Ikoni Nikaian kirkolliskokouksesta
Näkemykset ensimmäisten vuosisatojen kristilliseen virikkeeseen perustuvista näkemyksistä ovat tarkentuneet huomattavasti mm. Nag Hammadin tekstilöytöjen ja niiden tutkimuksen myötä.
Tulkinnallisia eroja alkuperäisestä sanomasta syntyi jo Paavalin aikaan. Hänen ja Johanneksen kerrotaan korostaneet uskon merkitystä, kun taas Jaakob edellytti uskon ilmenevän myös tekoina. Apollo yhdisti kristillisyyteen kreikkalaista filosofiaa.
Jo ennen 1900-luvun uusia tekstilöytöjä on tiedetty hyvin, että näkemykset kristillisyydestä eivät olleet varhaisten kirkkoisienkään keskuudessa kovin yhtäläisiä.
Irenaeus vastusti allegorista tulkintaa, omakohtaista mietiskelyä, kannatti lapsikastetta ja kirkon välttämätöntä roolia pelastuksessa Jumalan armon kautta (agape-näkemys).
Origenes näki raamatun sisällössä paljon aineksia, joita oli tulkittava vertauskuvina. Hän myös pyrki etsimään (toisin kuin Tertullianus) filosofian ja kristillisyyden yhtymäkohtia ja katsoi, että ihmiset olivat hengellisessä mielessä erilaisia – joillekin sopi kirjaimellinen usko, toiset rakensivat filosofian varaan, kun taas ani harvat ylsivät asioiden todelliseen luontoon, sisäiseen valaistumiseen. Hänen näkemyksensä ihmisistä on sama kuin valentinolaisilla.
Origenes näki lapsikasteen pelkkänä apostolisena tapana, Tertullianus sitä vastoin hyväksyi ainoastaan aikuiskasteen ja katsoi pelastuksen edellyttävän ansioita – näin ajattelivat myös Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen (eros- tai gnosis-näkemys).
***
Vainojen aikaan suhtautuminen marttyyriuteen jakoi mielipiteitä. Irenaeus, Ignatius ja Tertullianus pitivät marttyyriutta taivaaseen pääsyn ehtoja, kun taas valentinolaissävytteinen (mahdollisesti Julius Cassianuksen kirjoittama) Totuuden testamentti katsoo, että nämä syöksyvät tietämättömyytensä takia turhaan kuolemaan.
***
Yksi monista alkuvuosisatojen kiistakysymyksistä kiteytyi aleksandrialaisten Athanasiuksen ja Areioksen näkemysten välille. Edellinen korosti Kristusta sovittajana ja hänen samuuttaan Isän kanssa sekä ihmisen pelastumista ainoastaan armon kautta.
Jälkimmäinen näki Kristuksen lähinnä esikuvana ja opettajana sekä ihmisen olentona, jolla oli mahdollisuus kohota itsekin Jumalaa kohden.
Nikaiassa v. 325 Athanasiuksen kanta pääsi voitolle (pakanallisen keisarin myötävaikutuksella) huolimatta piispojen enemmistön kannasta.
Kristologisen kysymyksen formulointi muodostui erään piispan mielestä niin omituiseksi, että hän pyysi ”Herraa varjelemaan häntä ajattelemasta Herransa luonnetta!” (piispa asetettiin heti kirkonkiroukseen, mutta hänen edustamansa kantansa voitti taas muutaman vuoden kuluttua). ”Keisarillinen kanta” vahvistettiin Konstantinopolissa v. 381.
***
Kristillisestä virikkeestä (ainakin osittain) lähteneitä suuntauksia oli samaan aikaan vaikuttamassa useita, joista kaikki eivät lukeudu tunnusmerkillisesti gnostilaisiin – joiden tyypillisimpiä kirjallisia edustajia ovat setiläiset tekstit (kuten Johanneksen salainen kirja, Hallitsijoiden olemus ja Aadamin ilmestys). Tuomas-kirjallisuus sijoittuu edellistä lähemmäksi kirkolliseksi suuntaukseksi muodostuvaa ajatustapaa (kuten Tuomaan evankeliumi, Tuomas Kilvoittelijan kirja, Tuomaan tekojen Helmihymni ja Keskustelu Vapahtajan kanssa).
Valentinolainen suuntaus pysyttäytyi kiinteytyvän kirkon piirissä aina vuoteen 175, jolloin se julistettiin harhaopiksi. Tämän opin mukaan kaikkeuden lähtökohta oli ihmiselle käsittämätön jumaluus, joka oli myös raamatun kuvaaman jumaluuden lähde.
Valentinus esitti, että ilmennyksen synty tapahtui pareittaisten, alenevien ja yhä heikkenevien emanaatioiden kautta. Heikkeneminen johtui siitä, että erillistyessään ilmennykset etääntyivät yhä kauemmaksi alkuperästään (Jumalasta). Peräkkäisiä emanaatioita oli kolmekymmentä, ja niistä viimeisen nimi oli Viisaus – aineellisen maailman synnyttäjä.
Ainakin myöhemmät kristilliset piirit ovat väittäneet, että valentinolaiset suhtautuivat kielteisesti maailmaan ja ruumiiseen. Tämä lienee pahasti kärjistetty toteamus, sillä aivan samoin perustein voidaan myös Uuden Testamentin ydinsanomaa pitää maailman ja ruumiin vastaisena. Matteus ja Markus kehottavat kadottamaan elämänsä ja pitämään huolta ennen kaikkea sielustaan. Matteus neuvoo etsimään ensin Jumalan valtakuntaa – mikä sekään ei tietenkään edellytä ruumiin halveksintaa, sillä kehollinen olemus luo perustan, jolta käsin voi löytää ja yhdentää kaikki muut ihmisyyteen kytkeytyvät olemukset.
