoittaa ainoastaan pois kääntymistä kaikesta luodusta ja yhdistymistä luomattomaan.

Kun sielu sitten päätyy tähän, niin se kadottaa nimensä ja vetää Jumalan itseensä – mitätöiden itsensä kuten aurinko noustessaan mitätöi aamuhämärän. Mikään muu kuin puhdas antaumus ei voi saattaa ihmistä tähän tilaan.

Tähän asiaan sopii myös Pyhän Augustinuksen lausuma: sielulle avautuu salainen portti jumalalliseen luontoon, jossa sen kaikki asiat tulevat tyhjiksi. Täällä maailmassa tuo portti ei tarkoita muuta kuin puhdasta antaumusta. Kun antaumus sitten saavuttaa korkeimman tilansa, tulee sielu tietämättömäksi tajuttavasta, rakkaudettomaksi rakastamisesta ja pimeäksi valon suhteen.

Voimme ottaa huomioon erään opettajan lausuman: autuaita ovat köyhät hengessä, jotka ovat jättäneet kaikki asiat Jumalalle sellaisina kuin ne Hänessä olivat ennen meidän olemassaoloamme. Me voimme huomata Jumalan asuvan mieluummin antaumuksellisessa sydämessä kuin kaikissa muissa siitä – jos kysyt minulta, mitä Jumala hakee kaikista asioista – niin vastaan (Siirak 24:11) Viisauden Kirjan sanoin: ”Rauhaa Minä etsin kaikessa.” Sillä missään muualla kuin antaumuksellisessa sydämessä ei ole täydellistä rauhan tilaa.

Tämän takia kukaan ihminen ei voi muulla tavoin tulla jumalallisen vuodatuksen kohteeksi kuin yhdentymällä Jumalaan. Siinä määrin kuin ihminen on yhtä Jumalan kanssa, on hän myös vastaanottavainen jumalalliselle virtaukselle. Silloin kaikki kuvat rikkoutuvat ja te yhdistytte muodottomaan olemukseen. Silloin Jumalan lohtu on suuri, ja siksi Hän ei tarjoudu kenellekään muulle kuin sellaiselle, joka halveksii lihallista lohtua.

Joten kuulkaa te kaikki järkevät ihmiset: ei ole iloisempaa kuin hän, joka on suurimman antaumuksen tilassa. Ei voi olla mitään psyykkistä tai lihallista nautintoa ilman henkistä vahinkoa. Joten jos joku väärällä tavalla rakastaa lihaa, hän kerjää kuolemaa, mutta jos rakastaa oikealla tavoin henkeä, niin hän perii ikuisen elämän hengessä.

Mitä kauemmaksi ihminen pakenee luodusta, sitä lähemmäksi häntä Luoja tulee. Antaumus on tässä kaikkein paras tapa, koska se puhdistaa sielun ja tietoisuuden sekä sytyttää sydämen, herättää hengen, vahvistaa tahtoa, kultaa hyveet, opettaa tuntemaan Jumalan, erottaa luoduista sekä yhdistää lopulta sielun Jumalaan.

Rakkaus ilman Jumalaa on kuin vesi tulessa, mutta Häneen yhdistyneenä rakkaus on kuin hunajakenno hunajan kera. Joten huomatkaa te kaikki järjelliset! Nopein juhta, joka voisi kantaa teidät täydellisyyteen, on kärsimys, koska kukaan muu ei nauti ikuisesta autuudesta enempää kuin Kristuksen rinnalla suurimman kärsimyksen alla oleva.

Ei ole olemassa kärsimystä katkerampaa kalkkia eikä hunajaisempaa kuin kestetty kärsimys. Mikään ei ihmisten silmissä turmele kehoa ihmisten niin kuin kärsimys, mutta mikään ei kirkasta sielua Jumalan edessä yhtä hyvin kuin kärsimyksen kestäminen.

Varmin perusta tälle täydellisyydelle on nöyryys. Sillä sen ihmisen henki, jonka luonto täällä matelee kaikkein alimpana, lentää Jumalallisen Lähteen korkeuksiin: koska ilo tuottaa kärsimystä ja kärsimys iloa.

Joka tahtoo tulla täydellisen antaumuksen tilaan, hän pyrkii täydelliseen nöyryyteen. Silloin hän lähestyy Jumalallista Lähdettä.

Että tämä kaikki toteutuisi meissä, auttakoon siinä meitä suurin antaumus, joka on Jumala itse!

Amen