Demokratian ongelmallisuudesta

Demokratian toiminnalliset ongelmat voidaan yleisessä mielessä löytää äänestäjien ja valtaan valikoitujen puutteellisista tiedoista, taidoista tai näkemyksistä.

Äänestäjän näkemys edustajaehdokkaasta perustuu usein edustajan ulkoiseen olemukseen ja äänestäjän mahdollisuuteen samastaa itsensä ja omat intressinsä häneen. Tältä pohjalta valitaan helposti itsensä kaltaisia, mikä aikoinaan johti myös kirkollisten toimijoiden hengellisen tason laskuun. Varsinkin nykyisen median aikana äänestetään ehdokkaiden tunnettavuuden tai etuihin liittyvien lupausten nojalla.

Ihmisten on vaikea päätellä, mikä on heille todella hyväksi ja mikä vain lisää heidän hetkellistä mukavuuttaan.

Niin kauan kun jokin parlamentti edustaa ”kansaa parhaimmillaan”, saattavat asiat pysyä suurin piirtein hallinnassa. Mikäli päättäjiin kerääntyy liian suuri joukko tietämättömiä ja pelkkiä nurkkakuntaisia etuja ajavia kansalaisia, ollaan varsin pian suurissa vaikeuksissa.

Valta ja vastuuntunto eivät hetikään aina pysy tasapainossa.

***

Tarkoituksena ei tietenkään voi olla se, että päätöksentekijöiltä vaadittaisiin akateeminen tutkinto yhteiskuntatieteissä (perustiedot eivät tosin ole pahitteeksi – äänestäjilläkään).

Mikään tutkinto ei sellaisenaan takaa viisautta ja vastuullisuutta, vaan usein jopa edistää ”vallan nousemista päähän.”

***

Monet hiljattain suoritetut vaalit niin kotimaassa kuin ulkomailla (esim. Ranskassa) osoittavat selkeästi, miten nopeasti äänestäjien mielipiteet voivat muuttua. Niin sanottu sosiaalinen media selittää osan ilmiön yleistymisestä, mutta se todelliset syyt ovat siinä, etteivät ihmiset vaivaudu rakentamaan omia näkemyksiään kovin vankalle perustalle.

***

Suora demokratia (kansanäänestys jostakin asiasta) näyttää usein johtavan yllättäviin tuloksiin (kuten brexit), joiden järkevyyttä joudutaan sitten testaamaan vuosikausia.

Tiheään toistuvat vaalit olisivat varma tapa kyllästyttää ihmiset demokraattisten oikeuksiensa käyttöön.

Monissa maissa Ihmiset näyttävät silloin tällöin kyllästyvän tavanomaiseen politikointiin ja etsivät toisenlaisia vallanpitäjiä (USA, Ranska) eliitiksi mieltämänsä ulkopuolelta. He rakentavat näin uutta poliittista eliittiä, jonka uskovat ratkaisevan kaikki kasautuneet ongelmat – mieluummin tietenkin äänestäjien itsensä eduksi.

***

Demokratia sinänsä ei tietenkään korjaa asioita – sitä ei sellaisenaan voi syödä tai juoda.

Niin sanottu arabikevät nosti valtavan innostuksen maissa, joiden hallinto koettiin hyvin itsevaltaiseksi. Saavutetut tulokset kuolonuhreineen ja hallitsemattomine pakolaisaaltoineen eivät todellakaan ole kovin mairittelevia.

***

Demokratioissa yhteisen taloudellisen hyvän jakamisessa innostus ohittaa usein kestävyyden rajat. Aina ei haluta nähdä sitä yksinkertaista asiaa, että jaettavalle täytyy varsin pian löytyä reaalinen perusta.

Hyvinvointia – erityisesti kulutusta – ei voida jatkuvasti lisätä ulkomaisen velan varassa.

Yksittäinen ihminen saadaan kyllä helposti lopettamaan yli varojen eläminen. Kansantaloudessa sellaisen (etenkin lakeihin sidotun) lopettaminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeata.

***

Nobelisti John Keynesin elvytysnäkemyksiä on useissa länsimaissa sovellettu surutta niin lama- kuin nousukausinakin.

***

Poliittinen oppositio katsoo yleensä tärkeimmäksi roolikseen vastustaa periaatteessa kaikkia esityksiä ja pyrkiä julistamaan niitä kansalle mahdollisimman negatiiviseen sävyyn.

Hallitseva ryhmittymä esittää usein toiminnalleen järkeen vetoavia perusteita (kuten tilastoja ja ylivelkaantumista), joita vastaan oppositio hyökkää huomattavasti tunteenomaisin argumentein.

***

Sekä maallisessa että hengellisessä vallankäytössä on jo muinoin todettu, ettei pelkkään järkeen kannata vedota, koska ihmisten yleisin tietoisuuden painopiste on yhä tunnetasolla.

Tunteellisia ”vetonauloja” haetaan usein yksittäisistä, tunteisiin voimakkaasti vetoavista esimerkeistä, joilla pyritään vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen jonkin asiakokonaisuuden suhteen.

***

Filosofi Platon ei pitänyt demokratiaa kovin hyvänä järjestelmänä, koska siinä järkevillekin esityksille löytyy aina omat vastustajansa, jolloin joudutaan hakemaan kompromisseja.

Valistunut diktatuuri olisi hänen mielestään paras ollut tapa hallita, mutta historia on opettanut, että valistuneiden sijasta yksinvaltaan on valitettavan usein noussut lähinnä neuroottisia ja vainoharhaisia persoonia.

Todella viisaat eivät enää hae itselleen valtaa tai edes kunniaa, sillä varsinainen viisaus voi avautua vasta silloin, kun kaikki persoonaan liittyvät etunäkökohdat ovat luonnollisen kehityksen myötä ohitetut.

***

Julkisen sektorin toiminta-ala on Suomessakin saattanut laajentua liikaa, jolloin on syntynyt kilpailua sen mahdollistamista eduista (rahallisista tai työpaikoista).

***

Suomalaiseen demokratiaan näyttää hiljalleen kulkeutuvan tapa tehdä varsin pienistä asioista oikeusjuttuja, vaikka kaikkien pitäisi tietää, että oikeuslaitoksissa jo vakavien asioiden käsittely kestää turhan kauan.

Mediakaan ei ainoastaan tyydy nostamaan asioita otsikkoihinsa, vaan tekee myös tutkintapyyntöjä tukeakseen omia paljastuksia.

***

Demokratian toimivuuden kannalta niin sanottu lähdesuoja on paikallaan silloin, kun varjellaan yksilöiden henkeä ja terveyttä. Muussa tapauksessa se kannustaa helposti perättömiin ilmiantoihin ja antaa medialle tarpeettoman paljon vapauksia kehitellä kohujuttuja.

***

Elämä on sitä varten, että ihmiset oppisivat kantamaan vastuun omista tekemisistään ja sanomisistaan. ”Kivien nakkelu puskan takaa” ei enää kuulu sivistyskansan käytökseen.

Nimimerkkien käyttö hyökkäävissä julkaisuissa on sekin varsin kyseenalaista. Mikäli joku ei uskalla sanoa asiaansa omalla nimellään, olisi hänen ehkä parasta vielä vaieta.

***

”Aikuiskasvatuksellisessa mielessä” ongelmallinen on esim. verottajan pari vuotta sitten lanseeraama palvelu, jossa voi nimettömänä ilmoittaa havaitsemiaan tai luulottelemiaan ”lähimmäistensä” verovilppejä.

Suuri osa ilmoituksista näyttää kohdistuneen yrittäjiin, joita kansalaiset epäilivät mm. kassakirjausten ja kuittien luovuttamisen laiminlyönneistä tai yrityksen auton käytöstä yksityisiin tarkoituksiin.

Tällainen naapurivalvonta muistuttaa paljon diktatuurivaltioiden tapaa pitää ihmiset varpaillaan ja epäluuloisina toisiaan kohtaan. Se ei todellakaan rakenna yhdessä tekemisen tervettä henkeä.

***

Täysin ongelmatonta yhteisöä ja hallintojärjestelmää ei tietenkään ole olemassa – tuskin sellaista edes ajallisuuden puitteisiin syntyy.

Demokratia toteutunee täydellisesti vasta ns. pyhäin yhteisössä, jossa kenelläkään osallistujalla ei ole enää mitään itsekkäitä odotuksia ja etunäkemyksiä – koska heissä on ”elämä itsessään.”

Sitä odotellessa – yritetään edes olla ihmisiksi!

Se koskaan ei muuttua saa!

Keskiviikon blogikirjoituksessaan Vuodatuksessa ”Hämeemmiäs” esittelee tunnetun suomalaisen kielitieteilijän, professori Simo Parpolan kirjaa, jossa tämä väittää muinaisten Sumerien kielen olevan sukua suomenkielelle.

***

Väite poikkeaa niin paljon aikaisemmista käsityksistä, että se on herättänyt välittömiä vastalauseita.

Helsingin yliopiston fennougristiikan professori U-M Forsberg epäilee asian paikkansa pitävyyttä, vaikka ei ole nähnyt Parpolan etymologioita.

Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Wienin yliopistosta, Johanna Laakso, tyrmää väitteen huuhaana sillä perusteella, ettei kukaan vakavasti otettava tutkija ole tähän mennessä uskonut näiden kielten sukulaisuuteen.

***

Parpolaa ei kuitenkaan olisi syytä luokitella suoralta kädeltä huuhaan tuottajaksi. Hän on työstänyt tätäkin teosta yhdentoista vuoden ajan verraten sumeria Euraasian kaikkiin suuriin kieliperheisiin.

Hän tuli siihen johtopäätökseen, että sumerin ja uralilaisten kielten äänteissä, pronomineissa ja perussanastossa on jopa enemmän yhtäläisyyksiä kuin eri suomalais-ugrilaisten kielten välillä.

Muutama esimerkki:

Sumerinkielen aija = isä, isoisä, äijä; kim = kiima; min = miniä; amma = äiti, ämmä; eme = äiti, emo; padar = pata; kar = karata; ma = maa; mur = jauhaa, murjoa; ri = rientää; sil = silpoa; seg = sika; tur = vähäinen, turha; ur = mies, sankari, uros, urho; kapalu = kietoa, kapaloida ja kurgi = kurki

***

 Ihmisillä on ”lajityyppinen taipumus” määritellä kehittelemiään teorioita muuttumattomiksi totuuksiksi. Taipumus on varsin yleinen myös tiedeyhteisöissä, jotka korottavat keskuudessaan auktoriteeteiksi sekä henkilöitä että heidän esittämiään näkemyksiä.

Kun jokin ajatus on tullut yleisesti hyväksytyksi, ”uskontunnustukseksi”, muuttuu sen horjuttaminen tutkijoiden uran ja maineen kannalta riskialttiiksi toiminnaksi. Tämä on tietenkin ymmärrettävää – ovathan monet tieteen auktoriteetit saattaneet esittää ja opettaa asioita, jotka jokin uusin näkemys asettaa kyseenalaisiksi.

****

Taaksepäin katsellen voidaan todeta, että lähes kaikki käsitteellisesti määritellyt totuudet ovat aikojen saatossa osoittautuneet joko vääriksi tai ainakin puutteellisiksi.

***

Usein sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Tieteen piirissä välitöntä hyökkäävyyttä ilmenee miltei yhtä paljon kuin uskontojen puitteissa. Vanhojen tieteellisten teorioiden tueksi haetaan eläviä tai edesmenneitä auktoriteetteja. Eroa löytyy kuitenkin siinä, että tieteellisten ”tunnustusten” suhteen muutosvastus on yleensä antanut periksi huomattavasti nopeammin kuin uskontunnustusten kohdalla.

Esimerkiksi kristinuskossa Nikaian tunnustus lyö kaikki tieteelliset teoriat säilyttäessään ainakin omissa piireissään muodollisen ”käyttökelpoisuutensa” jo lähes 1700 vuotta.

Uusien tieteellisten näkemysten tueksi voidaan löytää kokeellisia tai laskennallisia todisteita. Uskontunnustuksia perustellaan raamatusta poimituilla ja tulkituilla otteilla, kirjallisella ja kirkollisella – jopa ns. apostolisella perimällä.

***

Tiedemaailma on uudella ajalla päässyt lähes kokonaan irti uskonnollisesta kontrollista ja ”esiymmärryksestä” – osaksi jopa niin perusteellisesti, että se kieltää mahdottomuutena kaiken henkisen olemassaolon.

Esimerkiksi Stephen Hawkin ei löydä näkemyksissään Jumalalle minkäänlaista sijaa tai funktiota.

On varsin ymmärrettävää, että kaiken valmiiksi luodun, kontrolloivan ja tuomitsevan persoonallisen luoja-olemuksen sovittaminen nykyiseen tieteelliseen maailmankuvaan on enemmän kuin haasteellista.

Toisaalta on aivan yhtä vaikeata ajatella, että kaikki ilmennyt ja järjellisesti järjestynyt moninaisuus olisi lähtenyt alkuräjähdyksestä ja kehittynyt myriadien sattumien kautta nykyiseen tilaansa ilman minkäänlaista ohjelmaa tai ohjelmointia, sisään kytkeytyvää tietoisuutta, jota myös ns. luonnonlait periaatteessa ovat.

***

Useimmat vanhat uskonnolliset järjestelmät ovat yhdistäneet luonnonlakien toimintoihin tai aurinkokunnan kappaleisiin persoonallisia tai puolipersoonallisia jumalolentoja. Näitä on yritetty houkutella täyttämään ihmisten tarpeita muodollisin palvontamenoin ja erilaisin uhrilahjoin, joihin kuului valitettavan usein myös veriuhreja – elinvoiman vapautusta jumalien käyttöön.

***

Muutosten yhteydessä voidaan toisinaan havaita sellainen piirre, että mitä kauemmin ja voimakkaammin sitä on vastustettu, sitä suuremmaksi muutosvoima kasvaa – ja sitä kauemmaksi alkutilasta muutoksessa päädytään.

Kristillinen kirkko rajoitti uskonnollista ajattelua niin kauan ja ahtaaksi, että Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen mahdollistama vapautus johti lähes äärimmäiseen materialismiin, josta ei vieläkään ole nähtävissä paljon todellisia irtautumisen merkkejä.

***

Viime vuosisadan alkupuolen suomalaiset kasvatusihanteet olivat niin tiukat, että niiden vapautuminen elintason nousun ja poliittisen ohjailun avustamana on johtanut osaksi vapaan kasvatuksen sijaan vapaaseen kasvattamattomuuteen.

***

Näkemysten riittävän tiheä ”päivittäminen” eri aloilla edellyttäisi ihmisiltä yleistä ”joustovaraa” eli avoimuutta, jonka ei tietenkään tarvitse merkitä arvostelukyvyttömyyttä tai -haluttomuutta. Mikäli ”leilit pääsevät liiaksi kovettumaan”, tuottavat muutokset vaikeuksia sekä muutosvoimille että niitä vastustaville – tai muutokset ajautuvat toiseen ääripäähän.

Kulttuurin kukintoa Kalliossa

Helsingin Kallion kirjastossa ei maanantaina julkistettu uutta menestyskirjaa, vaan avattiin julkisten palveluiden piirissä aivan uusi kulttuurisarka – DILDOBIBGO!

Sadat kaupunkilaiset jonottivat pääsyä uuden ja uljaan kulttuurin vaikutuspiiriin, mutta ainoastaan 82 onnekasta mahtui mukaan. Erikoiskirjastovirkailijan mukaan ulkopuolelle jääneet antoivat tapahtumalle runsaat aplodit.

Tilaisuuden suosio saattaa pian synnyttää läheisessä Paavalin seurakunnassa ajatuksen järjestää vastaavia tilaisuuksia myös kirkkoon – onhan sinne tuotu jo jääkiekkoa ja saarnan jälkeistä kaljoittelua. Messut voidaan siirtää houkuttelevimpien tilaisuuksien tieltä puistoon (kuten on jo tehty), jossa laulu raikuu uuden kulttuurin mukaisesti stadin slangilla.

Kirkon kannalta katsoen dildobingoilu voisi olla perusteltua, mikäli se olennaisesti lisäisi kastetilaisuuksien määrää – joka tosin on epätodennäköistä.

Seksuaalisuus on toki kuulunut ihmisyyteen aina siitä saakka, kun ihmispopulaatio on jakautunut kahteen sukupuoleen ja partenogeneesi (neitseestä sikiäminen) tullut mahdottomaksi.

Sukupuolien välisen luonnollisen vetovoiman tarkoituksena lienee ihmisyyden tajunnallisen kehityksen edistäminen tuottamalla sen käyttöön uusia ja mahdollisesti jopa parempia fyysisiä välineitä.

Milloinkaan ennen ei Suomen historiassa ole pelkkä uusien sukupolvien tekotapa kohonnut niin suureen arvoon kuin muutaman viime vuosikymmenen aikana. Arvonnousua voitaisiin selittää ikäluokkien pienentymisen ja väestön vanhenemisen tuottamilla ongelmilla. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan syy löytyy elintason nousun mahdollistaman, nautintohakuisen elämäntavan muodostumisesta.

Kirkkokaan ei enää pahemmin jarruttele seurakuntalaistensa innostusta aistillisen elämän suhteen, vaan tulkitsee sellaiset ”ylhäältä saavutetuiksi eduiksi”, joita voi vapaasti hyödyntää sulostuttaakseen usein niin harmaata ja turhauttavaa ihmiseloa.

Muutamassa vuosikymmenessä on syntynyt erillisen seksuaalielämän käsite, johon on ympätty mm. seksuaalivalistus, -kasvatus, -terapia, -psykologia ja -pedagogia.

Onko tämä sitten lisännyt ihmisten onnellisuutta tai korjannut väestön ikärakennetta?

Dildobingojonoista päätellen julkinen neuvonta on kyllä lisännyt kiinnostusta fyysisen kehon alapään toimintoja kohtaan, mutta ei ole lisännyt syntyvyyttä.

Uudet sukupolvet saatetaan kokea elämänlaatua heikentävinä asioina, vaikka yhteiskunta on monin tavoin pyrkinyt helpottamaan lapsiperheiden elämää. Sodanjälkeisten suurten ikäluokkien aikana säädettiin lapsilisästä, jota (7200 mk = n. 314 € vuodessa) maksettiin v. 1948 yli miljoonasta lapsesta.

Suomalaiset näyttävät oman kansansa osalla jättävän väestönkasvun joidenkin erityisryhmien varaan, jotka eivät uskonnollisista syistä hyväksy niin sanottua ehkäisyä. Monet vieraiden kulttuurien edustajat arvostavat hekin perinteisesti seuraavan polven runsaslukuisuutta.

Tämän päivän kulttuuri näyttää muutenkin keskittyvän selkeästi fyysisen kehon toimintoihin. Uutisista lähes puolet koskee urheilua tai jotakin muuta keholliseen olemukseen liittyvää toimintoa – kuten ruuanlaittoa.

Televisio-ohjelmat tuotetaan ”alimman yhteisen nimittäjän” mukaan ja kohdistetaan yhä nuorempiin ikäluokkiin aina siinä määrin, että monet suurten ikäluokkien edustajista haluaisivat jo luovuttaa televisionsa kiertoon. Eduskunta on kuitenkin ennakoinut tämänkin asian säätämällä lain, jonka mukaan kaikki joutuvat maksamaan katselumahdollisuudesta, vaikka luopuisivat todistetusti laitteistaan.

Tästä kansallisen yhtenäisyyden suuresta vuodesta näyttää muodostuvan kansallisen erillistymisen kausi, jossa pienetkin poikkeamat näkemyksissä kärjistetään äärimmilleen. Media on usein katsonut tämän toiminnan päätehtäväkseen.