Valentinolaiset olivat varmaan oivaltaneet sen, ettei maailma sinänsä ollut paha – pahaa on ainoastaan ihmisen yksipuolinen takertuminen sen ohimeneviin ja katoaviin ilmiöihin.
Osa myöhemmistä (ja nykyisistä) kristityistä (kirkkoisistä) piti pahana sitä, että valentinolaiset jakoivat ihmiset ymmärryskykynsä nojalla karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan: aineellisiin, sielullisiin ja hengellisiin.
Tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä niin teki myös Origenes ja ennen häntä apostoli Paavali:
”Niinpä, veljet, minun ei käynyt puhuminen teille niin kuin hengellisille, vaan niin kuin lihallisille, niin kuin pienille lapsille Kristuksessa. Maitoa minä juotin teille, en antanut ruokaa, sillä sitä ette silloin sietäneet, ettekä vielä nytkään siedä; olettehan vielä lihallisia (1. Kor. 3:1-3).”
Kirkkoisät väittivät lisäksi, että valentinolaiset pitivät itseään hengellisinä ja muita kristityitä sielullisina tai jopa lihallisina (kuten Paavali lukijoitaan).
Tämä ei kuitenkaan ole totta, sillä valentinolaisten piirissä vain harvoja – henkisen tietoisuuden saavuttaneita – kutsuttiin hengellisiksi. Omakohtainen hengellisen tietoisuuden saavuttaminen oli toki koko ihmisenä olemisen tavoite, mutta siihen ei ollut mitään oikopolkua eikä kenelläkään etuoikeutta minkään muodollisen jäsenyyden nojalla.
***
Markionismi syntyi v. 144. Sen ajattelu oli varsin lähellä ns. ortodoksista (puhdasoppista) kristillisyyttä ja muodostui lähes sadaksi vuodeksi yhdeksi sen tärkeimmistä kilpailijoista.
Markion hylkäsi koko Vanhan testamentin, koska hän ei hyväksynyt sen esittämää kostonhimoista kuvaa Jumalasta. Hän korvasi Jumalan Uuden testamentin huomattavasti lempeämmällä Jumalalla.
Markion ei tosin ottanut Uudesta testamentistakaan muuta kuin Luukkaan evankeliumin – senkin valikoiden.
Lisäksi hän hyväksyi useimmat Paavalin kirjeet pitäen Paavalia kristillisen sanoman parhaana ymmärtäjänä. Markion ei – useimpien gnostikkojen tapaan – hyväksynyt käsitystä lihallisen ruumiin ylösnousemisesta.
Ruumiillinen ylösnousemus on monen tämän päivän kristillisen tutkijankin mukaan (hienosti ilmaisten) ”holistinen virhetulkinta”.
***
Yksi erikoinen suuntaus oli 200-luvulla persialaisen profeetan näkemyksistä syntynyt manikealaisuus, josta löytyy yhtäläisyyksiä gnostilaisuuden, kristillisyyden, juutalaisuuden ja zarathustralaisuuden kanssa.
Mani laati kuusi kirjoitelmaa, jotka käännettiin monelle kielelle ja alkoivat levitä Rooman valtakunnan länsiosiin ja aina Kaakkois-Kiinaan saakka. Hänen tarkoituksenaan oli ilmeisesti muotoilla sellainen filosofia, johon muut uskonnot voisivat yhdistyä.
Manikealaisuudesta tulikin yllättäen yksi aikansa suurimmista maailmanuskonnoista. Sen vaikutus alkoi tosin heiketä Välimeren alueella 300- ja 400-luvuilla (jolloin kristinuskosta oli tullut ainoa sallittu uskonmuoto), mutta vanhan silkkitien varteen syntyi suuria manikealaisia keskuksia.
Lännessä manikealaisuuden viimeiset keskukset tuhottiin väkivalloin 1300-luvun kataarien vainojen yhteydessä – tosin sen tapainen ajattelu jäi kytemään ja kytee yhä monien mystikkojen, kirjailijoiden ja ajattelijoiden piirissä. Kiinassa suuntaus näyttää hiipuneen vasta 1500-luvulla.
Manikealaiset olivat hyvin suvaitsevaisia. He ajattelivat, että ihmisen sielu on sinänsä puhdas ja hyvä, mutta kun se on kehon yhteydessä joutunut mielen ulkoiseen suuntautumisen myötä tekemisiin aineellisen maailman kanssa: se on takertunut ulkoisen vangiksi. Ihmisessä on alkanut ”hyvän ja pahan taistelu”, jonka ihminen voi saattaa hyvään päätökseen tulemalla tietoiseksi sielunsa taivaallisesta alkuperästä ja todellisesta henkisestä olemuksestaan.
Manikealaisen ajattelun mukaan vanhurskaan ihmisen sielu palaa ruumiin kuoleman jälkeen paratiisiin, mutta ulkoisiin asioihin sidostunut sielu tuottaa uuden persoonan niin moneen kertaan, että sielullinen olemus on karistanut itsestään kaiken katoavaisen.
Maailman ja ihmisen luominen oli manikealaisten mukaan Jumalan aikaansaannosta, ja niiden katsottiin osaltaan palvelevan ihmisessä olevan sielun jalostumista ja henkisen valon vapautumista.
Tunnetuin manikealainen lienee pohjoisafrikkalainen Augustinus, joka tosin myöhemmin kääntyi kristinuskoon ja tuli kirkkoisäksi – yhdeksi kirkon merkittävimmistä teologeista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti