Joulun salaisuudesta

Voi ihmisen poikaa, joka tiedottomana nukkuu maailman yössä,

synnistä siinneenä, syntymättömänä sisästä.

Pitkä on odotusaikasi, suuret synnytystuskasi.

Missä on se kohtu, joka kantaa ikuisen lapsen,

missä rinnat, jotka ruokkivat ajattoman?

Jouluna loistaa valkeus yössä, eikä kukaan sitä käsitä.

Ihminen ei herää hetkessä,

ellei hän katso itsestään pois,

niin että näkee itsensä, ja sen avulla valon,

jota pimeys ei tunne.

Valosta tulleen valon, yhden ilman muita.

Sillä kaikki erillinen on pelkkää harhaa,

ikuisesta irti revittyä,

yhdentekevää, vaan ei yhdeksi tekevää,

joka vasta tekisi joulun.

Julma on joulun salaisuus,

autuaan ankara ylhäältä syntyminen,

mikäli mieli on maailman vanki

ja sydän kiinni halujen suossa.

Siunattu se ihminen, jonka mieli ei tyydy vähään,

vaan särkee kaikki ne taulut,

jotka varoittavat astumasta itsensä yli.

Miten voisi kukaan tulla korotetuksi,

ellei hän kurotu täyteen mittaansa,

niin että ylittää kaiken maallisen

ja tyhjentyy ikuisen eteen?

Yhtä ovat itsensä ylittäminen ja alentaminen,

kun joulun lapsi on tullut,

ja sielun pimeys poissa.