Terve kansallinen ajattelu on aikoinaan johtanut siihen, että Suomi on yksi maailman vakaimmista maista (maa ei ainakaan järise). Suuri joukko lahjakkaita yksilöitä loi kulttuurisen perustan kansalliselle heräämiselle, jolle konkreettiset mahdollisuudet ovat muodostuneet vasta suurten uhrausten kautta.

Tänään puhutaan yhteisestä arvopohjasta, jolle jotakin kestävää voitaisiin rakentaa. Tämä on ollut selviö jo Platonin aikaan – hän kun esitti, ettei hedelmällistä vuorovaikutusta voida rakentaa erilaisten väestöryhmien kesken muuta kuin yhteisten perusarvojen varaan.

Lienee selvää, ettei perusarvoja kannata etsiä dildobingoista, kaljakellunnoista tai jääkiekkokirkoista, vaan paljon syvemmistä näkemyksistä ihmisenä olemisen ja kasvamisen tarkoituksista.

Pehmentyneet kasvatusihanteet ja -käytäntö ovat saattaneet osaltaan aiheuttaa sen, että nuoret ovat alkaneet ulkoistaa koko aikuistumisen, koska se vakavasti häiritsee heidän vapauttaan pitää hauskaa.

Filosofeista suosituin olisi nykyisin ehdottomasti Epikuros. Materialistina hän istuu hyvin tämän päivän hengettömyyteen – tosin hänen kannattamansa ”maltilliset nautinnot” eivät saisi dildobingoilijoiden ja kaljakelluttajien keskuudessa kovin paljon puoltoääniä.

Kasvava älykkyys ei näy uutisissa

Roman Schatz ihmettelee (hyvästä syystä) Iltasanomissa niin sanottuja älykkyysmittauksia, joiden mukaan ihmisten älykkyysosamäärät ovat viimeisen sadan vuoden aikana nousseet keskimäärin kolme pistettä vuosikymmenessä.

Suomessa on nyt lisäksi saatu oivallista aineistoa yli 400 000 varusmiehen testeistä. Niiden mukaan älykkyysosamäärän ohella paranevat myös sosiaaliset taidot – itseluottamus, seurallisuus ja sopeutuvuus.

Mikäli tämä on totta, niin miksi maailma vaikuttaa jokapäiväisten uutisten mukaan yhä hyvin sekavalta – ja ihmisetkin kaikkea muuta kuin älykkäiltä?

***

Ihmisten tajuntaan on muutaman viime vuosikymmenen aikana syötetty paljon aikaisempaa enemmän ulkoisia virikkeitä, joiden koostuma (eli määrällinen puoli) tulkitaan älykkyydeksi.

Älykkyys on kuitenkin luonteeltaan laadullinen ominaisuus, kun taas testit kuvaavat lähinnä määrällisiä, harjoituksen ja ulkoisten virikkeiden tuottamia taitoja.

Itse sain varusmiespalveluni alussa (kauan sitten) huipputuloksen ”palikkatestissä” sen vuoksi, että olin opiskellut ja opettanut matematiikkaa, johon monet testeistä (esim. lukusarjat) suoraan tai epäsuorasti perustuvat. Testit mittaavat aivan liian voittopuolisesti harjoituksen määrää – eivät älykkyyttä – saati sitten viisautta (jonka mittaukseen ei löydy muuta mittaria kuin elämä itse).

***

Suomessa itseluottamuksen, seurallisuuden ja johtamismotivaation kasvu johtuu pääosin suurista muutoksista kasvatusasenteissa niin kodeissa kuin kouluissa.

Lapsilla ja nuorilla on myös huomattavasti aikaisempaa enemmän aikuisten järjestämää sosiaalista toimintaa, joka synnyttää kilpailuhenkeä, ilmaisutaitoa ja tasaa samalla erilaisuutta.

***

Miehekkyyden katoaminen johtuu sekin pääasiassa kasvatusmallien muutoksesta (huipentumana sukupuolineutraali kasvatus).

***

Suomalaisten naisten kohdalla persoonallisuuden ja sosiaalisuuden muutokset eivät ehkä ole olleet yhtä suuria kuin miehissä, koska kasvatusihanteiden muutokset eivät ole koskettaneet heitä yhtä radikaalisti kuin vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Kiltit tytöt ovat saaneet vapaasti pysyä kiltteinä tyttöinä, kunhan vain pahat pojat on saatu kesytettyä ”arvopehmoiksi puoli-uroksiksi”, jotka karjahtelevat miehekkäästi ainoastaan liigaotteluiden katsomoissa.

***

Kansainvälinen kansanviisaus tosin väittää, etteivät ihmiset muutu miksikään. Jotkut sanovat ihmisten käyttäytymisen ohjautuvan jopa täysin geneettisesti, joten nopeat muutokset eivät ole mitenkään mahdollisia.

Suomalainen tutkimus näyttäisi osoittavan tämän väittämän vääräksi, mutta todellisuus ei välttämättä ole näin yksinkertainen.

Testit mittaavat muutoksia ulkoisessa käyttäytymisessä, tavanomaisissa asenteissa, matemaattisissa ja kielellisissä taidoissa, jotka kaikki heijastavat ympäristön kulttuuristen muutosten vaikutusta ihmisten asenteisiin ja valmiuksiin – eivät ihmisyyttä sinänsä.

Ympäristön tuottamat muutokset ehdollistavat ihmisten pinnallista ajattelua ja käytöstä, mutta eivät välttämättä muuta hänen sisäistä olemustaan. Mittausten näyttämä suotuisa muutos saattaa siten suurelta osin olla näennäistä ja kopioitua – ei sisäistettyä ja todeksi elettyä.

Älykkyystesteissä hyvin menestyvät koulukiusaavat, hepuloivat, panikoivat ja käyttäytyvät yhä vastusta kohdatessaan kuin koirat, joilta joku aikoo viedä luun.

Testit eivät mittaa esimerkiksi sisukkuutta, josta suomalaiset ovat tulleet kuuluisiksi. Sisu syntyy kovien ulkoisten ja/tai sisäisten kokemusten kestämisestä. Mitä pehmeämmäksi ihmisten odotukset elämän suhteen tulevat, sitä heikommin he ovat varustautuneita vastoinkäymisiin.

Parisen tuhatta vuotta vanha Jaakobin kirje tuo esiin sitä, että kärsimyksillä on oma roolinsa ”viisauden edellytysten luomisessa.” Ikävät asiat saattavat lujittaa sisäistä ihmisyyttä niin, että ihminen kykenee kohtaamaan elämän ilmiöt niin tasapainoisesti, että todellinen viisaus alkaa saada ilmaisun hänen kauttaan.

Sellainen edellyttää, että muutos on tapahtunut myös ihmisyyden juuristossa (sisäisessä olemuksessa) – ei ainoastaan pinnallisissa versoissa (persoonallisuudessa).

Vielä ei ehkä ole aika järjestää suurten sankarien lopullisia hautajaisia (Väinämöinenkin kun lupasi tarvittaessa tulla takaisin ”uuden Sammon takojaksi”).

Kuolleet haudatkoon kuolleensa!

Matteuksen evankeliumin 8. luvussa on hieman tylyltä vaikuttava kohta, missä Jeesus evää opetuslapseltaan pääsyn isänsä hautajaisiin sanoen: ”Seuraa sinä minua ja anna kuolleitten haudata kuolleensa!”

Sama kehotus löytyy myös Luukkaalta. Sitä edeltää kummassakin toteamus: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.”

Toteamuksen on perinteisesti tulkittu viittaavan ainoastaan Nasaretin Jeesukseen, mutta se voisi periaatteessa tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen sisäinen olemus on – ja sen tulisi myös olla – jatkuvan muutoksen alainen, että se pitkän ”tuhlaajavaelluksensa” viisastuttamana ja väsyttämänä ymmärtäisi joskus palata takaisin ”Isänsä kotiin.”

***

Tuomaan evankeliumi kehottaa ”tulemaan ohikulkijoiksi”, jotka eivät enää samastu ja takerru katoaviin ilmiöihin.

Matteuksen ja Luukkaan ”luolat ja pesät” kuvannevat kaikkea ulkoista: vaurautta, valtaa ja kunniaa, jota ihminen hakee egonsa turvaksi – johon hän ”päänsä kallistaa” – ja nimenomaan ”päänsä” eli mielensä. Ulkoinen ei sinänsä ole hyvää tai pahaa. Vahingoksi muodostuu lähinnä tajunnan sidostuminen sen katoaviin ilmiöihin (kuten fyysisiin ja psyykkisiin nautintoihin).

***

Fyysisesti kuolleet eivät tietenkään hautaa kaltaisiaan, joten Matteuksen ja Luukkaan sanoille täytyy löytyä jokin symbolinen merkitys. Se löytyy varsin helposti evankeliumeissa esiintyvästä ajatuksesta, jonka mukaan ainoastaan pysyvä ja ehdoton elämä on todellista elämää, kun taas tavallinen, aikaan ja tilaan nojaava elämänmuoto on luonteeltaan ”kuollutta” ja ehdollista.

***

Lienee todennäköistä, ettei Matteuksen ja Luukkaan tapahtumana esittämälle kertomuksell edes löydy konkreettista vastinetta, vaan se on kuulunut Jeesuksen vertausten joukkoon ja on tulkittava symbolisesti.

”Kuolleet” kuvannevat aivan tavallisia ihmisiä, joilla ei vielä ole sisäistä tarvetta etsiä elämän syvimpiä tarkoituksia. Näille kaikki hautajaisten kaltaiset ulkoiset toimet ovat tärkeitä ja opettavaisia, kun taas todelliseen hengen opetuslapseuteen pyrkivien tulisi suuntautua voittopuolisesti sisäisiin asioihin.

Kehotus ei todennäköisesti tarkoita sitä, että hengellisen etsijän pitäisi konkreettisesti välttää kaikkia yhteisön järjestämiä tilaisuuksia, vaan pelkästään sitä, etteivät niihin liittyvät psyykkiset virikkeet sido tai ehkäise tietoisuutta vapautumasta mielen ehdollistuneista toiminnoista.

Ihmisen poika!

Vanhassa testamentissa esiintyy käsite ”Ihmisen poika” 12 kertaa. Uusi testamentti käyttää nimitystä 87 kertaa. Niistä lähes puolet (30) löytyy Matteukselta, joka oli evankelistoista kaikkein innokkain kaivelemaan lisäaineistoa ja (useimmiten keinotekoista) vahvistusta kerronnalleen juutalaisten vanhoista teksteistä.

Vanhan testamentin ”Ihmisen, eli Adamin poika” kuvasi ihmisyyden ydinolemusta (arkkityyppiä), joka voisi lopulta toimia välittävänä ja yhdistävänä tekijänä ihmisen ja Jumalan kesken. Se täytynee kuitenkin Danielin kirjan symboliikan mukaan jossakin vaiheessa vielä ylentää kuninkaalliselle valtaistuimelle – takaisin alkuperäiseen henkiseen olemukseensa (Isänsä kotiin).

***

Kristillinen kirkko on tulkinnut ilmauksen tarkoittavan ainoastaan Nasaretin Jeesusta, joka sen (kyseenalaisen) tulkinnan mukaan oli kutsunut itseään tällä kolmannen persoonan nimityksellä. Ainakin evankeliumitekstien nojalla vaikuttaa siltä, että Jeesus itse kuului niiden harvojen joukkoon, joissa lisäksi ”Ihmisen pojan ylentäminen” oli jo sisäisesti toteutunut – mikäli hän siinä vaiheessa ylipäänsä oli sisäisesti ”yhtä ja välittömässä yhteydessä Isänsä kanssa”.

Johanneksen evankeliumin Jeesus ulottaakin ”Ihmisen pojan” kaikkiin ihmisiin, mikäli nämä ensin ymmärtäisivät sekä Jeesusta itseään että hänen välittömästi edustamaansa henkistä ja jumalallista mahdollisuutta ja alkutilaa.

***

”Ihmisen pojan” merkitystä ei ole syytä etsiä ulkopuolisista tekijöistä, vaan jokaiseen ihmiseen kytkeytyvistä sisäisistä mahdollisuuksista ja olemuksista. Tietenkin nämä potentiaalisuudet jo itsessään toteuttaneet yksilöt voivat toimia esikuvina muille, mutta esikuvien ihastelu sinänsä ei paljonkaan auta ketään ”Kristuksen ylleen pukemisessa, tai hänelle muodon antamisessa.”

***

Englanninkielen ”Ihmisen poika, The Son of Man”, juontuu sanskritin järkeä tarkoittavasta sanasta ”Manas”.

Joissakin itämaisissa perinteissä kerrotaan, että ”Järjen pojat, Manasaputrat” luovuttivat ihmiskunnalle jo ylittämänsä järkiolemuksen. Tämä muistuttaa 1. Mooseksen kirjan kuvausta ”Jumalan pojista”, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin – tuottaen näin ”kuuluisia sankareita”.

***

Jokapäiväinen havainto osoittaa selvästi, että ihmiset ilmentävät järkeään toisistaan hyvin paljon poikkeavin tavoin – ja että ”surullisen kuuluisia sankareita” on esiintynyt paljon useammin kuin toimillaan ihmisyyttä ylentäviä.

Terroritekojen ja vakavien rikosten toteuttaminen vaatii sekin usein järkeilyä ja älykästä suunnittelua. Niille voidaan etsiä jopa jumalallisia perusteita ja palkkioita.

”Ihmisen poika” lienee täten ihmisyydessä yleisesti vielä ”nukkuvassa tilassa (ellei jopa sikiöasteisena)”. Tuomaan evankeliumin Jeesus kutsui tällaisia ihmisiä ”(maailmasta) juopuneiksi”.

Järkiolemuksen kehitys on ihmiskunnassa yhä pahasti puolitiessään. Tällainen vajaamittainen ihmisyys on luettavissa yhä rajallisen vastuulliseksi, ”lihalliseksi – jopa eläimelliseksi ihmiseksi” (jollaista kuva ”lukevasta apinasta” karkeasti symboloi).

***

Usein tosin väitetään, että jokaisessa ihmisessä on myös ”universaali omatunto”, joka heristelee näkymätöntä sormea, mikäli ihminen ylittää yleisesti määritellyn moraalin rajat.

Omatunto ei kuitenkaan useimmiten ole läheskään omaa, vaan koostuu suurelta osin ”lauman äänestä”, joka heijastaa syyllisyyksinä yhteisön luomia sosiaalisia ehdollistumia.

***

Varsinainen omatunto eli korkeampi järki ja ymmärrys poikkeavat luonteeltaan tavanomaisesta älyllisyydestä ja loogisesta ajattelusta siinä, että sellaisen kautta ihminen kykenee suhteuttamaan ilmiöitä toisiinsa ja havaitsemaan, mitkä asiat edustavat ”elämän ylentämistä”.

Tällainen ”korkeampi järjellisyys” voi syntyä kokemalla ja sisäistämällä elämää (syömällä kuollutta) – mikäli ”siemenet vain putoavat otolliseen maaperään” – ja yksilö vaivautuu pitämään huolta niiden kasvusta (eikä hautaa leivisköitään maahan).

***

Korkeampi järjellisyys on näin ollen ihmisessä itsessään kehittyvä sisäinen mentaalinen olemus, ”Ihmisen poika”, joka tosin ei vielä parhaimmillaankaan ole ihmisyyden syvin ja korkein tarkoitus, vaan kaipaa vielä ainakin yhden periaatteellisen muutoksen.

***

Johanneksen evankeliumi käyttää Mooseksen kirjan kuvakieltä ”käärmeen ylentämisestä erämaassa” viitatessaan siihen, että inhimillisyyden korkein aste – Ihmisen poika – on lopulta tarkoitus ylittää todellisen ”Pyhän Hengen kasteen avustamana” (jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten suorittaman vesikasteen kanssa).

Se tarkoittaa inhimillisen, aikaan ja tilaan ehdollistuneen tietoisuuden muuttumista ja vaihtumista sellaiseksi, joka havaitsee välittömästi ja välityksettömästi itsessään kaiken ydinolemuksen (elämän itsessään) ja joka on siten sisäisesti (tietoisuuden suhteen) vapautunut ajallisten ja katoavaisten ilmiöiden ja ilmentymien otteesta.

Sitä odotellessa voidaan lohduttautua Mauno Koiviston kuuluisin sanoin: ”Kyllä se siitä!” (lähimmän kahden miljardin vuoden kuluessa)

Tulo totuuden opettamaksi

Hyvin monilla ihmisillä on luontainen tarve tukeutua johonkin arvostamaansa, tai jopa toisten arvostamaan persoonaan. Tämä voi johtua hengellisestä laiskuudesta, arkuudesta tai vain ajatuksesta, että kiinteä liittyminen jonkun seuraan johtaa automaattisesti suotuisiin tuloksiin.

Persoonallisen opastajan hakeminen saattaa johtua myös siitä, että sananmukaisesti evankeliumeita tulkiten voidaan saada käsitys, että esim. Jeesuksen muodollinen tai konkreettinen seuraaminen johtaa pelastukseen.

***

Tuomaan evankeliumi (87) toteaa: ”Surkea se ruumis, joka tarrautuu toiseen ruumiiseen, ja surkea se sielu, joka tarrautuu näihin molempiin.” Sanonta tarkoittaa ruumiilla persoonallista minuutta (lihallista ihmistä, kehoon samastuvaa mieltä).

Johanneksen evankeliumi (8:32) toteaa: ”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani, ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.”

Kumpikaan näistä julistuksista ei anna sellaista kuvaa, että jonkun persoonan seuraaminen olisi merkittävä asia ajattoman (ikuisen) totuuden avautumisen kannalta. Johannes viittaa lähinnä siihen, että Jeesuksen antamien opetusten todeksi eläminen omalla kohdallaan (niissä pysyminen – niiden muodostuminen luonteeksi) saattaa kehittää opetuslapsen ymmärrystä. Tämä voi luoda sisäistä valmiutta siihen, että tietoisuus avautuu välittömästi tilaan, jota mitkään ilmiöt eivät ole värittäneet ja vääristäneet.

Matteus ja Markus kirjoittavat: ”Jokainen, joka täyttää minun taivaallisen Isäni tahdon, on veljeni.” Nimen tai opetusten toistelu ei siten ole kovin olennaista ihmisyyden lopullisen päämäärän saavuttamisen kannalta: olennaista on se, että ihminen vapautuu sisäisesti sellaisista tekijöistä, jotka estävät todellisuuden välittömän tiedostamisen (elämän itsessään). Tällainen tiedostaminen ei tietenkään voi tapahtua tavanomaisen mentaalisen olemuksen puitteissa, koska se on ehdollistunut ajallisiin ilmiöihin.

Krishnamurti totesi eräässä haastattelussa, että jonkun henkilön opetuslapsena olo on totuuden kavaltamista, koska ainoa tapa saavuttaa totuus on tulla suoraan ja ilman välittäjää itse totuuden opetuslapseksi. Hänen mukaansa totuuden vastaanottaminen on henkilöpalvontaan taipuvaisille ihmisille hyvin vaikeata. Nämä keskittyvät välittäviin tekijöihin, jotka eivät johda omakohtaiseen ymmärrykseen. Ihmisen tulisi pitää omaa avartuvaa ymmärrystään lakinaan (ohjenuoranaan) eikä nojata liiaksi ulkoisiin auktoriteetteihin.

Krishnamurti antoi kuitenkin ulkoisille opetuksillekin arvoa, mikäli ihmiset ymmärtäisivät kaikessa suuruudessaan julistetun totuuden sen oman kauneuden vuoksi – koska vasta silloin heistä voisi tulla totuuden itsensä opetuslapsia.